Part 10

Kun näytäntö oli loppunut, muuttui tuulahdus oikeaksi pikku myrskyksi, ja kalliit pikku kellot menivät kilkuttaen alas portaita. Pian oli vain yksi henkilö jälellä koko joukosta, ja hattu kainalossaan ja nuuskarasia kädessään kulki hän hitaasti kuvastimien ohi ulos.

"Piru sinut periköön", sanoi tämä henkilö, seisahtuen viimeiselle ovelle ja kääntyen pyhäkköön päin.

Näin sanoen, tiputti hän nuuskan sormistaan kuin olisi hän ravistanut tomun kengistään ja astui tyynesti alas portaita.

Hän oli kuudenkymmenen paikkeella oleva mies, komeasti puettu, kopea käytökseltään ja kasvot kauniin naamion kaltaiset. Ne olivat läpikuultavan kalpeat, hyvin selväpiirteiset, ilme niissä oli varma ja jyrkkä. Nenä, joka muuten oli kaunismuotoinen, painui vähän sisäänpäin molempain sierainten yläpuolella. Näissä molemmissa syvennyksissä tai uurteissa ilmeni ainoa pieni väre, mikä kasvoissa koskaan näyttäytyi. Ne muuttivat joskus värinsä, laajenivat ja supistuivat väliin kuin heikon tykytyksen vaikutuksesta, ja antoivat koko kasvoille kavalan ja julman leiman. Lähemmin tarkastellessa, huomasi, että ilmeen synnytti suun ympärillä oleva piirre, ja liian vaakasuorat ja ohuet viivat silmäkuoppain ympärillä, mutta tästä huolimatta olivat kasvot kauniit ja merkilliset.

Niitten omistaja astui alas portaita pihalle, astui vaunuihinsa ja ajoi pois. Häntä ei moni ihminen vastaanoton aikana puhutellut, hän oli seisonut vähän syrjässä ja Monseigneurin käytös häntä kohtaan olisi saattanut olla lämpimämpi. Näissä oloissa oli hänestä sangen miellyttävää nähdä alhaisen kansan hajaantuvan hänen hevosensa tieltä ja usein töintuskin pelastuvan niitten jalkoihin joutumasta. Hänen ajurinsa ajoi kuin olisi hän törmännyt vihollista vastaan, ja hänen raivonsa ei aiheuttanut hänen isäntäänsä hillitsemään häntä sanalla tai liikkeellä. Valituksia oli joskus kuulunut tässäkin kuurossa kaupungissa tänä mykkänä aikana siitä, että ylimykset ajoivat hurjasti kapeilla kaduilla, joissa ei ollut jalkakäytäviä ja saattoivat siten kansanjoukon vaaralle alttiiksi tai runtelivat sitä raakamaisella tavalla. Mutta harva välitti tästä niinkään paljon, että olisi pannut sen mieleensä ja tässä kuten muissakin asioissa saivat kurjat raukat itse suoriutua vaikeuksistaan, miten paraiten taisivat.

Hurjalla räminällä ja jyryllä ja epäinhimillisellä säälimättömyydellä, jota tuskin meidän päivinämme voisi käsittää, ryntäsivät vaunut pitkin katuja ja pyöräyttivät kulmissa, naisten kirkuessa ja miesten tempoessa toisiaan tai lapsia sen tieltä.

Viimein pyörähtivät ne eräässä kulmassa suihkulähteen ohi, yksi pyöristä sai pahan kolauksen, kuului monen ihmisen äänekästä kirkunaa ja hevoset kohosivat pystyyn ja pillastuivat.

Vaunut luultavasti eivät olisi sittenkään pysähtyneet, ellei viimemainittua harmia olisi sattunut, ajoivathan vaunut usein eteenpäin jättäen haavoitetut jälkeensä, ja miksikä ei? Mutta nyt nousi peljästynyt lakeija kiireesti alas ja parikymmentä kättä oli tarttunut hevosia ohjaksiin.

"Mikä on vikana?" sanoi herra, katsellen tyynesti ulos.

