Part 1

KAKSI HUSAARIA

Kirj.

LEO TOLSTOI

Suom. V. K. Trast

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1912.

KAKSI HUSAARIA

1800-luvulla, siihen aikaan jolloin ei vielä ollut rautateitä eikä viertoteitäkään, ei kaasuvaloa eikä steariinikynttilöitä, ei mataloita vieterisohvia eikä kiilloittamattomia huonekaluja, ei elähtäneitä, kakkulanenäisiä nuorukaisia eikä vapaamielisiä, järkeileviä naisia eikä suloisia kamelianaisia, joita nykyjään on niin paljon, -- tuohon naiviin aikaan, jolloin Moskovasta Pietariin matkustettiin reessä tahi vaunuissa, otettiin matkalle kaikkea, mitä kotikeittiö tarjosi, ajettiin kahdeksan vuorokautta pehmeätä, pölyistä tahi likaista tietä pitkin ja uskottiin posharski-kotletteihin ja valdailaisiin rinkeleihin, -- jolloin pitkinä syysiltoina poltettiin talikynttilöitä kaksikymmen- ja kolmikymmenhenkisessä perhepiirissä, mutta tanssiaisissa pantiin monihaaraisiin kynttiläjalkoihin vahakynttilät, jolloin oli tapana asettaa huonekalut symmetrisesti, jolloin meidän isämme olivat nuoria ei vain siinä suhteessa, että heidän kasvonsa eivät olleet rypyssä eikä hiuksensa harmaat, vaan he toimeenpanivat kaksintaisteluja naisten takia ja syöksyivät toisesta päästä huonetta nostamaan maasta vahingossa tahi tahallaan pudotettuja nenäliinoja, jolloin meidän äideillämme oli lyhyet miehustat ja hyvin isot hihat ja perheasiat ratkaistiin arvalla, jolloin viehättävät kamelianaiset karttoivat päivän valoa, -- noihin vapaamuurarilooshien, martinistien ja nuorisoliittojen naiviin aikoihin, Miloradovitshien, Davydovien ja Pushkinien loistoaikoihin -- oli K:n maaseutukaupungissa aateliston kokous, jossa toimitettiin vaalit.

I.

-- No, samapa tuo, vaikka saliinkin, -- sanoi nuori upseeri, jolla oli. turkki yllä ja husaarilakki päässä ja joka juuri oli noussut reestä ja nyt astui sisälle K:n kaupungin parhaaseen hotelliin.

-- Täällä on parhaillaan oikein suuri kokous, teidän ylhäisyytenne, -- puheli hotellin palvelija, joka jo oli ehtinyt kuulemaan upseerin sotamiespalvelijalta että husaari oli nimeltään kreivi Turbin ja joka sen vuoksi puhutteli häntä "teidän ylhäisyydeksenne." -- Alremovin rouva tyttärineen lupasi iltaan mennessä lähteä pois; silloin tulee numero yksitoista tyhjäksi niin että te saatte sen, -- sanoi hän astuen kevein askelin kreivin edellä käytävässä ja vilkkuillen koko ajan taakseen.

Isossa salissa istui pienen pöydän ääressä, joka oli mustuneen, keisari Aleksanteria esittävän kokovartalokuvan kohdalla, samppanjaa juoden muutamia miehiä, nähtävästi paikkakunnan aatelisia, ja syrjässä siniturkkisia, matkustavia kauppiaita.

Tultuaan huoneeseen ja kutsuttuaan sinne ison koiransa Blücherin, joka hänellä oli matkassa, kreivi riisui viittansa, jonka kaulus vielä oli kuurassa, tilasi viinaa ja istuutui lyhyeen siniseen atlastakkiinsa puettuna pöydän ääreen sekä rupesi puheisiin muiden herrojen kanssa, joihin hänen kaunis ja avoin ulkomuotonsa oli heti tehnyt miellyttävän vaikutuksen ja jotka tarjosivat hänelle pikarin samppanjaa. Kreivi joi ensin ryypyn viinaa ja tilasi sitten myöskin pullon samppanjaa tarjotakseen uusille tutuilleen. Kyytimies tuli pyytämään juomarahaa.

