Part 5

Anna Fedorowna oli toista mieltä -- parempaa miestä kuin kreivi Fedor Ivanovitsh ei voinut olla olemassa. Lopulta hän oikein suutahti ja huomautti kuivasti: "teistä, veliseni, on kulloinkin se paras, joka viimeiseksi teitä pitää hyvänä. Tietysti nykyajan ihmiset ovat viisaampia, mutta kreivi Fedor Ivanovitsh tanssi niin mainiosti ja oli niin rakastettava, että kaikki olivat hullaantuneet häneen; mutta hän ei välittänyt kenestäkään muusta kuin minusta. Siitä näette, että entisaikoinakin oli hyviä ihmisiä."

Samassa tultiin sanomaan, että vieraat tahtovat viinaa, einepaloja ja sherryä.

-- Kas niin, veliseni, aina te teette kaikki nurin päin. Olisi pitänyt tarjota illallista, -- sanoi Anna Fedorovna. -- Liisa, hommaa sinä!

Liisa juoksi aittaan hakemaan sieniä ja voita ja käski kokin laittamaan kotletteja.

-- Vaan kuinka on sherryn laita? Onko teillä sitä, veliseni?

-- Ei, eihän minulla ole sitä ollutkaan.

-- Kuinka niin? Mitä te sitten juotte teen kanssa?

-- Tämä on rommia, Anna Fedorovna.

-- Eikö se sitten ole sama asia? Antakaa tuota rommia, samahan se on. Mutta eikö olisi parempi kutsua heidät tänne, veliseni? Tehän sen paremmin ymmärrätte. Eivätkö ne pane pahakseen?

Ratsumies selitti voivansa taata, että kreivi hyväsydämisyydessään kyllä tulee ja lupasi kutsua heidät. Anna Fedorovna meni pukemaan ylleen toisen puvun ja otti päähänsä uuden myssyn, mutta Liisalla oli niin paljon hommaa, ett'ei hän ennättänytkään vaihtaa toiseen ruusunpunaista pumpulikangaspukuaan, jossa oli leveät hihat. Hän oli sen lisäksi hyvin liikutettu. Hänestä tuntui että jotakin ihmeellistä oli tulossa; oli aivan kuin musta pilvi olisi noussut hänen ylleen. Tuo kreivi, kaunis nuori husaari, tuntui hänestä aivan uudelta, käsittämättömältä, mutta ihanalta olennolta. Hänen käytöksensä ja puheensa olivat varmaankin jotain tavatonta, jommoista hän ei ollut koskaan nähnyt. Kaiken, mitä hän ajattelee ja sanoo, täytyy olla älykästä ja totta. Kaikki, mitä hän tekee, on rehellistä. Koko hänen ulkomuotonsa on ihana. Tämä oli hänestä aivan varmaa. Jos kreivi ei olisi tyytynyt pyytämään vain sherryä ja einepaloja, vaan olisi vaatinut kylvyn, joka olisi ollut valmistettava hyvänhajuisista yrteistä, niin Liisa ei olisi pitänyt tätä outona ja liiallisena vaan olisi ollut vahvasti vakuutettu, että niin on oleva.

Kreivi suostui heti, kun ratsumies esitti hänelle sisarensa toivomuksen, kampasi hiuksensa, heitti viitan hartioilleen ja otti sikarikotelonsa.

-- Mennään, sanoi hän Polosowille.

-- Eiköhän olisi parempi olla menemättä, -- vastasi kornetti. -- Ils feront des frais pour nous recevoir.

-- Joutavia, se on heille suuri ilo. Minä olen jo ottanut selvää asioista -- siellä on kaunis tytär... Mennään -- sanoi kreivi ranskaksi.

-- Je vous en prie, messieurs! -- sanoi ratsumies näyttääkseen että hänkin osasi ranskaa ja oli ymmärtänyt upseerien keskustelun.

XII.

