Part 15

Defarge ja hänen kolme ystäväänsä silmäilivät toisiaan synkästi. Heidän katseensa olivat uhkaavat, hillityt ja kostonhimoiset heidän kuunnellessaan maamiehen kertomusta; kaikkein olennossa oli jotain itseensä sulkeutuvaa, mutta samassa mahtavaa. He istuivat siinä ikäänkuin ankara tuomioistuin. Jaakko ensimmäinen ja Jaakko toinen istuivat vanhalla olkivuoteella, käsi leuan varassa, silmät tarkkaavina kertojaan luotuina. Jaakko kolmas, joka oli yhtä tarkkaavainen, oli polvillaan heidän takanaan ja hänen levoton kätensä siveli herkiämättä hänen nenänsä ja suunsa hienoja hermoja. Defarge seisoi heidän ja kertojan välillä, jonka hän oli asettanut valoon ikkunan ääreen ja hänen katseensa muutteli vuorotellen hänestä heihin.

"Jatkakaa, Jaakko", sanoi Defarge.

"Hän istui rautahäkissään joitakin päiviä. Kyläläiset katsoivat häneen salaa, sillä he pelkäsivät. Mutta he katselivat aina kaukaa vankilata kalliolla ja illalla kun päivän työ oli lopussa ja he kokoontuivat pakinoimaan kaivon luo, kääntyivät kaikkein kasvot vankilaan päin. Ennen kääntyivät ne postitaloa, nyt vankilaa kohti. He kuiskailivat kaivon luona, että vaikka hän on kuolemaan tuomittu, ei häntä kumminkaan mestattaisi; he kertoilivat että oli jätetty armonanomuksia hänen puolestaan, joissa selitettiin että hän oli ollut sekasin ja suunniltaan lapsensa kuoleman johdosta. Kerrottiin että anomus oli jätetty itse kuninkaalle. Mistä minä tiedän? Onhan se mahdollista. Ehkäpä, ehkäpä ei."

"Kuulkaappas Jaakko", puhkesi numero yksi puhumaan. "Nyt saatte, kuulla että armonanomus jätettiin kuninkaalle ja kuningattarelle. Me kaikki täällä, paitsi te, näimme hänen ottavan sen vastaan, istuessaan vaunuissaan kuningattaren vieressä. Se oli Defarge, jonka tässä näette, joka henkensä uhalla ryntäsi hevosten eteen armonanomus kädessään."

"Ja kuulkaappas vieläkin, Jaakko", sanoi polvistuva numero kolme, jonka sormet yhäti vaan sivelivät hienoja hermoja, ja joka oli niin ahnehtivan näköinen kuin olisi hän isonnut jotain -- joka ei ollut ruokaa eikä juomaa. "Henkivartijat, sekä hevos- että jalkamiehet keräytyivät anomuksenjättäjän ympärille ja löivät häntä. Kuuletteko sen?"

"Kuulen, kuulen, hyvät herrat."

"Jatkakaa, siis", sanoi Defarge.

"Toiselta puolen taas kuiskailtiin kaivon luona", jatkoi maamies, "että hän tuotiin meidän seuduillemme mestattavaksi siellä ja että hän varmaan mestattaisiin. Kuiskailtiinpa vielä, että koska hän oli tappanut Monseigneurin ja Monseigneur oli ollut isänä alustalaisilleen -- orjilleen -- miten vaan tahdotte, mestattaisiin hän isänsurmaajana. Eräs vanhus kaivon luona sanoi, että hänen oikea kätensä veistä pitäen poltettaisiin hänen nähtensä, että hänen käsivarsiinsa, rintaansa ja sääriinsä valettaisiin kiehuvaa lyijyä, kuumaa pihkaa, vahaa ja tulikiveä ja että hän viimein raastettaisiin rikki pala palalta neljän vahvan hevosen välissä. Vanhus kertoi että kaikki tämä oli tapahtunut vangille, joka oli tehnyt murhayrityksen viimeistä kuningasta Ludvig viittätoista vastaan. Mutta mistä minä tiedän, vaikka hän olisi valehdellutkin. Enhän minä ole koulunkäynyt."