-- Sashka, -- huusi kreivi, -- anna hänelle!

Kyytimies poistui Sashkan kera, mutta tuli kohta takaisin rahat kädessä.

-- Isä kulta, luullaksenihan koetin parastani teidän armonne hyväksi! Sinä lupasit minulle puoli ruplaa, mutta tuo antoi vain neljänneksen.

-- Sashka, anna hänelle rupla!

Sashka loi silmänsä alas ja katseli kyytimiehen jalkoihin.

-- Kyllä se hänelle riittää, -- sanoi hän bassoäänellä, -- eikä minulla enempää rahaa olekaan.

Kreivi veti lompakostaan kaksi viiden ruplan seteliä -- muuta siinä ei ollutkaan -- ja antoi toisen niistä kyytimiehelle, joka suuteli hänen kättään ja poistui.

-- Jopa olen pannut menemään! -- sanoi kreivi. -- Tässä ovat viimeiset viisi ruplaa.

-- Husaarin tavoin tehty, kreivi! -- sanoi hymyillen eräs aatelismiehistä, joka viiksistä, äänestä ja siitä pontevasta tavasta päättäen, jolla hän liikutti jalkojaan, ilmeisesti oli entinen ratsumies. -- Aiotteko olla täällä kauankin, kreivi?

-- Täytyy hankkia rahoja; muuten en suinkaan jäisi. Eikä tässä kirotussa kapakassa, piru vieköön, ole edes huoneita.

-- Anteeksi, kreivi, -- lausui ratsumies, -- ettekö suvaitsisi sijoittua minun huoneeseeni. Asun täällä, numero seitsemässä. Jos nimittäin ette pidä halpana tätä väliaikaista yösijaa. Viipykääpä luonamme kolmisen päivää. Aateliston puhemiehellä on kohta tanssiaiset. Hän ilostuisi kovin!

-- Tosiaankin, vierailkaapa täällä, kreivi, -- yhtyi puheeseen muuan kaunis nuori mies. -- Mikä kiire teillä on! Vaalithan tapahtuvat vain kerran kolmeen vuoteen. Katselkaapahan vain hiukan naisiamme, kreivi!

-- Sashka, anna alusvaatteita! Lähden tästä saunaan, -- sanoi kreivi nousten pöydästä. -- Sitten sieltä tultua saamme nähdä -- ehkäpä tosiaankin voi mennä aatelismarsalkan luo.

Sen jälkeen hän kutsui hotellin tarjoilijan ja puhui tälle jotakin, johon tarjoilija naurahtaen vastasi, "että kaikki on ihmiskätten työtä" ja poistui.

-- Minä käsken siis viemään matkalaukkuni teidän huoneeseenne! huudahti kreivi ovelta.

-- Olkaa niin hyvä ja tuottakaa minulle se ilo, -- vastasi ratsumies rientäen ovelle. Numero seitsemän, älkää unohtako!

Kun kreivin askeleita ei enää kuulunut, palasi ratsumies paikalleen, istahti aivan lähelle tshinovnikkaa, katsoi häntä hymyilevin silmin suoraan kasvoihin ja sanoi:

-- Sehän on sama mies.

-- No?

-- Niin, minä sanon sinulle, että se on sama kaksintaistelija ja husaari, tuo kuuluisa Turbin, ymmärräthän. Hän tunsi minut, lyön vaikka vetoa siitä. Sehän on luonnollista. Me mellastimme hänen kanssaan yhtä päätä kolme viikkoa Lebedjanissa, kun minä olin siellä korjaustöitten takia. Siellä tapahtui eräs juttu -- me panimme sen yhdessä toimeen. Eikö se ole aika poika, mitä?

-- Onpa kyllä. Ja kuinka mielyttävästi hän käyttäytyy! Ei hänestä huomaa mitään semmoista, -- vastasi kaunis nuori mies. -- Kuinka pian me tutustuimmekaan... Hän on kai korkeintaan viidenkolmatta ikäinen?