Liisa punastui upseerien astuessa huoneeseen, loi silmänsä alas uskaltamatta katsoa upseereihin ja oli puuhailevinaan teen valmistamisessa. Anna Fedorovna sitävastoin hyppäsi kiiruusti pystyyn, kumarsi ja alkoi puhella kääntämättä pois katsettaan kreivin kasvoista. Hän huomautti, että kreivi oli tavattomasti isänsä näköinen, esitti tyttärensä, tarjosi teetä, hilloa ja kotileivoksia. Kornettiin ei hänen vaatimattoman ulkomuotonsa vuoksi kukaan kiinnittänyt huomiota ja hän olikin tästä mielissään, sillä hän katseli ja tarkasteli mikäli se seurassa kävi päinsä, yksityiskohtia myöten Liisan kauneutta, joka näkyi tehneen häneen syvän vaikutuksen.

Eno kuunteli kreivin ja sisarensa keskustelua ja odotti tilaisuutta päästä kertomaan omia sotilasmuistojaan.

Kreivi poltti teetä juodessaan vahvaa sikaria, joka tahtoi väkisinkin panna Liisan yskimään, puheli paljon ja oli hyvin herttainen. Alussa hän pisti aina Anna Fedorovnan puheitten lomaan jonkun kertomuksistaan, mutta johti lopuksi yksin keskustelua.

Yksi seikka tuntui kuulijoista hieman omituiselta. Kertomuksissaan hän käytti usein sanoja, jotka kyllä menivät mukiin hänen toveripiirissään, mutta tässä seurassa tuntuivat liian rohkeilta saadenkin Anna Fedorovnan säpsähtelemään ja Liisan punastumaan korvia myöten. Mutta kreivi ei huomannut tätä, vaan pysyi koko ajan yhtä rauhallisena, teeskentelemättömänä ja rakastettavana.

Liisa kaatoi mitään puhumatta teetä laseihin, mutta ei antanut niitä vieraille käteen, vaan siirsi heidän eteensä, ja kuunteli ahneesti kreivin puheita voimatta vapautua mielenliikutuksestaan. Tämän yksinkertaiset kertomukset ja ei kovin sujuva puhetapa rauhoittivat hänet vähitellen. Hän ei saanutkaan kuulla kreivin suusta niin älykkäitä puheita kuin oli odottanut eikä nähnyt sitä suloa kaikessa, josta hän oli uneksinut.

Kun kolmatta lasia juodessa hänen arka katseensa sattui kreivin silmiin eikä kreivi kääntänyt katsettaan pois, vaan katsoi omituisen tyynesti ja hiukan hymyillen häneen, niin hän tunsi vihan tapaista tunnetta kreiviä kohtaan ja huomasi kohta, että tässä miehessä ei ollut mitään erikoista, vaan että hän oli aivan samanlainen kuin kaikki muutkin, sekä ett'ei ollut syytä pelätä häntä. Hänen kyntensä olivat kylläkin puhtaat ja pitkät, mutta erikoisen kaunis hän ei ollut.

Liisa tunsi hiukan surua, kun hänen unelmansa raukesi, ja tuli yht'äkkiä aivan tyyneksi. Vain harvapuheisen kornetin katse, jonka hän tunsi suunnatuksi itseensä, saattoi hänet hiukan hämilleen.

"Kenties se ei olekaan hän, vaan tuo toinen", ajatteli hän.

XIII.

Kun tee oli juotu, pyysi emäntä vieraita toiseen huoneeseen ja istuutui tavalliselle paikalleen.

-- Ettekö tahdo levätä, kreivi? - kysyi hän. -- Millä teitä, rakkaat vieraat, voisi huvittaa? -- jatkoi hän, kun kreivi oli vastannut kieltävästi. -- Pelaatteko te korttia, kreivi? Te, veliseni, voisitte pelata vieraitten kanssa jonkun pelin...

-- Tehän pelaatte itsekin preferenssiä, -- vastasi ratsumies. -- Pelataan yhdessä. Tahdotteko, kreivi? Ja te?

Upseerit ilmoittivat mielellään tekevänsä kaikki, mikä olisi mieliksi heidän herttaiselle isäntäväelleen.

