Part 9

Ja vielä huutaa huilautti: "Levähäppäs! Äläpä mäne!" Taikka hönkäisi: "Älä revitä koiralla ittiäs... nousoohan puuhun siitä!" Ja heti kavahti kontio honkaan. Mutta kun hanki oli paksua ja pehmeätä, pidettiin pakenijan perässä kovaa rönkymistä, huudettiin ja hoilattiin, jotta karhu oikein äkämystyi ja henkensä edestä yritti mennä hosaista. Siitä se pian uupui, ei jaksanut kuin puolisen virstaa, kun se jo tavoitettiin.

Laulaen palasivat karhumiehet kotiin saaliinsa kanssa. Niinpä he saattoivat hyreksiä:

"Ei tiijä naiset nuoret, missä miehet mellastavat, missä kulkovat urohot."

Miesten juorottamisen kuullessaan naiset riensivät jo pihalle vastaan ja lauloivat:

"Minkäs teille mehtä antoi, koska laulaen tuletta, hyreksien hiihtelettä?"

Siihen miehet vastasivat:

"Meton meille mehtä antoi, ilveksen salon isäntä, metän piian pikkaraisen, mesikämmen källeröisen."

Vieläpä he tiedustelivat:

"Joko tääll' on penkit pesty, joko lattiat lakaistu, lusikat lukuhun pantu?"

Kun naiset olivat myöntäen vastanneet, lähdettiin karhua viemään pirttiin laulaen:

"Minnepä vienen vieraitani, kunnepa kuuluni kuletan? Alle kuulun kurkihirren, alle kaunihin katoksen. Kynnykset alettakohon, kamanat ylettäköhön, ohon tullessa tupahan, karvaturvan kartanohon."

Ja naisväkeä varoitettiin pelästymästä:

"Varokaatte, vaimoparat, varsinni hyvät emännät tätä kuulua vierasta!"

Siitä alettiin pitää karhunpeijaisia, joihin naapureitakin kutsuttiin.

Ensi paloiksi keitettiin metsän saaliista pää ja kämmenet, ja niistä saatiin hyvä _peijaisrokka_, lisäksi keitettiin vielä _talkkuna_, johon höystöksi pantiin karhunrasvaa. Sillä voisilmää ei käytetty, ei saanut karjan viljalla sotkea metsällistä, eikä lehmänannetta ollut koko pitopöydässä, leipää vain ja talkkunaa sekä karhunlihaa ja rasvaa oli syötävänä ja viinaa ryypättävänä.

Ja vanhat ukot, niinkuin kuulu Kissaniemeläinen Sotkamossa, toivat metsästä pöydälle kimpun _lepänvarpuja_, ja niitä piti jokaisen pureksia, ennenkuin maistoi lihakeittoa, ettei "metsä" tarttuisi. Ukko itse ensinnä näytti esimerkkiä.

Suuressa pahkamaljassa tuotiin karhukeitto pöydälle. Metsänkävijäin parhaat pyöräyttelivät maljaa ja lauloivat:

"Niinpä tuo ohto käänteleikse, kuin koppelo kotinsa luona, hanhi hautomuksillansa, teiri urpakoivullansa."

Leikkasivat sitten korvan kontiolta ja sanoivat:

"Otan korvan oholta, minun korvin kuultakseni, ohon kuulemattomaksi."

Sitten silmän kaivoivat:

"Otan silmäsen oholta, minun silmin nähäkseni, ohon näkemättömäksi."

Aukaisivat suunkin laulaen:

"Tuloo tässä turvan turske, turvan turske, parran pärske, leukojen levitysvuoro."

Ja viimein kiskaltivat hampaan leukapielestä:

"Anna mulle ainoasi, heitä hempiät omasi, tuo mulle tora-aseesi, tahi kalholla kapistan."

Kun näin laulaen nykäistiin, niin hammas helposti irtausi, mutta muuten karhu ei olisi antanut "ainoaansa".

Naisväellekin annettiin metsällistä ja sanottiin:

"Annetaanpa tästä käskijäinsä kämmenille, helmojensa hypistäjälle."