-- Ei, hän näyttää siltä, mutta on vanhempi. Ajattelehan vain, mikä mies siinä on! Kuka vei Migunovan mukanaan? Hän. Sabrinin hän surmasi. Matnevia hän otti koivista ja heitti hänet ulos ikkunasta, ruhtinas Nesterovilta hän voitti pelissä kolmesataatuhatta. Siinä on kerrassaan huimapää -- peluri, tappelija ja naisten viettelijä -- mutta todellinen husaari, ihan oikeata maata! Siitä on heille kunniaa! Täytyy vain ymmärtää, mitä oikea husaari merkitsee. Oi, se oli ihanaa aikaa!

Ja ratsumies kertoi puhekumppanilleen semmoisista juomingeista Lebedjanissa kreivin kanssa, jommoisia ei koskaan ollut ollutkaan eikä voinutkaan olla. Koko juttu oli mahdoton ensiksikin siitä syystä, että hän ei ollut koskaan ennen nähnyt kreiviä, vaan oli eronnut sotapalveluksesta kaksi vuotta aikaisemmin kuin kreivi siihen astu; ja toiseksi siitä syystä, että ratsumies ei koskaan ollut palvellutkaan ratsuväessä, vaan oli ollut neljä vuotta aivan vähäpätöisenä junkkarina Bjelevin rykmentissä ja heti vänrikiksi ylettyään eronnut sotapalveluksesta. Mutta kymmenen vuotta sitten hän oli saanut perinnön ja tehnyt todellakin matkan Lebedjaniin, juonut siellä korjaustöissä olevien upseerien kanssa seitsemänsataa ruplaa ja teettänyt itselleen oranssivärisillä taitteilla koristetun ulaanin puvun, koska hänellä oli aikomuksena astua ulaaniväkeen. Tuo aikomus mennä ratsuväkeen ja nuo kolme viikkoa, jotka hän oli elostellut Lebedjanissa upseerien kanssa, olivat hänen elämänsä onnellisimmat ja valoisimmat muistot ja niinpä tuo harras aikomus muuttuikin hänen mielikuvituksessaan todellisuudeksi, niin että hän lopulta itsekin alkoi uskoa palvelleensa muinoin ratsuväessä; tästä huolimatta hän oli mitä hyväsydämisin ja rehellisin ihminen.

-- Niin, se joka ei ole palvellut ratsuväessä, se ei voi koskaan ymmärtää meikäläisiä.

Hän istahti hajareisin tuolille, työnsi alaleukansa eteenpäin ja alkoi puhua bassoäänellä:

-- Siellä sitä ratsastetaan eskadroonan edessä; hevonen allasi on koko piru, hyppii ja reutoo kaiken aikaa, niin että on peijakkaan vaikeata pysyä selässä. Eskadroonan päällikkö tulee tarkastamaan. "Luutnantti", sanoo hän, "olkaa hyvä ja johtakaa eskadroona perille juhlamarssissa." Hyvä on, ei muuta kuin käännyt vain ympäri ja huudat isoviiksisille miehillesi... Voi, hitto soikoon, se oli ihanaa aikaa!

Kreivi palasi saunasta aivan punaisena ja tukka märkänä meni suoraan numero seitsemään, jossa ratsumies jo istui yöviitta yllä ja piippu suussa ajatellen ihastuksissaan, mutta myöskin jonkun verran peloissaan sitä onnea, mikä oli tullut hänen osakseen -- nimittäin että sai asua samassa huoneessa kuuluisan Turbinin kanssa. "Entäpä" -- tuli hänelle äkkiä mieleen, -- "jos hän äkkiarvaamatta riisuu minut alastomaksi, vie ulos kaupungista ja paiskaa lumihankeen... tahi voitelee tökötillä... tahi yksinkertaisesti... ei, toverina hän ei tee sitä..." lohdutteli hän itseään.

-- Anna ruokaa Blücherille, Sashka! -- huusi kreivi.

