Part 2

Iljinin kortit hävisivät todellakin useammin kuin muitten. Hän repi hermostuneesti rikki pöydän alla häviötä tuottaneen kortin ja valitsi vapisevin käsin uuden. Turbin nousi sohvasta ja pyysi että kreikkalainen antaisi hänen istua pankinpitäjän viereen. Kreikkalainen siirtyi toiseen paikkaan ja kreivi istuutui hänen tuolilleen sekä alkoi katsettaan pois kääntämättä tarkoin katsella Luhnowin käsiä.

-- Iljin! -- sanoi hän yht'äkkiä tavallisella äänellään, joka hänen tahtomattaan kuului yli kaikkien muiden, -- miksi pelaat noin? Sinä et osaa pelata.

-- Pelasipa miten hyvänsä, tulos on aina sama.

-- Näin sinä aivan varmaan häviät. Annahan kunhan minä asetan sinun edestäsi.

-- Ei, suo anteeksi, minä teen sen aina itse. Pelaa omasta puolestasi, jos tahdot.

-- Olenhan sanonut, että minä en pelaa omasta puolestani. Tahdon pelata sinun puolestasi. Minua harmittaa, kun sinä häviät.

-- Minkäpä onnelleen taitaa!

Kreivi vaikeni, nojasi kyynärpäänsä pöytään, ja alkoi taas yhtä tarkasti katsella pankinpitäjän käsiä.

-- Iljettävää! -- lausui hän yht'äkkiä kovalla äänellä ja hitaasti.

Luhnow katsahti häneen.

-- Iljettävää, iljettävää! -- lausui kreivi vielä kuuluvammin ja katsoi Luhnowia suoraan silmiin.

Peliä jatkettiin.

-- Ruma juttu! -- sanoi Turbin taas samalla hetkellä kuin Luhnow otti yli korkean kortin, jonka Iljin oli lyönyt.

-- Mikä teitä ei miellytä, kreivi? -- kysyi pankinpitäjä kohteliaasti ja kylmästi.

-- Se, että te annatte Iljinille pienempiä kortteja ja otatte sitten yli. Se juuri on iljettävää.

Luhnow kohautti hiukan olkapäitään ja kulmakarvojaan ikäänkuin sanoakseen että täytyi kaikessa heittäytyä onnettaren huostaan ja jatkoi pelaamista.

-- Blücher, se! -- huudahti kreivi nousten seisomaan. -- Ota kiinni! -- lisäsi hän nopeasti.

Blücher hypähti esiin, iskien selkänsä sohvaan ja ollen vähältä töytäistä nurin linnaväen upseerin, juoksi isäntänsä luo ja alkoi murista katsellen kaikkia ja heilutellen häntäänsä ikäänkuin kysyäkseen: "kuka täällä esiintyy sopimattomasti?"

Luhnow laski kortit käsistään ja siirtyi tuolineen sivulle.

-- Näin ollen ei voi pelata, -- sanoi hän. -- Minä en ollenkaan pidä koirista. Mitä silloin pelistä tulee, kun tänne tuodaan kokonainen koiratarha!

-- Varsinkin nuo koirat ovat inhoittavia. Niitä nimitetään luullakseni verikoiriksi, -- yhtyi linnaväen upseeri.

-- No, pelataanko vai ei, Mihailo Vasiljitsh? -- kysyi Luhnow isännältä.

-- Kreivi, ole hyvä äläkä häiritse meitä! -- sanoi Iljin kääntyen Turbinin puoleen.

-- Tule tänne hetkiseksi, -- sanoi Turbin tarttuen Iljinin käteen ja vei hänet toiseen huoneeseen.

Sieltä kuuluivat aivan selvään kreivin sanat, sillä hän puhui tavallisella äänellään. Hänen äänensä taas oli sellainen, että se kuului aina kolmen huoneen takaa.

-- Mitä, oletko tullut hassuksi? Etkö näe, että tuo lasinokka herrasmies on oikein ovela väärinpelaaja?

-- No, no, mitä sinä jutteletkaan!

