Part 4

Vanhan talon pienessä vierashuoneessa, jonka avoimista balkongin-ovista ja ikkunoista näkyi vanhanaikainen, tähden muotoinen puutarha lehmuksineen, istui Anna Fedorovnan koko perhe ja kotiväki. Anna Fedorovna oli aivan harmaapää. Sinipunervaan nuttuun puettuna hän istui sohvalla pyöreän, punaisesta puusta tehdyn pöydän ääressä ja latoi eteensä kortteja. Vanha veli istui ikkunan luona puhtaat valkoiset housut jalassa ja sininen paita yllä ja punoi väärän puun ympärille valkoista lankaa. Tämän työn oli hänelle opettanut hänen sisarentyttärensä ja hän teki tätä mielellään kun hänellä ei ollut muutakaan hommaa ja silmätkin olivat käyneet niin heikoiksi, että hänen oli täytynyt luopua mieliharrastuksestaan -- sanomalehtien lukemisesta. Pimotshka, Anna Fedorovnan kasvatti, luki hänen vieressään läksyjään Liisan johdolla, joka samalla kutoi puupuikoilla pukinkarvaista sukkaa enolle. Laskevan auringon viimeiset säteet lankesivat kuten tavallisesti tähän aikaan lehmuskujan läpi vinosti reunimaiseen ikkunaan ja sen luona seisovalle hyllylle. Puutarhassa ja huoneessa oli niin hiljaista, että saattoi kuulla, kuinka pääskynen räpytteli nopeasti siipiään ikkunan takana taikka Anna Fedorovna hiljaa huokasi tahi ukko ähkyi ja muutteli jalkojaan.

-- Kuinka tämä pannaan? Näytähän, Liisa kulta. Minä en koskaan muista, -- sanoi Anna Fedorovna keskeyttäen korttien latelemisen.

Liisa astui työ käsissä äidin luo ja sanoi katsahtaen kortteihin:

-- Voi, te sotkitte taas, äiti kulta! Kas noin olisi ollut pantava. Kyllä se sittenkin käy toteen, mitä te povasitte -- lisäsi hän ottaen salaa pois yhden kortin.

-- Niin, sinä narraat aina minua! Sanot että meni tasan.

-- Ei, ei, ihan totta, kyllä se käy hyvin. Kyllä se meni.

-- No, hyvä on, hyvä on, senkin veitikka! Eikö ole jo aika juoda teetä?

-- Minä käskin jo panemaan teekeittiön kuntoon. Menen heti katsomaan. Tuonko teille tänne?... No, Pimotshka, lopeta pian, niin mennään juoksemaan.

Ja Liisa meni ulos ovesta.

-- Liisa kulta, hoi Liisa! -- huusi ukko katsellen tarkasti työtään. -- Taisin taas hävittää silmukan. Auta minua, ystäväiseni!

-- Heti paikalla, kunhan ensin annan sokerin hakattavaksi.

Ja kolmen minuutin kuluttua hän todellakin juoksi huoneeseen, meni enon luo ja otti häntä kiinni korvasta.

-- Tuosta saatte, kun aina hävitätte silmukan! -- sanoi hän nauraen.

-- No, no, annahan olla, korjaa nyt vaan vahinko. Taisi ollakin siinä solmu.

Liisa otti koko työn käteensä, veti huivistaan nuppineulan, jolloin koko huivi hulmahti tuulessa, sai neulan avulla kiinni silmukasta, vetäsi pari vetoa ja antoi sitten enolle.

-- No, suudelkaa minua palkaksi, -- sanoi hän kääntäen enolle punaisen poskensa ja kiinnittäen neulan taas huiviinsa. -- Nyt te saatte rommia teen kera, sillä nythän on perjantai.

Ja hän riensi taas teetä puuhaamaan.

-- Eno hoi, tulkaahan katsomaan, meille tulee husaareja! -- kuului hetken kuluttua hänen sointuva äänensä.

