Part 8

Pikkulintujakin pyydysteltiin huvikseen. Poikaset laittelivat hangolle _jouhilautoja_: astianvanteeseen istuttivat ylt'ympäri pieniä, yhdestä jouhesta silmukalle punaistuja jouhiansoja. Sen kun vei hangolle ja hampunsiemeniä tai ruumenia karisteli syötiksi, sotkeutuivat nälkäiset pikkulinnut petollisiin silmukkoihin. _Närhille_ rakentelivat pojat _polkimia_. Kiinnittivät seipään kylkeen sujakan varvan, jonka toisessa päässä oli hamppurihmainen silmukka, taivuttivat varvan ja pujottivat silmukan ylempänä seipäässä olevan reijän lävitse ja kiinnittivät sen näpeästi pikku ristikolla, jossa oli rasvapalanen täkynä. Kun närhi tuli rasvapalalle, istahti se ristikolle, joka samalla putosi alas ja laski silmukkarihman irti. Vipu suoristui ja sieppasi silmukan närhin nilkkoihin.

Itse syötiin pyydettyjä lintuja, mitä vain vatsa veti. "Tässäkin talossa syötiin syksyllä aivan lintua... ei jaksettu kaikkia syödäkään... Ja keväällä oli linnunlihoja niin paljon, jotta kuljeksimaan joutui." Pyyt, teeret ja metsikanat keitettiin, mutta metson, koppelon ja ukkoteeren täkät pantiin hienoon suolaan ja paistettiin uunissa. Semmoisina niitä säilytettiin aitassa ja syötiin pitkin talvea pyhäpuolisina ja matkaeväinä. Syötyjen lintujen höyhenet käytettiin päänalaisien täytteiksi.

Paljon myös lintuja myötiin, vietiin Kajaaniin, Nurmekseen ja Ouluun. _Isosta parista_ saatiin 60-80 penniä. Isoon pariin luettiin metso ja koppelo, taikka kaksi teertä, taikka neljä pyytä, taikka neljä valkeaa metsikanaa, taikka viisi, jos olivat kirjavia. Kajaaniin, Nurmekseen ja Ouluun metsänriistan nahatkin kaupittiin. Mutta useasti myötiin metsän saaliit jo kotoa käsin välittäjille. Semmoisena välittäjänä toimi m.m. Vuokin Kyllös-Vilkko, joka liikkui laajalti Kainuun kulmilla, jopa rajan takanakin metsänriistaa ostellen.

Villipeurain lihat syötiin kotona, nahat myötiin taikka parkittiin kinnasaineiksi tai karvaisena muokattiin makuualustoiksi.

KARHUNPYYNTIÄ JA KARHUN PALVONTAA.

"Ei mies miestä koske!"

Metsien merkillisin peto oli karhu, jonka syntykin jo oli erikoisempi kuin muiden metsän otusten. Näin se oli tapahtunut:

"Miss' on ohto synnytetty, mesikämmen käännytetty: kuun luona, tykönä päivän, otavaisen olkapäillä. Sielt' on maahan laskettuna rihmoissa hopeisissa, kultaisissa kätkyveissä. Neittyt Maaria emosi visko villoja vesille, kapaloihti kuontaloita, joita tuuli tuuvitteli, ve'enhenki heilutteli mehtäisen niemen nenään. Siitä läksi astumaan, Pohjan maita polkemaan, Savoa samoilemaan."