-- Niin, niin, heitä pois koko pelaaminen. Samahan se minusta muuten on. Jonkun toisen kerran minäkin sinua nylkisin. Mutta nyt ikäänkuin säälittää, kun sinua kynitään. Eiköhän sinulla liene valtion rahojakin?

-- Eikä ole. Ja mitä oletkaan saanut päähäsi?

-- Veliseni, minä olen itse juoksennellut noita teitä, tunnen sen vuoksi kaikki väärinpelaajain konstit. Minä sanon sinulle, että tuo silmälasipää mies on väärinpelaaja. Herkeä pelaamasta, ole niin hyvä. Pyydän sinua toverina.

-- No, minä pelaan vain yhden pelin ja lopetan sitten.

-- Kyllä minä tiedän, millainen se yksi peli on. No, katsotaanhan.

He tulivat takaisin huoneeseen. Yhdessä ainoassa pelissä Iljin taas hävisi tuntuvasti.

Turbin pani kätensä keskelle pöytää.

-- No, se riittää! Lähdetään.

-- Ei, en minä voi. Jätä minut rauhaan, -- sanoi Iljin harmistuneena ja alkoi sekoittaa kortteja katsomatta Turbiniin.

-- No, hitto sinut vieköön, häviä vaan, jos se sinua huvittaa. Mutta minun on aika lähteä. Savalshevski, mennään aatelismarsalkan luo.

He poistuivat. Kaikki olivat vaiti eikä Luhnow alkanut pitää pankkia ennen kuin heidän askeltensa töminä ja Blücherin kynsien rapina lakkasi kuulumasta käytävästä.

-- Siinäpä hassu! -- sanoi tilanomistaja nauraen.

-- No, nyt saamme olla häneltä rauhassa, -- lisäsi linnaväen upseeri kuiskaten.

Ja peliä jatkettiin.

IV.

Soittajat, jotka olivat aatelismarsalkan maaorjia, seisoivat takin hihat ylös käärittyinä ja alkoivat merkin saatuaan soittaa vanhanaikaista poloneesia "Aleksanteri, Elisabet." Vahakynttiläin kirkkaassa ja pehmeässä valossa alkoi isossa, parkettilattialla varustetussa salissa sulavasti liikuskella ihmisjoukko, etunenässä vanha kenraalikuvernööri, jonka rintaa koristi tähti ja jonka käsivarteen laiha aatelismarsalkan rouva nojasi, sitten aatelismarsalkka taluttaen kuvernöörin rouvaa ja sen jälkeen muut läänin virkamiehet monenkaltaisina yhtyminä ja ryhminä, kun Savalshevski puettuna siniseen isokauluksiseen ja pussihihaiseen hännystakkiin, sukat ja kengät jaloissa ja levitellen ympärilleen hajuveden tuoksua, jota hän oli runsaasti valellut viiksiinsä, takinkäänteeseen ja nenäliinaansa, astui sisälle saliin kauniin husaarin kanssa, jolla oli jalassa siniset tiukasti istuvat ratsashousut ja yllä kullalla kirjailtu punainen husaaritakki sekä rinnalla Vladimirin ritarikunnan risti sekä mitali vuodelta 1812. Kreivi ei ollut pitkä, mutta hänen vartalonsa oli erittäin kaunis. Siniset, tavattoman kirkkaat silmät ja jokseenkin runsas, suuriin kiharoihin taipunut tummanruskea tukka tekivät hänen kauniin ulkomuotonsa tavallisuudesta poikkeavaksi. Kreivin tuloa tanssiaisiin odotettiin, sillä kaunis nuorukainen, joka oli nähnyt hänet hotellissa, oli jo kertonut hänestä aatelismarsalkalle. Tämä uutinen otettiin erilaisin tuntein vastaan, mutta yleensä sen vaikutus ei ollut aivan miellyttävä. "Tuo poika tekee meistä vielä pilaa", arvelivat vanhat naiset ja miehet. "Entäpä jos hän ryöstää minut", ajattelivat enemmän tahi vähemmän itsekseen nuoret naiset ja neidot.