Pitkä, yömyssyyn puettu mies oli nostanut mytyn hevosten kavioiden välistä, asettanut sen suihkulähteen jalustalle ja kumartui nyt sen yli liassa ja märässä, ulvoen kuin petoeläin.

"Suokaa anteeksi, herra markiisi!" sanoi repaleinen ja nöyrä mies, "se on lapsi."

"Miksi pitää hän niin inhottavaa elämää? Onko se hänen lapsensa?"

"Antakaa anteeksi herra markiisi -- se on niin surullista -- on, se on hänen lapsensa."

Suihkulähde oli hiukan syrjällä, sillä katu, jonka varrella se oli, päättyi kymmenen tai kahdentoista neliömeetterin suuruiseen avonaiseen paikkaan. Kun pitkä mies äkkiä kohosi maasta ja ryntäsi vaunujen luo, tarttui herra markiisi hetkeksi miekkansa kahvaan.

"Tapettu!" huusi mies hurjassa epätoivossa, ojentaen molemmat pitkät käsivartensa päänsä yli, häneen tuijottaen. "Kuollut!"

Kansa keräytyi ympärille ja katseli herra markiisia. Niissä monissa silmissä, jotka häntä tarkastelivat, näkyi vain uteliaisuutta ja kiihkoa, ei uhkaa eikä vihaa. Eivätkä he mitään sanoneet, ensimmäisen kirkunan jälkeen he vaikenivat ja olivat yhä ääneti. Nöyrän miehen ääni oli masentunut ja sävyisä syvässä alamaisuudessaan. Herra markiisi antoi silmänsä luisua heidän ylitsensä, kuin olisivat he vain olleet koloistaan ulos kömpineitä rottia.

Hän otti esiin kukkaronsa.

"Se on minusta perin kummallista", sanoi hän, "ettette milloinkaan opi hoitamaan itseänne ja lapsianne. Joku teistä on aina tiellä. Mistäpä minä tiedän, vaikkapa olisitte vielä vahingoittaneet hevosianikin. Siinä, antakaa hänelle tämä." Hän heitti kultakolikon palvelijalleen ja kaikkein päät kurkottivat eteenpäin, että näkisivät sen putoavan. Pitkä mies ulvoi jälleen melkeinpä epäinhimillisellä äänellä: "Kuollut!"

Toisen miehen äkkinäinen tulo, jolle muut antoivat tietä, hillitsi häntä. Nähtyään hänet, viheliäinen raukka heittäytyi hänen kaulaansa, nyyhkytti ja itki, viitaten suihkulähteelle, jossa naiset kumartuivat liikkumattoman mytyn yli ja hiljaa puuhailivat sen ympärillä. Mutta he olivat yhtä hiljaa kuin miehet.

"Tiedän, tiedän kaikki", sanoi vastatullut. "Ole luja Gaspard! Parempi oli pikku vauvalle kuolla näin, kuin elää. Hän kuoli silmänräpäyksessä, ilman tuskia. Olisiko hän elänyt hetkeäkään niin onnellisena?"

"Te olette filosoofi, te", sanoi markiisi hymyillen. "Mikä nimenne?"

"Defarge."

"Ammattinne?"

"Viinikauppias, herra markiisi."

"Tuossa, ota tämä, filosoofi ja viinikauppias", sanoi markiisi viskaten hänelle toisen kultakolikon, "ja käyttäkää se mielenne mukaan. Ovatko hevoset valmiit?"

Suomatta enää silmäystäkään kansanjoukolle, herra markiisi nojautui taaksepäin vaunuissaan ja oli juuri ajamaisillaan pois kuten ainakin hieno herra, joka on sattunut särkemään jokapäiväisen esineen, ja joka on vahingon maksanut ja jolla on varaa maksaa, kun hänen rauhansa taas häiriytyi siitä, että raha lensi vaunuihin ja kilisten putosi laattialle.

"Pidätä", sanoi herra markiisi. "Pidätä hevoset! Kuka tämän heitti?"