"Kuulkaappas vielä, Jaakko!" sanoi ahne mies, joka siveli kasvojaan. "Sen vangin nimi oli Damiens, ja se tapahtui keskellä päivää avonaisella kadulla täällä Pariisin kaupungissa. Eikä siinä suuressa joukossa, joka sitä katseli, mikään niin pistänyt silmiin kuin ne hienot ja ylhäiset naiset, jotka viimeiseen asti olivat niin kiihkeän uteliaat -- viimeiseen asti, Jaakko, aina pimeään saakka, jolloin hän oli kadottanut kaksi jalkaa ja yhden käsivarren ja yhä hengitti! Ja se tapahtui -- mitenkä vanha te olette?"

"Viidenneljättä", sanoi tientekijä, joka näytti kuusikymmenvuotiaalta.

"Te olitte silloin vähän toisellakymmenellä, te olisitte saattanut sen nähdä."

"Jo piisaa", sanoi Defarge tuimalla kärsimättömyydellä, "eläköön saatana! Jatkakaa."

"No niin, toinen kuiskaili niin, toinen näin, ei mistään muusta puhuttukaan, itse kaivokin tuntui yhtyvän samaan nuottiin. Vihdoin eräänä sunnuntaiaamuna koko kylän nukkuessa, tulivat sotamiehet pitkin kiemurtelevaa tietä linnasta ja heidän kiväärinsä rämisivät pienen kadun kivillä. Työmiehet kaivoivat ja nakuttivat, soturit nauroivat ja lauloivat ja aamulla oli kaivon luona kohonnut neljänkymmenen jalan korkuinen hirsipuu, joka myrkytti veden."

Tientekijä katsoi pikemmin matalan katon _läpi_ kuin kattoon ja osotti sormellaan ylöspäin ikäänkuin hän olisi nähnyt hirsipuun jossain taivaalla.

"Työ taukosi, kaikki kokoontuivat sinne, ei kukaan ajanut ulos lehmiään, lehmät olivat muiden mukana. Päivällisaikana pärisivät rummut. Yön aikana oli linnaan marssinut sotamiehiä ja he ympäröivät nyt häntä. Hän oli sidottu kuten ennenkin ja suussaan oli hänellä kapula -- sidottu näin, vahvalla rihmalla, joten hän melkein näytti nauravan." Hän matki tätäkin venyttämällä molemmilla peukaloillaan suupieltään korviin asti. "Hirsipuun huippuun oli kiinnitetty veitsi, terä ylöspäin ja kärki ilmassa. Niin hirtettiin hän neljänkymmenen jalan korkeudella -- ja jätettiin sinne riippumaan ja vettä myrkyttämään."

He katselivat toisiinsa ja hän pyyhkäsi sinisellä lakillaan kasvojaan, joihin hiki oli kohonnut hänen muistellessaan tätä murhenäytelmää.

"Se oli hirvittävää, hyvät herrat. Mitenkä saattavat naiset ja lapset pumpata vettä? Kuka saattaa illalla pakinoida tämän varjon alla? Sen alla, niin. Jättäessäni kylän maanantai-iltana, auringonlaskunaikana ja silmäillessäni taakseni mäen päältä, lankesi varjo yli kirkon, yli myllyn, yli vankilan -- näytti kuin olisi se langennut yli koko maan, hyvät herrat, aina sinne asti, jossa taivas lepää sen päällä."

Ahnehtiva mies järsi sormeaan katsellessaan toisia ja hänen sormensa värisivät siitä ahneudesta, joka hänet oli vallannut.

"Siinä kaikki, hyvät herrat. Läksin liikkeelle auringon laskiessa (kuten oli käsketty) ja kuljin kaiken yötä ja puolen seuraavaa päivää kunnes tapasin tämän toverin (kuten sanottu oli). Hänen seurassaan sitten jatkoin matkaani, milloin ajaen, milloin kävellen, puolen eilistä päivää ja koko viime yön. Ja tässä nyt olen."

