Part 3

Talonkatsojaiset ja kihlajaiset olivat Tuomelassa tapahtuneet säännöllisessä järjestyksessä, ja niitä seurasi sitten seuraavana vuotena Juhannuksen aikaan kaksipuoliset häät. Ensin niitä vietettiin morsiamen kodissa ja seuraavana päivänä myöhäisten aamiaisten jälkeen vietiin morsian täydessä morsiushankinnassaan suuren saattojoukon seuraamana uuteen kotiinsa. Sinne oli kutsuttu Tuomelaisten tuttavia. Salovaarastakin olivat kaikki muut, paitsi Valva; jonkun täytyi olla kotonakin.

Nyt oltiin syyskuun alussa. Nuori Reeta emäntä oli jo aivan tutustunut talonsa toimiin. Ja hauskasti toimi kävi Maurin ja hänen yhteisessä talossa. Reeta oli niin ihastunut Mauriinsa. Kaunis ja kelpo mies hän olikin. Vähän enemmän hän olisi saanut näyttää rakkauttaan, mutta kullakin on omat tapansa, ja Maurin tunteet olivat kyllä lämpimät, arveli Reeta. Lukkarikin oli sanonut, että Mauri oli sellainen, että olisi tyttöjä saanut vaikka joka sormelle; mutta kaikista oli hän valinnut juuri Reetan, -- ei siis epäilemistäkään, ettei hän ollut rakastunut. Ja nuori emäntä hyöri kyökissä patojensa luona ja maitokammarissa maitoa mittaamassa ja kermomassa. Voita hän kirnusi ja osasi asettaa sitä lautaselle niin kauniisti, että Maurikin vähän naurahti, sanoen: "Joko nyt voikin rupeaa ruusuja kukkimaan --."

Riihellekkin Reeta olisi tahtonut mennä, mutta Mauri ei antanut. "Olet liika hento riihen tomuja nielasemaan, kyllä tässä talossa on emännällä tarpeeksi työtä muutenkin."

Reeta katsoi kauniilla katseella mieheensä. Hän oli niin erittäin kiitollinen noista sanoista, ei siitä syystä, että hän riihityötä olisi pelännyt, vaan sen vuoksi, että Maurin sanat osottivat rakkautta; tahtoipa hän varjella hentoa vaimoansa riihen tomusta.

Nuori emäntä oli kuten valtaansa päässyt kevät-puronen, joka rientäen eteenpäin kostuttaa äyräitänsä, saattaen ne rehevää kasvullisuutta kantamaan. Joka paikassa, missä hän liikkui, näkyi hänen kätensä järjestäviä jälkiä. Ja tämä toimi oli niin hauskaa, hänen lempensä miestänsä kohtaan teki kaikki niin kevyeksi. Eiköhän rakkauden voima, joka on niin suuri, vihdoin olisi sytyttänyt vastarakkautta Maurinkin sydämmessä? -- Varmaankin! --

Mutta ihmis-onni on kuin heikko viljankorsi, jos se kokonaan riippuu jostakin maallisesta olennosta. Vähimmätkin myrskyt sen kaatavat --.

Eräänä päivänä oli Mauri käynyt kirkolla kunnan kokouksessa ja tavannut siellä Rantalan sekä Salovaaran Jaakon, ja Jaakko oli silloin kutsunut Rantalaa ja Mauria tulemaan emäntineen heille.

Mauri kertoi Reetalle asiasta, ja sanoi: "Kai sinne mennään, vai mitä arvelet?"

"Tietysti, onhan hyvin hauska tutustua naapureihimme."

"No ei heitä juuri naapureiksi saata sanoa, onhan sinne lähes penikulma ajettavana."

"Niinkö pitkä matka? Suntion Maiju sanoi sinne olevan noin neljä virstaa oikotietä metsän läpi. Sanoipa vielä, että sinä sisariesi seurassa usein kävelit sitä tietä Salovaaraan."