Sashka tuli esille. Hän oli juonut viinaa matkan päälle ja oli melko juovuksissa.

-- Taaskaan et ole malttanut olla juomatta itseäsi humalaan, lurjus!... Anna ruokaa Blücherille!

-- Ei sillä hengenhätää ole. Kas kuinka lihava se on! -- vastasi Sashka silittäen koiraa.

-- Älä siinä lörpöttele! Mene syöttämään.

-- Teistä on pääasia, että koira on kylläinen, mutta kun ihminen ottaa ryypyn, niin te heti moititte.

-- Saat selkääsi! -- huudahti kreivi semmoisella äänellä, että ikkunanruudut tärisivät ja ratsumiestä alkoi hieman peloittaa.

-- Kysykäähän, onko Sashka vielä mitään syönyt. No, lyökää vain, jos koira on teille rakkaampi kuin ihminen, -- puheli Sashka.

Mutta samassa hän sai niin voimakkaan nyrkin-iskun vasten kasvoja että hän kaatui, löi päänsä seinään ja pakeni nenäänsä pidellen ovesta ulos käytävään, jossa hän vaipui viljalaarin päälle.

-- Hän on lyönyt hampaani mäsäksi, -- murisi Sashka pyyhkien toisella kädellään veristä nenäänsä ja silittäen toisella Blücheriä, joka nuoleskeli itseään, -- hän on lyönyt hampaani mäsäksi, Bljushka, mutta sittenkin hän on minun kreivini ja minä olen valmis menemään hänen edestään vaikka tuleen -- tiedä se! Sentähden että hän, näetkö, on minun kreivini. Tahdotko ruokaa?

Loikoiltuaan jonkun aikaa hän nousi, syötti koiran ja meni sen jälkeen huoneeseen jo melkein selvänä palvelemaan kreiviänsä ja tarjoamaan hänelle teetä.

-- Te suorastaan loukkaatte minua, -- puhui ratsumies arasti seisoen kreivin edessä, joka loikoi hänen vuoteessaan jalat seinää vasten, -- olenhan minäkin vanha sotilas ja toveri, tiedämmä. Miksi te lainaisitte muilta, minä annan teille mielelläni käytettäväksi parisataa ruplaa. Minulla ei nyt ole enempää kuin sata, mutta minä saan ihan kohta. Te loukkaatte minua kreivi!

-- Kiitos, ystäväni, -- sanoi kreivi, joka heti arvasi, millainen suhde heidän välilleen syntyisi. -- Kiitos, lisäsi hän tarttuen ratsumiestä olkaan. -- No, siinä tapauksessa lähdemme tietysti tanssiaisiin. Vaan mitäs me nyt teemme? Kerro mitä kaikkea teillä täällä on. Ketä kaunottaria? Kuka täällä hurjistelee? Kuka pelaa korttia?

Ratsumies selitti, että tanssiaisissa tulee olemaan suuri joukko kaunottaria; että suurin elostelija on piiripoliisipäällikkö Kolkow, joka on valittu uudelleen, mutta hänessä ei ole oikeata husaarin uljuutta, vaikka hän kyllä muuten on mukava mies; että vaalien aikana täällä laulelee mustalaiskuoro, jossa Stjoshka on esilaulajana ja että nykyjään kaikki aatelismarsalkasta alkaen käyvät näitä kuuntelemassa.

-- Ja kyllä täällä kelpo lailla pelataankin, -- kertoi hän. -- Luhnow, matkustavainen, pelaa rahapeliä ja Iljin, ulaanikornetti, joka asuu numerossa kahdeksan, pelaa myöskin paljon. Hänen luonaan on peli jo taas alkanut. Joka ilta siellä pelataan ja minä sanon teille, kreivi, miten ihastuttava mies tuo Iljin on: se sitten ei ole vähääkään saita, vaan antaa vaikka viimeisen paitansa.

-- Mennään sitten hänen luokseen. Saamme nähdä, mitä väkeä siellä on, -- sanoi kreivi.

-- Mennään, mennään! He tulevat hirveän iloisiksi.

II.