Liisa toi huoneestaan vanhat korttinsa, joista hänellä oli tapana katsoa, paraneeko Anna Fedorovna pian influenssastaan, tuleeko eno pian takaisin kaupungista, tuleeko vieraita j.n.e. Vaikka näitä kortteja oli käytetty pari kuukautta, niin ne olivat puhtaammat kuin Anna Fedorovnan kortit.

-- Vaan te ette kenties pelaa mitättömistä summista? -- kysyi eno. -- Me Anna Fedorovnan kanssa panemme peliin tavallisesti puoli kopeekkaa, mutta sittenkin hän nylkee meitä.

-- Ah, pelataan mistä tahansa, minä pelaan hyvin mielelläni, -- vastasi kreivi.

-- No, kopeekan panoksia sitten! Olkoon menneeksi rakkaitten vieraitten takia. Nylkekööt minua, vanhaa ämmää, -- sanoi Anna Fedorovna istahtaen leveästi nojatuoliinsa ja järjestellen vaatteitaan.

"Ehkäpä vielä voitan heiltä ruplan", ajatteli Anna Fedorovna, joka vanhoilla päivillään oli joutunut pelihimon valtaan.

-- Tahdotteko, että opetan teille uuden pelitavan? -- kysyi kreivi. -- Se on hyvin hauska.

Kaikkia miellytti suuresti uusi pietarilainen pelitapa. Eno muisteli pelanneensa ennenkin semmoista ja sanoi sen muistuttavan bostonia, vaikka hän nyt oli unhottanut koko pelin. Anna Fedorovna ei ymmärtänyt ollenkaan pelin kulkua ja katsoi lopulta olevansa pakoitettu hymysuin ja hyväksyvästi päätään nyökäten vakuuttamaan, että hän oli kyllä ymmärtänyt selitykset ja että kaikki oli hänelle nyt aivan selvää. Suuri naurunremakka syntyi keskellä peliä, kun Anna Fedorovna ässä ja kuningas kourassa rupesi pelaamaan miseriä ja hävisi siinä kuusi peliä. Hän alkoi joutua hämilleen, hymyili arasti ja selitteli, ett'ei hän vielä ollut tottunut uuteen pelitapaan. Mutta hänen tappionsa merkittiin muistiin ja ne kohosivat melkoisiksi, sillä kreivi, joka oli tottunut pelaamaan suurista summista, pelasi hyvin varovasti eikä ollenkaan ymmärtänyt, miksi kornetti polki hänen jalalleen pöydän alla ja teki kauheita virheitä pelissä.

Liisa toi pöytään marmelaadia, kolmea lajia marjahilloa ja omenia ja pysähtyi äitinsä selän taakse katselemaan pelin kulkua. Silloin tällöin hän vilkaisi upseereihin ja varsinkin kreivin valkeisiin käsiin, joiden hienot puneravat kynnet olivat hyvin hoidetut ja jotka niin taitavasti ja kauniisti heittelivät kortteja ja kokosivat niitä.

Taaskin kärsi Anna Fedorovna, joka pelasi uhkapeliä, suuren häviön, merkitsi veljensä kehoituksesta umpimähkään jonkin luvun ja joutui kokonaan ymmälle.

-- Ei se tee mitään, äiti, kyliä te vielä voitatte takaisin, -- sanoi Liisa auttaakseen äitiään tämän hämmingissä. -- Tehkää kerran enosta pietti, niin asia on autettu.

-- Jospa sinä edes auttaisit minua, Liisa! -- sanoi äiti katsoen pelästyneenä tyttäreensä. -- Minä en tiedä, kuinka tässä...

-- En minäkään osaa tätä peliä, -- vastasi Liisa laskien itsekseen äidin tappioita, -- Mutta tehän menetätte sangen paljon, äiti! Ette voi enää ostaa Pimotshkalle pukukangasta, -- lisäsi hän leikillään.