"Niin, kyllä kävimmekin, mutta kukapa sen tien niin mitannut on -- Maijuko? Hänen silmänsä ei ainakaan ole juuri luotettavaa laatua. Mutta siellä on märkää tähän aikaan. Lähdetään hevosella vain."

"Onhan se hauskaakin ajella rautiolla taas, en olekkaan pitkään aikaan saanut sillä ajella. Miina varmaankin nyt tahtoisi olla minun sijassani, kun Salovaaraan lähdetään. Hän oli niin kovin ihastunut rautioon. Hullutteli, kun minä oitis sinuun mielistyin, ja sanoi: "enemmän minä hänen rautiostaan pidän."

Mauri istui miettiväisenä. Hän olisi halusta tahtonut sanoa Reetalle, että hän ennen oli pitänyt Valvasta, ennen -- niin, olihan se toista nyt kuin ennen -- mutta mikä häntä esti? Hän oli monta kertaa aikonut sen tehdä, mutta ei rohjennut milloinkaan. Hän pelkäsi vaistomaisesti, että jotakin särkyisi, murtuisi, jos hän nyt näin perästä päin puhuisi. Hän oli vaiti, mutta kuitenkin se olisi ollut parempi, että hän olisi kaikki puhunut. Sillä olisi hän jo osottanut, että vaimo nyt oli hänen lähin ystävänsä.

Iltapäivällä lähdettiin, ja nuori emäntä oli iloinen ja sievä. Mauri vei oikein tyytyväisenä hänet näytteille.

Salovaarassa heitä otettiin kohteliaasti vastaan. Valva oli muitten muassa portailla vastaan ottamassa. Hän ei ollut vielä ennen tavannut Tuomelan nuorta emäntää.

Vieraat vietiin sisälle ja Mauri katosi pian ukko Salovaaran huoneeseen. Hän oli ensi kerran häittensä jälkeen Valvan seurassa, ja tämä tuntui hänestä rasittavalta. Jotakin kankeata oli ilmassa ensin, mutta sitten tuli Rantalan väki, ja kun he olivat jo tuttuja Reetan kanssa, päästiin pian oikein puheen alkuun.

Rantalan emäntä tuumi, että keli oli kovin huonoa; oli kulunut paljo aikaa tiellä.

"Meidän rautio ei joutanut loasta välittämään," sanoi Reeta, "se juoksi vain tavallista vauhtiaan. Kun pihaan pääsimme, niin minä oikein ihmettelin, että jo perillä olimme, sillä Mauri sanoi tänne olevan koko penikulman matkan."

"Ei sitä varsin penikulmaa tule," väitti Maila.

"Tulee hyvinkin," intti Jaakko. "Vähän tuolla puolen Tuomelan tienhaaraa on virstantolppa ja Tuomelasta ainakin on yhtä pitkä matka tienhaaraan kuin tolpasta."

"On niin," kuului vastaus moniaalta; ja kun tämä tärkeä kysymys oli selvitetty, alettiin toisia samanlaisia.

Sitte mentiin puutarhaan. Salovaarassa asui vanha entinen puutarhuri, ja hän hoiti huvikseen kukkasia, joten ne olivat erinomaisen hyvässä kunnossa ja helottivat mitä loistavimmissa värinvivahduksissa.

"No onhan täällä kukkia jos jonkinlaisia," sanoi Reeta. "Ja niin kauniita! Ei huomaa ensinkään, että kesä on loppunut. Kun vielä lisäksi näkee nuot oras-pellot, niin pikemmin luulisi kevään olevan. Minusta ainakin tuntuu aivan kuin olisi kevät." Valvan puoleen kääntyen, lisäsi hän: "Eikö olekkin hyvin kevätmäistä teidänkin mielestänne?"

Valva ei vastannut kysymykseen suorastaan, vaan sanoi: "Usein tapahtuu, että luonto kuvautuu eteemme sellaisena, kuin mielentilamme kulloinkin on."