Mutta kuormilliset naiset eivät saaneet karhunlihaa syödä, siitä olisi sikiöstä tullut sydämikkö ja vihainen kuin karhu. Tyhjilliset vain saivat syödä. Karhun peijaistalkkunaa alettiin pistellä keskeltä kuppia silmästä reunaan käsin.

Lopuksi vietiin karhunkallo puuhun, _honkaan_ taikka _kuuseen_, aidan taakse. Saamamiehet kävivät edellä kalloa kantaen, "peijaisväki" perässä. Päätä puuhun ripustettaessa laulettiin:

"Ettehän pannehet pahasti?" "Emma pannehet pahasti, panimma puuta paksummalle, oksia olovimmalle, lehviä levehimmälle. emmekä kovin yläälle, Otavien ouvostella, tähtien tähystellä."

Viinaputeli oli viejillä mukana. Kallo pantiin silmänreijästä oksantynkään syltä, paria korkealle, "sitä niin suuressa arvossa piettiin metänkuningasta". Ja lopuksi toivottiin:

"Anna vastakin, Jumala, toistekin, totinen Luoja, talven maannutta talia, pikkusilmäisen pikiä!"

Semmoisia karhun kallopuita, _otsonmäntyjä_ ja _otsonkuusia_, oli ennen usean metsämiestalon aidantakana, kuin mitäkin uhripuita uhrikalloineen. Niin oli Kiannan Kuustolassa, Kotiniemellä, lähellä venevalkamaa isohko otsonmänty kalloineen, samoin Kovassavaarassa, vaaran pohjoisrinteellä useita mäntyjä, joista vieläkin on joku jäljellä. Hyrynsalmen Luvanjärvellä oli Nuottisaaressa suuri kallohonka, ja Kuhmon Jonkerin Sepposessa oli iso petäjä viisine kalloineen, ja petäjässä vuosiluku 1842. Kuhmon Saunajärven Kähkölässä oli aikoinaan ollut iso otsonkuusi, komea uhripuu, jossa oli riippunut neljänäkymmentä metsänukon kalloa. Vuolijoen Saaresmäellä, Kaaneksen pellonaidan vieressä, oli vielä hiljakkoin kuusi ja siinä kallo. Mutta Kuhmon Jonkerin Nuottivaaralla on vielä komea ukkovaarin kuusikko, kuusi tuuheata kuusta vaaran laiteella, talon länsipuolella, ja kuusissa on pari kolme kontion vaalennutta kalloa, viimeisinä muistoina entisestä "metsän" kunnioittamisesta.

Karhunnahka _peidettiin_, pingotettiin neliskulmaiseen puukehikkoon, _peidinpuihin_, lapionterällä työnneltiin tiukalle, sitten nuoralla sidottiin, ja nostettiin koko laitos pirtin lakeen kuivamaan? Kontionliha pantiin suolaan, paistettiin ja syötiin.

Niinkuin ainakin suuresta mahtajasta, saatiin karhustakin varsin voimallisia taikavälineitä tauteja ja kaikenlaista pahaa vastaan, jopa itse karhuakin vastaan. Vanhoilla tietäjillä oli niitä tallessaan, ja monessa vanhankansan talossa hoideltiin niitä parhaina esineinä. _Karhunkallolla_ kierrettiin karjan laidunmaat, eikä siihen piiriin, mikä oli käyty, metsähinen tullut liikkumaan. Kiertäminen toimitettiin, ainakin Kiannalla, pääsiäisaamuna. Karhun _kämmenellä_ siveltiin karjaa sekä hevosia keväällä laitumelle laskettaessa. Käytettiin sitä myös ammustauteihin ja ajannaisiin. _Kynsillä_ ja _hampailla_ poistettiin vihoja, kun karhu oli karjaa repinyt. Otettiin lepänlehtiä yhdeksiltä kannoilta ja muurahaisia pehkuineen kolmesta pesästä, keitettiin niistä haude, jolla pestiin haavoja, ja kynsillä sekä hampailla paineltiin:

"Suli tuo ennen voi sulaessa, rasva räyvyteltäessä, minkä sun vihasi. Nuole, koira, haavasi!"