-- Niin, tuolla tavoin voi helposti menettää kymmenkunta ruplaa hopeassa, -- sanoi kornetti katsoen Liisaan ja koettaen päästä puheisiin hänen kanssaan.

-- Emmekö me sitten pelaakaan paperiruplasta? -- kysyi Anna Fedorovna katsellen ympärilleen.

-- En tiedä, minä vaan en osaa laskea paperiruplissa, -- sanoi kreivi. -- Kuinka se oikein on? Mitä on paperirupla?

-- Eihän nykyjään enää kukaan laske paperiruplissa, -- sanoi eno, joka oli voiton puolella.

Emäntä käski tuomaan samppanjaa, joi itse kaksi lasia, tuli punaiseksi eikä näyttänyt enää olevan millänsäkään mistään. Harmaa hiussuortuvakin valui ulos myssyn sisältä, mutta hän ei korjannut sitä. Hänestä tuntui varmaankin siltä että hän oli hävinnyt miljoonia ja oli tehnyt lopun omaisuudestaan. Kornetti alkoi yhä enemmän potkia kreiviä, mutta kreivi merkitsi muistiin kaikki emännän pietit.

Vihdoin peli loppui. Vaikka Anna Fedorovna koettikin suurentaa voittojaan eikä ollut osaavinaan oikein laskea yhteen, niin hänen täytyi kauhukseen lopulta kuitenkin päästä selvyyteen häviönsä suuruudesta. Laskut osoittivat, että hän oli hävinnyt 920 pistettä. "Tekeekö se yhdeksän paperiruplaa?" hoki Anna Fedorovna eikä ymmärtänyt tappionsa suuruutta ennen kuin hänen veljensä hänen kauhukseen selitti hänen tapanneen kolmekymmentäkaksi ja puoli paperiruplaa, mikä summa oli ehdottomasti maksettava.

Kreivi ei ruvennut laskemaan voittojaan vaan nousi heti pelin päätyttyä pöydästä ja astui ikkunan luo, jonka ääressä Liisa järjesteli ruokia ja pani pullosta lautaselle sieniä. Aivan tyynesti ja yksinkertaisesti hän teki sen, mitä kornetti koko illan oli turhaan koettanut saada toimeen: rupesi Liisan kanssa pakinoimaan ilmasta.

Kornetti oli tällä välin sangen ikävässä asemassa. Kun kreivi ja varsinkin Liisa, joka oli pitänyt Anna Fedorovnaa hyvällä tuulella, ei ollut lähiseutuvilla, niin ämmä suuttui oikein todella.

-- Onpa kovin ikävä, että me voitimme teiltä, sanoi Polosow jotakin sanoakseen. -- Se on suorastaan hävytöntä.

-- Niin, kun teillä oli kaikki uudet konstinne! En minä niitä osaa. Paljonko se siis oli setelirahassa? -- kysyi Anna Fedorovna.

-- Kolmekymmentä kaksi ruplaa ja viisikymmentä kopeekkaa, -- vakuutteli ratsumies, joka oli innoissaan voitosta ja sen vuoksi leikillisellä päällä. -- Lyökääpä vain rahat pöytään, siskoseni... antaa tulla!

-- Kyllä minä maksan kaikki. Mutta toiste ette enää saa minua ansaan, ei! Tätä summaa en saa koko elämäni aikana voittaneeksi takaisin.

Ja Anna Fedorovna meni huoneeseensa ja toi sieltä yhdeksän ruplaa seteleissä. Vasta ukon ankarien vaatimusten jälkeen hän maksoi koko velan.

Polosow alkoi pelätä, että Anna Fedorovna rupeaa haukkumaan häntä, jos hän puhuttelee häntä. Sen vuoksi hän hiipi hiljaa etemmäksi ja lyöttäytyi kreivin ja Liisan seuraan, jotka keskustelivat avoimen ikkunan ääressä.