Anna Fedorovna ja hänen veljensä menivät teehuoneeseen, jonka ikkunat olivat kylään päin, husaareja katsomaan. Ikkunasta ei paljoakaan nähnyt, näkyi vain, että jokin joukkue lähestyi tomupilvessä.

-- Onpa vahinko, siskoseni, -- sanoi eno Anna Fedorovnalle, -- että täällä on niin ahdasta eikä sivurakennus vielä ole korjattu. Olisi voinut pyytää upseereja meille. Husaariupseerit -- nehän ovat reipasta, uljasta, iloista nuorta väkeä, joita on hauska katsellakin.

-- Niin, kernaasti minun puolestani, mutta tiedättehän itse, veljeni, ett'ei ole tilaa. Minun makuukamarini, Liisan huone, sali ja tämä teidän kamarinne -- siinä ovat kaikki huoneemme. Näettehän itse, ett'ei heitä saa tänne sijoitetuksi. Mihailo Matjew on varustanut heille kylänvanhimman tuvan. Kuuluu olevankin puhdas.

-- Me valitsisimme heidän joukostaan sulhasen sinulle, Liisa, oikein uljaan husaarin! -- sanoi eno.

-- Mutta minäpä en huoli husaarista, minä tahdon ulaanin. Tehän palvelitte ulaaniväessä, vai kuinka, eno?... Näistä minä en piittaa mitään. Ne kuuluvat kaikki olevan huimapäitä.

Liisa punastui hiukan, mutta alkoi kohta taas nauraa heläjävää nauruaan.

-- Kas, tuoltahan juoksee Ustjushka. Täytyy kysyä häneltä, mitä hän on nähnyt, -- sanoi Liisa.

Anna Fedorovna lähetti kutsumaan Ustjushkaa.

-- Miksi et pysy työsi ääressä? Mitä sinun tarvitsee juosta sotamiehiä katsomassa, -- sanoi Anna Fedorovna. -- No, mihin upseerit ovat asettuneet asumaan?

-- Jeromkinille, rouva. Niitä on kaksi ja ne ovat niin ihmeen kauniita, toinen kuuluu olevan kreivi.

-- Ja minkä nimisiä ne ovat?

-- Kasarovko vaiko Turbinow, en muista oikein, suokaa anteeksi.

-- Siinä on hölmö, kun ei osaa mitään kertoakaan. Olisit edes ottanut selvän nimistä.

-- No, kyllä minä käyn kysymässä.

-- Niin, kyllähän sinä juosta osaat -- ei, anna Danilon mennä. Sanokaa, veljeni, hänelle että hän kävisi kysymässä, tarvitsevatko upseerit jotakin. Täytyy olla kohtelias, ja sanokoon hän, että rouva käski tiedustamaan.

Vanhukset kävivät taas istumaan teepöytään. Liisa meni keittiöön viemään hakattua sokeria laatikkoon. Ustjushka kertoili siellä husaareista.

-- Neiti kulta, se kreivipä vasta on kaunis, -- puheli hän, -- aivan kuin mustakulmainen keruubi. Kun teillä olisi semmoinen sulhanen, niin siitäpä vasta kaunis pari tulisi.

Muut piiat hymyilivät hyväksyvästi. Vanha lastenhoitajatar, joka istui sukkaa kutoen ikkunan ääressä, huokasi ja luki henkeä vetäen jonkin rukouksen.

-- Vai niin ne husaarit sinua miellyttivät, -- sanoi Liisa. -- Mutta sinähän olet mainio kertoja. Tuo, ole hyvä, marjamehua, pitää laittaa husaareille hapanta juomaa.

Ja Liisa poistui nauraen sokeriastia kädessä.