Synkän äänettömyyden jälkeen sanoi ensimmäinen Jaakko: "Hyvä on! Te olette uskollisesti toiminut ja kertonut. Odottakaahan meitä hiukkasen oven ulkopuolella?"

"Mielelläni", sanoi tientekijä. Defarge kuletti hänet portaitten päähän, jätti hänet istumaan siihen ja meni takasin huoneeseen.

Kaikki olivat nousseet ja taivuttivat päänsä yhteen hänen palatessaan ullakkohuoneeseen.

"Mitä sanotte te, Jaakko?" kysyi numero yksi. "Kirjoitetaanko se muistiin?"

"Kirjoitetaan muistiin tuomittavaksi häviöön", vastasi Defarge.

"Oivallista!" vaakui ahnehtiva mies.

"Linna, ynnä koko suku?" kysyi ensimmäinen.

"Linna ja koko suku", vastasi Defarge. "Sukupuuttoon."

Ahne mies vaakui hurmaantuneena: "mainiota", ja rupesi järsimään toista sormea.

"Oletteko varma", kysyi toinen Jaakko Defargelta, "ettei tule mitään harmia meidän muistiinpanoistamme? Ne ovat kyllä varmat, sillä me olemme ainoat, jotka voimme niitä selittää, mutta kykenemmekö aina niitä selittämään -- tai kykeneekö hän, aioin sanoa?"

"Jaakko", sanoi Defarge, ojentuen suoraksi, "jos vaimoni olisi tehnyt nämät luettelot vain muistissaan, ei hän kadottaisi niistä sanaakaan, ei tavuakaan. Kudottuina hänen omilla silmukoillaan ja hänen omilla merkeillään, tulevat ne aina olemaan hänelle yhtä selvät kuin päivä. Luottakaa rouva Defargeen. Helpompi olisi pahimman pelkurin pyyhkiä itsensä pois elävien kirjoista kuin kirjaintakaan nimestään tai rikoksistaan rouva Defargen kudotuista luetteloista."

Kuului hyväksymisen hyminä ja ahnehtiva mies kysyi: "lähetetäänkö tämä maalainen pian taas pois? Se lienee parasta. Hän on perin yksinkertainen; eikö hän ole hiukan vaarallinen?"

"Hän ei tiedä mitään", sanoi Defarge, "ei ainakaan enemmän kuin mitä tarvitaan, joutuakseen yhtä korkeaan hirsipuuhun riippumaan. Minä otan hänet osalleni, jättäkää hänet minun luokseni, minä pidän häntä silmällä ja lähetän hänet kotiin. Hän haluaa nähdä hienoa maailmaa -- kuningasta, kuningatarta ja hovia. Nähköön hän ne sunnuntaina."

"Mitä?" huudahti nälkäinen mies, kiiluvin silmin. "Onko se hyvä merkki, että hän haluaa nähdä kuninkaallisia ja aatelia."

"Jaakko", sanoi Defarge, "viisasta on näyttää kissalle maitoa, jos haluat, että se sitä himoitsee, ja koiralle saalista, jos tahdot että se alkaa sitä vainota."

Puhetta ei enää jatkettu ja kun he tapasivat maalaisen nukahtaneena ylimmällä portaalla, neuvoivat he häntä heittäytymään olkivuoteelle lepäämään. Häntä ei tarvinnut uudestaan kehottaa ja pian oli hän nukuksissa.

Huonompi asunto kuin Defargen viinitupa olisi saattanut sattua tälle maalaisorjalle. Lukuunottamatta salaperäistä pelkoa rouvaa kohtaan, joka häntä alituisesti vainosi, oli hänen elämänsä uutta ja miellyttävää. Mutta rouva istui kaiket päivät tiskinsä ääressä, hänestä vähääkään välittämättä ja oli lujasti päättänyt olla huomaamatta, että hänen läsnäolonsa siellä oli yhteydessä minkään maanalaisten lankojen kanssa, ja tämä väliäpitämättömyys sai tientekijän vapisemaan puukengissään joka kerran kun hän silmäili rouva Defargeen. Sillä hän vakuutti itselleen, että oli mahdoton tietää mitä tämän naisen päähän pälkähtäisi ja hän oli varma siitä että jos hän keksisi väittää että tientekijä oli tehnyt murhan ja perästäpäin nylkenyt uhrinsa olisi hän epäilemättä vienyt läpi sen väitteensä.