Hän katseli siihen paikkaan, jossa viinikauppias Defarge äsken seisoi, mutta tällä paikalla vääntelihe itseään onneton isä pitkällään kadulla ja hänen vieressään seisoi tummanverinen, tanakka nainen kutoen.

"Senkin koirat", sanoi markiisi, mutta hillitysti ja kasvot muuttumattomina, lukuunottamatta molempia pilkkuja nenän päällä. "Minä ajaisin nautinnolla teidän kaikkein ylitse, ja hävittäisin teidät juuria myöten maan päältä! Jos tietäisin kuka konna viskasi rahan, ja jos se roisto olisi tarpeeksi lähellä, murskaisin hänet pyörieni väliin."

Niin masentuneet he olivat, niin pitkä ja kova heidän kokemuksensa sellaisen miehen mahdista sekä sisäpuolella että ulkopuolella lain rajaa, ettei ääntä, kättä, eikä silmää kohonnut vastaukseksi, ei miesten joukossa, mutta nainen, joka seisoi kudin kädessään, katseli lujasti markiisia vasten kasvoja. Markiisin arvo ei sallinut hänen ottaa sitä huomioon, hänen halveksivat silmänsä soljuivat vaimon ohitse samoin kuin muittenkin rottien ja hän nojautui taas taaksepäin vaunuissaan ja sanoi: "Aja!"

Hän ajoi eteenpäin ja toisia ajoneuvoja pyöri ohitse tuhkatiheään toistensa jälestä, ministerin, veronkannon urakoitsijan, lääkärin, lakimiehen, papin, oopperan, teatterin, kokonaiset naamiohuvit pyörivät ohitse loistavana, yhtämittaisena virtana. Rotat olivat ryömineet koloistaan ja seisoivat siinä tuntikausia katselemassa, sotamiesten ja poliisien kulkiessa heidän ja näytelmän välillä ja muodostaen aituuksen, jonka taakse he hiipivät ja jonka lävitse he tirkistelivät. Isä oli jo kauvan sitten korjannut myttynsä ja piiloutunut sen kanssa, ja naiset, jotka olivat puuhailleet mytyn luona sen levätessä suihkulähteen jalustalla, istuivat ja katselivat veden lorinaa ja naamiohuvien pyörinää -- ja tanakka nainen, joka oli seisonut kudin kädessä, kutoi yhä järkähtämättömästi kuin kohtalo. Suihkulähteen vesi kiisi, kohiseva virta kiisi, niin moni elämä kaupungissa kiisi kohti kuolemaa, niinkuin sääntö on, aika ei odottanut ketään, rotat nukkuivat jälleen pimeissä koloissaan yhteensullottuina, pukutanssijaiset loistivat juhlissa ja iltakemuissa ja kaikki kulki tasaista kulkuaan.

KAHDEKSAS LUKU.

Monseigneur maalla.

Ihana maisema, jossa vilja oli vihanta, mutta ei runsas. Ohran sijalla kasvoi palsta laihaa ruista ja vehnän sijalla surkeita herneitä ja papuja ja kehnoja vihannespahasia. Eloton oli luonto, ja miehet ja naiset, jotka sitä viljelivät, näyttivät elostavan vasten tahtoaan -- kuin olisi heitä vaivannut alakuloinen halu heittää kaikki ja nääntyä pois. Neljä hevosta ja kaksi ajuria laahasi herra markiisin matkavaunuja (jotka olisivat saattaneet olla keveämmät) ylös jyrkkää mäkeä. Puna herra markiisin kasvoilla ei saattanut hänen korkeata sukuperäänsä epäluulonalaiseksi, sillä se ei lähtenyt sisältäpäin, se oli ulkonaisen seikan -- laskevan auringon synnyttämä.

Auringonlasku valaisi matkavaunuja niin loistavasti sen ennättäessä mäen kukkulalle, että matkustaja aivan punersi purppurassa. "Se katoaa pian", sanoi herra markiisi katsellen käsiään.