"Tekisipä mieleni nähdä, millainen tuo husaari on, -- ajatteli hän, -- tumma vaiko vaaleaverinen. Ja luulenpa että hänestäkin olisi hauskaa tutustua meihin. Hän kulkee ohi eikä tiedäkään että minä olen ollut täällä ja häntä ajatellut. Ja miten monta niitä onkaan jo kulkenut ohitseni! Ei minua näe kukaan muu kuin eno ja Ustjushka. Kampasinpa tukkani miten hyvänsä, laitoinpa itselleni minkä muotoiset hihat tahansa, niin ei kukaan näitä ihaile, -- ajatteli hän ja katseli huoaten valkoista, pyöreää kättään. -- Hän on varmaankin kookas ja hänellä on suuret silmät sekä pienet mustat viikset. Ei, kaksikolmatta vuotta on jo mennyt eikä minuun ole rakastunut kukaan paitsi rokonarpinen Ivan Ipatytsh. Neljä vuotta sitten olin vielä kauniimpi. Niin on mennyt nuoruudenaikani tuottamatta kenellekään iloa. Voi minua onnetonta maalaistyttöä!"

Äidin ääni, joka kutsui häntä kaatamaan teetä, herätti maalaistytön näistä mietteistä. Hän heilautti päätään ja meni teehuoneeseen.

Parhaat asiat tapahtuvat aina sattumalta. Jos oikein koettaa jotakin, niin se epäonnistuu. Maalla ajatellaan harvoin lasten kasvatusta ja juuri siksi lapset useimmiten sattuman kauppaa saavat hyvän kasvatuksen. Näin oli käynyt Liisankin. Anna Fedorovna ei ymmärtämättömyydessään ja huolettomuudessaan ollut antanut Liisalle minkäänlaista kasvatusta, ei opettanut häntä soittamaan eikä edes ranskaa puhumaan. Hän oli vain sattumalta synnyttänyt miesvainajalleen terveen, kauniin tyttösen, antanut sen imettäjän ja hoitajattaren huostaan, ruokkinut sitä ja pukenut sen karttuunipukuihin ja pukinnahkakenkiin, lähettänyt kävelemään sekä sieniä ja marjoja keräämään ja ottanut seminaarilaisen opettamaan tytölle sisälukua ja laskentoa -- ja sattumalta hän saikin kuudentoista vuoden kuluttua Liisasta toverin ja hyvänluontoisen, iloisen ihmisen sekä toimeliaan emännän taloon. Anna Fedorovna otti hyväsydämisyydessään aina kasvattilapsia joko alustalaistensa perheistä tahi semmoisia, joiden vanhemmista ei ollut tietoa. Liisa alkoi jo kymmenvuotisena hoidella näitä. Hän opetti heitä, laittoi heille pukuja, vei heitä kirkkoon ja hillitsi, kun he telmivät liiaksi. Sitten tuli taloon raihnas, hyvänluontoinen eno, jota täytyi vaalia kuin lasta. Palvelijat ja talonpojat kääntyivät nuoren neidin puoleen pyyntöineen ja vaivoineen ja hän paranteli heidän tautejaan siljamarjan mehulla, mintulla ja kamferttispriillä. Koko talous joutui huomaamatta hänen niskoilleen. Lemmen kaipuu, joka ei saanut muuta tyydytystä, ilmeni rakkautena luontoon ja uskontoon. Näin tuli Liisasta toimelias, hyväsydäminen, iloinen, itsenäinen, puhdas ja syvästi uskonnollinen nainen. Olihan hänellä tosin toisinaan pikku kunnianhimonsa ja kärsimyksensä, kun hän näki kirkossa vierellään naapurin tytöillä muodikkaat K:sta tuodut hatut päässä; toisinaan harmitti niin että täytyi itkeä, kun vanha, kiukkuinen äiti koukutteli; tulipa mieleen lemmenhaaveitakin mitä hurjimmissa ja joskus karkeissakin muodoissa, mutta hyödyllinen ja välttämättömyydeksi muuttunut toiminta karkoitti ne eikä kahteenkolmatta vuoteen tarttunut mitään tahraa tuon siveellisesti puhtaan ja ruumiillisesti kauniin tytön valoisaan ja rauhalliseen mieleen. Liisa oli keskikokoinen, pikemmin lihava kuin laiha. Silmät olivat ruskeat ja pienet ja niiden alapuolelle lankesi heikko tumma varjo. Palmikko oli pitkä ja vaalea. Hänen käyntinsä oli hiukan heiluva. Hänen kasvojensa ilme silloin kuin hän ei ollut missään erityisessä hommassa eikä mikään erityisesti liikuttanut hänen mieltään näytti sanovan kaikille ympärillä olijoille: hyvä ja hauska on elää maailmassa, kun on niitä, joita voi rakastaa ja kun omatunto on puhdas. Silloinkin kun hän oli suuttunut ja tunsi ahdistusta tahi surua, loisti väkisinkin hänen kyyneltensä läpi -- huolimatta vasemman kulman rypistyksestä ja yhteen puristetuista huulista -- hänen poskiensa kuopista, huultensa reunoista ja loistavista silmistään turmeltumaton, hyvä, rehellinen sydän.