Reeta ei oikein käsittänyt, mitä Valva tarkoitti, mutta hän ei joutanut tuollaista asiaa sen enempää ajattelemaan, sillä lehmät tulivat kotia metsästä ja ne nyt kokonaan anastivat Reetan huomion.

"Koreita, lihavia lehmiä täällä on! Onko niissä ulkomaanrotuisia?"

"Ei, ne ovat kaikki oman maan rotua, mutta hyvin ne antavat maitoa."

"Meillä ei myöskään ollut muuta kuin suomalaisia elikoita, mutta minä toin kodistani pari lehmää, ja kyllä ne hyvin erottuvat toisista. Käykää nyt pian meillä, niin saatte nähdä ne. Omenatkin meillä ovat juuri parhaallaan; täytyy tulla, ennenkuin loppuvat. Kylästä käyvät lakkaamatta niitä ostamassa; tuopittain vain vievät. Niin ne ovat menneet kaupaksi, etten enään tahtoisi myydäkkään, mutta paha on kieltääkkin, kun rukoilevat antamaan, eivätkä ilmaiseksi pyydäkkään."

Reeta ei aavistanut, miten hänen kertomuksensa rasitti Valvaa --. Noita omenapuita, joista Reeta puhui, oli Valva monesti katsellut Maurin kanssa, ja yhden, jossa oli erittäin hyviä, keltaisia omenoita, oli Mauri nimittänyt Valvan puuksi. Nyt olivat ne kaikki _toisen_ omat -- hänellä ei ollut mitään niiden kanssa tekemistä -- Reeta sai hänelle antaa niistä omenan tahi olla antamatta. Tämä tuntui hänestä katkeralta, ja hän kulki ääneti Reetan rinnalla.

"Ptruu, soh!" kuului ääni huutavan tallin luota.

"Hyvänen aika, Rantalan hevostahan jo valjastetaan. Minunkin täytyy mennä sisälle katsomaan, eikö meidän Maurikin jo aio lähteä."

Sisälle mentiin ja siellä tosiaankin Mauri jo oli jättänyt hyvästi.

"Kas, jopa aioit jättää minun tänne," sanoi Reeta nauraen.

Mauri ei vastannut mitään, vaan läksi, käteltyään Valvaa, ulos hevosensa luo, jonka Salovaaran renki ajoi pihaan. Reeta katsoi hänen jälkeensä. Mauri näytti niin kumman vakaalta, mutta se oli kaiketi sattumus, hän vain näytti siltä -- mikäpä häntä täällä olisi surettanut --.

Reeta noikkasi vielä Salovaaran tytöille ja läksi. Rautio hyppeli vähän levottomana, mutta Mauri piteli sitä suupielistä, ja Reeta pääsi onnellisesti kääseihin. Mauri hyppäsi hänen viereensä ja sitte ajettiin kotia.

VII.

Oli lauantaipäivä. Reeta hyöri taas talouden toimissaan. Kyökissä hän kirnusi, että posket punottivat. Pian kerma voiksi muuttui, ja Reeta kokosi voin nulikkaan, jossa rupesi sitä sotkemaan pienellä, puukauhalla, siksi että joka piimän pisara oli pois herunut. Sitte hän sen suolasi ja pani kylmään maitokammariin. Hetken perästä hän sitä uudestaan rupesi sotkemmaan ja kaatoi pois sen veden, minkä suola oli irti saanut, ja nyt oli voi niin sitkeätä ja keltaista, ettei mitään värin lisäystä tarvinnut. Hän otti häikäisevän valkoiseksi huuhdotun pytyn ja kaatoi siihen vähän kylmää vettä, häilähytti pytyn sisustan marjaksi ja kaatoi jälleen veden pois sekä sotki sitten voinsa astiaan. Kun hän juuri oli saanut sen sotketuksi ja tasoitetuksi, tuli suntion Maiju sisälle.

"Päivää, Reeta, oletko kirnunnut?"

"Olen, tuleppas maistamaan voitani. On vasta leivottua uutisleipääkin. Mennään tupaan istumaan, niin maistetaan tämän vuotista viljaa. Se on mielestäni hyvin valkoista."