Illallispöytä oli katettu ja sillä seisoi kaksi talikynttilää. Kevätyön raitis, lämmin hengähdys pani silloin tällöin niiden liekin lepattamaan. Avoimen ikkunan ääressä, joka oli puutarhaan päin, oli myöskin valoisaa, mutta aivan toisella tavoin kuin huoneessa. Melkein täysikuu, josta kullankeltainen värivivahdus oli jo katoamassa, kohosi yli lehmusten korkeitten latvojen ja valaisi yhä kirkkaammin valkeita pilvenhattaroita, jotka väliin ilmestyivät sen eteen. Lammikossa, jonka pinta kuutamossa oli yhdestä kohdasta hopeanhohtava ja joka näkyi lehtikujan lomasta, kurnuttivat sammakot. Ikkunan alla kasvavassa syreenipensaassa, jonka kosteat kukat hiukan heilahtelivat, hyppivät ja pyrähtelivät pikku linnut.

-- Kuinka ihana ilma! -- sanoi kreivi astuen Liisan luo ja istuutuen matalalle ikkunalle. -- Te kävelette varmaankin paljon ulkona?

-- Niin, -- lausui Liisa tuntematta enää vähintäkään hämminkiä keskustellessaan kreivin kanssa, -- minä liikun aamuisin kello seitsemän aikaan ulkona taloustoimissa ja kävelen silloin jonkun aikaa Pimotshkan, äitini kasvattityttären kanssa.

-- Hauskaa on asua maalla! -- sanoi kreivi asettaen monokkelin silmäänsä ja katsellen vuoroin puutarhaan vuoroin Liisaan. -- Entä ettekö käy kävelemässä yöllä kuutamossa?

-- En. Mutta pari vuotta takaperin me kävimme enon kanssa kaikkina kuutamoöinä kävelemässä. Häntä vaivasi omituinen tauti -- unettomuus. Täysikuun aikana hän ei voinut nukkua. Tämä hänen huoneensa on puutarhaan päin ja ikkuna on matalalla, niin että kuu paistoi suoraan häntä kohti.

-- Kummallista, -- huomautti kreivi. -- Mutta tämähän on luullakseni teidän huoneenne?

-- Ei, minä olen vaan nyt yötä tässä. Minun huoneeni on teillä.

-- Todellakin?... Voi, hyvänen aika! En ikinäni voi antaa itselleni anteeksi häiriötä, jonka olemme teille tuottaneet, -- sanoi kreivi ja antoi tunteittensa vilpittömyyden todistukseksi lasin pudota silmältään. -- Jos minä vain olisin tietänyt häiritseväni teitä...

-- Mitä häiriötä siitä olisi! Minä päin vastoin olen hyvin iloinen tästä. Enon huone on kovin hauska ja miellyttävä, ikkuna on matalalla, minä istun sillä kunnes alkaa nukuttaa tahi laskeudun siitä puutarhaan ja kävelen vielä yötä odottaessa.

"Siinäpä kelpo tyttö! -- ajatteli kreivi, pani taas monokkelin silmäänsä, katseli tyttöä ja istuutui ikkunalle koettaen samassa jalallaan koskettaa Liisan jalkaa. -- Ja kuinka taitavasti hän antoi minun ymmärtää, että voin nähdä häntä puutarhassa ikkunan luona, jos haluan." Liisa menetti jo hänen silmissään suuren osan viehätyksestään. Voitto tuntui hänestä liian helpolta.

-- Kuinka suuri nautinto mahtaakaan olla, -- sanoi hän katsellen miettiväisenä tummiin lehtikujiin, -- viettää tämmöinen yö puutarhassa olennon kanssa, jota rakastaa.

Liisa joutui hieman hämilleen kuullessaan nämä sanat ja tuntiessaan että kreivin jalka toistamiseen aivan kuin vahingossa hipasi häntä. Mitään ajattelematta hän sanoi vain sanoakseen jotakin: "niin, kuutamoöinä on ihanaa kävellä." Hänet valtasi epämiellyttävä tunne ja hän sulki pullon, josta hän oli ottanut sieniä sekä aikoi poistua ikkunan luota, kun kornetti astui heidän luokseen ja hänen mielensä alkoi tehdä tutustua tuohon mieheen.

