Part 11

"Mutta miten sen asian laita lieneekin", sanoi veljenpoika, katsellen häntä syvällä epäluulolla, "tiedän, että teidän viekkautenne pidättäisi minua vaikka millä keinoilla ja että teitä ei mitkään keinot arveluttaisi."

"Olenhan sen jo sanonut teille, ystäväni", sanoi setä, jonka nenän päällä tuntui hieno tykytys. "Olkaa hyvä ja muistakaa, että olen sanonut sen jo kauvan sitten."

"Minä muistan sen."

"Kiitän", sanoi markiisi todellakin hyvin leppeällä äänellä.

Hänen äänensä viivähti ilmassa, melkein kuin jonkin soittokoneen ääni.

"Oikeastaan, sir", jatkoi veljenpoika, "luulen, että minun onneni ja teidän onnettomuutenne on pelastanut minut vankeudesta täällä Ranskassa."

"En ymmärrä oikein", sanoi setä maistellen kahviaan. "Uskallanko pyytää teitä selittämään?"

"Luulen, että ellette olisi epäsuosiossa hovissa ja ellei tämä pilvi olisi peittänyt teitä vuosikausia, olisi muuan _lettre de cachet_ [Salainen kuninkaallinen käskykirje, suom. muist.] lähettänyt minut epämääräiseksi ajaksi johonkin linnoitukseen."

"Se on mahdollista", sanoi setä perin tyynesti. "Perheen kunnian vuoksi voisin kyllä saattaa teille sen epämukavuuden. Pyydän anteeksi."

"Huomaan, että minun onnekseni, vastaanotto toissapäivänäkin kuten tavallisesti oli kylmä", huomautti veljenpoika.

"Minä en teidän sijassanne sanoisi onneksi, ystäväni", sanoi setä erinomaisen kohteliaasti; "siitä en olisi varma. Hyvä tilaisuus mietiskelyyn ynnä muutkin yksinäisyyden edut, vaikuttaisivat kohtaloonne monta kertaa edullisemmasti kuin mitä voitte itse siihen vaikuttaa. Mutta turha on keskustella siitä asiasta. Olen, kuten sanotte, epäedullisessa asemassa. Nuo pienet parannuskeinot, nuo ystävälliset avustamiset perheitä valtaan ja kunniaan, nuo pienet suosionosotukset, jotka ovat teistä niin epämiellyttävät, ovat nyt saavutettavissa vain uutteruuden ja toisten vaikutuksen kautta. Niin moni niitä tavoittaa ja niitä myönnetään (verraten) niin harvoille. Niin ei ennen ollut, vaan Ranska on kaikessa sentapaisessa muuttunut pahempaan päin. Vielä meidän esi-isillämme oli oikeus heitä ympäröivän alhaison elämään ja kuolemaan. Tästäkin huoneesta on monta sellaista heittiötä kuletettu hirsipuuhun, viereisessä huoneessa (makuuhuoneessani) tiedän, että mies -- jolla oli julkeita epäilyksiä ja teki vastuksia tyttärensä suhteen -- _hänen_ tyttärensä! -- pistettiin ilman muitta mutkitta kuoliaaksi. Me olemme kadottaneet monta erioikeutta, uusi filosofia on tullut muotiin ja asemamme kannattaminen saattaisi meidän päivinämme tuottaa (en mene niin pitkälle, että sanon tuottaisi, vaan saattaisi tuottaa) meille todellisia ikävyyksiä. Tämä kaikki on ikävää, hyvin ikävää!"

Markiisi otti sievän pienen hyppysellisen nuuskaa ja pudisti päätään niin hienossa epätoivossa kuin oli soveliasta puhuessaan maasta, joka vielä omisti hänet, niin suuren mahdollisuuden uudestasyntymiseen.

"Sekä vanhana, että uudempana aikana olemme niin puolustaneet asemaamme", sanoi veljenpoika synkästi, "että luulen, että meidän nimemme on enemmän vihattu kuin mikään muu nimi Ranskassa."