Heti kun poloneesi oli loppunut ja parit kumartaen eronneet, niin että naiset ja miehet taas jakaantuivat eri ryhmiin, vei Savalshevski onnellisena ja ylpeänä kreivin emännän luo. Aatelismarsalkan rouva tunsi sisimmässään pelkäävänsä, että tuo husaari ehkä voisi kaikkien nähden tuottaa hänelle jonkun ikävyyden, käännähti ylpeästi ja alentuvasti ja sanoi: "oikein hauskaa, toivottavasti tanssitte." Sitten hän loi husaariin epäluuloisen katseen, jossa kuvastui ajatus: "jos sinä loukkaat naista, niin olet todellinen roisto." Mutta kreivi voitti kohta hänen ennakkoluulonsa rakastettavuudellaan, huomaavaisuudellaan ja kauniilla sekä iloisella ulkomuodollaan niin että jo viiden minuutin kuluttua emännän kasvojen ilme puhui ympäristölleen: "minä tiedän, kuinka nuo herrat on otettava. Hän käsitti kohta, kenen kanssa hän on tekemisissä. Nyt hän tulee koko illan liehakoimaan minua." Samassa astui kuitenkin kreivin luo kuvernööri, joka oli ollut tuttu hänen isänsä kanssa, ja vei hänet hyvin suosiollisesti syrjään puhellakseen hänen kanssaan, mikä yhä enemmän rauhoitti yleisöä ja kohotti kreiviä sen silmissä. Sen jälkeen tutustutti Savalshevski hänet sisareensa, nuoreen lihavahkoon leskeen, joka heti alusta pitäen oli iskenyt kreiviin isot mustat silmänsä. Kreivi pyysi lesken valssiin, jota soittajat olivat alkaneet soittaa, ja tanssitaidollaan hän voitti lopullisesti kaikki puolelleen.

-- Sepä vasta on mestari tanssimaan! -- sanoi paksu tilanhaltijatar seuraten silmillään sinisiin ratsashousuihin puettuja jalkoja, jotka vilahtelivat salissa, ja laskien itsekseen: yks', kaks', kolm', yks', kaks', kolm'!... -- koko mestari!

-- Kylläpä laskettelee, kylläpä laskettelee, -- sanoi muuan toinen naikkonen jonka käytöstapaa ei pidetty kyllin hienona, kumma kun hän ei sotkeudu kannuksiinsa! Ihmeen vikkelä mies!

Kreivi himmensi tanssitaidollaan läänin kolme parasta tanssijaa, nimittäin kuvernöörin pitkän ajutantin, joka oli tanssiessaan hyvin nopealiikkeinen ja piti naista hyvin lähellä itseään, ratsumiehen, joka huojui sulavasti valssia tanssiessaan ja tavan takaa iski kantapään kevyesti lattiaan, ja erään siviilimiehen, josta kaikki sanoivat, että hän älynsä puolesta oli sangen keskinkertainen, mutta aivan erinomainen tanssija ja kaikkien tanssiaisten sielu. Tämä siviilimies pyysi todellakin tanssiaisten alusta loppuun saakka kaikkia naisia tanssiin siinä järjestyksessä kuin he istuivat ja tanssi herkeämättä pysähtyen vain silloin tällöin pyyhkiäkseen läpimärällä batistiliinalla väsyneitä mutta iloisia kasvojaan. Kreivi saattoi heidät kaikki varjoon ja tanssitti kolmea huomattavinta naista: erästä isokokoista, joka oli rikas, kaunis ja tyhmä, keskikokoista, joka oli laiha eikä erittäin kaunis, mutta oikein hyvin puettu, ja pientä, joka oli ruma, mutta hyvin älykäs nainen. Hän tanssi muittenkin ja erittäinkin kaikkien kauniitten kanssa, joita viimeksimainituita olikin koko joukko. Mutta kaikkein enimmän miellytti kreiviä pikku leski, Savalshevskin sisar. Tämän kanssa hän tanssi sekä katrillia että masurkkaa. Kun he olivat asettuneet paikoilleen katrillissa, lausui kreivi hänelle aluksi koko joukon kohteliaisuuksia, vertasi häntä Venukseen ja Dianaan, ruusupensaaseen ja muihin kukkiin. Kaikkia näitä mielistelyjä kuullessaan leski vain taivutti valkeata kaulaansa, loi silmänsä alas, katseli valkoista musliinipukuaan ja muutti viuhkaansa kädestä toiseen. Kun hän sitten lausui: "älkää joutavia, kreivi, te laskette leikkiä" j.n.e., niin hänen syvältä kurkusta tuleva äänensä kaikui niin naivilta ja hyväsydämiseltä sekä samalla niin naurettavan typerältä, että häntä katsellessa todellakin täytyi ajatella, ett'ei siinä ollut nainen, vaan kukka, eikä ruusu, vaan jokin villi, upea, tuoksuton, valkea kukka, joka oli kasvanut esille neitseellisen valkeasta hangesta, jossakin hyvin kaukaisessa maassa.