Siksipä, kun sunnuntai tuli, ei tientekijä ollut niinkään ihastunut (vaikka hän sanoi olevansa) kun hän huomasi että rouva aikoi seurata häntä ja herraa Versaillesiin. Vielä enemmän hämmästyi hän kun näki rouvan kutovan koko matkan julkisissa ajopeleissä, mutta sitten hän vasta oikein ällistyi, kun rouva iltapäivällä kulki tungoksessa kudin kädessä, joukon odottaessa kuninkaan ja kuningattaren vaunuja.

"Te olette ahkera, rouva", sanoi eräs mies hänen lähellään.

"Niin", vastasi rouva Defarge, "minulla on aika paljon tekemistä".

"Mitä rouva tekee?"

"Kaikenlaista".

"Esimerkiksi?"

"Esimerkiksi", vastasi rouva Defarge, tyynesti, "käärinliinoja."

Mies meni vähän loitommalle niin pian kun hän pääsi ja tientekijä huiskutteli sinistä lakkiaan; hänestä tuntui tuiki painostavalta. Jos hän virkistyksekseen tarvitsi kuningasta ja kuningatarta, oli hänellä tämä lääke käytettävänään, sillä pian tulivat ajaen kullatuissa vaunuissaan leveäleukainen kuningas ja kaunismuotoinen kuningatar, loistavan hovinsa seuraamana, kimeltelevä joukko nauravia naisia ja hienoja herroja, jalokivissä, silkissä, puuterissa ja komeudessa, korskeat ja kauniit kasvot molempaa sukupuolta hurmasivat tientekijän, kunnes hän joutui ohimenevään päihtymistilaan ja huusi: "eläköön kuningas, eläköön kuningatar, eläköön kaikki", ikäänkuin hän ei eläissään olisi kuullut puhuttavan kaikkialla läsnäolevasta Jaakosta. Sitten oli siellä katsottavana puistoja, pihoja, terrasseja, suihkulähteitä, viheriäisiä nurmia, yhä enemmän kuningasta ja kuningatarta, enemmän hoviväkeä, enemmän herroja ja naisia, yhä enemmän eläköön kaikki, kunnes hän oikein itki liikutuksesta. Koko tämän näytelmän aikana, joka kesti lähes kolme tuntia oli hänellä yllinkyllin rähisevää, itkevää ja tunteellista seuraa, ja koko ajan piteli Defarge häntä kauluksesta ikäänkuin estääkseen häntä heittäytymästä lyhyen ihastuksensa esineitten yli ja raastamasta niitä kappaleiksi.

"Hyvä!" sanoi Defarge, ja taputti häntä suojelevasti selkään, kun se oli ohi, "te olette kunnon poika."

Tientekijä oli jo tointumaisillaan ja epäili että hän oli menetellyt tuhmasti näillä purkauksillaan, mutta eipäs vaan.

"Teidänkaltaistanne miestä me juuri tarvitsemme", kuiskasi Defarge hänen korvaansa, "te saatte nämät narrit uskomaan että tämä kestää ijäti. Niin tulevat he yhä julkeimmiksi ja sitä pikemmin tulee loppu."

"Niinpä kyllä!" sanoi tientekijä miettiväisenä, "se on tosi."

"Narrit eivät aavista mitään. Samalla kertaa kun he halveksivat teidän hengitystänne ja lakkauttaisivat sen ennemmin ainiaaksi teissä ja tuhansissa vertaisissanne kuin ainoassakaan omassa hevosessaan ja koirassaan, eivät he muuta tiedä kuin mitä hengityksenne heille sanoo. Antakaa sen siis pettää heitä vähän kauvemmin, se ei voi pettää heitä liiaksi."