X.

Ilma oli vielä kuuma, vaikka aurinko jo laski, kun eskadroona saapui Morosovkaan. Sen edellä juosta hölkkäsi pitkin pölyistä kyläntietä taaksensa katsellen ja väliin pysähdellen sekä möristen laumasta erilleen joutunut kirjava lehmä, joka ei mitenkään voinut käsittää, että olisi pitänyt yksinkertaisesti poiketa syrjään. Talonpoikaisukot, eukot, lapset ja palvelusväki katselivat uteliaasti husaareita tunkeillen molemmin puolin katua. Husaarit ratsastivat sakeassa pölypilvessä mustilla hirnahtelevilla hevosillaan. Eskadroonan oikealla sivulla ratsasti kaksi upseeria istuen veltosti kauniitten mustien hevosten selässä. Toinen näistä oli eskadroonan päällikkö kreivi Turbin, toinen hyvin nuori mies, äsken upseeriksi ylennetty Polosow.

Kylän parhaasta mökistä tuli ulos valkomekkoinen husaari, otti lakin päästään ja astui upseerien luo.

-- Mihin meille on varattu asunto? -- kysyi kreivi häneltä.

-- Teidän ylhäisyyttänne varten, -- vastasi majoitusmestari vavahtaen, -- olen varustanut täällä kylän vanhimman luona tuvan. Pyysin kyllä herrastalosta, mutta sanottiin ett'ei ole tilaa. Emäntä siellä on hyvin ilkeäluontoinen.

-- No, hyvä on, -- sanoi kreivi laskeutuen alas ratsun selästä ja oikoen jalkojaan kylänvanhimman talon edustalla. -- Entä ovatko vaununi saapuneet?

-- Kyllä, teidän armonne! -- vastasi majoitusmestari osoittaen lakillaan vaunujen nahkakuomua, joka näkyi portille, ja juosten sitten edellä tuvan eteiseen, joka oli aivan täynnä töllistelevää rahvasta. Erään eukon hän töytäisi nurinkin avatessaan reippaasti tuvan oven ja väistyessään syrjään kreivin tieltä.

Tupa oli jokseenkin iso ja tilava, mutta ei aivan puhdas. Saksalainen kamaripalvelija, joka oli puettu herraspukuun, oli jo tuvassa, laittoi kuntoon rautasängyn, teki tilan ja etsi liinavaatteita matkalaukusta.

-- Hyi, miten inhoittava asunto! -- sanoi kreivi suuttuneena. -- Djadenko, eikö herraskartanossa jotenkuten olisi voinut järjestää paremmin oloani?

-- Jos teidän ylhäisyytenne käskee, niin minä menen sinne, -- vastasi Djadenko. -- Mutta se on mitättömän näköinen talo, ei juuri parempi tavallista talonpojan mökkiä.

-- Ei nyt enää tarvitse. Mene tiehesi.

Kreivi heittäytyi vuoteelle ja pani kädet päänsä taakse.

-- Juha, -- huudahti hän kamaripalvelijalle, -- olet taas tehnyt kohopaikan keskelle! Etkö ikinäsi opi laittamaan vuodetta!

Juha tahtoi korjata vuodetta.

-- Ei tarvitse nyt enää... Missä on viitta? -- jatkoi kreivi tyytymättömällä äänellä.