"Toivokaamme niin", sanoi setä. "Viha ylhäisiä kohtaan on alhaison tahdoton kunnioitus."

"Koko tällä seudulla ympärillämme", jatkoi veljen- poika, "ei löydy yhtäkään silmää, joka katselisi minua muilla tunteilla kuin pelon ja orjuuden."

"Se on tunnustus suvun suuruudelle", sanoi markiisi, "jonka suku on ansainnut tavasta, jolla hän on ylläpitänyt suuruuttaan. -- Oh!" Hän otti uuden sievän pikku hyppysellisen nuuskaa, ja asetti keveästi jalkansa ristikkäin.

Mutta veljenpojan nojatessa kyynäspäätä pöytään ja miettiväisenä ja allapäin peittäessä silmiä kädellään, katseli kaunis naamio häntä sivultapäin suuremmalla katkeruudella, umpimielisyydellä ja ynseydellä, kuin mikä soveltui hänen näennäiselle väliäpitämättömyydelleen.

"Tukahuttaminen on ainoa pysyväinen filosofia. Pelon ja orjuuden musta kunnioitus, ystäväni", jatkoi markiisi, "on opettava koiria tottelemaan ruoskaa, niinkauvan kuin tämä katto", hän katseli ylös siihen, "sulkee ulos taivaan."

Siihen ehkä ei ollut niinkään pitkä aika kun markiisi luuli. Jos hänelle olisi tänä iltana näytetty kuva linnasta, sellaisena kuin se oli oleva muutamia vuosia tämän jälkeen, ynnä viidestäkymmenestä toisesta samallaisesta, olisi hänellä ollut vaikea tuntea omaansa näitten kamalien, tulesta mustuneiden ja hävinneitten raunioitten joukossa. Ja mitä tuli kattoon, josta hän ylpeili, olisi hän havainnut _sen_ sulkevan taivaan ulos uudella tavalla -- nimittäin ainiaaksi niitten silmistä, joihin sen lyijy ammuttiin sadantuhannen musketin piipuista.

"Yhtä kaikki", sanoi markiisi, "olen minä ylläpitävä suvun kunniaa ja rauhaa, jos te ette sitä tahdokkaan. Mutta te lienette väsyksissä. Ehkäpä lopetamme neuvottelumme täksi iltaa?"

"Vielä silmänräpäys."

"Vaikkapa tunti, jos haluatte."

"Sir", sanoi veljenpoika, "olemme väärin menetelleet, ja niitämme nyt vääryyden hedelmiä."

"_Me_ olemme väärin menetelleet?" toisti markiisi kysyvällä hymyllä ja osotti sormellaan kohteliaasti ensin veljenpoikaansa ja sitten itseään.

"Meidän sukumme, kunniallinen sukumme, jonka kunnia on niin suuresta arvosta meille molemmille vaikka eri tavalla. Myöskin minun isäni aikana menettelimme äärettömästi väärin, sortaen jokaista inhimillistä olentoa joka asettui meidän ja mielivaltamme väliin, olipa se mitä laatua tahansa. Vaan miksi puhun isäni ajasta, kun se yhtä hyvin on teidän. Voinko erottaa isäni kaksoisveljeä, kanssaperillistä ja lähintä seuraajaa hänestä itsestään."

"Kuolema on sen tehnyt!" sanoi markiisi.

"Ja on sitonut minut järjestelmään, joka on minulle kauhea, koska olen siitä vastuunalainen ja kuitenkin voimaton sitä vastaan. Koetan täyttää viimeistä rukousta, joka oli kalliin äitiraukkani huulilla, ja noudattaa viimeistä silmäystä kalliin äitiraukkani silmistä, joka rukoili minua olemaan armelias ja sovittamaan, ja näin minä vaan kidun etsien turhaan valtaa ja apua."