Ulaanikornetti Iljin oli äsken herännyt. Edellisenä iltana hän oli istuutunut pelaamaan kello kahdeksan aikaan ja pelannut yhtä menoa viisitoista tuntia, kello yhteentoista aamua. Hän oli menettänyt koko joukon, mutta ei tietänyt tarkoin kuinka paljon, sillä hänellä oli noin kolme tuhatta ruplaa omia rahoja ja viisitoista tuhatta valtion varoja ja nämä hän oli jo aikoja sitten sekoittanut yhteen. Nyt hän ei uskaltanut laskea rahojaan, koska hän pelkäsi pääsevänsä varmuuteen siitä, mitä hän aavisteli -- nimittäin että valtion rahoissakin jo oli vajaus. Hän nukahti noin puolenpäivän aikaan ja nukkui raskaasti sekä unia näkemättä, kuten nukkuu vain hyvin nuori ihminen tahi se, joka on menettänyt suuria summia. Kun hän kello kuuden aikaan illalla heräsi -- samaan aikaan jolloin kreivi Turbin saapui -- ja näki ympärillään lattialla kortit ja liitua sekä keskellä huonetta tahritut pöydät, niin hän muisti kauhistuen eilisen pelin ja viimeisen kortin, sotamiehen, joka hänelle tuotti viidensadan ruplan tappion. Hänen oli kuitenkin vielä vaikeata uskoa, että tuo kaikki oli totta ja hän otti sen vuoksi tyynyn alta rahat sekä alkoi laskea niitä. Hän tunsi muutamia seteleitä, jotka olivat useampia kertoja kulkeneet kädestä käteen, ja muisti koko pelin kulun. Hänen omat rahansa olivat jo menneet ja valtion varoista puuttui kaksi ja puoli tuhatta.

Ulaani oli pelannut neljä yötä yhtä menoa.

Hän oli tullut Moskovasta, jossa hän oli saanut haltuunsa valtion varoja. K:ssa keskeytti kievarin pitäjä hänen matkansa sillä tekosyyllä, ett'ei muka ollut saatavissa hevosia, vaikka varsinaisena syynä tähän oli se, että kievarin pitäjä oli jo ammoin tehnyt hotellin isännän kanssa sopimuksen, että hän pidättäisi kaikkia matkustavaisia yhden päivän. Ulaani, joka oli nuori, iloinen poika ja oli juuri saanut Moskovassa vanhemmiltaan kolme tuhatta ruplaa ensimäisten menojensa suorittamiseen rykmenttiin astuessaan, oli iloinen, kun sai viettää muutamia päiviä vaalien aikana K:n kaupungissa ja toivoi saavansa siellä huvitelleida oikein sydämensä pohjasta. Muuan nainut tilanomistaja oli hänen tuttujaan ja hän oli juuri aikeissa lähteä tätä tervehtimään ja hänen tyttäriään hakkailemaan, kun ratsumies tuli tekemään tuttavuutta ulaanin kanssa ja tutustutti hänet ilman mitään pahaa tarkoitusta jo samana iltana seurusteluhuoneessa kumppaneihinsa, Luhnowiin ja muihin pelureihin. Siitä asti oli ulaani istunut pelipöydän ääressä. Hän ei käynyt tapaamassa tuttua tilanomistajaa eikä edes pyytänyt hevosia, vaan istui neljä päivää huoneessaan.

Pukeuduttuaan ja teetä juotuaan hän astui ikkunan luo. Hänen teki mieli lähteä kävelylle päästäkseen pelimuistoista, jotka yhä pyörivät hänen päässään. Hän otti viitan ylleen ja meni kadulle. Aurinko painui jo vaikeitten, punakattoisten talojen taakse; hämärä oli tulossa. Oli lämmin sää. Kosteat lumihiutaleet putoilivat hiljaa likaisille kaduille. Hän tunsi yht'äkkiä sietämätöntä surumielisyyttä sen johdosta, että oli nukkunut koko tämän päivän, joka nyt lähestyi loppuansa.