-- Miten ihana yö! -- sanoi kornetti.

"Ei ne osaa puhua muusta kuin ilmasta." ajatteli Liisa.

-- Kuinka ihastuttava näköala! -- jatkoi kornetti. Mutta te olette jo varmaankin kyllästynyt siihen, -- lisäsi hän. Hänellä oli kummallinen taipumus puhua epämiellyttäviä asioita ihmisille, jotka häntä miellyttivät.

-- Miksi te luulette niin? Samaan ruokaan ja samoihin vaatteisiin voi kyllästyä, mutta ei kauniiseen puutarhaan, ei ainakaan se, joka rakastaa kävellä, etenkin kun kuu nousee vielä korkeammalle. Enon huoneesta voi nähdä koko lammen. Sitä aion katsella.

-- Entä eikö teillä ole satakieliä? -- kysyi kreivi, joka oli tyytymätön siihen että Polosow oli estänyt häntä tiedustamasta tarkemmin, miten hän saisi tavata Liisaa.

-- Ei. Meillä on niitä kyllä aina ollut, mutta metsämiehet saivat viime vuonna yhden kiinni ja viime viikolla, kun yksi taas alkoi ihanasti laulaa, saapui poliisipäällikkö tänne ja hänen aisakellonsa pelotti satakielen pois. Toissa vuonna me istuimme enon kanssa usein lehtimajassa ja kuuntelimme tuntikausia.

-- Mitä se lörpöttelijä teille kertoo? -- sanoi eno astuen samaan joukkoon. -- Ettekö suvaitse hiukan haukata jotakin?

Illallisen jälkeen, jonka aikana kreivi sai ruokia kehumalla ja vahvasti syömällä emännän pahan tuulen jossakin määrin haihtumaan, heittivät upseerit hyvästit ja poistuivat omaan huoneeseensa. Kreivi puristi Anna Fedorovnan ihmeeksi enon kättä ja myöskin hänen kättään suutelematta sitä. Hän puristi myöskin Liisan kättä katsoen häntä samalla suoraan silmiin ja hiukan hymyillen miellyttävää hymyään. Tämä katse sai tytön uudelleen hämille.

"Kyllä hän on sangen hyvännäköinen, -- ajatteli Liisa, -- mutta ajattelee aivan liikoja itsestään."

XIV.

-- Kuinka et häpeä? -- sanoi Polosow kun upseerit tulivat omaan huoneeseensa. Minä koetin tahallani tapata ja potkin sinua pöydän alitse. Etkö todellakaan häpeä? Ämmähän tuli ihan pahoilleen.

Kreivi purskahti nauruun.

-- Se oli hassunkurinen muija! Sepä vasta suuttui!

Ja hän alkoi uudelleen nauraa niin iloisesti että Juhakin, joka seisoi hänen edessään, loi silmänsä alas ja hymähti kääntäen päätään syrjään.

-- Siinä he saivat nähdä perheen ystävän pojan!... Hahahaa! -- jatkoi kreivi yhä nauramistaan.

-- Ei, mutta ei tuo ole sopivaa. Minun tuli ihan sääli häntä, -- sanoi kornetti.

-- Joutavia! Sinä olet vielä keltanokka! Minunko sitten olisi pitänyt joutua tappiolle? Miksi niin? Hävisinhän minäkin siihen aikaan, jolloin en osannut pelata. Kymmenen ruplaa tuli meille hyvään tarpeeseen. Täytyy ottaa elämä käytännöllisesti, muuten joutuu aina narriksi.

Polosow vaikeni. Sitä paitsi hän tahtoi yksinäisyydessä muistella Liisaa, joka oli hänen mielestään harvinaisen puhdas ja ihana olento. Hän riisuutui ja kävi makaamaan pehmeään ja puhtaaseen vuoteeseen, joka oli häntä varten varustettu.