Aurinko olikin niin matalalla että se samassa hetkessä laskeusi. Kun raskas jarru oli sovitettu pyöriin ja vaunut luisuivat alas mäkeä tuhanhajussa ja tomupilvessä, pakeni punanen hehku nopeasti, aurinko ja markiisi laskeutuivat yhdessä, ja jarrua irrottaessa oli hehku kadonnut.

Mutta jälellä oli kappale jylhää ja autiota maata, pienoinen kylä kukkulan juurella, leveä, jyrkkä ja mäkinen tie sen takana, kirkontorni, tuulimylly, metsästyspuisto ja kallio linnoituksineen, jota käytettiin vankilana. Kaikkia näitä yön suussa pimeneviä esineitä katseli markiisi kuin mies, joka lähestyy kotiaan.

Kylässä oli yksi ainoa köyhä katu, jonka varrella oli köyhä juomanpanimo, köyhä nahkuri, köyhä ravintola, köyhä talli postihevosten muuttoa varten, köyhä kaivo ja kaikki muut tavalliset köyhät laitokset. Kylällä oli myös köyhä väestönsä. Koko sen väestö oli köyhä, ja moni niistä istui ovensa ulkopuolella kuorimassa tähteiksi jääneitä sipulia ynnä muuta senkaltaista iltaruoaksi, toisten taas huuhtoessa kaivon luona lehtiä, ruohoja ynnä muita syötäväksi kelpaavia maan tuotteita. Syyt heidän köyhyyteensä olivat selvät, verot valtiolle, verot kirkolle, verot maanomistajalle, paikallisverot ja yleiset verot olivat siellä, täällä maksettavat juhlallisen ilmoituksen mukaan, ja kumma oli, että koko kylää enää ollenkaan oli olemassa.

Harvoja lapsia oli näkyvissä, koiria ei ensinkään. Mitä miehiin ja naisiin tulee, oli heidän valittava joko viheliäisin elämä pienessä kylässä tuulimyllyn alla tai vankeutta ja kuolemaa korkeassa linnassa kalliolla.

Ratsastavan kuriirin ja postimiesten ruoskan ilmoittamina, joiden läjähdykset kiertyivät käärmeinä kansan pään päällä iltailmassa, kuin olisi hän raivotarten seuraamana, ajoi herra markiisi matkavaunuissaan postihuoneen portin eteen. Se oli lähellä kaivoa, ja talonpojat herkesivät askareistaan, katsellakseen häntä. Hän katseli heitä ja näki tietämättään kuinka kurjuus oli riuduttanut ja hivuttanut heidän kasvonsa ja ruumiinsa.

Herra markiisi silmäili alamaisia kasvoja, jotka kumartuivat hänen edessään, samoin kuin hänen vertaisensa olivat kumartuneet hovin Monseigneurin edessä -- erotus oli vain siinä, että nämät kasvot kumartuivat vain kärsiäkseen, eikä mairitellakseen -- kun harmaapäinen tientekijä yhtyi joukkoon.

"Tuo tänne tuo mies!" sanoi markiisi kuriirille.

Mies tuotiin esiin lakki kädessä ja muut kertyivät ympärille katselemaan ja kuuntelemaan, samoin kuin ihmiset suihkulähteen luona Pariisissa.

"Ajoinhan ohitsesi tiellä?"

"Totta, Monseigneur. Minulle tapahtui kunnia, että ajoitte ohitseni tiellä."

"Sekä noustessani mäkeä, että mäen päällä?"

"Niinpä kyllä, Monseigneur."

"Mitä katselit niin tarkasti?"

"Katselin miestä. Monseigneur."

Hän kumartui hiukkasen ja osotti risasella lakillaan vaunujen alle. Kaikki hänen toverinsa kumartuivat katselemaan vaunujen alle.

"Mitä miestä, pöllö? Ja mitä siellä katselet?"

"Anteeksi, Monseigneur, hän heilutti pidättimien -- jarrun ketjuja."

"Kuka", kysyi matkustaja.