"Tätä päivää, joka nyt meni, et enää koskaan saa takaisin", ajatteli hän.

"Hukkaan on mennyt nuoruuteni", lausui hän yht'äkkiä itsekseen, -- ei siksi, että hän olisi todella luullut menettäneensä nuoruutensa, sillä hän ei ajatellutkaan mitään semmoista, vaan hänelle tuli muuten vain mieleen tuo lause.

"Mitä minä nyt teen?" tuumi hän. "Pitänee lainata joltakin ja lähteä pois." Muuan neiti kulki ohi. "Siinäpä typerä olento", ajatteli hän tietämättä itsekään minkä tähden. "Enhän minä saa keneltäkään lainaksi. Hukkaan on mennyt nuoruuteni." Hän astui kauppahallien luo. Puodin ovella seisoi kauppias ketunnahkaturkki yllä ja kutsui ostajia luokseen. "Jos en olisi saanut kahdeksansilmää, niin olisin pelastanut nahkani." Kerjäläisakka kulki nyyhkyttäen hänen kintereillään. "En saa keneltäkään lainaksi." Karhunnahkaturkkiin puettu herra ajoi ohi. Poliisi seisoi paikallaan. "Mitähän hiukan tavattomampaa nyt tekisin? Ampuisinko noita? Ei, se ei ole hauskaa! Hukkaan on mennyt nuoruuteni. Kas, miten komeat siiat tuolla riippuu. Olisipa hauska lähteä ajelemaan kolmivaljakolla. Hei, ystäväiseni! Lähden kotiin. Luhnow tulee kohta ja sitten ruvetaan pelaamaan." Hän palasi kotiin ja laski vielä kerran rahansa. Ei, hän ei ollut erehtynyt edellisellä kerralla -- valtion rahoista puuttui edelleenkin 2,500 ruplaa. "Panen ensimäiselle kortille 25, sitten 15, 30, 60... -- 3,000. Ostan siiat ja lähden tieheni. Ei se onnistu, peijakas! Hukkaan on mennyt nuoruuteni."

Tämmöistä pyöri ulaanin päässä silloin kun Luhnow todellakin astui hänen huoneeseensa.

-- Mitä, joko olette kauankin ollut ylhäällä, Mihailo Vasiljitsh? -- kysyi Luhnow ottaen hitaasti kuivalta nenältään kultasankaiset silmälasit ja pyyhkien niitä huolellisesti punaisella silkkinenäliinalla.

-- En, äsken vasta nousin. Olen nukkunut oivallisesti.

-- Jokin husaari on saapunut. Asuu Savalshevskin huoneessa... Ettekö ole kuullut?

-- En, en ole kuullut... No eikö muita vielä kuulu?

-- He pistäytyivät luullakseni Prjahinille. Kyllä he kohta tulevat.

Kohta astuikin huoneeseen linnaväen upseeri, joka aina oli Luhnowin seurassa, muuan kreikkalainen kauppias, jonka iso kyömynenä oli kaneelin värinen ja mustat silmät syvällä kuopissaan, paksu ja pullea tilanomistaja, sekä viinatehtailija, joka pelasi yökaudet, mutta ei suurempia panoksia kuin puolen ruplan. Kaikkien mieli teki päästä alkamaan peliä, mutta pääpelurit eivät puhuneet mitään tästä. Luhnow varsinkin oli aivan rauhallinen ja kertoi eräästä Moskovassa tapahtuneesta konnantyöstä.

-- Ajatelkaahan -- puhui hän, -- Moskova on ikivanha pääkaupunki, ja kuitenkin siellä öiseen aikaan hiiviskellään koukut käsissä paholaisiksi naamioituina, pelotellaan tyhmää rahvasta, ryöstetään matkustavaisilta, ja niin poispäin. Missä on poliisin silmät? Sepä se juuri on kummallista.

Ulaani kuunteli tarkkaavaisesti kertomusta roistoista, mutta nousi sen loppupuolella paikaltaan ja käski kaikessa hiljaisuudessa tuomaan kortit. Paksu tilanomistaja alkoi ensiksi puhua.