Tämä yksinkertaisuus ja riippumattomuus kaikesta sovinnaisesta yhdessä tuoreen kauneuden kanssa teki kreiviin niin omituisen vaikutuksen, että hän katsellessaan keskustelun lomassa ääneti noita silmiä tahi kätten ja kaulan kauniita viivoja useampia kertoja tunsi niin voimakasta halua tarttua yht'äkkiä noihin käsiin ja suudella niitä, että hänen täytyi aivan väkisin hillitä itseään. Pikku leski huomasi mielihyvällä, minkä vaikutuksen hän teki, mutta hän alkoi tuntea jonkinmoista levottomuutta ja pelkoa kreivin käytöksen johdosta, vaikka nuori husaari ei ollut ainoastaan mielistelevä, vaan myöskin aivan äärimäisyyteen asti kunnioittava. Hän juoksi hakemaan naiselleen virvokkeita, nosti lattialta nenäliinan, tempasi tuolin erään nuoren rokonarpisen tilanomistajan käsistä, kun tämäkin tahtoi palvella pikku leskeä j.n.e.

Huomattuaan että sen aikuisen seuraelämän kohteliaisuudet eivät tehneet sanottavaa vaikutusta pikku leskeen hän koetti saada tämän nauramaan. Hän kertoi lystikkäitä juttuja ja vakuutti olevansa valmis, jos hänen kaunottarensa vaan käskisi, heti seisomaan päälaellaan, kiekumaan kuin kukko, hyppäämään ulos ikkunasta tahi menemään avantoon. Tämä keino auttoi. Pikku leski tuli iloiseksi ja nauraa heläytteli niin että kauniit valkoiset hampaat näkyivät ja oli hyvin tyytyväinen kavaljeeriinsa. Kreivi taas mieltyi yhä enemmän hänen, niin että oli katrillin loppuessa aivan rakastunut daamiinsa.

Kun pikku lesken luo katrillin päätyttyä saapui hänen kahdeksantoistavuotias ihailijansa, paikkakunnan rikkaimman tilanomistajan poika, sama kivulloinen nuori mies jonka käsistä Turbin oli temmannut tuolin, niin pikku leski otti nuoren miehen sangen kylmästi vastaan eikä hänessä enää ollut havaittavissa kymmenettäkään osaa siitä hämillään olosta, joka häntä oli vaivannut kreivin seurassa.

-- Kylläpä olette hyvä, -- sanoi hän nuorukaiselle katsellen samalla Turbinin selkää ja ajatellen tietämättään, paljonko kultanauhaa oli mennyt koko takkiin, -- kyllä olette hyvä! Lupasitte hakea minut ajelemaan ja tuoda minulle konvehtia.

-- Tulinhan minä, Anna Fedorovna, mutta te olitte jo lähtenyt, ja minä jätin teille kaikkein parhaita konvehtia, -- sano nuori mies, jolla pituudestaan huolimatta oli hyvin vieno ääni.