"Jos etsitte niitä minun luonani, veljenpoikani," sanoi markiisi, kosketellen hänen rintaansa etusormellaan, -- he seisoivat nyt takan luona -- "etsitte niitä aina turhaan, olkaa varma siitä."

Jokainen hieno, suora piirre hänen valkosen kuultavissa kasvoissaan oli julmasti, viekkaasti ja umpimielisesti vetäytynyt kokoon, hänen tyynesti katsellessaan veljenpoikaansa, nuuskarasia kädessään. Hän kosketti häntä taas rinnalle, kuin olisi hänen sormensa pienen miekan terävä kärki, jolla hän hienosti mielistellen läpäisi hänen ruumiinsa ja sanoi:

"Ystäväni, kuolemaani saakka pysyn minä siinä järjestelmässä, jossa olen elänyt."

Tämän sanottuaan otti hän viimeisen hyppysellisen nuuskaa ja pisti rasian taskuunsa.

"Paras pysyä järkevänä ihmisenä", hän sitten lisäsi, soitettuaan pientä kelloa pöydällä, "ja tyytyä luonnolliseen tilaansa, mutta te olette hukassa, herra Charles, sen näen."'

"Tämä tila ja Ranska ovat minulta hukassa", sanoi veljenpoika synkästi, "minä kieltäydyn niistä."

"Voitteko kieltäytyä molemmista? Ranskasta ehkä, mutta tästä tilasta? Siitä ei paljon puhumista, vaan voitteko kieltäytyä siitä?"

"En tarkottanut näillä sanoilla mitään vaatimuksia sen suhteen. Jos se huomispäivänä siirtyisi teiltä minulle --"

"Olen niin itserakas, että toivon sitä hyvin vähän luultavaksi."

"-- tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua --"

"Te teette minulle liian suurta kunniaa", sanoi markiisi, "mutta suostun mieluummin siihen otaksumiseen."

"-- kieltäytyisin siitä ja eläisin muilla keinoin toisella seudulla. Siinä ei paljon menetettävää. Sehän on vain erämaa täynnä kurjuutta ja häviötä."

"Ohoh", sanoi markiisi silmäillen ympärilleen ylellisessä huoneessaan.

"Silmälle on tämä kylläkin kaunista, mutta kokonaisuudessaan, avotaivaan alla päivänvalossa, on se kaatuva torni täynnä hävitystä, huonoa hoitoa, kiskomista, velkoja, kiinnityksiä, sortoa, nälkää, alastomuutta ja kärsimystä."

"Ohoh", sanoi markiisi taas itsekylläisesti.

"Jos se koskaan joutuu minulle, tulee se jätettäväksi käsiin, jotka ovat omiaan vapauttamaan sitä (jos se on mahdollista) siitä kuormasta, joka painaa sen maahan, joten onneton kansa, joka ei voi sitä jättää ja jonka kärsivällisyyttä on kidutettu äärimmäisyyteen, tulisi vähemmän kärsimään toisen sukupolven alamaisena; mutta minä en siihen kelpaa. Tämä linna on kirouksenalainen, se, ja koko tämä maa."

"Entäs te?" sanoi setä, "suokaa anteeksi uteliaisuuteni, te ja uusi filosofianne, aiotteko hyväntahtoisesti jatkaa elämätänne?"

"Elääkseni täytyy minun, kuten ehkä monen muun maanmieheni vaikkakin aateluus kintereillä -- tehdä työtä."

"Esimerkiksi Englannissa."

"Niin. Suvun kunnia on minun puolestani varma tässä maassa. Sukunimi ei tule kärsimään minun tähteni vieraassa maassa, sillä siellä en sitä kanna."

Markiisin soitettua kelloa, sytytettiin kynttilät viereisessä makuuhuoneessa. Ne loistivat nyt kirkkaasti oven läpi. Markiisi katseli sinnepäin kuunnellen palvelijan eteneviä askeleita.