"Se mies, Monseigneur."

"Piru periköön nämät idiootit! Mikä miehen nimi on? Sinä kait tunnet kaikki ihmiset näillä tienoilla. Kuka hän oli?"

"Armoa, Monseigneur! Hän ei ollut näiltä tienoilta. En eläissäni ole häntä ennen nähnyt."

"Riippuiko hän ketjuissa? Ettäkö tukehtuisi?"

"Teidän armollisella luvallanne, siinäpä se kumma oli, Monseigneur. Hänen päänsä roikkui alhaalla -- kas näin!"

Hän kääntyi sivuttain vaunuihin ja nojautui taaksepäin kasvot taivasta kohti ja pää alas riippuen, sitten oikaisi hän itseään, koperoi lakkiaan ja teki kumarruksen.

"Minkänäköinen hän oli?"

"Monseigneur, hän oli mylläriä valkosempi. Aivan pölyn peittämä, valkonen ja pitkä kuin kummitus."

Tämä kuvaus herätti ääretöntä mielenkiihkoa pienessä väkijoukossa, mutta kaikkein silmät kohosivat toisiaan katselematta herra markiisin puoleen, ehkäpä katsellakseen jos hänellä oli jokin kummitus omallatunnollaan.

"Sinä et menetellyt oikein", sanoi markiisi, joka onneksi hoksasi ettei sellaisen roskaväen sopinut häntä suututtaa, "kun nähdessäsi varkaan seuraavan vaunujani, et avannut suurta suutasi. Kas niin, sysätkää hänet syrjään, herra Gabelle."

Herra Gabelle oli postimestari ja sen ohella jonkinlainen veronvaatija, hän oli tullut ulos hyvin alamaisena avustamaan tässä kuulustelussa ja oli virallisesti pidellyt tutkimuksenalaista nutunhiasta.

"Kas niin, mene syrjään!" sanoi herra Gabelle.

"Ottakaa kiinni tuo muukalainen jos hän hakee yösijaa kylässänne, ja ottakaa selvä, ovatko hänen aikeensa rehelliset, Gabelle."

"Monseigneur, olen onnellinen saadessani totella käskyjänne."

"Juoksiko hän tiehensä, mies? -- missä se sen vietävä on?"

Sen vietävä oli jo vaunujen alla, hän ynnä puoli tusinaa hyviä ystäviä ja osotti ketjuja sinisellä lakillaan, toiset puoli tusinaa hinasivat hänet esiin ja asettivat hänet hengästyneenä herra markiisin eteen.

"Juoksiko mies tiehensä, pöllö, meidän pysähtyessä jarrua sovittelemaan?"

"Monseigneur, hän heittäytyi päistikkaa alas mäkeä aivan kuin hän olisi heittäytynyt virtaan."

"Ottakaa selvä tästä, Gabelle, anna mennä!"

Se puoli tusinaa, joka oli ketjuja tirkistelemässä, oli vielä pyörien välissä kuin lammaslauma; vaunut läksivät niin äkkiä liikkeelle että he töintuskin pelastivat luunsa ja nahkansa; heillä ei ollutkaan paljon muuta pelastettavaa, muuten he eivät olisi olleet niinkään onnellisia.

Vauhtia, jolla vaunut kiisivät kylästä ja ylös sen takana olevaa rinnettä, hillitsi pian jyrkkä mäki. Vähitellen muuttui vauhti astunnaksi ja vaunut heiluivat ja tärisivät eteenpäin kesäillan suloisessa tuoksussa. Tuhansien harsosiipisten itikkain, eikä raivottarien ympäröimänä, järjestivät postimiehet nyt tyynesti ruoskansiimojaan, lakeija kulki hevosten vieressä, ja kuriiri kuului ravaavan edellä hämärässä etäisyydessä.

Mäen jyrkimmällä kohdalla oli pieni hautausmaa, siihen oli pystytetty risti, johon oli kiinnitetty uusi, suuri kuva Vapahtajastamme, se oli kurja puukuva, harjaantumattoman maalaistaiteilijan tekemä, mutta hän oli ottanut mallinsa elämästä -- ehkäpä omasta elämästään -- sillä se oli laiha ja huono.