-- Aina te löydätte verukkeita. En minä huoli teidän makeisistanne. Älkää luulkokaan.

-- Minä huomaan kyllä, Anna Fedorovna, kuinka suuresti teidän suhteenne minuun on muuttunut ja tiedän, mistä se johtuu. Mutta se ei ole oikein, -- lisäsi hän lopettamatta kuitenkaan lausettaan, sillä jokin voimakas sisällinen liikutus pani hänen huulensa nopeasti ja omituisesti vapisemaan.

Anna Fedorovna ei kuunnellut häntä, vaan seurasi edelleen silmillään Turbinia.

Aatelismarsalkka, talon isäntä, joka oli komea ja paksu hampaaton ukko, astui kreivin luo, tarttui hänen käsivarteensa ja pyysi häntä viereiseen huoneeseen tupakoimaan ja ryyppäämään jotakin, ell'ei kreivillä ollut mitään sitä vastaan. Kun Turbin oli poistunut tunsi Anna Fedorovna ett'ei hänellä enää ollut mitään tekemistä salissa. Hän tarttui erään vanhan, kuivan neidin käsivarteen ja meni tämän ystävättärensä kanssa pukuhuoneeseen.

-- No, mitä arvelet, eikö hän ole miellyttävä? -- kysyi neiti.

-- Kyllä, mutta tavattoman tunkeilevainen, -- vastasi Anna Feodorovna astuen kuvastimen luo ja tarkastellen itseään siinä.

Hänen kasvonsa kirkastuivat, silmät nauroivat, hän punastui ja kiepsahti ympäri yhdellä jalalla aivan kuin balettitanssijattaret, joita hän näitten vaalien aikana oli saanut nähdä, ja alkoi sitten nauraa miellyttävällä kurkkuäänellään ja hypähti lopuksi ilmaan polviaan koukistaen.

-- Kylläpä on mies! Hän pyysi minulta muistoesinettä, -- sanoi hän ystävättärelleen, -- mutta semmoista hän ei kos-ka-an saa, -- hän venytti viimeistä sanaa ja nosti pystyyn sormensa vaaleanpunaisessa sormikkaassa, joka ulottui aina hänen olkapäähänsä asti.

Huoneeseen, johon marsalkka vei Turbinin, oli esillä eri lajeja vodkaa, liköörejä, einepaloja ja samppanjaa. Tupakan savussa istui ja käveli aatelisia keskustellen vaaleista.

-- Kun kerran koko meidän piirimme jalosukuinen aatelisto teki hänelle sen kunnian että valitsi hänet, -- puhui äsken valittu piiripoliisipäällikkö, joka jo oli aika lailla päissään, -- niin hänen ei olisi pitänyt loukata koko seuraa, ei olisi koskaan pitänyt.

Kreivin tulo katkaisi keskustelun. Kaikki alkoivat tehdä tuttavuutta hänen kanssaan ja varsinkin piiripoliisipäällikkö puristi kauan aikaa hänen molempia käsiään ja pyysi useita kertoja häntä kaikin mokomin lähtemään tanssijaisten päätyttyä yhdessä heidän kanssaan uuteen ravintolaan, jossa piiripoliisipäällikkö aikoi pitää kemut aatelisille ja jossa mustalaiset laulaisivat. Kreivi lupasi varmasti lähteä ja tyhjensi hänen kanssaan muutamia pikareita samppanjaa.

-- Miksi te ette tanssi, hyvät herrat? -- kysyi hän ennen kuin lähti huoneesta.

-- Me emme ole tanssijoita, -- vastasi poliisipäällikkö nauraen, -- me pidämme enemmän viinasta, kreivi... Nuo neitoset kaikki olen muuten nähnyt silmieni edessä kasvavan, kreivi! Mutta kyllähän minäkin joskus hiukan otan osaa tanssiin...

-- Mennäänpä nyt ottamaan osaa, -- sanoi Turbin. -- Saamme sitten pitää lystiä mustalaisten luona.

-- No, mennään, hyvät herrat, tehdään isännälle mieliksi!