"Englanti mahtaa teitä kovin miellyttää, jos ottaa huomioon kuinka vähä menestystä teillä on siellä ollut", huomautti hän sitten, kääntäen tyynet kasvonsa hymyillen veljenpoikaansa.

"Johan sanoin, että menestyksestäni siellä minun luultavasti on kiittäminen teitä. Sitäpaitsi on se turvapaikkani."

"Nuo rehentelevät englantilaiset kehuvat että heidän maansa on turvapaikkana monelle. Tunnettehan erään maanmiehen, joka on saanut turvapaikan siellä, muuan tohtori?"

"Tunnen."

"Jolla on tytär."

"Niin on."

"Niin on", sanoi markiisi. "Te olette väsyksissä. Hyvää yötä!"

Taivuttaessaan päätään mitä kohteliaimmasti, oli hänen hymyilevissä kasvoissaan jotain merkitsevää, joka antoi näille sanoille salaperäisen leiman, joka kovasti hämmästytti veljenpojan silmiä ja korvia. Samassa ohuet, suorat viivat hänen silmäinsä alla, ohuet suorat huulet ja syvennykset nenän päällä saivat ilkkuvan ilmeen, joka teki hänet pirullisen kauniiksi.

"Niin", toisti markiisi. "Tohtori, jolla on tytär. Niin, niin alkaa se uusi filosofia. Te olette väsyksissä. Hyvää yötä!"

Kysellä jotain kivikasvoilta linnan ulkopuolella ei olisi ollut vaikeampaa kuin hänen kasvojaan tutkia. Veljenpoika katseli häntä turhaan, hänen mentyään ovelle.

"Hyvää yötä", sanoi setä. "Toivon tapaavani teidät aamulla jälleen. Nukkukaa makeasti! Osota tulta herra veljenpojalleni hänen kamariinsa! -- Ja polta herra veljenpoikani vuoteessaan, jos mielit", lisäsi hän itsekseen, ennenkuin hän taas soitti pikku kelloaan kutsuakseen palvelijan omaan makuuhuoneeseensa.

Palvelijan poistuttua, kulki herra markiisi edestakasin väljässä yöviitassaan, valmistautuen makuulle tänä lämpimänä hiljaisena yönä. Hän sipsutteli huoneessa ja hänen pehmeät tohvelinsa eivät aikaansaaneet pienintäkään melua laattialla, hän liikkui kuin hienontunut tiikeri, hän muistutti satujen lumottua markiisia, paatuneen ilkeätä, jonka ajottaisin tapahtuva muutos tiikeriksi joko juuri oli loppunut tai juuri alkamaisillaan.

Hän kulki edestakasin upeassa makuuhuoneessaan, muistellen matkan pikku tapahtumia, jotka kutsumatta kohosivat hänen mieleensä, hidas kulku mäkeä ylös auringonlaskussa, laskeuva aurinko, matka mäkeä alas, mylly, vankila kalliolla, pikku kylä notkossa, kansa kaivon luona ja työmies, joka sinisellä lakillaan osotti ketjuja vaunun alla. Tämä kaivo muistutti suihkulähdettä Pariisissa, pientä myttyä sen jalustalla, naisia, jotka kumartuivat sen yli ja pitkää miestä, joka kädet ilmassa, huusi: "kuollut".

"Nyt olen viileä", sanoi herra markiisi, "ja voin paneutua vuoteelle."

Jättäen yhden ainoan kynttilän palamaan suurelle takalle, antoi hän hienojen harsouutimien pudota ympärilleen ja kuuli yön katkovan äänettömyyttään pitkällä huokauksella, juuri kun hän oli uneen vaipumaisillaan.

Kolme raskasta tuntia tuijottivat kivikasvot ulkoseiniä mustaan yöhön, kolme raskasta tuntia kolisivat hevoset tallissa seimensä ääressä, koirat haukkuivat ja pöllö piti melua, joka hyvin vähän muistutti sitä melua josta runoilijat kertovat. Mutta sellaiset uppiniskaiset olennot eivät koskaan puhu niinkuin heille säädetään.