Reeta saattoi tupaan Maijun ja meni sitte leikkaamaan leivänpytkyjä, joita hän asetti sievään koppaseen. Sitte hän otti vasta kirnuamaansa voita lautaselle ja toi tarjottavansa tuvan pöydälle.

Siinä nyt rupesivat hyvällä ruokahalulla maistelemaan voileipiä, eikä kehumisia Maijun puolelta säästetty. Näin kotoisessa olossa, kun kahden kesken ollaan, tulee usein puhutuksi paljon, josta toiste ajatellaan: olisi se saanut olla puhumattakin.

Maiju kysyi, kuinka emäntä oli yleensä viihtynyt, ja mitä hän piti tuttavistaan, joita pitäjässä oli saanut.

Reeta sanoi viihtyvänsä oikein hyvin. "Rantalan emäntä ja isäntä ovat erinomaisen ystävällisiä ihmisiä. Vaikka ovat jo vanhanpuolisia, niin heidän seurassaan kuitenkin on erinomaisen hauskaa. -- Ja eilen olimme Salovaarassa. Siellä vasta sopivia ihmisiä on. Kerttu on vielä vähän lapsekas, mutta Maila ja varsinkin Valva minua miellyttävät. Valva on erittäinkin tasainen ja vakava ja kaikin puolin taitava."

"Hm, on niin, kyllä hän on."

"Kumma, ettei hän jo ole naimisiin joutunut. Ei hän enään ole kovin nuori, täydet ihmiset ne jo molemmat ovat, sekä Maila että Valva."

"Vanhaksi piiaksi pian taitaa jäädä Valvakin. Kas se on niin, että maasta ei oteta ja taivaasta ei anneta."

"Kummallista, ei hän minusta ensinkään ylpeältä näytä."

"Mutta rukkasia kuuluu antavan vain lakkaamatta. En tiedä, kylläpä hän on hauska ja kelvollinen, mutta en minä hänessä mitään erinomaista näe. On niitä muitakin talontyttäriä kelvollisia ja kauniita, kauniimpiakin kuin Valva. Mitä sitä yhtä kaikkien tarvitsee hapotella, koska hän ei tahdo naimisiin mennä."

"Kun se oma tulee, kyllä sitte menee."

"Niin, mutta kun se on tullut jo, eikä käynyt päinsä, niin hän ei huoli kenestäkään."

"Mikä siinä oli, ettei se päinsä käynyt?"

"Se oli sillä tapaa kuin minä sen jo sanoin, että maasta ei oteta eikä taivaasta anneta. Kyllä Valva olisi ottanut, mutta isä pani vastaan."

"Vai niin, no sitte minä sen hyvin käsitän. Jos minun isäni ei olisi antanut minun ottaa Mauria, niin sitte minä en myöskään olisi kenestäkään huolinut, se on aivan varma. Valva raukka! Mistä hänen sulhasensa oli?"

"Äh, äh, en tiedä, mikä kurkkuuni meni, leivän-murenia varmaankin. Tässä minäkin kaikkia tuhmuuksia juttelen. Täytyy tästä mennä kotiakkin."

"Mikä kiire sinulla on? Enhän vielä saanut kuulla Valvan sulhasen nimeäkään."

"Niin no, ne ovat vanhoja asioita, olleita ja menneitä, mitäpä niistä."

Reeta kalpeni, hän rupesi jotakin aavistamaan, ja sanoi nyt:

"Koska ne ovat vanhoja asioita, niin mitäpä siitä, vaikka niistä puhuukin."

"En minä tiedä, miten tähän puheeseen tulin; enhän minä olisi mitään tahtonut asiasta mainita, koska et siitä ennen ole tietänyt. Tämä isäntähän oli Valvan sulhanen, mutta Salovaara ei antanut tytärtään. No siinä se nyt sitte on sanottuna. En minä olisi tahtonut olla tuon asian ilmoittajana, vaan en tiedä, miten se puheeksi tuli. Mutta ovathan ne asiat olleita ja menneitä. Sanottiin Valvan kovin surreen, kun Mauri meni naimisiin."