Siksipä karhua, suursyntyä, pelättiinkin ja pelonsekaisella kunnioituksella mainittiin silloinkin, kun se teki tuhojaan talon karjassa. Sitä ei uskallettu edes omalla nimellään sanoa, "karhuksi" haukkua, se olisi siitä suuttunut, äikeytynyt entistään pahemmaksi. Vaikka se ei nimittelemistä ollutkaan kuulemassa, tiesi se sen kuitenkin, se oli semmoinen tietäjä, jolla oli joku salainen mahti, taikka ilmoitti sille sen haltia asiasta. Niinpä mainittiinkin korpien valtiasta kaikenlaisilla mielinkielisillä nimityksillä ja kuvaannollisilla sanoilla. _Kontioksi_ kyllä uskallettiin sanoa, mutta kaikkein useimmin sanottiin _metsäksi, metsäläiseksi ja metsälliseksi_ sekä _pöpöksi_ ja _möröksi_. Vielä se oli _metsänmörkö, metsänmyyrtäjä_ ja _metsänvieri_, jopa _metsänmieskin_ ja _metsänukko_ sekä _kouko, otso, otsonen_ ja _vihtahousu, raato, peto, tötötöö, mössi, nallepoika, mesikämmen ja metsänkuningas_.

Niinkuin kansa tiesi karhun suuren synnyn, niin se tiesi sen elämäntavatkin ja korpivaelluksen. Muurahaispesiä se kaiveli kankailta ja kaapi karamättäitä, joissa viholaisia asusteli, lahokannoista se etsi toukkia, taivutteli haapoja ja riipi niistä lehtiä, vielä raastoi putkenjuuria niityiltä sekä ampiaispesistä söi toukkia ja mehiläiskennoista joi mettä; rannoilla se herkutteli tuulen ajamilla kalanraadoilla. Mutta ristikansan karjaan ei kontio koskenut, ellei joku kademielinen sitä nostanut sotajalalle, taikka itse sitä suututettu.

Kesäkauden kun kontio salomaita liikuskeli, asettui se talven tullen lepäämään. Oikeat siivot karhut heittäysivät levolle jo "lehen alle", silloin kun lehti rupesi karisemaan, mutta pahanelkiset olivat kulkeella siksi, kunnes lumi tuli maahan, ja oikein pahat metsälliset eivät saaneet asettua talvilepoonsa ensinkään, olivat tehneet niin paljon ilkeyttä, ettei maa suonut niille ollenkaan sijaa. Sellainen rauhaton pannahinen, joka ei enää sopinut maan suojiin, jota ei maa enää suvainnut, liikkui parikymmentä vuotta takaperin Kiannan Ruhtinansalmen perukoilla, kuljeskeli pahuuden töissä vielä joulurauhan aikanakin, vasta uudenvuoden aattona saatiin ammutuksi. Siivot metsänmyyrtäjät nukkuivat silloin jo parasta talviuntaan. Heikinpäivän tienoissa käännähti nukkuja toiselle kyljelleen ja äännähti: "Yö puolessa!" Mutta huhtikuussa, kun tulivat suuret suvet, niin että vesi alkoi pesään kyljen alle kohota, tuli nousunaika. Silloin saapui peippo lähipuuhun laulamaan:

"Lakki päästä lahoo, jos et ala nousta pois!"

Ja ukko kuopahti päivää katsomaan, kävi ensi työkseen hongan luo ja puristeli sitä niin ankarasti, että peräsuoleen pikeytynyt pihkatappi ajautui ulos. Sitten metsänmies kavahti honkaan, katseli sieltä ympärilleen, jotta minne nyt ottaisi lähteäkseen, ja karjahteli iloissaan -- Olihan kultainen kesä ovella.

Kovin pelkäsivät emännät karjansa takia, kun kontio liikkui mailla. Siksipä he jo lehmiä ulos laskiessaan pyytelivät:

"Metän kultainen kuningas, metän ehtoinen emäntä, kun kuulet kullan kulkevaksi, maitomuorin matkustavan, paina pääsi mättähälle, nurmehen nukahtamahan, kätke kynnet karvoihisi, niinkuin talkkunamykkyyn."