Kolme raskasta tuntia tuijottivat linnan kivikasvot niin ihmisten kuin leijonain, synkästi yöhön. Kuolon pimeys lepäsi yli maiseman, kuolon pimeys peitti hiljaisuudellaan hiljaisen tomun maanteillä. Kirkkomaassa oli pieniä ruohomättäitä vaikea erottaa toisistaan, olento ristin päällä olisi saattanut astua kenenkään näkemättä alas. Kylässä nukkuivat sekä veronvaatija että verotetut sikeästi, ehkäpä uneksien kemuista kuten nälkäiset tavallisesti tekevät, ja levosta ja rauhasta kuten usutettu orja tai ikeen alla oleva härkä. Kylän laihat asukkaat nukkuivat sikeästi ja olivat unessaan ravitut ja vapaat.

Kylän kaivo lorisi kenenkään näkemättä ja kuulematta ja linnan allas tippui näkemättä ja kuulematta -- molemmat sulivat pois kuin minuutit ajan lähteensilmästä -- kolme raskasta tuntia. Sitten alkoi molempain harmahtava vesi näyttää savuntapaiselta aamun sarastaessa ja linnan kivikasvojen silmät aukenivat.

Päivä valkeni valkenemistaan, kunnes se viimein kosketti hiljaisten puitten latvoja ja levitti sädeloisteen yli kummun. Sen hehkussa tuntui vesi linnan altaassa muuttuvan vereksi ja kivikasvot peittyivät purppuraan. Lintujen viserrys oli kova ja äänekäs ja herra markiisin makuuhuoneen ikkunan päivänpuremilla puitteilla lauloi pieni lintunen voimainsa takaa ihanimman laulunsa. Tätä näkyivät lähimmät kivikasvot hämmästyneinä tuijottavan, ammossa suin ja alaleuka riippuen näyttivät ne kauhistuneilta.

Nyt paistoi jo päivä korkealla ja elämä ja liike alkoivat kylässä. Ikkunat aukenivat, salpa vedettiin raihnaisista ovista ja ihmiset astuivat ulos -- vielä väristen ja palellen uudessa, lempeässä aamuilmassa. Sitten alkoivat kylän väestölle päivän vaivat, jotka harvoin kevenivät. Toiset menivät kaivolle, toiset kedoille, miehiä ja naisia lähti kaivamaan ja kuokkimaan, miehiä ja naisia lähti hoitamaan kurjia elukoita ja ajamaan laihat lehmät laitumelle tien varrelle. Kirkossa ja ristin luona polvistui pari olentoa. Kuunnellen niitten rukouksia, haki etummaisena kulkeva lehmä aamiaistaan ristin juurella kasvavista rikkaruohoista.

Linnassa herättiin myöhemmin, kuten sen arvolle soveltui, mutta siinä herättiin vähitellen ja varmasti. Ensin punertuivat yksinäiset keihäät ja metsästysveitset kuten entisinä aikoina, ja sitten kimmeltivät ne kirkkaasti aamuauringossa, sitten avattiin ovet ja ikkunat, hevoset tallissa kääntyivät katsomaan valoa ja vilppautta joka tulvi sisään avonaisesta ovesta, lehdet välkkyivät ja kahisivat vasten ikkunoiden rautaristikoita, koirat nykivät kiivaasti ketjujaan ja hyppivät kärsimättömästi, pyrkien vapauteen.

Kaikki nämät seikat kuuluivat elämän jokapäiväisiin tapoihin ja aamun palaamiseen. Mutta ei kait kumminkaan soitto linnan suuresta kellosta, ei juoksu ja kiire portailla, eivät hätäilevät olennot terrassilla, ei kopina ja poljenta siellä, täällä ja kaikkialla, eikä myös hevosten pikainen satuloiminen ja kiireinen ratsastus linnasta.

