Part 6

"Ei, ei hän ole oikea mies", ajatteli Liisa itsekseen. Hänen ihannekuvansa oli niin kovin kaunis! Tuota ihannettaan hän saattoi rakastaa tänä yönäkin, tämän ihanan luonnon keskellä, eikä sitä voinut sovittaa raakaan todellisuuteen.

Yksinäisyys ja eristäytyminen ihmisistä, joihin hänen huomionsa olisi voinut kiintyä, vaikuttivat alussa että kaikki se rakkauden voima, jonka kaitselmus on pannut jokaisen ihmisen rintaan, oli hänessä säilynyt kokonaisena ja häiritsemättömänä. Nyt hän oli elänyt jo liian kauan sen katkeran onnentunteen vallassa, että tiesi itsessään elävän tuon rakkauden ja nautti joskus, kun hän tutki sydämensä salaisia sopukoita, tuosta ylenpalttisesta rikkaudesta, jonka hän oli valmis ajattelematta antamaan jollekin vastaantulijalle. Jospa Jumala olisi suonut hänen nauttia elämänsä loppuun asti tuota niukkaa onnea! Kukapa tietää, eikö se olekin kaikkein parasta ja voimakkainta ja eikö se yksin olekin ainoa todellinen ja mahdollinen.

"Voi, hyvä Jumala, -- ajatteli hän, -- olenko todellakin heittänyt hukkaan onneni ja nuoruuteni ja eikö enää tule... ei koskaan tule...? Onko se totta?" Ja hän katseli korkeata taivasta, joka oli kirkas kuun lähiseuduilla. Valkoiset aaltomaiset pilvet himmensivät tähtien valon ja kulkivat kuuta kohti.

"Jos tuo ylin valkoinen pilvenhattara joutuu kuun eteen, niin sitten se on totta", ajatteli hän. Savuntapainen utupilvi peitti kirkkaan ympyrän alaosan; valo alkoi vähitellen himmetä ruohikossa, lehmusten latvoissa ja lammikon pinnalla; puitten mustat varjot eivät eroittautuneet enää yhtä selvästi. Ja aivan kuin täydennykseksi tälle luonnon pimenemiselle alkoi vieno tuuli liikuttaa puitten lehtiä ja toi ikkunaan asti kasteen peittämien lehtien, kostean mullan ja kukkivan syreenin tuoksua.

"Ei, se ei ole totta, -- lohdutteli hän itseään, -- mutta jos satakieli laulaa tänä yönä, niin silloin kaikki se, mitä minä ajattelen, on pötyä eikä ole syytä olla epätoivossa." Ja pitkän aikaa hän vielä istui ääneti ikäänkuin odottaen jotakuta. Kaikki valkeni ja elpyi taasen, mutta uudestaan peittivät hattarat useampia kertoja kuun ja pimeys sai taas vallan.

Hän oli jo nukkunut ikkunan ääreen kun hän yht'äkkiä heräsi satakielen liverryksiin, jotka kauniisti kaikuivat alhaalta lammen läheisyydestä. Liisa avasi silmänsä. Hänen koko sydämensä tuntui taas uudistuvan ja nauttivan salaperäisestä yhteydestään luonnon kanssa, joka niin rauhallisena ja valoisana levisi hänen edessään. Hän nojautui molempien käsiensä varaan. Suloinen surumielisyyden tunne ahdisti hänen rintaansa ja hänen silmistään alkoi vuotaa kyyneleitä, jotka puhdas, rajaton lemmen kaipuu oli pusertanut esiin -- hyviä, lohtua tuovia kyyneleitä. Hän pani kätensä ristiin ikkunalaudalle ja painoi päänsä niitä vasten. Hänen mielirukouksensa tuli itsestään hänelle mieleen ja hän uinahti kyyneleet silmissä.

Hän heräsi siihen että tunsi jonkun käden koskettavan itseään. Tuo kosketus oli kevyt ja miellyttävä. Käsi alkoi puristaa kovemmin hänen kättään. Hän pääsi yht'äkkiä selville asian oikeasta laidasta, kirkaisi, hyppäsi ylös ja juoksi pois huoneesta koettaen uskotella itselleen, ett'ei se mies ollut kreivi, joka seisoi ikkunan alla kuun kirkkaassa valossa...

XV.