Käytettiin kynsiä myös hevosen päitsiin, ettei ajokkaaseen tullut pääntautia? Hampailla parannettiin hampaanpakotustakin. Karhun turparengas, _huulipanta_, joka leikattiin jo metsässä, pidettiin tallessa aitan orren päässä. Sillä paineltiin paiseita, sen lävitse laskettiin vettä ja annettiin ammuksissa olevalle elukalle. Kovanvaaran ukko oli sen vienyt metsään puuhun ja sanonut:

"Etelätuuli kuivakkoon, ei pohjatuuli!"

Kontion _kulkkutorven_ eli _kerosen_ lävitse valutettiin vettä yhdeksät kerrat ja juotiin kulkutaudeissa. _Sappea_ pantiin viinaan, jolla voideltiin karhunpuremia, käytettiin sitä myös mahakipeissä sekä sukupuolitaudeissa. _Sydäntäkin_ pantiin viinaan ja ryypättiin kaikenlaisissa sisällisissä vammoissa, sydänkipeissä, ja ilman vain terveydeksi. Kontion rasva, _tali, ylys, piki_, oli hyvää kolotuksiin. Miehet voitelivat uroskarhun, naiset emäkarhun ylyksellä. Sillä siveltiin myös kaikenlaisia pykimiä, ajannaisia ja riidenvikoja sekä hevosen längenlyöttymiä. Uroskarhun _kivekset_ pantiin salaa metsämiehen päänaluksiin, siitä ukko näki unissaan, mistä päin oli kontioita tavattavissa. Käytettiin niitä myös sukupuolitaudeissa. Karhun _suolet_ kierrettiin navetanoven ympäritse, kun keväällä laskettiin karjaa laitumelle. Kontion _konttiluun_ jos pisti varkaan jäljille, alkoi metsä vaivata varasta niin, että hänen täytyi tuoda tavara takaisin. Karhunnahasta tehtiin suuria komeoita länkien _harjuksia_. Se ei ollut mies eikä mikään, jolla ei semmoista ollut. Komeasti kosiomiehetkin ajelivat, ja koko niskan peittävä karhuunnahkaharjus oli länkien suojana.

Aitan kammiolla säilyttivät vanhat karhunkompeitaan. Sieltä ne tarpeen tullen noudettiin, ja sinne ne taas vietiin talteen.

KARHUMIEHIÄ.

"Ota, metsä, miehiksesi!"

Metsänkävijöitä, erämiehiä, oli joka talossa, ja ampumavehkeet nähtiin riippuvan joka pirtin seinällä ylhäällä laen rajassa. Mutta siellä täällä tavattiin aina joku muita mainiompi eränkävijä, suurmetsästäjä, joka oli ollut kymmenissä kontioleikeissä sekä muutakin metsänriistaa surmannut satamäärin. Ja niissä vanhan kansan "mehtuumiehissä" oli oikea metsänhenki, metsä oli syöpynyt heidän veriinsä. Saattoivat he, niinkuin _Romppas-Mikko_ Hyrynsalmella, vielä vanhanakin kulkea yökaudet metsonsoitimessa ja silti päivät raataa muiden mukana. Saattoivat he tuumia, kuten Kypärävaaran vanha metsänkävijä-ukko: "Pyynti se on, joka viehättää... ei sitä kuollutta otusta lähtisi neljänneksenkään päästä hakemaan". Saattoi jollekulle käydä niinkin, kuin kävi _Lehdon Erkille_ Hyrynsalmella, kymmenien saukkojen, satojen kettujen, satamäärien oravien ja lintujen surmaajalle, että metsä otti hänet, satavuotiaan, lopulta ikimiehikseen: ukko kuoli korpeen, Tapion tanhuvia kierrellessään pääsikin autuaammille riistamaille.