Mitkähän tuulet lienevät kuiskailleet tästä kiireestä harmaapäiselle tientekijälle, joka jo oli työssä mäen päällä kylän toisella puolella, myttyyn pistetty päivällisruokansa, joka ei paljon painanut ja jota ei yhdenkään variksen olisi kannattanut nokiskella, kiviröykkiöön työnnettynä. Olivatko linnut, viedessään joitakin murusia siitä muualle, pudottaneet yhden hänen päälleen, kuten ne kylvävät siemeniä sinne tänne? Miten lieneekin, tientekijä riensi tänä helteisenä aamuna henkensä takaa mäkeä alas, polvia myöten pölyssä, eikä pysähtynyt ennenkuin kaivon luona.

Koko kylän väki kaivon luona seisoi alakuloisena kuten tavallisesti ja kuiskaili hiljaa, mutta ei osottanut muuta mielenliikutusta kuin tylyä uteliaisuutta ja hämmästystä. Lehmät, jotka hätimiten oli tuotu takasin ja sidottu mikä minnekin, katselivat tylsästi eteensä, ja makasivat maassa pureskellen jonkinmoisia palloja, joita ne olivat koonneet keskeytyneellä huviretkellään. Jotkut linnalaiset ja osa postihuoneen väestöstä sekä kaikki viranomaiset olivat kutka enemmän, kutka vähemmän aseellisina, kokoontuneet toiselle puolelle pientä katua asentoon, jolla ei ollut mitään tarkotusta eikä ollut mistään kotosin. Tientekijä oli jo työntäytynyt viidenkymmenen hyvän ystävän joukkoon hosuen rintaansa sinisellä lakillaan. Mitä tämä kaikki tiesi ja mitä tiesi se, että herra Gabelle tuota pikaa hissattiin hevosen selkään palvelijan taakse ja mainittu Gabelle (vaikka hevosella oli kaksinkertainen kuorma) vietiin nelistämällä pois ikäänkuin mitäkin uutta saksalaista ballaadin Leonooraa.

Se tiesi että, linnassa nyt oli yhdet kivikasvot liikaa.

Gorgoni oli taas yöllä katsellut rakennusta ja lisännyt linnan kuviin ne kivikasvot, jotka vielä puuttuivat ja joita se oli odottanut lähes kaksisataa vuotta.

Ne lepäsivät herra markiisin tyynyllä ikäänkuin kaunis naamio, joka äkkiä oli hätkähtänyt unestaan, suuttunut ja kivettynyt. Päähän kuuluvan kiviruumiin sydämessä oli veitsi. Veitsen kahvaan oli paperiliuska sidottu, johon oli töherretty:

"_Toimittakaa hänet nopeasti hautaan. Tämä on Jaakon työtä_."

KYMMENES LUKU.

Kaksi lupausta.

Useita kuukausia, -- kokonainen vuosi oli tullut ja mennyt ja herra Durney oli asettunut Englantiin etevänä ranskankielen opettajana, joka myöskin oli ranskalaiseen kirjallisuuteen perehtynyt. Meidän aikanamme häntä kutsuttaisiin professoriksi, siihen aikaan oli hän vain opettaja. Hän antoi opetusta nuorille miehille, joilla oli aikaa ja halua tutkia sitä elävää kieltä, jota puhuttiin kaikkialla maailmassa ja kehitti kaunoaistia tajuamaan tämän kielen moninaisten väreitten rikkautta ja käsitteiden viisautta. Sitäpaitsi taisi hän kirjoittaa niistä sujuvalla englannin kielellä ja myöskin kääntää niitä sille kielelle. Sellaisia mestareita oli siihen aikaan aniharvassa, entisiä prinssejä ja tulevia kuninkaita ei silloin vielä kuulunut opettajaluokkaan eikä hävinneitä aatelismiehiä vielä ollut tupertunut Tellsonin pääkirjasta kokin ja nikkarin ammattiin. Nuori herra Darnay tuli pian tunnetuksi ja suosituksi opettajana, joka kyvyllään teki oppilaan tien erinomaisen hauskaksi ja hyötyisäksi, sekä taitavana kääntäjänä, joka puhalsi työhönsä henkeä eikä vain pelkkää sanataitoa. Hän oli sitäpaitsi hyvin perehtynyt maansa oloihin, jotka yhä enemmän käänsivät ihmisten huomion puoleensa. Siksi oli hänellä menestystä ja siitä sai hän kiittää uutteruuttaan ja väsymätöntä ahkeruuttaan.