Palvelija antoi viitan.

Kreivi tarkasti sen lievettä ennen kuin puki viitan ylleen.

-- Niinpä tietenkin, sinä et ole ottanut pois tahraa. Voiko olla enää sen huonompaa palvelijaa? -- lisäsi hän temmaten viitan palvelijan käsistä ja pukien sen ylleen. -- Sano, teetkö sinä tahallasi kiusaa?... Onko tee valmis?...

-- Minulla ei ollut aikaa, -- vastasi Juha.

-- Hölmö!

Tämän jälkeen kreivi otti esille asetetun ranskalaisen romaanin ja luki sitä ääneti pitkän aikaa. Juha meni eteiseen hoitamaan teekeittiötä. Kreivi oli ilmeisesti pahalla tuulella. Luultavasti sen aiheutti väsymys, kasvoihin tarttunut pöly, puvun ahtaus ja nälkäinen vatsa.

-- Juha, -- huusi hän uudelleen, anna tänne lasku kymmenen ruplan käytöstä. Mitä sinä olet ostanut kaupungista?

Kreivi sai laskun, tarkasti sitä ja teki tyytymättömänä huomautuksia ostosten kalleuden johdosta.

-- Anna rommia teen kera.

-- Minä en ostanut rommia, -- sanoi Juha.

-- Sepä mainiota! Kuinka usein olenkaan sanonut sinulle, että rommia on pidettävä varastossa!

-- Rahaa ei riittänyt!

-- Miksi sitten Polosow ei ostanut? Olisit ottanut hänen palvelijaltaan.

-- Kornetti Polosowko? En tiedä. He ostivat teetä ja sokeria.

-- Aasi!... Mene tiehesi!... Sinä yksin kykenet tekemään lopun kärsivällisyydestäni... tiedäthän, että minä retkeilyillä juon aina teetä rommin kera.

-- Täällä on teille kaksi kirjettä esikunnasta, -- sanoi kamaripalvelija.

Kreivi avasi vuoteessa loikoen kirjeet ja alkoi lukea niitä. Kornetti, joka oli pitänyt huolta eskadroonasta, astui sisälle iloisen näköisenä.

-- No, mitä arvelet, Turbin? Täällä näkyy olevan hyvä olla. Mutta kylläpä olen väsyksissä. Oli niin kuuma.

-- Hyvä olla todellakin! Iljettävä, haiseva tupa eikä ole rommiakaan, josta saa kiittää sinua. Sinun tyhmyrisi ei ostanut sitä eikä tämäkään tolvana. Olisit edes muistuttanut.

Hän jatkoi lukemistaan. Luettuaan kirjeen loppuun hän rutisti sen kokoon ja viskasi lattialle.

-- Miksi sinä et ostanut rommia? -- kysyi tällä välin kornetti kuiskaten sotamieheltään. -- Olihan sinulla rahaa.

-- Miksi meidän aina pitää ostaa! Minun niskoillani ovat muutenkin kaikki menot. Heidän saksalainen polttelee vain piippua eikä tee mitään.

Toinen kirje ei nähtävästi ollut ikävä, sillä kreivi luki sitä hymysuin.

-- Keneltä se on? -- kysyi Polosow, joka oli taas tullut huoneeseen ja laitteli itselleen yösijaa lautojen päälle uunin viereen.

-- Miinalta -- vastasi kreivi iloisesti ojentaen hänelle kirjeen. -- Tahdotko lukea? Siinäpä on ihastuttava nainen... parempi kuin meikäläiset neidit!... Katsohan, miten paljon tunnetta ja järkeä tässä kirjeessä on!... Se vaan on paha, että hän pyytää rahoja.

-- Niin, se on huono juttu, -- myönsi kornetti.

-- Minä lupasin hänelle tosiaankin, mutta sitten tuli tämä sotaretki ja... mutta kunhan olen kolme kuukautta johtanut eskadroonaa, niin voin hänelle lähettää. Ei minulla ole sääli rahoja, sillä hän on hurmaava!... Eikö totta? -- puheli kreivi hymyillen ja seurasi silmillään Polosowin kasvojen ilmeitä tämän lukiessa kirjettä.