Kuuluimpia entisajan karhumiehiä oli Sotkamon "Kissaniemeläinen", _Lauri Korhonen_, neljänkymmenen karhun kaataja. Siinä oli mies metsänkävijä, joka kerran pyyntiin lähdettyään oli aina menossa, viikkokausittain viipyi eräretkillään, lepäili yönsä metsässä, makaili majoissa, sattui joskus saunallekin. Taloon pohjaksuessaan ei ukko käynyt pirttiin eikä vienyt suksiaan kartanoon pilattaviksi, hiipi vain saunaan, teki tulen kiukaaseen, nukahti yösydämen ja aamun koittaessa taas lähti salolle. Tarkoin puristi ukko vanhasta ruhostaan sen, mikä siitä suinkin lähti. Niinpä oli äijä kerran ajaa hänkkäröinyt villiä peuraa koko päivän, jopa niin tiukalle, että lopen uuvuksissa ja verta sylkien saapui illalla kotiin ja paneutui pitkälleen ja puheli muorilleen: "jaksat nyt istua siinä niin kauan, kun minä tästä lähen". Siihen uupunut ukko vaipuikin ja lähti toisille karhumetsille. Siitä on jo 50-60 vuotta, ja ukko oli kuollessaan kuusissakymmenissä.

Toinen kuulu karhumies oli _Kinnus-Lassi_ Kiannalla, Kerälän kylässä, yli kolmenkymmenen kontion surma, joka eli samoihin aikoihin kuin Kissaniemeläinenkin. Kinnunen oli rohkea ukko, jota ei metsä pelottanut. Kerrankin kulki äijä poikineen oravametsällä ja sattui vereksille karhunjäljille. Ukko nosti kontion poikansa kimppuun, rakensi lujan majan, teki nuotion sen eteen, pani pojan majaan maata; ja itse asettui pyssyineen, kirveineen majan aukolle tulijaa odottelemaan. Mutta karhu tulla tomauttikin niin äkkiä, ettei Kinnunen ehtinyt siepata edes asetta. Tulen taakse jäi otus irvistelemään, ei uskaltanut yli tulen hyökätä, mutta ei antanut Kinnusen aseisiinkaan tarttua, nosti heti julman mörinän, jos ukko vain _ajattelikin_ asetta. Niin istuttiin vastatusten koko yö, ja aamulla kontio loikkasi korpeen. Uskalsi ukko yksinään käydä haaskallekin karhua vahtimaan, eikä edes tarvinnut talaita, juurikkaperän koloon, lähelle raatoa vain heittäysi makaamaan ja siitä pamautti.

Hyrynsalmellakin, Luvanjärvellä, eleli samoina aikoina mainittava karhupekka, _Kyröläinen_, joka ennätti olla kuudentoista kontion tapossa. Kyröläinen oli suuri vankka uros, oikein karhu miehekseenkin, yksinäänkin vain kirves kourassa uskalsi hyökätä kontion kimppuun. Mutta vaari terästikin sisuaan joka kerta kun oli kontion kaatanut: latki sitä verta, joka valui kuolevan karhun sieraimista. Uniinsa sai ukko useasti ilmoitukset, mistä käsin karhuja milloinkin oli etsittävä.

Parikymmentä vuotta takaperin eli Kiannan Leinokylällä yhdentoista karhun mies, _Raiskion Tuomas_, pikkuinen miehen kelleri, mutta sitä kiukkuisempi käymään kuin kiiliäinen kaikenlaisten metsänotusten kimppuun. Ei pelännyt pikku mies karhua, jopa väitti, ettei karhu tapakkaan miestä. Mutta se oli kovin pahoin sanottu. Sillä niin hullusti kävi, että ukko itse sai kontiolta surmansa. Oli ukko karhua ajamassa kaksin poikansa kanssa, kun kontio äkkiä syrjästä heittäysi kimppuun. Poika syöksi keihäällään: tylsä keihäs ei tehonnut, ukko kiireissään pamautti: ei sattunut hengen paikalle. Silloin karhu ukkoon käsiksi, heitti hankeen, puri päätä, runteli leukaa ja piteli niin rumasti, että äijä viiden päivän perästä kuoli.