Se oli todellakin kreivi. Kuultuaan tytön kirkaisevan ja yövartijan, joka oli kuullut tämän kirkaisun, lähestyvän sinne päin hän joutui semmoisen tunteen valtaan kuin kiinni saatu varas ja lähti juoksemaan kasteen kostuttamaa ruohikkoa pitkin syvemmälle puistoon.

"Voi minua hölmöä! -- hoki hän itsekseen. -- Minä pelästytin hänet. Olisi pitänyt herättää hänet hiljaa, puhelemalla. Kyllä olen taitamaton pässi!"

Hän pysähtyi ja kuunteli. Vartija tuli portista puutarhaan vetäen keppiä pitkin sannoitettua käytävää. Parasta oli mennä piiloon. Hän juoksi lammikolle. Sammakot polskahtelivat kiireesti veteen hänen tieltään saaden hänet hätkähtämään. Välittämättä siitä että hänen jalkansa olivat läpimärät hän kävi kyykkyyn ja rupesi muistelemaan kaikkea, mitä oli tehnyt: kuinka hän oli kiivennyt aidan yli, etsinyt Liisan ikkunaa ja lopulta nähnyt valkean varjon; kuinka hän oli tarkoin kuunnellut jokaista risahdusta ja useamman kerran lähestynyt ikkunaa sekä taas vetäytynyt takaisin; kuinka hänestä väliin oli näyttänyt aivan selvältä että Liisa odotti häntä harmistuneena hänen viivyttelystään, väliin taas oli tuntunut että oli mahdotonta otaksua tytön niin pian päättäneen suostua kohtaukseen; vihdoin kuinka hän oli arvellut että tyttö vain maalaisneidolle ominaisen kainouden vaikutuksesta oli nukkuvinaan ja kuinka hän oli päättävästi astunut tytön luo, nähnyt hänen todellakin nukkuvan, juossut yht'äkkiä kiiruusti takaisin, mutta sitten ruvennut kovasti häpeämään pelkuruuttaan, astunut taas rohkeasti tytön luo ja koskettanut tämän kättä.

Yövahti meni kolisten ulos puutarhan narisevasta portista. Neidin huoneen ikkuna vedettiin kiinni ja sen eteen vedettiin sisäpuolelle luukku.

Kreivistä oli kiusallista nähdä tätä. Hän olisi antanut mitä hyvänsä, jos olisi saanut alkaa kaikki alusta. Nyt hän ei olisi enää käyttäytynyt niin tyhmästi... "Ihastuttava neitonen. Niin raikas ja viehättävä! Ja tyhmyydessäni päästin hänet käsistäni... Kyllä olen pässinpää!"

Mutta hänen ei tehnyt mieli nukkumaankaan ja suuttuneen ihmisen päättäväisyydellä hän lähti kulkemaan umpimähkää pitkin lehmuskujaa.

Häneenkin teki yö rauhoittavan vaikutuksensa synnyttäen hänessä vienoa surumielisyyttä ja rakkauden kaipuuta. Savista tietä, jossa siellä täällä kasvoi yksinäinen ruoho tahi jolle oli pudonnut kuiva oksa, valaisivat paikotellen lehmusten tuuheitten lehvien läpi tunkeutuvat suorat vaaleat kuun säteet. Käyrään oksaan lankesi valo sivulta ja se oli aivan kuin valkoisen sammaleen peittämä. Puitten lehdet hohtivat hopeaisina ja näyttivät kuiskuttelevan keskenään. Talossa sammutettiin kaikki tulet ja kaikki äänet vaikenivat. Satakielen laulu vain tuntui täyttävän koko rajattoman, äänettömän ja valoisan avaruuden.

"Hyvä Jumala, miten ihana yö! -- ajatteli kreivi hengittäen puiston raitista tuoksua. -- Minulla on ikäänkuin sääli jotakin. Tuntuu kuin olisin tyytymätön itseeni ja muihin ja koko elämään. Miten oiva, viehättävä tyttö hän onkaan! Kenties hän todellakin tuli pahoilleen..."

Hänen haaveensa alkoivat mennä sekaisin. Hän oli olevinaan tuossa puistossa maalaisneidon kanssa mitä erilaisimmissa ja kummallisimmissa tilaisuuksissa. Sitten ilmestyi neidon sijalle hänen rakas Miinansa.