Rouva Defarge katseli mahtavana suojattiaan ja nyykäytti päätään yhtyen mieheensä.

"Ja te", sanoi rouva Defarge, "te olette valmis rähisemään ja vuodattamaan kyyneliä kaikelle, joka vaan elämöipi. Eikö niin."

"Niinpä niinkin, rouva, sen kyllä luulen, sillä hetkellä."

"Jos teille annettaisiin joukko nukkeja ja saisitte repiä ja riisua ne itsellenne, valikoisitte komeimman ja koreimman. Eikö niin?"

"Luultavasti, rouva Defarge".

"Niin juuri. Ja jos teille näytettäisiin parvi lintuja, jotka eivät pääse lentämään ja teitä kehotettaisiin nykimään niistä höyhenet itsellenne, tarttuisitte kauniimpiin, eikö niin?"

"Niinpä niinkin, rouva."

"Tänään olette nähnyt sekä lintuja että nukkeja", sanoi rouva Defarge, viitaten kädellään siihen suuntaan, jossa ne viimeksi näyttäytyivät. "No, menkää kotianne nyt."

KUUDESTOISTA LUKU.

Kutomista yhä vaan.

Rouva Defarge ja hänen aviopuolisonsa palasivat kaikessa ystävyydessä Saint-Antoinen helmaan, pienen olennon sinisessä lakissa patikoidessa eteenpäin pimeässä ja pölyssä peninkulman pituisia, väsyttäviä lehtokujia, sillä tiellä, joka vähitellen johti sille kompassin pisteelle, missä nyt haudassa lepäävän markiisin linna kuunteli puitten kuiskauksia. Kivikasvoilla oli nyt niin hyvä aika kuunnella puita ja suihkulähteitä, että kun ne harvat kylästä tulevat linnunpelotukset, jotka hakiessaan yrttejä syötäväkseen ja kuivia oksia polttopuiksi, joutuivat kivipihan ja terrassin läheisyyteen, kuvittelivat he ilmeen kivikasvoissa muuttuneen. Kylässä liikkui huhu -- mutta se eli huonoa ja viheliäistä elämää siellä kuten sen asukkaatkin -- että kun veitsi oli iskenyt päämaaliinsa, muuttuivat korskeat kasvot katkeriksi ja suruisiksi ja kun hirsipuussa roikkuva ihminen nostettiin neljänkymmenen jalan korkeudelle, muuttuivat ne jälleen, saaden julman, kostosta tyydytetyn ilmeen, joka siitä lähtien aina oli niissä säilyvä. Kivikasvoissa makuuhuoneen suuren ikkunan päällä, saman makuuhuoneen jossa murha oli tehty, nähtiin veistellyllä nenällä kaksi pientä syvennystä, jotka jokainen tunsi ja joita ei kukaan ollut ennen havainnut. Ja jos väliin, kun pari kolme risasta talonpoikaa erosi joukosta heittääkseen pikaisen silmäyksen kivettyneeseen herra markiisiin, jokin luiseva sormi uskalsi osottaa sitä vain hetkisen, piiloutuivat jo samassa kaikki sammaliin ja lehtiin, kuten heitä onnellisemmat jänikset, jotka löysivät elatuksensa sieltä.

Linna ja tölli, kivikasvot ja hirtetty ruumis, punanen tahra kivilaattialla, puhdas vesi kylänkaivossa, -- tuhansia tynnyrinaloja maata, -- koko maakunta Ranskassa -- koko Ranskanmaa itse -- lepäsivät yöllisen taivaan alla supistettuna epäselväksi, hivushienoksi viivaksi. Samoin keskittyy kokonainen maailma suuruudessaan ja pienuudessaan kimaltelevaan tähteen. Ja kuten ihmistieto voi hajottaa valosäteen ja selvittää sen kokoomusta, voi ylevämpi älykin maamme heikossa kimellyksessä lukea joka ajatuksen ja toiminnan, joka paheen ja hyveen, joka on kätketty kuhunkin sen vastuunalaiseen olentoon.