Semmoisia olivat entisajan karhumiehet. Mutta on nykypolvenkin vanhoissa karhuvaareissa monia sitkeitä ja pelottomia korvenkiertäjiä. Kontioiden ja muunkin Tapion karjan vähentymisen takia eivät nykyajan karhupekat ole tietysti ennättäneet suurmetsästäjiksi, mutta usean karhun kanssa hekin ovat olleet toraisilla.

Mainioimpia vielä elävistä karhumiehistä on Tuomas Haverinen, "Levävaaran ukko", Kuhmon Lammasperällä, Venäjän rajaseuduilla. Hän on entinen ruunun metsänvartija, 74-vuotias hupaisa vanhus. Kuutta, seitsemää kontiota on Tuomas ollut hengiltä häätämässä, ja peuroja on hän hiihdellyt satakunnan, puhumattakaan saukoista, näädistä, ketuista ja muusta pienemmästä metsänriistasta.

Sitkeä on ukko ollut, ehkä yhtä sitkeänsinnikäs kuin konsanaan Kissaniemeläinen. Hän on hiihdellyt rajaseutujen korpimaat ristiin ja rastiin, milloin tällä, milloin tuolla puolen rajaviivaa, milloin kontion kintereillä, milloin pakenevan peuran perässä. On erämies väliin viipynyt salolla parikin viikkoa, ettei ole ollut suuruksen hiventä matkassa, suolalla ja metsän viljalla vain elänyt.

Pariin erään on Tuomas sattunut metsällisen kanssa sylisillekin. Niinpä kerrankin olivat viiksimolaisen, _Jussi Heikkisen_, kanssa helmikuun hangilla metsänkarjaa hiihtämässä lähellä Venäjän rajaa. Hiihdetään, hiihdetään hivutellaan vaaraa ylös, toista alas. Siellä on ahon laidassa rytö semmoinen, jota epäillen katsellaan ja arvellaan, jotta niin on kuin metsällisen makuupaikaksi kasonnut. Mennään lähemmin tutkimaan ja ronkailemaan rytöä. Jo siinä samassa Heikkinen humahtaakin kainaloita myöten jonnekin pohjattomuuteen... hätäytyy ja parahtaa pahasti, kiroaa ja huutaa apua. Jussin jalkapuoli on joutunut karhun makuukammioon, ja kammion eläjä on käynyt vihaisin hampain häiritsijänsä kantapäähän. Joutuu siihen Tuomaskin, ja saa kiskotuksi toverinsa ylös.

Mutta hirmuisena ryöpsähtää karvainen kuvatus hangen alta, hyökkää Tuomaan kimppuun ja paiskaa hänet alleen, ja punainen kita iskee säälimättömät purimensa Haverisen pyssyntukkiin ja peukaloon ja käsivarteen ja otsakulmaan. Mutta siihen jo taas Jussikin ehättää apuun ja rupeaa sompakeihäällään pistelemään karvaturkin takaisia sillä menestyksellä, että peto pelästyy ja laukkaa pakoon. Pakenijan jälkeen pamauttaa Jussi vihaisen panoksen, mutta se vain uudelleen suututtaa karhun, niin että se pyörähtää takaisin ja toistamiseen käy kimppuun. Vaan sillä välin on Tuomaskin taas kohonnut kinoksestaan ja pyyhkäissyt veren pois silmiltään, ja hän vuorostaan ojentaa pyssyn ja ampaisee päälle yllättelijälle semmoiset tuliaiset, että siihen sen vihat ja vaivat loppuvat.

Mutta pesästä kuuluu vielä murinaa. "Vieläköhän siellä on toinen paholainen?" arvelevat ukot, käyvät penkomaan ja löytävät pesästä pentupahasen. Tuomas tuumii, että otetaan, peijakas, elävänä matkaan, mutta Jussi murahtaa: "piru tulee pirun pojasta!" ja keihästää emonsa vieressä vikisevän pörröturkin.