Ei hän ollut odottanutkaan Lontoossa ammentavansa kultaa kaduilla, tai lepäävänsä ruusuvuoteella; jos hänellä olisi ollut niin suuria toiveita, ei hän olisi menestynyt. Hän oli etsinyt työtä, ja sitä hän sai, ja hän teki työtä ja käytti sitä niin paljon kuin mahdollista hyödykseen. Siinä hänen menestyksensä.

Osan aikaansa vietti hän Cambridgessa, lueskellen ylioppilaitten kanssa ja siellä oli hän ikäänkuin suvaittu salakulettaja, joka harjotti luvatonta kauppaa Euroopan kielillä, sen sijaan että olisi tuonut maahan tullattua kreikkaa ja latinaa. Muun ajan oli hän Lontoossa.

Aina Edenin ikuisesta kesästä meidän päiviimme asti, ovat miehen askeleet aina käyneet samaa tietä -- Charles Darnayn tietä -- sitä tietä, joka vie naisen rakkauteen.

Hän oli rakastanut Lucy Manettea siitä hetkestä alkaen kun hän oli vaarassa. Armaampaa ja suloisempaa ääntä kuin Lucyn säälivä ääni ei hän eläessään ollut kuullut; hän ei koskaan ollut nähnyt niin tunteellisen kauniita kasvoja, kuin Lucy Manetten, sinä hetkenä, jolloin ne katselivat häntä hänen hautansa partaalla. Mutta hän ei vielä ollut puhunut hänelle siitä asiasta; murha autiossa linnassa kaukana kuohuvan meren ja pitkien, pitkien pölyisten teiden takana -- jykevä kivilinna oli enää vain unen varjokuva -- oli jo vuosi sitten tapahtunut, mutta hän ei vielä ollut sanallakaan ilmaissut Lucylle sydämensä tilaa.

Hänellä oli omat syynsä siihen, se oli varma. Olipa taaskin kesäpäivä kun hän hiljan palattuaan yliopistokaupungista Lontooseen, meni Sohossa olevaan rauhalliseen sopukkaan avatakseen sydämensä tohtori Manettelle. Kesäpäivä lähestyi loppuaan ja hän tiesi Lucyn olevan ulkona neiti Prossin kanssa.

Hän tapasi tohtorin lukemassa nojatuolissaan lähellä ikkunaa. Voimat, jotka häntä muinoin olivat pystyssä pitäneet hänen vanhojen kärsimystensä aikana, olivat vähitellen palanneet. Hän oli nyt hyvin tarmokas mies, luja, päättäväinen ja toimintakykyinen. Näin voimissaan ollen osottautui hän tosin väliin oikulliseksi ja kiivaaksi, ei kumminkaan usein ja se alkoi käydä yhä harvinaisemmaksi.

Hän tutkiskeli paljon, nukkui vähän, kesti helposti suuria rasituksia ja oli tasasella ja hyvällä päällä. Hänen luokseen astui nyt Charles Darnay, ja hänet nähdessään tohtori laski pois kirjan ja ojensi kätensä hänelle.

"Charles Darnay! Kuinka hauska teitä nähdä! Olemme jo kolme, neljä päivää odottaneet teidän palaustanne. Herrat Stryver ja Carton olivat täällä eilen ja molemmat sanoivat, että teidän on tapa olla hyvin täsmällinen."