-- Hirveän virheellistä kirjoitusta, mutta sangen miellyttävää. Hän näyttää todellakin rakastavan sinua, -- vastasi kornetti.

-- Hm! Tiettävästi! Tuommoiset naiset ne vain rakastavatkin oikein todella, kun kerran rakastavat.

-- Entä keneltä tuo toinen kirje on? -- kysyi kornetti antaen lukemansa kirjeen takaisin.

-- Se on vain semmoista... Eräs iljetys, jolle minä jäin velkaa korttipelissä, muistuttaa siitä jo kolmannen kerran... En minä voi nyt maksaa... Typerä kirje! -- vastasi kreivi, jota tuo muisto näytti kiusaavan. Tämän jälkeen oli kumpikin upseeri pitkän aikaa vaiti.

Kornetti, joka nähtävästi oli kreivin vaikutuksen alaisena, joi ääneti teetä ja katsahti väliin Turbinin kauniiseen, synkistyneeseen muotoon eikä uskaltanut alkaa keskustelua. Kreivin katse oli kiintynyt ikkunaan.

-- Kaikkihan voi käydä oivallisesti, -- sanoi kreivi yht'äkkiä kääntyen Polosowiin päin ja keikauttaen päätään. -- Jos meillä tänä vuonna tapahtuu ylennyksiä ja sen lisäksi vielä joudumme tekemisiin vihollisen kanssa, niin voin sivuuttaa kaartini ratsumestarit.

Toistakin lasia juodessa koski keskustelu tätä kysymystä. Silloin astui vanha Danilo sisään ja toi perille Anna Fedorovnan terveiset.

-- He pyysivät vielä kysymään, oletteko mahdollisesti kreivi Fedor Ivanovitsh Turbinin poika, -- lisäsi Danilo omasta päästään, sillä hän oli saanut tietää upseerin nimen ja muisti vielä kreivi vainajan käynnin K:n kaupungissa. -- Meidän rouvamme Anna Fedorovna oli hyvä tuttu hänen kanssaan.

-- Hän oli minun isäni. Sano rouvallesi, että minä olen hyvin kiitollinen enkä tarvitse mitään, mutta että minä pyysin toimittamaan meille, jos se on mahdollista, siistimmän huoneen teillä tahi jossakin muualla.

-- Miksi te sitä pyysitte? -- kysyi Polosow kun Danilo oli poistunut. -- Eikö se ole samantekevää? Yksi yöhän täällä vain on oltava. Heille tulee siitä vaivaa.

-- Mitäpä siitä! Kyllä me minun mielestäni olemme tarpeeksi asti rypeneet nokisissa tuvissa... Näkee kaikesta, että sinä olet epäkäytännöllinen ihminen... Miksi emme käyttäisi tilaisuutta, jos voimme viettää vaikkapa yhdenkin yön ihmisiksi? He tulevat päin vastoin hyvin iloisiksi.

-- Yksi seikka minua vain tympäisee, nimittäin että tuo naikkonen on tuntenut isäni, -- jatkoi kreivi hymyillen niin että hänen valkoiset, hohtavat hampaansa näkyivät, -- Tunnen aina itseni hieman noloksi pappavainajani puolesta. Aina siellä piilee jokin skandaalijuttu tahi jokin vanha velka. Sen vuoksi ei minusta ole todellakaan hauskaa tavata noita isäni tuttuja. Mutta sehän oli semmoista aikaa -- lisäsi hän vakavasti.

-- Minä en ole muistanutkaan kertoa sinulle, -- sanoi Polosow, -- että sattumalta kohtasin ulaaniprikaatin päällikön Iljinin. Hän halusi kovin nähdä sinua ja on aivan hurmaantunut isääsi.