Tämän suuren surun (joka yhä oli suurenemassa, vaikka ei vielä suurimmillaan) surullisen vertauskuvan edessä oli nainen polvillaan. Hän käänsi päänsä vaunujen lähestyessä, nousi nopeasti ja meni vaunujen oven luo.

"Tekö se olette, Monseigneur! Monseigneur, kuulkaa rukous!"

Kärsimättömästi huudahtaen mutta kasvot muuttumattomina, katsahti markiisi ulos.

"Mitä nyt? Mitä taas? Ainaisia rukouksia!"

"Monseigneur, suuren Jumalan rakkauden tähden, mieheni, metsänvartija --."

"Mikä teidän miestänne, metsänvartijaa vaivaa, se on sitä ainaista. Eikö hän voi suorittaa maksujaan, vai mitä?"

"Hän on maksanut kaikki, Monseigneur. Hän on kuollut."

"No niin, siis on hänellä rauha. Voinko minä hankkia hänet takaisin sinulle?"

"Oi, ei Monseigneur. Mutta hän makaa tuolla viheliäisen ruohomättään alla."

"Entäs sitten?"

"Monseigneur, täällä on niin monta viheliäistä ruohomätästä."

"No, entäs sitten?"

Vaimo oli nuori mutta oli vanhan näköinen, hänen käytöksensä osoitti intohimoista surua, silloin tällöin löi hän rajulla voimalla yhteen suonikkaat ja luisevat kätensä, ja tarttui toisella niistä vaunujen oveen -- hellästi, hyväillen kuin olisi se ollut ihmisen rinta ja kun hän olisi odottanut sen tuntevan hänen rukoilevaa koskentaansa.

"Monseigneur, kuulkaa minua! Monseigneur, kuulkaa rukoustani! Mieheni kuoli kurjuuteen, niin moni kuolee kurjuuteen ja niin moni tulee vielä kuolemaan kurjuuteen."

"No entäs sitten? Voinko minä heitä elättää?"

"Monseigneur, sen tietää ainoastaan hyvä Jumala, mutta enhän sitä pyydäkkään. Minä pyydän vain, että sille paikalle, jossa mieheni makaa, asetettaisiin pieni kivi tai palanen puuta hänen nimikirjoituksellaan. Muuten unehtuu paikka pian, ja minun kuoltuani samaan tautiin, ei sitä enää löydetä vaan minut kaivetaan jonkun toisen viheliäisen mättään alle. Monseigneur, niitä on niin paljon ja ne lisääntyvät niin pian, kurjuus on niin suuri. Monseigneur, Monseigneur!"

Lakeija oli tuuppinut hänet pois ovelta ja vaunut vyöryivät pois aika ravia, postimiehet lisäsivät vauhtia, vaimo jäi kauvas taakse ja Monseigneur, joka jälleen oli raivottarien seuraama, vähensi nopeasti parin peninkulman välimatkaa, joka erotti hänet linnastaan.

Kesäyön sulotuoksut nousivat hänen ympärillään, ne nousivat kuten sadekin lankee, puolueettomasti myöskin pölyisen, risaisen ja työstä kuluneen joukon ympärillä kaivon luona, joille tientekijä sinisen lakkinsa avulla, jota ilman hän ei ollut mitään, yhä kertoili aavemaisesta miehestä, niin kauvan kun he vain kuulla jaksoivat. Kun eivät enää jaksaneet kuulla, menivät he vähitellen pois, yksi kerrallaan ja tulta alkoi tuikkia pikku ikkunoista, ja kun ikkunat pimenivät ja tähdet taivaalla enenivät, näytti kuin olisivat valot niistä kohonneet taivaalle, eivätkä sammuneet.

Samaan aikaan lankesi markiisin päälle suuren jyrkkäkattoisen talon ja sitä ympäröiväin puiden varjot ja ne haihtuivat tulisoihdun valoon, vaunujen seisahtuessa ja linnan suuren portin avautuessa.