Tähtien kiiluessa ajoi Defargen pariskunta rämisten julkisissa ajopeleissään sille puolelle Pariisia, jossa heidän kotinsa oli. Pysähdyttiin kuten ainakin tullihuoneella, jossa tavanmukaiset tarkastukset ja kysymykset tehtiin. Herra Defarge astui vaunuista, hän tunsi muutamia sotureita ja yhden poliisin. Viimemainittu oli hänen läheinen tuttavansa ja häntä syleili hän sydämellisesti.

Kun Saint-Antoine taas oli ottanut Defargen viimein mustien siipiensä suojaan, ja he olivat astuneet vaunuistaan pyhimyksen rajalla, patustaen jalan läpi mustan lian ja saastaisten perkeitten, puhkesi rouva Defarge miehelleen puhumaan:

"Sanoppas nyt, ystäväni, mitä poliisi Jaakko sinulle tiesi kertoa."

"Eipä paljon tänä iltana, mutta sen, minkä itsekin tiesi. Uusi urkkija on määrätty meidän kortteeriimme. Ehkäpä useitakin, mutta yhden hän tuntee."

"Hyvä on", sanoi rouva Defarge, kohottaen kulmakarvojaan kylmästi, "hän on pantava luetteloon. Mikä on miehen nimi?"

"Hän on englantilainen."

"Sitä parempi. Entäs nimi?"

"Barsad", sanoi Defarge, lausuen sen ranskanvoittoisesti. Mutta hän oli niin tarkoin pannut nimen mieleensä, että hän sittemmin tavasi sen aivan oikein.

"Barsad", toisti rouva. "Hyvä, entäs ristimänimi?"

"John."

"John Barsad", toisti rouva, mumisten sen kerran itsekseen. "Hyvä on. Entäs ulkomuoto, tiedetäänkö siitä mitään?"

"Ikä neljänkymmenen paikkeilla, pituus viisi jalkaa ja yhdeksän tuumaa, musta tukka, tummahipiäinen, yleensä kaunis, silmät tummat, kasvot pitkät ja kapeat, koukkunenä, jolla on omituinen taipumus vetäytyä vasemmalle poskelle mikä tekee hänet synkännäköiseksi."

"Kas vaan, tästähän tulee muotokuva!" nauroi rouva. "Huomenna merkitään hän luetteloon."

He menivät viinitupaan, joka oli suljettu (oli sydänyö.) Rouva Defarge asettui paikalla tiskin ääreen, laski hänen poissaollessaan kokoontuneet pikkurahat, tarkasteli varastoa, silmäili kirjaanpantuja eriä, vei itse lisään kirjaan, toruskeli viinuria ja ajoi hänet viimein nukkumaan. Sitten tyhjensi hän toistamiseen rahamaljan sisällön ja alkoi yön varaksi solmia sitä nenäliinaansa, vetäen siihen monen monituisia solmuja. Koko tämän ajan kulki Defarge piippu hampaissa edestakasin hiljaisessa ihailussa, mutta ei sekaantunut mihinkään. Mitä asioihin ja kotitoimiin tuli, kulki hän koko elämänsä ajan samalla tapaa edestakasin.

Yö oli kuuma ja puoti, joka oli tiiviisti suljettu ja niin siivottomien naapurien keskessä, haisi pahalta. Herra Defargen hajuaisti ei suinkaan ollut arka, mutta hänen viinivarastonsa oli hajultaan paljon väkevämpää kuin maultaan, samoin oli laita myös rommin, konjakin ja anisliköörin. Hän löyhytti pois tätä sekavaa hajua asettaessaan syrjään sammuneen piippunsa.

"Sinä olet väsyksissä", sanoi rouva ja silmäili ylös, rahoja kääröön solmiessaan. "Sehän on vain tavallinen haju."

"Olenkin vähän väsynyt", myönsi hänen miehensä.