Ja kolme vierasta, jotka jo tanssiaisten alusta asti olivat istuneet sivuhuoneessa juomassa, alkoi aivan punakkana vetää käsiinsä ken mustia ken silkistä kudottuja hansikkaita mennäkseen kreivin kanssa saliin, kun heidän tielleen ilmestyi rokonarpinen nuorukainen aivan kalpeana ja kyyneliään pidätellen ja astui Turbinin luo.

-- Te, kreivi, luulette voivanne tuuppia ihmisiä kuin markkinoilla ikään, -- sanoi hän läähättäen, -- mutta se on hävytöntä...

Hänen huulensa alkoivat taas vavahdella eikä hän voinut jatkaa.

-- Mitä? -- huudahti Turbin synkistyen. -- Mitä? Nulikka!... -- huusi hän tarttuen nuorukaisen käsiin ja puristaen niitä niin että tällä nousi veri päähän enemmän pelästyksestä kuin suuttumuksesta. -- Mitä, tahdotteko kaksintastelua? Olen kyllä käytettävänänne.

Heti kun Turbin päästi irti kädet, joita hän oli niin lujasti puristanut, tarttui pari miestä nuorukaiseen ja vei hänet peräovelle.

-- Oletteko tullut hulluksi? Varmaankin olette juovuksissa. Antakaahan, kun kerromme isällenne. Mikä teitä vaivaa? -- puhelivat he hänelle.

-- Ei, en minä ole juovuksissa, mutta hän tuuppii eikä pyydä anteeksi. Hän on sika, siinä kaikki! -- vikisi nuori mies itku suussa.

Hänen puheistaan ei välitetty, vaan hänet vietiin kotiin.

-- Älkää välittäkö hänestä, kreivi, -- rauhoittivat poliisipäällikkö ja Savalshevski Turbinia. -- Hänhän on vielä lapsi, joka saa selkäänsä kotona, vasta kuudentoista ikäinen. On ihan käsittämätöntä, mikä häntä riivasi, mikä kärpänen sattui puraisemaan. Hänen isänsä on perin kunnianarvoisa mies ja meidän ehdokkaamme.

-- No, hitto hänet vieköön, jos hän kerran ei tahdo...

Kreivi palasi saliin ja tanssi yhtä iloisena kuin ennenkin kauniin pikku lesken kanssa sekä nauroi täyttä kurkkua katsellessaan hänen kanssaan sivuhuoneesta tulleitten herrain pyörähtelyjä ja purskahti lopulta nauruun, joka kaikui yli koko salin, kun poliisipäällikön jalka luiskahti ja hän lensi pitkälleen tanssivien parien keskelle.

V.

Sillä aikaa kuin kreivi oli tupakkahuoneessa meni Anna Fedorovna veljensä luo, ja arvellen jostakin syystä parhaaksi tekeytyä välinpitämättömäksi kreivin suhteen hän kysäsi "Mikä on miehiään se husaari, joka tanssi minun kanssani?" Veli selitti parhaansa mukaan, miten suuri mies tuo husaari oli, ja kertoi samalla, että kreivi oli jäänyt tänne vain siitä syystä, että häneltä oli matkalla varastettu rahat, ja että hän itse oli jo lainannut kreiville sata ruplaa, mutta se ei riittänyt, jonka vuoksi hän kysyi, voisiko sisar lainata hänelle pari sataa ruplaa. Savalshevski pyysi kuitenkin, ett'ei sisar puhuisi tästä kenellekään, varsinkaan ei kreivin pitäisi saada vihiä asiasta. Anna Fedorovna lupasi lähettää kohta rahat ja pitää asian salassa. Tanssin aikana hänen kuitenkin alkoi tavattomasti tehdä mieli tarjota itse kreiville rahoja. Hän kokosi pitkän aikaa rohkeutta, punastui ja pääsi vihdoin ponnistaen voimiaan kiinni asiaan:

-- Veljeni kertoi minulle, että teitä, kreivi, on matkalla kohdannut onnettomuus ja että te nyt olette ilman rahoja. Ettekö tahdo ottaa minulta, jos olette tarpeessa? Se ilahuttaisi minua suuresti.