"Onko herra Charles, jota Englannista odotan, jo saapunut?"

"Ei vielä, Monseigneur."

YHDEKSÄS LUKU.

Gorgonin pää.

Herra markiisin linna oli jykevä rakennus, sen edustalla oli suuri kivitetty piha ja kaksi kivistä porraskäytävää, jotka päättyivät pääoven luona. Kaikki oli kiveä, raskaita kiviaitoja ja kiviuurnoja, kivikukkia, kivisiä ihmis- ja leijonakasvoja löytyi kaikkialla, kuin olisi Gorgoni tarkastanut linnaa, kun se kaksisataa vuotta takaperin valmistui.

Herra Markiisi astui vaunuistaan ja nousi ylös kaikuvia portaita tulisoihdun valaisemana, joka haihduttaen pimeyden, sai pöllön äänekkäästi kapinoimaan suuren tallirakennuksen katolla puitten keskessä. Muuten oli kaikki niin hiljaista, että tulisoihtu, jota kannettiin portaita ylös, ynnä toinen soihtu suurella ovella, paloivat kuin olisivat olleet sisällä vierashuoneissa eikä ulkona yöilmassa. Paitsi pöllön ääntä ei kuulunut muuta kuin veden lorinaa kivisessä vesialtaassa, sillä tämä oli niitä pimeitä öitä, jolloin yö pidättää henkäystään tuntikausia ja sitten kohottaa pitkän, syvän huokauksen ja vaikenee taas.

Suuri ovi paukahti kiinni hänen jälkeensä, ja herra markiisi meni etehisen poikki, joka oli julman näköinen vanhoine metsäkarjupeitsineen, miekkoineen ja metsästysveitsineen, ja karkeine ratsuruoskineen ja -raippoineen, joidenka painoa moni talonpoika matkallaan hyväntekijä Kuoleman luo oli isännän vihan alaisena tuntenut.

Välttäen suurimpia huoneita, jotka olivat pimeät ja suljetut yötä varten, nousi herra markiisi, soihdunkantajan kulkiessa edellä, ylös portaita eräälle ovelle käytävässä. Tämä avautui ja johti hänen yksityiseen asuntoonsa, joka sisälsi kolme huonetta, makuuhuoneen ja kaksi muuta suojaa. Ne olivat korkeat, kaarevat huoneet, laattiat kylmät, ilman mattoja, takassa suuret raudat joilla puut paloivat talvisaikana, ja ne olivat sisustetut kaikella ylellisyydellä joka oli omiaan markiisille, ylellisenä aikana, ylellisessä maassa. Kuosia joka oli vallalla viimeistä edellisen Ludvigin aikana, Ludvigin, sitä polvea, jonka ei koskaan tullut sammua -- Ludvig neljännentoista aikana -- oli noudatettu kalliissa kalustuksessa, mutta moni esine, joka kuvasi vanhempia lehtiä Ranskan historiassa, antoi sille tarpeellista vaihtelua.

Kolmannessa huoneessa oli illallispöytä katettu kahdelle hengelle, se oli pyöreä huone ja sijaitsi yhdessä linnan neljästä, suiposta tornista. Pieni, korkea huone, jossa ikkuna oli selkoselällään, säleuutimet suljetut, joten pimeä yö näkyi vain kapeina, mustina, vaakasuorina viivoina, vaihdellen leveämpien harmaitten viivojen kanssa.

"Sanoithan, ettei veljenpoikani ole tullut", sanoi markiisi.

"Ei, hän ei ole tullut, häntä odotettiin tulevaksi yhdessä Monseigneurin kanssa."

"Vai niin, tuskin on luultavaa, että hän tulee tänä iltana, jätä kumminkin pöytä sillensä. Olen valmis neljännestunnin kuluttua."