"Olet vähän allapäin myöskin", sanoi rouva, jonka terävät silmät kesken tilintekojaan olivat tuontuostakin häntä tarkastaneet. "Huh! niitä miehiä! niitä miehiä!"

"Mutta kultaseni!" alkoi Defarge.

"Mutta kultaseni", toisti rouva, tarmokkaasti päätään nyykäyttäen, "mutta kultaseni! Sinä olet arkamielinen tänä iltana, ystäväni."

"No niin", sanoi Defarge, ikäänkuin olisi hän pusertanut ajatuksen sydämestään, "se _viipyy_ kauvan."

"Viipyy kauvan", toisti hänen vaimonsa, "ja mikä ei viivy kauvan? Kosto ja hyvitys vaativat aina pitkää aikaa, se on vanha sääntö."

"Mutta iskeä ihmiseen salamalla ei kestä kauvan", sanoi Defarge.

"Mutta kauvanko kestää luoda salamaa? lausuppas se."

Defarge kohotti miettiväisenä päätään, ikäänkuin nämät sanat tosiaankin olisivat sisältäneet jonkun verran totuutta.

"Ei viivy kauvan maanjäristyksen niellessä kaupunkia", sanoi rouva Defarge. "Mutta sanoppas minulle, kauvanko kestää ennenkuin maanjäristys valmistuu?"

"Varmaankin hyvin kauvan."

"Mutta kun se on valmis, murskaa se palasiksi kaiken mikä eteen sattuu. Ja ennen purkaantumista valmistetaan sitä yhä, vaikkei sitä nähdä eikä kuulla. Olkoon se sinun lohdutukseksesi. Pane mieleesi se."

Hän sitoi solmun säkenöivin silmin kuin olisi hän kuristanut vihollisen.

"Katsoppas", sanoi rouva, ojentaen oikean kätensä antaakseen painoa sanoilleen, "se viipyy tosin kauvan tiellä, mutta se on tulemassa ja tulee. Se ei koskaan taannu eikä pysähdy. Se lähestyy yhä. Katsele ympärillesi ja tarkastele ihmisiä ympärillämme, tarkastele kasvoja ympärillämme, tarkasta raivoa ja tyytymättömyyttä johonka Jaakot liittyvät yhä suuremmalla varmuudella hetki hetkeltä. Voiko tämä jatkua? Minä pilkkaan sinua."

"Uljas vaimoni", sanoi Defarge, joka seisoi hänen edessään, pää hiukan roikuksissa ja kädet selän takana kuin nöyrä ja tarkkaavainen oppilas opettajansa edessä, "en epäile sitä ollenkaan. Mutta tämä on kestänyt niin kauvan ja on mahdollista -- sinä tiedät varsin hyvin, vaimoni, että on mahdollista -- että se ei purkaannu meidän elinaikanamme."

"Entäs sitten?" sanoi rouva, solmien yhä nenäliinaansa, kuin olisi hän vihollisia kuristanut.

"Niin", sanoi Defarge kohottaen olkapäitään puolittain surkutellen ja puolittain puolustellen, "mutta emme näe voiton hetkeä."

"Mutta olemme edistäneet sen tuloa", vastasi rouva, liikuttaen ojennettua kättään pontevasti. "Emme ole tehneet mitään turhanpäiten. Minä uskon kaikesta sielustani että näemme voiton hetken. Mutta ellei niin kävisikään ja vaikka varmaan tietäisin ettei niin käy, niin jos näytät minulle ylimyksen ja tyrannin niskan, niin minä sittenkin --."

Kiristäen hampaitaan solmi rouva nyt todellakin hirvittävän solmun.

"Seis!" huudahti Defarge hiukan punehtuen, kuin olisi häntä syytetty pelkuruudesta. "En minäkään peräydy mistään hinnasta."

"Niin, mutta se on heikkoutta sinussa että sinun tuon tuostakin on nähtävä uhrisi pysyäksesi pystyssä. Pysy pystyssä yhtäkaikki. Kun aika on täytetty, päästä valloille tiikeri ja perkele, mutta odota siihen saakka ja pidä tiikeri ja perkele ketjuissa -- älä näytä niitä -- mutta pidä ne aina varalla."