Saikin emäntä maitomuorinsa varata, sillä kovin useasti kontio äityi karjaa kaatamaan. Varsinkin Perttulin jälkeen, jolloin oli karhun kiima-aika, oli se tavallista villimpi. Silloin sen sai helposti suuttumaan sekä nousemaan kenen kimppuun tahansa. Nostamatta se ei kyllä silloinkaan pahaa tehnyt, ei karjalle eikä ihmiselle, vaan kun sitä kouhoteltiin, niin kyllä se silloin osasi olla häijy ja ilkeä, syödä piteitä ja tehdä muuta pahaa.

Hyvin monesti tietäjät sen tekivät, että nostivat karhun naapurinsa karjaan tuhoja tuottamaan. Eikä siinä kovin suuria taitoja tarvittu, ilkeyttä vain ja luonnokasta sisua. Meni metsään ja etsi vereksen karhunsonnan sekä verestä karjanlantaa, ja ne sekoitti ja hieroi yhteen kolmihaaraisella leppähierimellä _rannipaskaksi_, taikka sotki niitä tuohitötteröön tai putkeen ja viskasi metsään. Siitä kontio julmistui ja kävi sen karjan kimppuun, jonka lantaa oli käytetty. Samoin saatiin kontio ihmistäkin ahdistelemaan, jos karjanlannan asemesta käytettiin ihmislantaa. Niin olivat Kuhmon myrrysukot juoksuttaneet metsänukkoa edestakaisin Kiekinkosken ja Murron väliä, toistensa kimppuun sitä yllyttivät. Ja Ristijärvellä oli Kalmulainen syöttänyt karhulla Lehdon Pertun lehmän, ja Perttu siitä nostanut lehmänsyöjän itse Kalmulaisen kimppuun. Karhu oli kyydinnyt äijän metsästä kotiin, kaksin jaloin käynyt jäljessä, olkapäitä käsin puristellut ja viimeksi viskannut vaarin aidan ylitse kotipellolle. Mutta ei ollut tappanut, kun Perttu oli pannut putkeen kintain väliin haavanlehden ja sanonut: "Ei rikkoa, mutta raskasta riippiä kotiin kannattaa".

Kovin äkäinen karhu olikin lannastaan. Menipä vain pilkaten sitä liikuttelemaan, heti sai pedon kimppuunsa. Yhtä vihainen se oli muurahaispesästä, joka oli ukon parhaita ruokapaikkoja. Jos sitä kontiota matkien myyrästi, sai metsähisen niskaansa, jos siihen vei karjanannetta, kävi karhu karjan kimppuun, jos meni ja heitti kuperkeikkaa muurahaiskeolta, muuttui itse kontioksi. Vihainen oli otso vielä lepakosta, _yölinnusta_. Jos sitä kantoi muassaan, kouko heti yllätteli päälle. Eikä suvainnut metsä itseään ilkuttavan, "se on otus semmoinen, jotta kun menee ampumaan, niin ei piä ilkkua". Romppalan Pekkakin Hyrynsalmella oli kerran manaillut halmeella: "Tulisipas nyt, niin katottaisiin peräsuoli!" Veli oli kyllä kiellellyt: "Älä sie manoa, jos tulee, niin kumman sie näet!" Ja olipas kouko tullutkin halmeen aidan taakse räiskämään ja pannut Pekan pahaan pelkoon. Hätäyksissään oli hän sentään hoksannut parkaista:

"Älä, jumalanvilja, päälle tule, ei minussa ole sinun vastustas!"

Ja oli karhulla ollut miehen mieli: oli heittänyt Pekan parkumaan ja lähtenyt pois.