"Mitäpä Mauri sitten häntä olisi viitsinyt muistella, olihan niitä toisiakin maailmassa. Kyllähän käskisi kaikkien niitten, jotka häntä ovat kosineet, iäksi sen vuoksi naimattomiksi jäädä. Harvoin tuollaisista lapsuuden tuumista mitään tulee, kun järkevälle mielelle joudutaan."

"Niin, mutta näes, Mauri oli viisi vuotta salakihloissa Valvan kanssa; sepä se sitten mahtoi koskea Valvaan, joka ei vieläkään ole saattanut ottaa toista. Ei maar tässä auta puhua, kyllä minun nyt jo täytyy lähteä. Älä nyt pahastu, Reeta hyvä, että tulin noista asioista puhuneeksi. En minä olisi tahtonut sitä tehdä, mutta tiedäthän sen itse, että sana antoi aihetta toiseen ja niin tuli puhutuksi koko juttu. Mutta nehän ovat vanhoja asioita. Hyvästi nyt!"

Maiju meni, mutta Reeta jäi pitkäksi aikaa paikalleen tuvan pöydän ääreen. Monta asiaa selveni hänelle nyt. Juuri eilen oli Mauri ollut tavallista vakavampi, hän oli näyttänyt oikein kylmältä. Ja nyt muisti hän, ettei Valva ollut häissäkään. -- Tietysti Maiju tiesi asiat oikein, mutta miksikä ei Mauri itse saattanut puhua hänelle tuosta. Ne olivat kai niin arkoja asioita --. Ja hän siis oli täällä vaan täyttämässä talon tarpeita.

"Olen täällä välttämättömänä kaluna, joka talossa tarvitaan," ajatteli Reeta. -- "Vai niin. Viisi vuotta kihloissa -- ja hän oli liika hyvä Maurille! Minä olisin voinut rakastaa Mauria niin, niin, ja olisin tahtonut tehdä hänet onnelliseksi -- mutta nyt! Oi, kuinka täällä on tukehuttavaa."

Hän lähti ulos. Luonto tuntui hänestä niin oudon synkältä, ja hän itse oli ikään kuin yksinäinen erämaan vaeltaja. Kaikki oli kolkkoa. Kesälinnut olivat muuttaneet pois. "Ollutta ja mennyttä --" sanoi Reeta itsekseen, "niin, kaikki on mennyttä! Oi, kuinka vanhaksi olen tullut mielestäni, ja minä olen kuitenkin vasta 19-vuotias. Kaikki iloni on mennyttä!"

Hän katseli omenapuita, lehdet olivat karisseet pois. Joku omena pudota pompahteli alas puusta, tiaiset tikittivät, nokkiessaan puunrunkoa, kylmä tuulenviima kulki puitten välissä, ja pellolla nuori oras värähteli. Koko luonto oli muuttunut niin kolkoksi Reetan mielestä. "Nyt käsitän Valvan sanat," ajatteli hän. "Valva sanoi: 'luonto kuvautuu eteemme sellaisena, kuin mielentilamme kulloinkin on,' ja se on kyllä totta."

Emäntää huudettiin. Reeta läksi koneentapaisesti kulkemaan sinne päin, mistä huuto kuului. Kyökkipiika sanoi:

"Ei puurovesi ole päällä vielä ja väki tulee kohta illalliselle. En tietänyt tulla työstä kotia ennen, kun emäntä lupasi itse keittää puuron."

"Tee hyvä valkea padan alle, ehkä se vielä ehtii. Oli vieraita ja unhotin koko keittämisen."

Palvelustyttö puhalsi valkeata kyökissä, niin että posket olivat pullollaan, mutta kello riensi eteenpäin, ja kun väki ruualle tuli, niin uutispuuro kyllä kiehua popotti padassa, mutta työväen vatsassa se vasta paisumaan ennätti, ja kyökkipiika ihmetteli, mikä emäntään tuli, hän kun aina oli toimittanut asiansa taitavasti ja säntillisestä.