Rouva antoi pontta sanoilleen lyömällä rahasolmuketjujaan pienelle tiskille, ikäänkuin hän olisi murskannut aivot niiltä, sitten otti hän tyynesti raskaan nenäliinan käsivartensa alle ja huomautti, että oli maatapanoaika.

Seuraavana päivänä puolipäivän aikaan istui tämä ihmeteltävä nainen tavallisella paikallaan viinituvassa ja kutoi ahkerasti. Hänellä oli ruusu vieressään ja vaikka hän tuontuostakin katsoi kukkaseen, ei hänen tavallinen miettivä ilmeensä siitä vähääkään muuttunut. Vieraita oli vain muutamia, mitkä joivat, mitkä eivät, mitkä seisoivat, mitkä istuivat siellä täällä huoneessa. Päivä oli kuuma ja kärpäslaumat, jotka tekivät nenäkkäitä ja uskaliaita tarkastuksiaan kaikkiin pieniin, tahmeisiin laseihin rouvan vieressä, putosivat kuolleina maahan. Heidän kuolemansa ei tehnyt mitään vaikutusta toisiin liikkeillä oleviin kärpäsiin, ne katselivat niihin kylmästi (ikäänkuin itse olisivat elefantteja tai muuta sentapaista) kunnes saivat saman kohtalon osakseen. Kummallista katsella kuinka päättömiä kärpäset ovat. -- Ehkäpä hovissakin ajateltiin niin, tänä päivänpaahteisena kesäpäivänä.

Sisään astui henkilö, jonka varjon rouva Defarge paikalla havaitsi uudeksi. Hän laski kutimensa kädestään ja alkoi kiinnittää ruusua päähineeseensä, ennenkuin hän silmäili vastatullutta.

Sepä omituista. Samassa kun rouva Defarge otti ruusun käteensä, herkesivät vieraat puhumasta ja läksivät vähitellen pois puodista.

"Hyvää päivää, rouva", sanoi vastatullut.

"Hyvää päivää, herra." Tämän sanoi hän ääneen, mutta lisäsi itsekseen, tarttuen uudestaan kutimeensa: "Haa, hyvää päivää, ikä neljänkymmenen paikkeilla, pituus viisi jalkaa ja yhdeksän tuumaa, musta tukka, yleensä sangen kaunis, tummahipiäinen, tummat silmät, kasvot pitkät ja kapeat, kotkanenä, jolla on taipumus vetäytyä vasemmalle puolelle, mikä tekee hänet synkännäköiseksi. Hyvää päivää kaikkityyni!"

"Olkaa hyvä ja antakaa minulle lasillinen vanhaa konjakkia, rouva, ja suun täydeltä raitista vettä."

Rouva totteli kohteliaasti.

"Tämä on oivallista konjakkia, rouva!"

Ensimmäisen kerran siitä lausuttiin sellaisia kiitossanoja ja rouva Defarge tunsi tarpeeksi sen entisyyttä, ottaakseen niitä korviinsa. Mutta hän sanoi että konjakille tapahtui suuri kunnia ja tarttui jälleen kutimeensa. Vieras tarkasteli hänen sormiaan kotvasen, otti sitten tilaisuudesta vaarin ja katseli ympärilleen.

"Te olette taitava kutomaan, rouva."

"Olen tottunut siihen."

"Malli on myöskin kaunis."

"Siltäkö teistä näyttää", sanoi rouva, katsellen häntä hymyillen.

"Ihan totta, saanko kysyä, mihinkä tarkotukseen?"

"Ajanviettoa vain", sanoi rouva, yhä katsellen häntä hymyillen ja yhä vikkelästi kutoen.

"Sitä ei valmisteta käyttämisen varaksi?"

"Kuinka sattuu. Ehkäpä joskus tiedän mihin se sopii käytettäväksi. Jos niin käy -- niin", sanoi rouva syvään hengittäen ja nyykäyttäen päätään mielistellen, "silloin käytän sitä."