Jos kontio kävi kovin villiksi, eikä saatu sitä pyydetyksikään, oli parasta ajaa se pois koko mailta halmeilta. _Kulkemaan_ pantiin karhu kalmanvoimalla taikka talonväellä. Otettiin hautuumaalta kolme kalmanaulaa ja polkaistiin ne vasemmalla kantapäällä kolmeen verekseen kontion vasemman jalan jälkeen. Siitä kalmanväki ahdisti karhun menemään yli soiden, poikki maiden, taakse suurien vesien. Rapaa vain syyteli pakenija mennessään kalmanväen silmille. Kalmanväkeä karhu kovin kammosikin. Jos pyytömiehellä oli ruumiinpaita päällään, ei tarvinnut hänen pelätä kontiota. Tulenvoimaa taas käytettiin niin, että käännettiin kolme karhunjälkeä sydänmaalle käsin ja pantiin niihin tulikiveä, eläväähopeaa ja puunpakkulaa sekä piiskattiin jälkiä yksikantaisen pihlajan vitsalla ja manattiin:

"Takana olkoon vuoret, vaarat, eessä maat siliät!"

Taikka poltettiin karhun jäljillä tuoreen koivun kääpiä ja sanottiin:

"Pitää käyvä käyräkengän, sinisukan suikuttaa, tuolle puolen Lapinmaita!"

Vaikka karhua pelättiinkin, ei sitä kuitenkaan jätetty kostamatta, jos se karjalle rupesi tekemään pillomuksiaan. Ainakin koetettiin kostaa. Kontion menettämän elukan raadolle, _haaskalle_, laitettiin _vahtuutalaat_. Piiloiseen paikkaan, kymmenkunnan sylen päähän raadosta, rakennettiin kolmen, neljän kuusen varaan lava, paria, kolmea syltä korkealle maasta. Sille nousi, siinä auringon mailleen mennessä, oksakärvästä myöten pari miestä pyssyineen yövartiolle. Sillä karhu tavallisesti tuli vielä jonakin toisena yönä saaliinsa luo herkuttelemaan. Silloin miehet pamauttivat, ja jos hyvin sattui, päättyivät karjan surmaajan retket ikipäiviksi. Mutta siinä oli monta mutkaa, ennenkuin niin hyvin onnistuttiin. Pimeähkönä yönä oli vaikea osata mustaan mörköön, joka kähvelehti mustassa korvessa. Asetettiin sentähden valkeapintaisia halkoja taikka tuohilevyjä haaskan vastaiselle puolelle, että tumma karhu niitä vasten kuvastuen olisi selvempänä maalina. Tuhmat karhut tulivat kyllä jo auringon juuri laskiessa, mutta vanhat viisaat saapuivat vasta yöpimeällä. Mielevä metsällinen ei varsin varomatta tullut yölliselle aterialleen, nuuskien ja jälkiä vainuten se lähestyi. Siksi pitikin talasmiehiä olla saattamassa _jäljenpaluuttaja_, joka ampujain noustua lavalle, karhakkaa perässään vetäen asteli kotiin. Karhu ajoi jälkiä taloon asti ja sitten vasta saapui haaskalle, Hiljaa, aivan äänettä piti miesten vartoa, ei saanut edes tupakkaa purra, sauhuttelemisesta puhumattakaan. Havua piti pureksia ja havuun huokua, ettei olisi henki kajahtanut ristitylle. Makuullaan taikka istuillaan varrottiin, pyssy ampumaorrella valmiina, ja kun otus tuli määrättyyn paikkaan, piti vain kädellä tai jalalla antaa sovittu merkki toverille, milloin on yht'aikaa ammuttava.

Jo vähää ennen kontion tuloa miehet kyllä saivat merkin sen saapumisesta. Oli otsolla nimittäin _sanantuoja_, joku _pikku- lintu_, sellainen "_rastas_", joka lensi likelle talasta ja alkoi raksuttaa. Silloin kun "rastas räteytyi", kontiokin heti ilmestyi. Ja silloin unistenkin miesten silmä "oli kuin katajanmarja" tiukkana.