-- Mitäpä me, hyvät herrat, kulutamme turhaan kallista aikaa! Parasta ryhtyä toimeen!

-- Te nyljitte eilen puoliruplasia ja olette sen vuoksi innostunut, -- sanoi kreikkalainen.

-- Olisipa tosiaankin aika alottaa, -- lausui linnaväen upseeri.

Iljin katsahti Luhnowiin. Luhnow jatkoi rauhallisena Iljiniä silmiin katsoen kertomustaan roikaleista, jotka ovat naamioidut paholaisiksi ja joilla on koukut kynsinä.

-- Rupeatteko pitämään pankkia? -- kysyi ulaani.

-- Eiköhän ole liian aikaista?

-- Bjelow! -- huudahti ulaani punastuen jostakin syystä -- tuo minulle päivällistä!... Hyvät herrat, minä en ole vielä syönyt mitään... Tuo samppanjaa ja kortit!

Samassa astuivat huoneeseen kreivi ja Savalshevski. Selville kävi, että Turbin ja Iljin kuuluivat samaan divisioonaan. Heistä tuli kohta hyvät ystävät. He kilistivät laseja, ryyppäsivät samppanjaa ja joivat viiden minuutin kuluttua veljenmaljan. Iljin näytti suuresti miellyttävän kreiviä. Kreivi hymyili koko ajan häntä katsellessaan ja laski leikkiä hänen nuoruudestaan.

-- Siinäpä piimäsuu ulaani! -- puheli hän. -- Ja miten uljaat haituvat ylähuulella!

Iljinillä ei todellakaan ollut viiksen alkuja kuin nimeksi vain.

-- Näyttää siltä kuin aikoisitte pelata, -- sanoi kreivi. -- No, toivon että voitat, Iljin! Luulenpa että olet aikamoinen mestari, -- lisäsi hän hymyillen.

-- Näkyvät aikovan, -- vastasi Luhnow avaten korttipakan. -- Entä te, kreivi, ettekö suvaitse?

-- Ei, en minä nyt. Minä nylkisin teidät kaikki pahanpäiväisesti. Kun minä vain pääsen pitämään jyryä niin teen lopun mistä pankista tahansa. Ei ole rahoja nyt. Volotshokin majatalossa menetin kaikki rahani. Siellä sattui tielleni jokin vähäpätöinen jalkaväen upseeri, sormukset sormissa; luultavasti se oli väärinpelaaja. Hän nylki minut puti puhtaaksi.

-- Viivyitkö kauankin siellä majatalossa? -- kysyi Iljin.

-- Kaksikymmentä kaksi tuntia. Kyllä muistan kaiken ikäni tuon kirotun kievarin. No, kylläpä sen isäntäkään ei minua unohda.

-- Kuinka niin?

-- Katsohan, kun tulin sinne, niin kievarin pitäjä hyökkäsi ulos, -- täydellinen roisto, oikea hirtehisen naama. Ei ole hevosia, sanoo hän. Mutta minulla, näetkö on oma tapani. Kun ei ole hevosia, niin minä menen turkki päällä isännän huoneeseen -- en matkustajahuoneeseen, vaan isännän omaan, ymmärrätkö, -- ja käsken avaamaan selko selälleen kaikki ovet ja ikkunat: on muka häkää huoneessa. No, niin tein nytkin. Mutta muistathan, millaiset pakkaset oli viime kuussa; oli ainakin parikymmentä astetta. Isäntä rupesi mukisemaan, mutta minä iskin häntä päin kuonoa. Siinä oli akkaväkeä ja tyttösiä. Ne aikovat ulista, sieppasivat ruukkuja kainaloonsa ja yrittivät juoksemaan kylälle... Minä asetuin ovelle ja sanoin: antakaa hevosia, niin lähden tieheni, muussa tapauksessa en teitä päästä, vaan palellutan kuoliaiksi!

-- Sepä oiva keino! -- sanoi pullea tilanomistaja nauraa hohottaen. -- Aivan niin kuin russakoita palellutetaan!