Saalistaan ahkiossa raahaten, toinen nilkuttaen, toisella pää ja käsi käärerepaleissa, saapuvat ukot ihmisten ilmoille. Vuosikauden saavat karhumiehet vammojaan potea, lääkäriä kun ei ole pahaksi turvonneita haavoja hoitamassa. Akonlahdelta, rajan takaa, noudetaan Röhelön Iivana tietäjöimään, ja hän manaa metsänvihat pois sekä koitelee haavoja.

Eikä tämä ole ainoa kerta, kun Tuomas on karhun kanssa ollut niin lähetyksin, kourakoetuksilla. Sattuu taas muutamasti, kun ukko hiihtelee peuran jälkiä, että kontio yht'äkkiä syöksähtää pensaan takaa kimppuun. Ei ennätä hiihtäjä edes ampua, mutta pyssyn perällä roimauttaa, niin että peto siitä "häpee" ja pakenee metsään. Mutta Tuomas rientää jäljessä kyytimiehenä ja ajaa, kunnes saa kontion "kuorituksi".

Mutta kerran otti Tuomaan oikein tiukalle. Läksi ukko taas peuranhiihtoon, vain päiväpala leipää laukussa, ja peura, villi menijä, hiihdätti häntä aina Venäjän rajoja myöten, hiihdätti päivän, toisenkin, eikä sittenkään laskenut kunnon ampumavälille. Yön makasi ajomies nuotiolla, ja toisen päivän iltana saapui hän niin nälkäisenä ja niin uuvuksissa Kivikiekin taloon, ettei kieli ollut suussa liikkua, ei kyennyt edes syömään, palasen leipää kun haukkasi, niin jo kellahti pitkälleen. Mutta jo aamulla oli äijä ennallaan, ajoi vielä senkin päivän ja saavutti saaliinsa Riihivaaralla, Roukkulan taipaleella. Siellä ukko "valkaisi" peuran ja kantoi hiihtäen selässään Kivikiekkiin, monen neljänneksen matkan.

Tätä hiihtoaan kai ukko muistaa, kun kertoessaan peuranajon ankaruudesta sanoo: "Kun näet peuran, niin ala hiihtää, ja hiihä, niin, että veren syljet iltasella, etkä luulisi enää aamua näkeväs".

Tyhjin käsin on Tuomas aloittanut elämänsä Levävaaralla. Pyssy ja koira, akka ja pata ja kolme lasta oli miehellä vain elämisen alkua, kun vaaralle kapusi, ja asuntona oli alussa vain kurja yksi-ikkunainen savupirtti. Nyt on vaaralla jo hyvänpäiväinen salotalo, jossa ukko poikansa luona elelee.

Haverisen metsästystovereita oli jo mainittu _Jussi Heikkinen_ Viiksimosta, kymmenien peurojen hiihtäjä hänkin ja karhujen kaataja, miehevä ukko, totinen raudan takoja, synkän sydänmaan talon asuja. Toinen eränkäyntikumppani oli Kivikiekin ukko, tietäjä, metsänväen nostaja, jolla aina oli "varat" mukanaan, ja lisäksi vielä teki muurahaiskeoissa temppujaan. Hän pyysi kettua, kaatoi peuraa ja otti osaa karhunkin tappoon.

Kuhmon Jonkerinperukan parhaita metsämiehiä on _Mikko Piirainen_, "Matovaaran Mikko", noin 70-vuotias puhelias tietoniekka, kansan parantelija ja hierojaukko. Kahdeksan karhun surmatyössä on Mikko häärinyt, "kuorinut" nelisenkymmentä peuraa, joukon kettuja, saukkoja sekä näätiä. Ensimmäisen karhuotteensa teki Mikko jo knudennellatoista ikävuodellaan: kohtasi äkkiarvaamatta metsässä mörön ja ampui sen ketturoimaan. Karhu selvisi siitä kuitenkin ja laukkasi metsään, ennenkuin poikanen sai pyssynsä uudestaan panokseen, "ja sillä tiellä on se vieläkin". Korkealla vaaralla elää Mikko kuin mikäkin korpien valtias, ja äärettömät siintävät salot levittäytyvät peninkulmittain joka suunnalle kauas Karjalankin puolelle. Eipä ihme, että ne ovat vaaran eläjää puoleensa houkutelleet.