Mutta ei karhu aina niin vain kutsumatta tullut yöaterialleen, saattoi olla tulematta, vaikka odotettiinkin. Silloin piti se _kutsua_ tulemaan, nostaa, ärsyttää. Monenlaisia kutsumiskeinoja oli tietomiehillä. Niinpä he saattoivat tehdä ilvettä karhun jäljille sekä haaskalle, kontion ruokapaikalle. Ottivat esim. haaskasta lihaa ja hierelivät sillä karhun jälkiä, taikka panivat haaskalle suuhun karhun lävitse ammutun kuulan sekä kalan, jonka toinen kala oli takaperin niellyt, jopa vielä asettivat haaskalle hauenpään selälleen, hampaat irvottamaan. Ja siitä karhu, joka on niin ärmäkkä, vasta oikein suuttui. Muutamat tietäjät nostivat kalmanväen ajamaan karhua, panivat kirkonmultia sen jäljille, ja silloin väki ajoi, niin että karhu karjuen laukkasi edellä. Vanhat velhot vielä heittäytyivät alasti ja kontiota matkien kontallaan raastoivat raatoa, ja niin yllyttivät karhua tulemaan. Niin teki Kivikiekin ukko Kuhmossa, mutta pani ensin haaskan suuhun yölinnun ja hopearahan, joka oli ollut kolme yötä kastamatonna kuolleen lapsen suussa, ja vannehti leppäpangalla turvan kiinni ja kiilasi sen vielä kolmella leppänaulalla, sitten alastonna kolme kertaa hampain repäisi raatoa sekä heitti kolme häränpyllyä. Ja sen päälle äijä pukeutui, kapusi talaille ja sanoi: "Tulkoon nyt syöjä, täällä on saajat!"

Siihen kyllä tarvittiin miestä, joka näin uskalsi pelehtiä ja sitten nousta taloille vartomaan. Sillä kun kontio kerran oli kutsuttu, niin sen _täytyi_ tulla, vaikka ei olisi halunnutkaan -- tiesihän se, mikä häntä odotti --, ja siksi se silloin tulikin hirveänä, laukkasi ja karjui, niin että öinen korpi kaikui. Heikkoverisestä miehestä ei silloin ensinkään ollut talaille menijäksi. Sillä kontiolla oli sellainen "soma luntio", että se pani _painajaisen_ ihmiseen, niin jotta väkisinkin rupesi nukuttamaan, kun nostettu karhu lähestyi. Mutta oli niitä sellaisiakin äijiä, jotka eivät pelänneet, eikä niihin metsänäijä saanut painajaista. _Rimpi-Pekkakin_ Hyrynsalmella nosti karhun ja uskalsi mennä ypö yksinään talaille odottelemaan. Mutta hänellä olikin ruumiinpaita päällään.

Mutta niin urheita eivät olleet Pispajärven miehet, vaikka sallivatkin Vasaran äijän kutsua karhun haaskalleen. Kun kontio kovalla ryminällä tulla tomahti, pelästyivät talasmiehet ja lähtivät huutaen laukkaamaan kotiin, ja karhu painalsi karjuen kintereillä aina pellon aidan taakse.

Mutta syyskesän kiireisenä aikana eivät aikaiset miehet oikein tahtoneet joutaa monia öitä haaskalla valvomaan. Sillä ei kontio saapumisestaan ollut mitään liittoa tehnyt, oli tulemattakin, jos tahtoi. Siksi toisinaan asetettiin haaskalle vain pyssy yksinään kontiota odottelemaan, laitettiin pyssy _hankaalle_. Haaskan ympärille rakennettiin kolmiseinäinen katoton karsina, noin syltä leveä ja korkea, paria pitkä, ja sen aukolle asetettiin sivulta käsin piilosta pyssy tähtäämään, joskus toinenkin toiselta sivulta. _Rievälanka_ johdettiin pyssyn liipasimesta kulkutielle, niin että kontio haaskalle pyrkiessään työnsi rihmaa ja päästi panoksen kylkeensä.

Samaan tapaan oli Kuhmossa entisaikaan koetettu surmata kontiota vireeseen asetetulla _keihäällä_. Salvettiin samoin karsina, _saiho_, jonka perään pantiin haaska ja saihon aukolle sivulta käsin pantiin keihäs uhkaamaan. Kuivasta näreestä taivutettu vahva _vipu_ potkaisi keihään, kun kontio kosketti _virosinvitsaa_.