Mutta tämän sanottuaan Anna Fedorovna yht'äkkiä pelästyi ja punastui. Kreivin kasvoilta oli kaikki iloisuus heti kadonnut.

-- Teidän veljenne on hölmö! -- sanoi hän terävästi. Te tiedätte, että jos mies loukkaa toista miestä, niin siitä seuraa kaksintaistelu. Mutta tiedättekö, mitä silloin tehdään, jos nainen loukkaa miestä?

Anna Fedorovna raukan kaula ja korvat tulivat aivan punaisiksi. Hän loi hämillään silmänsä alas eikä vastannut.

-- Naista suudellaan kaikkien nähden -- sanoi kreivi hiljaa hänen korvaansa. -- Sallikaa minun suudella edes kätöstänne, -- lisäsi hän hiljaa oltuaan pitkän aikaa ääneti. Häntä alkoi säälittää naisensa hämminki.

-- Voi, ei nyt heti sentään, -- lausui Anna Fedorovna raskaasti hengittäen.

-- Milloin sitten? Minä matkustan pois huomisaamuna varhain... Mutta tämän te olette minulle velkaa.

-- No, sitten se kai jää sikseen, -- sanoi Anna Fedorovna hymyillen.

-- Antakaa minun vain saada tilaisuus tavata teitä jossakin suudellakseni kättänne. Kyllä minä siihen tilaisuutta löydän.

-- Kuinka te löytäisitte?

-- Se on minun asiani. Teitä nähdäkseni voin mitä hyvänsä... Onko se siis sovittu?

-- Olkoon sitten.

Tanssi päättyi. Seurasi vielä masurkka, jonka aikana kreivi teki ihmeitä; hän sieppasi ilmasta nenäliinoja, notkisti toisen polvensa ja löi kannuksiaan yhteen aivan erikoisella, varsovalaisella tavalla, niin että vanhat ukotkin tulivat pelipöytiensä äärestä saliin katsomaan ja ratsumies, paras tanssija, myönsi tulleensa voitetuksi. Illallisen jälkeen tanssittiin vielä yksi tanssi, jonka jälkeen vieraat alkoivat lähteä. Kreivi ei koko aikana kääntänyt silmiään pois pikku leskestä. Hän ei ollut teeskennellyt sanoessaan olevansa valmis menemään hänen tähtensä avantoon. Lieneekö se ollut oikku vaiko rakkautta vaiko itsepintainen päähänpisto, -- joka tapauksessa keskittyivät tänä iltana kaikki hänen henkiset voimansa haluun saada nähdä ja rakastaa tuota naista. Kun hän näki Anna Fedorovnan heittävän jäähyväisiä talon emännälle, niin hän juoksi palvelijain huoneeseen ja sieltä ilman turkkia pihalle siihen paikkaan, missä ajopelit seisoivat.

-- Anna Fedorovna Saitsevan vaunut! -- huusi hän.

Korkeat neljän hengen vaunut, joissa oli lyhdyt kahden puolen, lähtivät liikkeelle ja ajoivat portaitten eteen.

-- Seis! -- huusi hän ajajalle ja juoksi vaunun luo, vaikka lunta oli polveen asti.

-- Mitä te tahdotte? -- kysyi ajaja.

-- Pitää nousta vaunuihin, -- vastasi kreivi avaten liikkeessä olevan vaunun oven ja koettaen kiivetä sisälle. -- Seisohan, hiiden hölmö!

-- Vasjka, seis! -- huusi kuski eturatsastajalle ja seisautti hevoset. -- Miksi te tunkeudutte vieraisiin vaunuihin? Tämä on rouva Anna Fedorovnan vaunu eikä teidän armonne.

-- Ole vaiti, tolvana! Tuosta saat ruplan, tule nyt panemaan ovi kiinni, -- sanoi kreivi.