-- Tuo Iljin lienee sangen mitätön mies. Mutta pahinta on, että kaikki nuo herrat, jotka vakuuttavat tunteneensa isäni ja siten koettavat päästä suosiooni, kertovat isästäni muka jaloina tekoina semmoisia asioita, että ihan hävettää kuulla. Totta on -- minä en innostu tyhjästä, vaan arvostelen asioita tyynesti -- että hän oli liian tuittupäinen ja teki joskus rumia kolttosia. Mutta sehän johtui ajan hengestä. Meidän päivinämme olisi hänestä kenties tullut hyvinkin toimelias mies, sillä hänellä oli harvinaisen suuret lahjat, se täytyy tunnustaa.

Neljännestunnin kuluttua tuli palvelija takaisin ja pyysi tilanhaltijattaren puolesta upseereita yöksi taloon.

XI.

Saatuaan kuulla että husaariupseeri oli kreivi Fedor Turbinin poika joutui Anna Fedorovna aivan haltioihinsa.

-- Voi hyvänen aika! Tuo minun kulta kyyhkyläiseni!... Danilo, juokse pian sanomaan että rouva pyytää heitä asettumaan tänne, -- puhui hän ja meni kiireesti Liisan huoneeseen. -- Liisa kulta! Ustjushka! Sinun huoneesi, Liisa, on laitettava kuntoon. Sinä voit siirtyä enon huoneeseen ja te, veljeni... veljeni! Te voisitte nukkua salissa. Sehän on vain yksi yö.

-- Niinpä kyllä, siskoseni. Minä nukun lattialla.

-- Kyllä hän mahtaa olla kaunis, jos on isänsä näköinen. Kunhan vain saan nähdäkin häntä, kullanmurua... Saatpa nähdä Liisa! Isä oli kerrassaan kaunis mies... Minne sinä sitä pöytää kuletat, anna olla täällä! -- puuhaili Anna Fedorovna. -- Ja tuo kaksi sänkyä -- ota toinen pehtoorilta -- ja ota hyllyltä kristallinen kynttiläjalka, jonka veljeni antoi minulle nimipäivälahjaksi, ja pane siihen hyvä kynttilä.

Viimein oli kaikki valmiina. Liisa järjesti äidin sekaantumisesta huolimatta huoneensa kahta upseeria varten oman makunsa mukaan. Hän haki puhtaat tilavaatteet, joihin oli pantu reseedalta tuoksuvaa hajuvettä ja laittoi vuoteet kuntoon, käski panemaan vesikarahvin ja kynttilöitä yöpöydälle ja siirsi oman vuoteensa enon huoneeseen. Anna Fedorovna alkoi rauhoittua, istuutui tavalliselle paikalleen ja otti kortitkin esille, mutta ei tehnyt niillä mitään, vaan nojasi päänsä pulleaan käteensä, ja vaipui mietteisiin. "Kylläpä aika rientää, -- mutisi hän itsekseen. -- Tuntuu kuin se olisi ollut ihan äsken. Muistan hänet vielä aivan tarkalleen. Siinä oli koko veitikka! -- Ja kyyneleet ilmestyivät Anna Fedorovnan silmiin. -- Nyt Liisa jo... mutta ei hän ole kuitenkaan sellainen kuin minä olin hänen ikäisenään... kaunis tyttö, mutta ei kuitenkaan sitä..."

-- Liisa, sinun pitäisi pukea illalla yllesi musliinipukusi.

-- Aiotteko te sitten kutsua heidät vieraiksi, äiti? Parempi olisi olla kutsumatta, -- vastasi Liisa tuntien voittamatonta mielenliikutusta ajatellessaan että hänen pitäisi tulla upseerien seuraan, -- älkää kutsuko, äiti!

Hän ei todellakaan tuntenut halua saada nähdä heitä, mutta sitä voimakkaampi oli hänessä pelonsekainen tunne, että suuri onni odotti häntä.