"Miten joutavaa onkaan kaikki kunnia ja sotainen maine! -- ajatteli hän katsellen shaalin peittämää ikkunaa, jonka läpi kuun vaaleat säteet tunkeutuivat huoneeseen. -- Se on onnea, kun saa elää rauhallisessa sopukassa rakkaan, älykkään ja teeskentelemättömän vaimon kanssa. Se on todellista, pettämätöntä onnea!"

Jostakin syystä hän ei kuitenkaan puhunut toverilleen mitään näistä unelmista eikä maininnut mitään maalaisneidosta, vaikka hän oli varma siitä että kreivikin ajatteli häntä.

-- Miksi et riisuudu? -- kysyi hän kreiviltä, joka käveli edestakaisin huoneessa.

-- Ei nukuta vielä. Sammuta kynttilä jos tahdot, kyllä minä tulen toimeen.

Ja hän jatkoi käyskentelyään.

-- Ei nukuta vielä, -- toisti Polosow tuntien tämän illan jälkeen entistä suurempaa tyytymättömyyttä kreivin vaikutusvallan johdosta ja halua nousta häntä vastustamaan. "Kyllä minä arvaan, -- ajatteli hän itsekseen kohdistaen ajatuksensa Turbiniin, -- mitä tuumia sileäksi kammatussa päässäsi nyt liikkuu! Huomasin kyllä, että hän miellytti sinua. Mutta sinä et kykene ymmärtämään tätä vilpitöntä, rehellistä olentoa. Sinä tahdot Miinan ja everstinarvon. Kysäsenpä, mitä hän piti tytöstä."

Polosow kääntyi jo häneen päin, mutta muutti sitten mieltään. Hän tunsi ett'ei hän kykenisi väittämään vastaan, jos kreivin käsitys Liisasta olisi semmoinen kuin hän luuli, tunsipa vielä senkin, että hän ei voisi olla yhtymättä kreivin mielipiteeseen; -- niin suuressa määrässä hän jo oli kreivin vaikutusvallan alainen, joka vaikutusvalta hänestä tuntui päivä päivältä yhä raskaammalta ja epäoikeutetummalta.

-- Minne sinä menet? -- kysyi hän, kun kreivi otti lakin päähänsä ja lähestyi ovea.

-- Menen talliin katsomaan onko kaikki järjestyksessä.

"Omituista!" ajatteli kornetti, mutta sammutti kynttilän ja kääntyi toiselle kylelle koettaen karkoittaa päästään järjettömät, mustasukkaiset ja entistä ystävää kohtaan vihamieliset ajatukset, jotka pyrkivät hänen mieleensä.

Tällä välin oli myöskin Anna Fedorovna tapansa mukaan siunannut ja suudellut hellästi veljeänsä, tytärtänsä ja kasvattiaan ja vetäytynyt huoneeseensa. Pitkiin aikoihin ei hän ollut yhtenä ainoana päivänä kokenut niin paljon voimakkaita vaikutelmia ja siksi hän ei voinut rauhallisesti rukoillakaan. Elävät, mutta surulliset muistot, jotka liittyivät kreivi vainajaan sekä nuoreen keikariin, joka niin säälimättä oli nylkenyt häntä pelissä, pyörivät yhä hänen päässään. Hän riisuutui kuitenkin kuten tavallisesti, joi puoli lasia kaljaa, jota oli varattu yöpöydälle ja kävi vuoteeseen. Hänen lempikissansa hiipi hiljaa huoneeseen. Anna Fedorovna kutsui sen luokseen ja silitti sitä kuunnellen sen kehräämistä eikä saanut unta silmiinsä.