Kun ajaja ei liikahtanut paikaltaan, niin kreivi itse veti oven kiinni niin hyvin kuin sai ja avasi ikkunan. Kuten yleensä vanhoissa vaunuissa, varsinkin keltaisella punoksella verhotuissa, tuntui täälläkin ummehtunut ja kärventyneitä harjaksia muistuttava haju. Sulava lumi peitti kreivin jalkoja polvia myöten ja niitä palelsi hienoissa saappaissa ja ratsashousuissa ja talven viima puistatti koko ruumista. Kuski murisi istuimellaan ja näytti aikovan tulla sieltä alas. Mutta kreivi ei kuullut eikä tuntenut mitään. Hänen kasvonsa hehkuivat, sydän pamppaili. Hän tarttui hermostuneesti keltaiseen hihnaan, pisti päänsä ulos sivuakkunasta ja koko hänen olemuksensa oli pelkkää odotusta. Kauan ei hänen tarvinnutkaan odottaa. Portailta kuului huuto: "Saitsevan vaunu!" kuski nykäsi ohjaksia, vaunujen koppero alkoi heilahdella korkeilla linjaaleillaan ja talon valaistut ikkunat vilahtivat vaunun ikkunain ohi.

-- Jos sinä, lurjus, vain sanot lakeijalle, että minä olen täällä, -- sanoi kreivi etuakkunasta ajajalle, -- niin saat selkääsi, mutta jos et sano, niin saat vielä kymmenen ruplaa.

Hän ehti tuskin sulkea ikkunan kun vaunu taas kovasti heilahti ja pysähtyi sitten. Nurkkaan painautuneena hän tuskin hengitti ja painoi silmänsäkin melkein kiinni. Häntä alkoi yht'äkkiä pelottaa, että koko hänen odotuksensa olikin turhaa. Ovi aukeni, vaunun astuimet putosivat kolisten alas, kuului naisen hameen kahinaa, ummehtuneeseen vaunuun löyhähti jasmiinihajuveden tuoksua, ketterät jalat nousivat astimia myöten ja Anna Fedorovna istahti ääneti, mutta raskaasti hengittäen hänen viereensä.

Näkikö hän kreivin vai eikö, sitä ei kukaan, ei edes Anna Fedorovna itse, voinut tietää. Mutta kun kreivi tarttui hänen käteensä ja sanoi: "no nytpä suutelenkin kätöstänne", niin hän ei näyttänyt kovinkaan pelästyvän eikä vastannut mitään, mutta ojensi kreiville kätensä, jonka tämä peitti suudelmilla paljon ylempää kuin mihin hansikas ulottui. Vaunut lähtivät liikkeelle.

-- Sanohan jotakin. Ethän ole vihainen minulle? -- puhui kreivi.

Anna Fedorovna painautui nurkkaansa, mutta purskahti yht'äkkiä itkuun ja painoi päänsä kreivin rintaa vasten.

VI.

Uudelleen valittu piiripoliisipäällikkö seurueineen, ratsumies ja muut aateliset olivat jo pitkän aikaa kuunnelleet mustalaisten esityksiä ja juoneet uudessa ravintolassa, kun kreivi saapui puettuna sinisellä kankaalla päällystettyyn karhunnahkaturkkiin, joka oli ollut Anna Fedorovnan miesvainajan omaisuutta, ja yhtyi toisten seuraan.

-- Isä kulta, teidän ylhäisyytenne! Ikävällä olemme teitä odottaneet! -- sanoi kierosilmä mustalainen näyttäen hohtavia hampaitaan ja juosten jo eteiseen auttamaan turkin kreivin päältä. -- Emme ole nähneet sen koommin kuin Lebedjanissa. Stjoshka on ollut menehtyä ikävästä...

Stjoshka, solakka nuori mustalaistyttö, jonka ruskeilla kasvoilla hohti heleä puna ja jonka syviä mustia silmiä pitkät ripset varjostivat, juoksi myöskin vastaan.

-- Ai, kreivi kulta, kyyhkyseni, tämäpä hauskaa! -- puheli hän hampaittensa lomitse iloisesti hymyillen.