Toisinaan rakennettiin haaskalle _karhunloukku eli sadin_. Hirsistä kyhättiin neljättä syltä leveä raskas poikkitekninen lava, joka toisesta reunasta kohotettiin ylös noin pari syltä korkealle kannon ja pitkän vivun varaan. Vivun nokasta pujotettiin lavan lävitse virosinvitsa loukun alle _kirppahoitoon_, jossa oli syötti. Kun karhu nälissään kävi kiskomaan syöttiä, irtautui vitsa ja vipu, ja loukku laukesi ja rutisti kiskojan alleen. Kuhmon Jonkerin puolessa on loukulla muistannan aikana surmattu 7-8 karhua.

Jotkut pyysivät kontiota _liskulla eli loukkaalla_. Haaskan ympärille tehtiin taas vahva kolmikulma-karsina, ja avoimelle puolelle laitettiin kuin linnunliskussa tukevien korvakkojen väliin kaksi vahvaa tukkia, toinen alas, odottamaan, toinen ylös, uhkaamaan. Puiden kylkeen vielä toisinaan iskettiin piikkejä, että saalis paremmin pysyisi pinteessään. Laukaisulaitos oli samankaltainen kuin linnun loukussa. Kun karhu meni haaskaa tavoittamaan, putosi raskas pölkky varomattoman selkään.

Väliin koetettiin koukoa narrata _rihmalla_. Väännettiin vankkaan honkaan reikä toista syltä korkealle, ja reijän läpi pujotettiin vahva köysi, jonka toinen pää laskettiin maahan hongan juureen silmukalle, toinen taas kiinnitettiin etemmäksi puuhun, ja välille asetettiin raskaita pölkkyjä painoksi. Mutta sitä ennen iskettiin köysi silmukan puolelta reikään "nulakalla" naulalla, jossa oli lehmänlapa syöttinä. Köysi peitettiin maahan sammalilla ja puunrungolle kätkettiin se tuohitorveen. Kun karhu meni syöttiä repimään, nuljahti naula lävestä, ja pölkkyjen painamana hujahti silmukka äkkiä ylös, kuraisten kontion ilmaan roikkumaan. Siinä kun peto piti hurjaa mölinää, niin kuultiin, että on vilja käynyt pyydykseen. Tekipä rihma kerran Kesseliläis-ukollekin Kuhmossa saman karhuntempun. Meni äijä, kun kaikki oli valmiina, vielä kirveellään koputtelemaan naulaa. Mutta se lipsahtikin irti, ja silmukka sieppasi koputtelijan koivista ylös petäjän malloon. Siinä olisi äijä saanut, tiesi, kuinka kauvan roikkua, ellei olisi ollut mukana poikasta, joka nappasi nuoran poikki.

Olipa muutamasti keksitty karhun pyytimeksi kamala _käpälälauta_, kolmea kyynärää pitkä, paria leveä lava, joka oli täpö täyteen isketty pitkiä teräviä väkäpäisiä rautanauloja, ja se sitten ovelasti peitetty haaskan viereen. Kun kontio tuli ruokaverolleen, sattui se polkaisemaan lavaan: jalka tarttui nauloihin, siirsi toisen käpälän, että saisi edellisen kiskaistuksi irti: siihenkin pureutuivat terävät piikit, samoin sitten kolmanteen ja neljänteen tallukkaan. Viimein hädissään sai karhu rukka piikkeihin karjuvan turpansakin -- ja siihen täytyi jäädä odottamaan kurjaa kuolemaa.

_Sangoillakin_ olivat vanhat kesäkarhuja pyydystelleet, sekä joskus tarjoilleet _myrkkyäkin_. Yhdeksän ketunannosta oli kerran Kesseliläinen saanut karhulle narratuksi, mutta ei ollut tehonnut metsänukkoon sen enempää kuin että vatsan oli vain pahasti pilannut.