Kiannan mainioita metsänkävijöitä taas ovat _Kovanvaaran Seppäset_, kokonainen Kovan rykmentti, 75-vuotias _Jeremias_, kolmen veljenpoikansa, _Antin, Ollin ja Matin_ kanssa. Kovalaiset ovat vanhaa karhunkaataja-sukua, miespolvia asuneet karhumailla, korkealla Kovallavaaralla, Ruhtinansalmen perukoilla, lähellä Venäjän rajaa. He ovat olleet myöskin seutunsa parhaita myrrysmiehiä, jotka ovat osanneet kyllä erämiehen temput ja erämiehen loitsut, vielä metsän nostaa, metsän asettaa, ja panna metsän kulkemaankin. Niitä vanhanväen erämiehiä on vielä Jeni-ukko, "Kovan Jeni", pienoinen tuikeannäköinen äijänkääkkä, karhuvirsien laulaja ja seitsemän karhun surmaaja. Jeni kyllä vielä on karhunpesälle mennessään muistanut loitsut, ryypännyt karhunsappiviinat sekä kimppuun yllättelevän kontion "häpäissyt" huutaen: "Älä, jumalanvilja, päälle tule!" Ja on ukko vielä ollut näkemässä vanhankansan karhunpeijaisiakin.

Monissa karhutappeluissa ovat Kovanvaaran nuoremmat miehetkin heiluneet, kuka parin, kolmen, kuka seitsemän, kuka kymmenenkin kontion kaadossa. Mutta vanhan Jeni-sedän tietoihin ja taitoihin he eivät enää usko, vaan luottavat enemmän uudenaikaisiin, takaa panostettaviin kivääreihinsä.

KALASTUKSESTA.

"Ota onki, niele neula, koppova kovera rauta!"

Järvekkäässä Kainuun maassa on kalastuksella aina ollut elinkeinojen joukossa varsin suuri merkitys. Suolakala oli pitkän pirtinpöydän alituinen särvin, kapakeitto tavallinen talvisen ajan ruoka, ja tuoretta kalaa syötiin hyvin useasti, jopa kesäkautena harva se päivä.

Viljavat kalavedet houkuttelivatkin monen erämiehen korpeen järven rannalle elinijäkseen asettumaan. "Kalan pyynnin tähen on tälle paikalle tultu", kuulee usean ukon sanovan asuinpaikastaan.

Eipä silti, että järvenrannan eläjä olisi ollut sidottu pyytämään yksinomaan kotijärvestään. Kalavedet olivat yhteisiä ja kalastus vapaata. Jokainen sai pyytää, mistä halusi ja missä järven tapasi, kunhan ei vain mennyt heittämään pyydyksiään ihan toisen _pellon alle_, "se kun oli vähän sitä rantaoikeutta olevinaan". Peltojen lähimailla olevaa umpilampea myöskin "vähän omakseen rajoittelivat".

Niin voitiin entisaikoina käydä kalaretkillä kaukaisiltakin järvillä. Ristijärven rikkaat Toloset tekivät syksyisin pyyntiretkiä aina Kiantajärvelle asti ja, jos ei Kianta kylliksi antanut mujetta, palattiin pois ja mentiin kokemaan Oulujärveä, jossa Tolosilla oli toinen syysnuotta. Suurilla Kiannan selillä kävivät koko laajan korpiseudun asukkaat kalalla. Niin Hyrynsalmen Kypärävaarasta oli siellä muinoin oltu sekä verkkopyynnissä että nuotanvedossa. Sitten oli vielä erikoisia kalavesiä "kylliksi ite kullekin seuvulle". Hyrynsalmen moisionvaaralaiset esim. kävivät kalalla _Mikittä_- ja _Luvanjärvillä_, Kuhmoniemen kirkonseutulaiset ja juttuanvaaralaiset soutivat pyydystelemään _Lentuanselille, Sauna- ja Lapinsalmille_, Vuokinperukan saarivaaralaiset kävivät nuotalla _Salmijärvellä ja Kevättijärvellä_.