Tuomelan emännän talouden toimi kävi tästä lähtein aina koneentapaisesti. Se ei enään häntä huvittanut, ja ruoka tuli sitten usein huolimattomasti tehtyä. Väki murisi, ja isäntä, joka oli luullut saavansa toimekkaan emännän taloonsa, oli pettynyt. Hän kävi synkäksi ja umpimieliseksi.

* * * * *

Kirkkoväki palasi kotia kirkolta. Emäntä oli kotona ja asetti kahvikuppeja tarjottimelle par'aikaa, kun isäntä tuli tupaan.

"Terveisiä kirkolta," sanoi isäntä.

"Kiitos, kiitos," vastasi vanha isäntä. "Mitä kirkolta kuuluu?"

"Salovaaran Maila kuulutettiin. Sulhanen on aina V--lahden pitäjästä. Kuuluu hänellä olevan aimo talo."

"Oohoo, vai niin."

"Valva siis jäi sian-nahkaa kantamaan," virkkoi emäntä vähän ivallisesti. "Mutta eipä ole kummakaan, kukapa sitä juuri _tietensä_ toisten loppua hapottelisi."

Isäntä hätkähti. Hän ymmärsi nyt, että Reeta tiesi kaikki. Mutta harmistuneena Reetan äänestä, vastasi hän:

"Kyllä Valva miehiä olisi saanut yhden joka sormelle, mutta hän ei ole huolinut."

"Niin, kai maar hänen isänsä rahat kelpaisivat, mutta tyttö on kai siksi järkevä, ettei myy itseänsä."

"Luulen minä hänen kelpaavan rahattakin, sillä osaapa hän pitää niin hyvän talon komennon, että hän jo silläkin talonsa rikastuttaa."

"Niin no, eihän minun sovi kinata, kai sinä hänen parahiten tunnet, joka viisi vuotta olet hänen kanssaan niin läheisessä tuttavuudessa ollut."

"Kyllä olenkin hänen hyvin tuntenut," vastasi Mauri levollisesti, "eikä minulla ole syytä otaksua, että hänen luontonsa olisi muuttunut, vaikka sitte on jo useita vuosia kulunut, kun minä olin lähemmässä tuttavuudessa siinä talossa."

Nyt tuo asia oli selvillä. Maurin mielestä oli hyvä vain, ettei hänen ja Valvan entinen väli enään ollut Reetalle tuntematon. Hän vaan ihmetteli, kuka tuosta oli saattanut puhua. Mutta tultuaan kahden kesken, eivät kumpikaan asiasta enempää keskustelleet. Jotakin vierasta, jotakin särkynyttä oli syntynyt heidän välilleen. Mauri oli kylmempi ja Reeta kärsi itsekseen. Hän kärsi niin, ettei hänellä ollut voimaa täyttämään velvollisuuksiaan. Jos hän olisi voinut tehdä sen, kuten alussa, olisi hän luultavasti vihdoin päässyt voitolle. Hän olisi voittanut miehensä kunnioituksen ja sitte myöskin varmasti hänen rakkautensa.

VIII.

Viisi vuotta on kulunut. Tuomelassakin on sillä aikaa muutoksia tapahtunut. Vanhukset ovat kuolleet, mutta kaksi nuorta vesaa on heidän sijassaan kasvamassa, tyttö ja poika. "Oikein mielilapset," sanovat imarteliat. Mutta Reetan poskista ovat kukat kuihtuneet, hän toimittaa työnsä väsyneesti ja alakuloisella mielellä.

Lapsillensa hän kuitenkin joskus hymyilee, mutta kummallista, nekin ennemmin leikkivät isän polvella kuin äidin. Onko se tuo synkkä, kalpea muoto, joka sen vaikuttaa? Isä näkyykin heitä hellästi hoitavan. Nytkin hän juuri palaa saunasta, pitäen sylissään Tahvoa ja taluttaen Eeviä. Hän on itse kylpenyt ja pessyt lapsukaisensa.