-- Kenties he itse tahtovat tulla tekemään tuttavuutta, Liisaseni, -- sanoi Anna Fedorovna silittäen hänen tukkaansa ja samalla ajatellen: "ei, ei ole yhtä hyvä tukka kuin minulla hänen ikäisenään... Ei, Liisa, minä toivoisin sinulle sydämestäni..." Ja hän toivoi todellakin jotakin tyttärelleen, vaikka avioliitto kreivin kanssa ei ollut ajateltavissa ja taas semmoista suhdetta kuin oli ollut hänen ja kreivin isän välillä hän ei voinut tahtoa, mutta jotakin tähän suuntaan hän hartaasti toivoi tyttärelleen. Hän tahtoi kenties elää vielä uudelleen tyttärensä sielussa sen elämän, jota hän oli elänyt kreivi vainajan kanssa.

Vanha ratsumieskin tunsi jonkun verran mielenliikutusta kreivin tulon johdosta. Hän sulkeutui huoneeseensa. Neljännestunnin kuluttua hän tuli sieltä ulos univormu yllä ja siniset housut jalassa ja meni vieraille varattuun huoneeseen hämillään ja tyytyväisenä aivan kuin tyttö, joka on ensi kertaa tanssiaispuvussa.

-- Tahdon katsella nykyajan husaareja, siskoseni! Kreivivainaja oli oikein todellinen husaari. Katsonpa heitä.

Upseerit saapuivat samassa takaportaitten kautta heille varattuun huoneeseen.

-- No, näetkö nyt, -- sanoi kreivi heittäytyen pölyiset saappaat jalassa vuoteelle, -- eikö täällä ole parempi kuin tuvassa, jossa vilisi torakoita!

-- Onpa kyllä mutta me joudumme kiitollisuuden velkaan isäntäväelle...

-- Mitä joutavia! Täytyy aina olla käytännöllinen. He ovat luultavasti hyvin tyytyväisiä... Juha! huusi hän, -- pyydä jotakin tuohon ikkunaan ripustettavaksi, siitä voi vetää yöllä.

Samassa tuli ukko huoneeseen tekemään tuttavuutta upseerien kanssa. Hän kertoi tietysti, tosin hiukan punastuen, olleensa kreivi vainajan toveri ja saaneensa nauttia tämän suosiota, sanoipa vielä vainajan useamman kerran auttaneen häntä pulasta. Tarkoittiko hän tällä sitä, että vainaja ei ollut maksanut hänelle lainaamaansa sataa ruplaa, vaiko sitä että kreivi oli paiskannut hänet lumihankeen ja solvannut häntä, sen jätti vanhus selittämättä.

Kreivi oli hyvin kohtelias vanhalle ratsumiehelle ja kiitti asunnosta.

-- Suokaa anteeksi, että täällä on näin yksinkertaista kreivi. (Hän oli vähällä sanoa "teidän ylhäisyytenne", sillä hän ei ollut pitkiin aikoihin ollut tekemisissä ylhäisten henkilöitten kanssa.) Sisareni talo on pieni. Mutta tuohon me ripustamme aivan heti jotakin, niin ett'ei vedä, -- lisäsi ukko ja kompuroi ulos huoneesta muka ikkunaverhoa etsimään, mutta oikeastaan päästäkseen pikemmin kertomaan upseereista.

Kaunis Ustjushka tuli ja ripusti rouvan shaalin ikkunaan. Hän oli sitä paitsi saanut rouvalta tehtäväksi kysyä, suvaitsevatko herrat juoda teetä.

Miellyttävä huone oli nähtävästi saanut kreivin hyvälle tuulelle. Iloisesti hymyillen hän ilvehti Utsjushkan kanssa, niin että Ustjushka jo sanoi häntä vekkuliksi, kyseli onko talon neiti kaunis ja vastasi kysymykseen, haluavatko he teetä, että teetä kyllä sopi tuoda, mutta koska heidän illallisensa ei vielä ollut valmis, niin olisi hyvä saada viinaa ja jotakin haukattavaa tahi sherryä, jos sitä sattui olemaan.

Eno oli ihastuksissaan nuoren kreivin kohteliaisuudesta ja ylisti pilviin asti nuorta upseeripolvea, joka hänen mielestään oli verrattomasti parempaa kuin entinen.