Ukkovaarien aikoina oli vielä pyydetty kalaa _katiskolla_, ikivanhalla pyydyksellä, jota sanotaan jo lappalaistenkin käyttäneen. Hyrynsalmella kerrotaan niitä rakennetun metsälampeihin, ja "ne oli kaikkein ensimmäisiä kalanpyydyksiä, niillä ovat esivanhemmat monta miespolvea takaperin jo pyytäneet". Petäjästä kiskotuista _liisteistä_ oli lyöty järven pohjaan, vähän matkan päähän rannasta, pyöreähkö _aulake_, ja rannasta rakennettu, samoin liisteistä, _aitaus_ aulakkeen nieluun. Liisteet oli vitsastettu toisiinsa. Ratiskoon joutuneet kalat oli sitten ammennettu _verkkokauhalla_.

Vanhoilta periytynyt alkuperäinen kalastustapa oli _kurikoiminen_. Syksyllä kierän jään aikana mentiin kirves kourassa järvelle ja, kun nähtiin kala jään alla, iskettiin kirvespohjalla jäähän, niin että "kala meni tyrmään". Sitten kiireesti, ennenkuin kala ehti selviytyä, hakattiin avanto ja korjattiin saalis. -- Vanhanväen koukkupyyntejä oli _nokkonen_: suuri rautakoukku vaskilankaisessa peräimessä. Siihen pantiin täyksi kala, ja koukku kiinnitettiin rihmalla järvenpohjaan lyötyyn vaajaan. Nokkosella oli entisaikoina Hyrynsalmen Luvanjärvestä saatu oikein suuria haukejakin.

Vanhankansan pyydyksiä olivat myöskin puiset _merrat_, joita vitsavarvoista taikka puusuikaleista tuohi- tai juurisiteillä nidottiin kokoon suippoperäisiksi surmasäkeiksi. Leveästä suusta ohjasi sisään _nielu_, mutta ulospääsyn estivät nielun teräväkärkiset "piipukat". Pieniä mertoja sanottiin _purreiksi_ ja _suipuiksi_ isompia _pöhniksi_. Kutuaikoina saatiin niillä siikaa, särkeä, madetta ja ahventa. Tehtiin järvenpohjaan, liejuisiin rantapuoliin, _havustus_, johon kalat uivat kutemaan ja siihen laskettiin pyydykset. Mateita varten laitettiin jään alle oikein _pato_: hakattiin jäähän rako, työnnettiin seipäistä aitaus, ja aitauksen aukkoon laskettiin merta.

_Tuohustuskin_ oli ikivanhoja pyyntikeinoja. Syksyn pimeinä öinä, Mikkelin ja kekrin välillä, soudettiin koskelle. Veneen kokkaan oli vitsavaululla kiinnitetty puuvartinen rautakoura, _parila_, jossa tervasjuurikoita palaa loimotti. Toinen mies työnteli sauvoimella hiljalleen perästä, toinen kokassa väkäpiikkinen rautahaarukka, arina, kourassa vartoili kalaa. Kun kokkamies näki lohen jonkun kiven suojassa lepäilemässä, porautti hän äkkiä aseensa kalan niskaan. Monesti myös saatiin väkäpiikit karauttaa pahaa aavistamattoman hauen selkään taikka siian tai harrin niskaan.

Mutta kaikkein tavallisimpia ja parhaimpia kalanpyydyksiä oli _nuotta_, jota myöskin oli jo vanhoista ajoista käytetty. Se oli suuri kallis pyydys, kymmenin, sadoin sylin "ympäriinsä" mitaten. Se valmistettiin kotona, itse kehrättiin liinaiset langat ja talvikausina kudottiin ja köysitettiin. Iltaa aamua sitä pisteltiin, ja vanhat äijät istuivat yletaikojaan käpy ja kalvoin kourassa.