"Kissa estää nukkumasta", ajatteli hän ja ajoi kissan pois. Eläin putosi kevyesti lattialle, koukisti hitaasti tuuheata häntäänsä ja hyppäsi pankolle, mutta samassa saapui palvelustyttö, joka makasi samassa huoneessa, laittamaan tilaansa, sammutti kynttilän ja pani tulta yölamppuun. Kohta alkoi tyttökin kuorsata. Mutta Anna Fedorovna ei vaan saanut unta eikä hänen levoton mielikuvituksensa saanut rauhaa. Kun hän sulki silmänsä, niin hän näki husaarin kasvot; ne ilmestyivät huoneeseen mitä ihmeellisimmissä muodoissa, kun hän avoimin silmin katseli yölampun hämärässä valossa komoodia, pöytää tahi naulassa riippuvaa valkoista pukua. Väliin hänestä tuntui liian kuumalta untuvapatjojen sisällä, toisinaan taas nakutti kello hermostuttavasti pöydällä ja palvelustytön kuorsaus tuntui sietämättömältä. Hän herätti tytön ja kielsi kuorsaamasta. Tytär, vanha ja nuori kreivi ja preferenssi sekaantuivat omituisesti hänen ajatuksissaan. Hän näki itsensä tanssimassa valssia vanhan kreivin kanssa, näki pulleat, valkeat hartiansa ja tunsi jonkun suutelevan niitä. Sitten hän näki tyttärensä nuoren kreivin sylissä. Ustjushka alkoi taas kuorsata.

"Ei, ajat ovat muuttuneet, miehet ovat nykyjään toisenlaisia kuin ennen. Hän olisi ollut valmis menemään vaikka tuleen minun puolestani. Ja kyllä kannattikin. Mutta tämä toinen makaa kuin mikäkin hölmö ja on iloissaan siitä, että sattui voittamaan pelissä eikä osaa naisia lähestyä. Se toinen sen sijaan lankesi polvilleen ja sanoi: 'mitä tahdot minun tekemään? Minä tapan vaikka heti itseni ja teen mitä sinä vaan käsket!' Ja hän olisi kyllä tappanutkin itsensä, jos minä olisin käskenyt."

Yht'äkkiä kuului joku kulkevan paljain jaloin käytävässä ja Liisa juoksi huoneeseen vain huivi ympärillään, kalpeana ja vapisevana, ja milt'ei kaatui äitinsä rinnalle vuoteeseen...

Sanottuaan hyvää yötä äidilleen oli Liisa mennyt yksin enon entiseen huoneeseen. Puettuaan ylleen valkoisen yönutun ja pistettyään paksun, pitkän palmikkonsa huivin sisälle hän oli sammuttanut kynttilän, avannut ikkunan, istuutunut tuolille ja alkanut miettiväisenä katsella lammikkoa, joka nyt hohti kokonaan hopean värisenä.

Kaikki hänen tavalliset toimensa ja harrastuksensa esiintyivät nyt yht'äkkiä aivan uudessa valossa. Vanha, oikkuileva äiti, jota hän ei tuominnut, vaan rakasti koko sydämestään, raihnas, hyvänluontoinen eno, palvelusväki ja talonpojat, jotka jumaloivat neitiään, lypsylehmät ja vasikat, koko ympäröivä luonto, jonka hän oli nähnyt niin monta kertaa kuolevan ja uudistuvan ja jonka keskellä hän oli kasvanut rakastavana ja rakastettuna, -- kaikki tämä oli yht'äkkiä muuttunut ja tuntui ikävältä, merkityksettömältä.

Oli aivan kuin joku olisi sanonut hänelle: "sinä typerä tyttö! Kaksikymmentä vuotta olet touhunnut tyhjää, palvellut muita syyttä suotta etkä tietänyt, mitä on elämä ja onni!"

Tämmöiset ajatukset liikkuivat nyt hänen mielessään, kun hän katseli valoisaa, liikkumatonta puutarhaa ja nämä ajatukset olivat nyt paljon voimakkaampia kuin koskaan ennen. Ja mistä ne johtuivat? Ei ainakaan yht'äkkiä leimahtaneesta rakkaudesta kreiviä kohtaan, niin kuin olisi voinut luulla. Päin vastoin kreivi ei ollenkaan miellyttänyt häntä. Kornetti olisi voinut pikemmin kiinnittää hänen mieltään, mutta hän oli ruma, köyhä ja omituisen harvapuheinen. Hän painui väkisinkin unhoon ja harmikseen Liisa huomasi kreivin kuvan kohoavan mieleensä.