"Kyllä minä olen hölmö! Häntä olisi pitänyt yksinkertaisesti ottaa ympäri vyötäisten ja suudella."

Tämä katumusta sisältävä ajatus mielessä kreivi palasi huoneeseensa.

Kornetti ei nukkunut vielä. Hän kääntyi vuoteessaan heti kreiviin päin.

-. Etkö sinä nuku? -- kysyi kreivi.

-- En.

-. Kerronko sinulle, mitä tapahtui?

-- No?

-- Ei, parasta on olla kertomatta... tahi kerronpa sentään. Koukistahan jalkojasi.

Ja kreivi, joka ei enää sen enempää välittänyt suunnitelmansa epäonnistumisesta, istahti iloisesti hymyillen toverinsa vuoteen reunalle.

-- Ajattelehan kun tuo pikku neitonen määräsi minulle lemmenkohtauksen!

-- Mitä sinä puhut? -- huudahti Polosow hypäten ylös vuoteesta.

-- No, kuulehan.

-- Mutta kuinka ja milloin? Se on mahdotonta!

-- Sillä välin kun te laskitte pelivoittoja sanoi hän minulle että hän istuu yöllä ikkunan ääressä ja että ikkunasta on helppo kiivetä sisälle. Tästä näet, mitä käytännöllisyys merkitsee! Sillä aikaa kun te olitte laskuhommissa ämmän kanssa järjestin minä koko asian. Ja kuulithan sinäkin kun hän sanoi että hän aikoo istua ikkunan ääressä ja katsella lammikkoa.

-- Sen hän sanoi ilman mitään tarkoitusta.

-- Sitäpä minä en juuri tiedä, sanoiko hän tämän vahingossa vai eikö. Kenties hän ei todellakaan tahtonut heti ruveta semmoiseen, vaikka minusta näytti siltä. Siitä sukeutui hirmuinen juttu. Minä käyttäydyin hyvin tyhmästi! -- lisäsi hän hymyillen halveksivasti itselleen.

-- Mitä sitten tapahtui? Missä olet ollut?

Kreivi kertoi koko asian kulun jättäen kertomatta vain epäröimisensä ikkunaa lähestyessään.

-- Minä pilasin itse asiani. Olisi pitänyt olla rohkeampi. Hän kirkaisi ja juoksi pois ikkunasta.

-- Hän siis kirkaisi ja juoksi pois ikkunasta, -- sanoi kornetti väkinäisesti hymyillen vastaukseksi kreivin hymyyn, joka niin kauan ja vastustamattomasti oli pitänyt häntä vaikutuksensa alla.

-- Niin. No, nyt on aika nukkua.

Kornetti kääntyi taas selin oveen ja makasi siinä asennossa kymmenkunta minuuttia. Jumala tietää, mitä hänen mielessään liikkui. Mutta kun hän kääntyi toiselle kylelleen, niin hänen kasvoissaan kuvastui kärsimystä ja päättäväisyyttä.

-- Kreivi Turbin! -- sanoi hän värähtelevällä äänellä.

-- Mitä, puhutko unissasi vai oletko valveilla? -- vastasi kreivi tyynesti. -- Mitä nyt, kornetti Polosow?

-- Kreivi Turbin! Te olette konna! -- huudahti Polosow ja hyppäsi vuoteesta.

XVI.

Seuraavana päivänä eskadroona lähti kylästä. Upseerit eivät tavanneet talonväkeä eivätkä sanoneet jäähyväisiä. Keskenään he eivät myöskään puhelleet. Ensimäisessä pysähdyspaikassa piti kaksintaistelun tapahtua heidän kesken. Mutta ratsumestari Schultz, joka oli kelpo toveri, ratsasti oivallisesti ja oli koko rykmentin suosiossa ja jonka kreivi oli valinnut sekundantikseen, sai tämän asian niin oivallisesti järjestetyksi, ett'ei kaksintaistelusta tullut mitään eikä kukaan koko rykmentissä saanut vihiä koko jutusta. Turbinin ja Polosowin välillä ei tämän jälkeen enää valinnut entinen ystävyyssuhde, mutta he sinuttelivat edelleenkin toisiaan ja saattoivat edelleen istua samassa ruoka- tahi korttipöydässä.