Jopa olivat entisajan pyytäjät _viinallakin_ yrittäneet houkutella metsänmiestä. Jokikylän Tuomas Seppänen Ristijärvellä oli haaskan luo kaivanut turpeeseen viiden kannun täpötäytisen viinakattilan. Olikin otso sen latkinut, mutta ei ollut tullut muuta kuin vähän ilotuulelle: vihellellyt vain, hypähdellyt ja kiljahdellut, paukutellut kämmeniään ja viskellyt kantoja. Ja niine hyvineen viimein kepsutelhit matkaansa.

Talvella käytiin kontion kimppuun, kun se lepäili korjussaan hangen alla. Tavallisesti oli otus jo syksyllä _kierretty_ pesäänsä, hiiviskelty jälkipuolilla silloin kun kontio samoili selkosia etsien paikkaa, mihin karvaisen päänsä kallistaisi. Sitten kun oli erinäisistä merkeistä huomattu, että etsijä on lähimailla löytänyt leposijansa, tehtiin laaja kierros, jonka sisään makuupaikka joutui. Mutta kierrosta ei saanut ajaa umpeen, piti jättää muuan kohta käymättä, Jos olisi astunut umpeen, olisi makaajalta kadonnut uni, ja kontio kaikonnut pois pesästään. Kierrosta käytiin sitten yhä uudelleen tarkastamassa, ja samalla piiriä varovasti yhä pienennettiin, niin että makuupaikka lopulta määrättiin jotenkin ahtaalle alalle. Jotkut kiertäjät kantoivat taskussaan yölintua, ja siitä kierroksesta ei kontio hevillä paennut.

Sitten kevättalvella vahvimman lumen aikana, lähdettiin karhuntappoon. Se oli vanhoilla ukoilla merkkipäivä ja merkkitoimi. Niin lähdettiin kuin suurtyöhön ainakin, monin miehin ja asestettuina. Karhukeihäät olivat mukana, piilukkoiset karhuväljät ja kirveet, sekä ahkiot jäljessä juoksemassa.

Muutenkin olivat kaatomiehet varattuina. Viinaa oli matkassa, ja sillä nostettiin luontoa, olipa _karhunsappiviinaakin_ tilkkanen. Sitä kun maistoi, ei peto käynyt käsiksi, ei ainakaan ruvennut puremaan. Taikka oli taskussa pienoinen _karhunsappirieska_, jota hiven otettiin suuhun ja pureksittiin ja vielä syljellä siveltiin pyssyä sekä keihästä.

Laulaen lähtivät miehet metsälle. Niinpä saattoivat ukot juorotella:

"Kun minä metälle lähen, otan kolme koiroani, viisi villahänteäni, seitsemän sepeliäni. Käyn mie korvet kolkutellen, metät synkät sylkytellen."

"Hiihata hihasta miestä, takin helmasta taluta, vejä verkakauluksesta, saata sauvan suoverosta, saata sille saarekkeelle, sille kummulle kuleta, joss' on kuuset kultavöissä, hopeoissa honganoksat."

"Metän kultainen kuningas metän ehtoinen emäntä, saata sille saarekselle, kuleta sille kunnarelle, josta saalis saataisihin, metän vilja vietäisihin aina akoille iloksi, kotiväelle kaunoseksi."

Sitten, kun päästiin pesälle ja ruvettiin kontiota ylös kornaamaan, laulettiin:

"Nouse pois, nokinen neiti, nokiselta nuotiolta, jalat allasi lahoo, pääsi päältä märkänöö!"