-- Vaan miten lieneekään ollut ett'en oikein pitänyt varaani ja silloin pääsi kievarin pitäjä ja hänen akkaväkensä livahtamaan kynsistäni. Yksi eukko jäi panttiin uunin päälle; se aivasteli kaiken aikaa ja rukoili Jumalaa, Sitten alkoivat neuvottelut. Kievarin isäntä ilmestyi jonkun matkan päähän ja pyyteli että päästäisin ämmän pois, mutta minä lähetin Blücherin hänen kimppuunsa, -- Blücher pitelee etevästi kievarin isäntiä. Isännän lurjus ei kuitenkaan antanut hevosta ennen kuin seuraavana aamuna. Mutta sillä välin saapui tuo jalkaväen upseeri. Menimme toiseen huoneeseen ja rupesimme pelaamaan. Oletteko nähneet Blücherin?... Blücher!...

Blücher juoksi huoneeseen. Pelaajat tarkastelivat sitä, vaikka selvästi näkyi, että kokonaan toiset asiat kiinnittivät heidän mieliään.

-- Mutta hyvänen aika, miksi te, hyvät herrat, ette pelaa? Älkää suinkaan antako minun häiritä itseänne. Minä olen suuri lörpöttelijä, -- sanoi Turbin.

III.

Luhnow siirsi eteensä kaksi kynttilää, otti esille ison, ruskean lompakon, joka oli täynnä rahoja, avasi sen pöydällä hitaasti aivan kuin olisi suorittanut jonkin salaperäisen toimituksen, otti sieltä kaksi sadan ruplan seteliä ja pani ne korttien alle.

-- Kuten eilenkin -- pankki on kaksisataa, -- sanoi hän kohottaen silmälasejaan ja avaten korttipakan.

-- Hyvä on, -- sanoi häneen katsomatta Iljin, joka parhaillaan keskusteli Turbinin kanssa.

Alettiin pelata. Luhnow piti pankkia täsmällisesti kuin kone, pysähtyi väliin kirjoittaakseen hätäilemättä jotakin muistiin tahi katsahti ankarasti silmälasiensa yli ja lausui matalalla äänellä: "antakaa tulla." Paksu tilanomistaja puhui kovemmalla äänellä kuin muut, lausui itsekseen kaikenlaisia mietelmiä ja sylki paksuihin näppiinsä niin että kortit hänen kädessään taipuivat. Linnaväen upseeri oli vaiti, teki sievästi muistiinpanojaan ja taittoi pöydän alla korttien kulmia. Kreikkalainen istui pankinpitäjän sivulla ja seurasi tarkkaavaisesti mustilla, syvällä kuopissa kiiluvilla silmillään pelin kulkua aivan kuin odotellen jotakin. Savalshevski, joka seisoi pöydän luona, vilkastui yht'äkkiä, kaivoi housuntaskusta esille punaisen tahi sinisen setelin, pani sen päälle kortin, iski sitä kämmenellään lausuen: "ota, seitsensilmä!" pureskeli viiksiään, muuttelehti jalalta toiselle, punastui ja oli liikkeessä siihen asti kunnes kortti lyötiin. Iljin söi vasikanlihaa ja kurkkuja, jotka oli asetettu hänen viereensä jouhilla täytetylle sohvalle, pyyhkäsi kiireesti käsiään takkiinsa ja pelasi tavan takaa uuden kortin. Turbin, joka alussa oli istunut sohvalla, huomasi kohta, kuinka asiat olivat. Luhnow ei ollenkaan katsonut ulaaniin eikä puhunut tälle mitään. Vain silloin tällöin hän hetkiseksi suuntasi silmälasinsa ulaanin käsiin, mutta suurin osa tämän korteista hävisi.

-- Kunpa saisin yli tuosta kortista, -- sanoi Luhnow tarkoittaen paksun tilanomistajan korttia, hänen joka aina pani peliin puoli ruplaa.

-- Ottakaa Iljinin kortti, mitäs te minusta, -- huomautti tilanomistaja.