Reeta katseli miestänsä ja lapsiansa, ajatellen itsekseen: "Onnellinen olisin saattanut olla, jos hän olisi _minua_ rakastanut! Kuinka toisenlainen olisi elämäni. Rantalan emäntä sanoi, että minussakin on syy, kun olen välinpitämätön. -- Eivätkö luule, että minulla on tunteita -- oi, kuinka minä toivoisin, että hän osottaisi minulle luottamusta edes, mutta hän ei luule minun kykenevän lapsianikaan hoitamaan. Olin ehkä liian huolimaton silloin, kun halla vei sydämmeni kevään -- ja silloin katosi hänen luottamuksensa minuun, enkä sitä nyt enään voi takaisin saada. -- Jos koettaisin... Lapsetkin minusta vieraantuvat ... mutta ei -- ne eivät saa vieraantua!"

Hän kiirehti tavallista nopeammin lastensa luo ja otti miehensä sylistä Tahvon, sanoen: "Mennään velliä syömään, poikaseni," mutta hän sieppasi pojan semmoisella kiireellä, että tämä pelästyen huusi: "Isä, isä!" ja kurkotti kätensä Maurille.

"Soh, soh, äiti antaa velliä, äiti antaa sokeria omalle pikku kullallensa," ja nyt hän antoi, mitä parasta tiesi, hyväili ja lellitteli poikaansa ja kyseli tavan takaa: "pidätkö äidistä, onko äiti hyvä?"

"On", vastasi poika, "annatko vielä tokuria?"

Reeta antoi vielä, vaan rupesi sitten nukuttamaan lasta. Mutta tämä pieni veitikka alkoi nyt komentaa äitiä antamaan enemmän sokeria ja rupesi huutamaan, kun ei saanut. Isä tuli sisälle ja sanoi:

"Ole heti kiltti ja ääneti, muuten isä ei huoli pojasta ollenkaan. Hyvästi, jo menen."

"Poju on kiltti jo," sanoi lapsi ja oli heti ääneti, ja hetken perästä hän jo vaipui unen helmoihin.

Seuraavana päivänä läksi isäntä kaupunkiin varahin aamulla. Tuomelassa asui pari ylioppilasta, jotka tahtoivat viettää kesäkaudet maalla suuren vesirikkaan järven rannalla. He olivat talon ruoassa ja isäntä läksi kaupungista tuomaan Juhannukseksi vähän muonaa. Menihän sitä enemmän särvintä, kun oli vierasta väkeä.

Reeta koetti siistiä huoneita. Isäntä oli monta kertaa sanonut: "ei tässä kodissa viihdy, kun et osaa pitää edes huoneita siivossa järjestyksessä ja vielä vähemmän lasten neniä puhtaina." -- Mutta hänen piti nyt näkemän, että Reeta osasi sekä huoneet siivota että lapset asettaa puhtaaseen pukuun, Rantalan emäntä oli puhunut samasta asiasta, ja sanonut, että Reeta oli tullut toisellaiseksi, kuin mitä alussa oli. 'Olet vielä nuori ja voit parantaa itseäsi, koeta vain, niin saat nähdä, että olosi kaikin puolin tulee paremmaksi.' "Niin hän sanoi, tahdonpa koettaa."

Kun kaikki oli kunnossa, kurkisti Reeta ulos ikkunasta nähdäksensä, joko Mauri kaupungista tulisi, mutta ei näkynyt ketään. Ylioppilaat siellä oikoilivat puitten varjossa, kirjat pään alla. Omituinen tapa -- sisällä oli niin kuuma, etteivät saattaneet lukea, ja ulkona kirjat olivat pään alla, siellä ei sopinut lukea, kun hyönteiset kiusasivat. Reeta tuota omituista seikkaa juuri tuumaili, kun portti narahti.

"Salovaaran Valva! Kah, mistäpä hän nyt tulee? On niin vakavan näköinenkin."