"Olen heille siitä kiitollinen", vastasi Darnay. "Neiti Manette --."

"Voi hyvin", sanoi tohtori kun hän äkkiä keskeytti puheensa, "ja teidän tulonne ilahuttaa meitä kaikkia. Hän on mennyt ulos talouspuuhilleen mutta tulee pian kotia."

"Tohtori Manette, tiesin ettei hän ole kotona. Tahdoin tavata teitä hänen poissaollessaan, minulla on teille jotain puhumista."

Seurasi äänettömyys.

"Vai niin", sanoi tohtori silminnähtävästi jäykistyen. "Ottakaa itsellenne tuoli ja puhukaa."

Hän totteli tuoliin nähden, mutta puhuminen ei tahtonut sujua.

"Tohtori Manette", alotti hän viimein, "olen puolitoista vuotta saanut niin tuttavallisesti seurustella täällä kodissanne, että toivon, että asia johonka aion kosketella ei --"

Hän keskeytyi siitä, että tohtori ojensi kätensä häntä hillitäkseen. Vähän ajan kuluttua veti hän sen takasin ja sanoi:

"Koskeeko asia Lucyä?"

"Koskee."

"Minulla on aina vaikea puhua hänestä, mutta hyvin vaikea on kuulla teidän hänestä puhuvan sellaisella äänellä, Charles Darnay."

"Ääneni kuvaa lämmintä ihailua, vilpitöntä kunnioitusta ja syvää rakkautta, tohtori Manette", sanoi hän kunnioittavasti.

"Sen uskon Charles Darnay, sen uskon."

Hänen jäykkyytensä oli niin ilmeinen, ja että se johtui hänen vastenmielisyydestään joutua tähän asiaan käsiksi oli myöskin niin ilmeistä, että Charles Darnay epäili jatkaa.

"Jatkanko, sir."

Uusi äänettömyys.

"Jatkakaa."

"Kai arvaatte mitä tahtoisin puhua, mutta ette arvaa kuinka vakavata laatua tunteeni ovat, tuntematta sydämeni sisimpää sekä niitä toiveita, vaaroja ja huolia, joita se kauvan on ollut täynnä. Rakas tohtori Manette, minä rakastan tytärtänne syvästi, lämpimästi ja hellästi. Jos rakkautta milloinkaan on ollut maailmassa, niin minä häntä rakastan. Te olette itse rakastanut, antakaa vanhan rakkautenne puhua puolestani!"

Tohtori istui pois kääntyneenä ja silmäili laattiaa. Viimeisiä sanoja kuullessaan, ojensi hän taas kätensä ja huusi:

"Ei siitä puhuta! Jättäkää se asia. Minä vannotan teitä, älkää sitä muistuttako."

Hänen huutonsa muistutti niin ruumiillisesta tuskasta lähtenyttä huutoa, että se tauottuaan vielä kauvan kaikui Darnayn korvissa. Hän viittaili kädellään ja se tuntui olevan kehoitus Darnaylle lopettamaan. Niin hän sen käsittikin ja oli vaiti.

"Pyydän anteeksi", sanoi tohtori hillityllä äänellä, kotvasen kuluttua. "En epäile teidän rakkauttanne Lucyyn, siitä olkaa vakuutettu."

Hän käännähti tuolillaan hänen puoleensa, mutta ei katsellut häneen eikä kohottanut silmiään. Hänen leukansa vaipui käden varaan ja hänen valkoiset hiuksensa varjostivat hänen kasvojaan.

"Oletteko puhunut Lucyn kanssa?"

"En."

"Ettekä kirjoittanut hänelle."

"En koskaan."

"Ellen ymmärtäisi että tällä kieltäytymisellä olette ajatellut Lucyn isää, olisin alhainen. Hän on teille siitä kiitollinen."

Hän tarjosi kätensä mutta silmät eivät seuranneet mukana.