Neljännestunnin kuluttua oli markiisi valmis ja istuutui yksin ylellisen ja oivallisen iltaruokansa ääreen. Hänen tuolinsa oli vastapäätä ikkunaa, ja hän oli syönyt soppansa ja oli viemäisillään lasillisen Bordeaux-viiniä huulilleen kun hän laski sen jälleen pöydälle.

"Mitä tämä on?" kysyi hän tyynesti, tarkasti katsellen mustia ja harmaita vaakasuoria viivoja.

"Mikä niin, Monseigneur?"

"Säleuutimien ulkopuolella. Avaa säleuutimet!"

Se tapahtui.

"Mitä se on?"

"Ei mitään, Monseigneur. En näe muuta kuin puita ja pimeätä."

Palvelija oli avannut säleuutimet ja katsonut ulos tyhjään pimeyteen ja seisoi nyt selkä pimeyteen, odottaen uusia käskyjä.

"Hyvä on", sanoi hänen järkähtämätön herransa. "Sulje ne uudestaan."

Niin tehtiin ja markiisi jatkoi ateriaansa. Hän oli ennättänyt puoliväliin, kun hän taas pysähtyi ja kuulosti pyörien räminää. Ne lähestyivät nopeasti ja seisahtuivat linnan edustalle.

"Mene katsomaan, kuka tuli."

Se oli Monseigneurin veljenpoika. Hän oli varhain iltapäivällä ollut vain joitakin peninkulmia Monseigneuristä jäljellä. Hän oli nopeasti lyhentänyt välimatkaa, mutta ei niin nopeasti, että hän olisi saavuttanut. Postiasemalla hän oli kuullut Monseigneurin olevan häntä edellä.

Sanottakoon hänelle (sanoi Monseigneur) että illallinen odottaa häntä ja että hän paikalla tulisi ylös. Hetken päästä hän tulikin. Hän oli Englannissa tunnettu nimellä Charles Darnay.

Monseigneur vastaanotti hänet kohteliaasti mutta he eivät kätelleet toisiaan.

"Lähdittekö eilen Pariisista, sir?" sanoi hän Monseigneurille, istuutuessaan pöydän ääreen.

"Lähdin. Entäs te?"

"Minä tulen suoraan."

"Lontoosta?"

"Niin."

"Te olette viipynyt kauvan matkalla", sanoi markiisi hymyillen.

"Päinvastoin, tulen suoraa päätä."

"Anteeksi, en tarkoittanut kauvan matkalla, vaan että olette viivytellyt itse matkaa."

"Minulla on ollut esteitä" -- veljenpoika viivytteli hiukan vastausta -- "asioita".

"Tietysti", sanoi kohtelias setä.

Palvelijan läsnäollessa he eivät puhelleet muuta keskenään. Kun kahvi oli tarjoiltu ja he olivat yksin, katseli veljenpoika setäänsä, ja kun hän kohtasi kauniin naamion silmiä, alkoi hän puhua.

"Kuten ymmärtänette, olen tullut takasin täyttääkseni sitä tehtävää, joka kutsui minut pois täältä. Se saattoi minut suureen ja odottamattomaan vaaraan; mutta se on pyhä tehtävä ja vaikka se olisi johtanut minut kuolemaan, toivon että olisin pysynyt lujana."

"Ei kuolemaan", sanoi setä; "ei ole tarpeellista nimittää kuolemaa."

"Vaikka se olisi vienyt minut haudan partaalle, sir, epäilen, että olisitte minua pidättäneet", sanoi veljenpoika.

Syventyneet merkit nenän päällä ja venähdys julmien kasvojen hienoissa, suorissa piirteissä ei tietänyt hyvää tässä kohden; setä vastusti miellyttävällä kädenliikkeellä, joka niin selvästi oli hienon kasvatuksen synnyttämä, ettei se lainkaan ollut rauhoittava.

"Sen mukaan, mitä tiedän, olette suoranaisesti koettanut antaa vielä epäilyttävämmän valon epäilyttäville asianhaaroille, jotka minua ympäröivät."

"En, en, en suinkaan", sanoi setä kohteliaasti.