Reeta läksi Valvaa vastaan.

"Hyvää päivää! Terveisiä Rantalasta. Siellä on emäntä majaa muuttanut."

"Mitä, onko hän kuollut?"

"On. Eilen lähettivät hevosella minua noutamaan; sanoivat emännän kovin huonontuneen. Minä lähdin ja jäin sinne sitte yöksikin, kun pyysivät. Kyllä siinä jo heti hänen muodostaan saattoi arvata, että loppu oli tulossa. Vielä hän sentään vähän puhui illalla, mutta aamupuoleen yötä hän sitte loppui."

"Vai on hän kuollut; kyllä hän on sairastanutkin jo kauan, mutta en sentään luullut hänen loppunsa olevan niin lähellä. Oi, kuinka hyvä hän on ollut minullekkin! Aina hän niin lempeästi ja viisaasti neuvoi, että kyllä hänen neuvojaan mielellään muistaa."

"Kyllä, ja aina siinä talossa oli hauskaa. Siellä oli kaikki niin sopusointuista. Eerosta on kasvanut oikein ajatteleva ja viisas poika. Nyt tässä tilaisuudessakin hän oli minusta niin järkevä, ettei noin nuoresta pojasta olisi sitä saattanut odottaakkaan."

"Sopusointuista" -- sanoi Reeta ikäänkuin itseksensä. "Niin, kyllä he kaikki olivat miellyttäviä, ja hauskalta tuntui heidän seuransa. Mutta mennään nyt sisälle. Olen odottanut Mauria kaupungista; hänen pitäisi tuoman pehmeätä nisuleipää, ei minulla ole tällä haavaa muuta kuin kovaa kotona."

"No eihän sitä aina saata pehmeätä pitää, enkä minä sitä paitsi kahville tullutkaan."

"Totta maar sinun kahvia pitää juoman. -- Tulee taas ne Rantalaiset mieleeni. Mitenkä ne nyt saattavat siellä toimeen tulla?"

"Siellä on isännän vanha sisar, ja sitä paitsi, kyllä monen on täytynyt toimeen tulla samallaisissa tilaisuuksissa."

Reeta katsoi ulos ikkunasta. Hän oli käskenyt palvelustytön kahvia keittämään ja odotti Mauria, jonka piti kaupungin leipää tuomaan. Mutta ei Mauria näkynyt. Reeta tuli levottomaksi. Viimeisinä aikoina oli joskus tapahtunut, että Mauri kaupungista palatessaan oli ollut liika iloisella päällä. -- Mitäpä, jos nytkin olisi tullut liikoja maistelleeksi, ja Valvakin oli näkemässä. Paras vain, kun kiirehtii kahvia antamaan, että hän ennättäisi pois, ennenkuin Mauri kotia palaisi. Reeta kiirehti asettamaan kahvikupit tarjottimelle ja otti pannun, kaataaksensa kahvia, kun jo kuului ratasten jyrinää. Levottomana kiirehti hän akkunan luo ja näki jo tavasta, millä isäntä ohjia piteli, ettei mies ollut säntillään.

Reeta lähetti kahvia tupaan ja meni itsekkin, mutta sanoi vieraallensa: "Suo nyt anteeksi, minun täytyy vähän mennä ulos, ottamaan kapineita vastaan, joita Mauri on kaupungista tuonut."

Reeta meni nostamaan kaupungin tuomiset sisälle ja ilmoitti miehellensä, että Valva oli tuvassa. "Ehkä tulet kammariin."

"Minäkö. Vaikka vain. En ainakaan Valvan näkyviin mene."

"Minä lähden tupaan Valvan luo ja käsken Liisan tuomaan sinulle kahvia."

"En minä huoli, panen maata."

"Juo nyt sentään, kun olet syömättä ollut, ja pane sitten maata."

Lapset juoksivat isän tykö, mutta Reeta vei heidät pois, sanoen: "Isä on väsynyt matkasta, hän panee maata; tulkaa äidin kanssa tupaan, niin saatte kahvia."