Helposti nukkuja miltei aina heräsikin. Se tiesi jo surmamiehiä odottaa, sillä haltia oli hänelle tappopäivän aamuna tuonut verimaljan juotavaksi. Vihaisesti ryöpsähti luminen tanner, ja karvainen keko syöksähti esiin. Alkoi siinä ankara taistelu. Piilukot pamahtelivat, keihäät ja kirveetkin välähtelivät, ja karjuttiin molemmin puolin. Kun karhu yllätteli kimppuun, karjaisi erämies: "Älä, jumalanvilja päälle tule!" taikka: "Ei mies miestä koske!" Silloin karhu jätti rauhaan, "se kun vielä, pakana, on semmoinen, että se ymmärtää puheen. Ja siitä se on hyvillään, kun sitä sanoo jumalanviljaksi."

Tavallisesti päättyi tappelu siten, että otso yksinäisenä, huonommin asestettuna sortui toratantereelle. Ensi työkseen erämiehet leikkasivat kaatuneelta karhulta _turvan_ eli _huulipannan_. Oli nimittäin semmoinen tapa, että niinkauan kuin turpa oli leikkaamatta, saattoi sivullinen, kuka tahansa, tulla ja vaikkapa vain pistäkää kuollutta kontiota sompasauvallaan, ja sanoa: "Pitäisi minunkin saaha pistää jumalanviljaa", ja niin päästä osalliseksi karhuntappoon. Mutta kun turpa oli leikattu, ei sivullisilla ollut enää mitään sanomista koko asiaan. Voitiin hänelle ilmoittaa: "Ei sinulla karhusta osaa!" Turparenkaan pani se, joka oli kuolemaniskun antanut, sauvan sompaansa taikka kaulaansa.

Kaatunutta kontiota tervehtivät tappomiehet vuoronperään kämmenestä puristaen ja sanoen:

"Terve, ohto, tultuasi, mesikämmen käytyäsi!"

Jopa kuin anteeksi pyydellen ja tappamisen syyn omilta niskoilta pois vierittäen, saneltiin:

"En minä sinua pannut, eikä toiset kumppalini. Ite vierit vempeleltä, kaavuit koivunkonkelolta, lepänlengolta lipesit, puhki kultaisen kupusi, rikki maljaisen mahasi."

Tervasnuotio viritettiin metsään, ja sen vieressä kontio havuille asetettuna nyljettiin, _valkaistiin_. [Jos kaatopaikka oli lähellä, kannettiin kontio kotiin nyljettäväksi.] Sitten ryypättiin viinaa "muistiaisiksi":

"Metän kuululle kuninkaalle, mesikämmen källeröiselle."

Jotkut oikein metsähenkiset karhumiehet, niinkuin Kuhmon Jonkerin ukot, joivat verestä, höyryävää _karhunleppää_, jotta olisivat vasta sitä vihaisemmat käymään kontion kimppuun. Puuhun pesän luo leikattiin _vuosiluku_ sekä pantiin puuhun raha "uhriksi" ja sanottiin:

"Anna, mehtä, vastakin, viljojasi vierettele, lahjojasi laupiaasti!"

Paikoin oli tapana levittää vasta nyljetty nahka hangelle pesänsuulle siksi, kunnes päästiin kotimatkalle.

Laulaen lähdettiin hiihtelemään kotia kohden:

"Lähes, kulta, kulkemahan, hopio, vaeltamahan kultaista kujoa myöten, vaskista vajoa myöten, vasten varvikkomäkeä, vasten vuorta korkeata."

"Nyt on kuulu kulkemassa, maan varpa vaeltamassa miehisessä joukkiossa, urohoisessa väessä."

Ja ahkiossa metsänhavuilla leväten lähti "metsä" viimeiselle matkalleen.

Mutta ei aina näin onnistuttu kontiota pesälleen kaatamaan. Useasti pääsi karhu miehiltä karkuun, eikä silloin auttanut muuta kuin lähteä jälkeen. Saivat siinä uroot toisinaan päiväkaupoin painaltaa peräkkäin, ja oli siinä taas tietomiestenkin mahti tarpeeseen. Hossan ukko oli varannut taskuunsa hevosen kenkänauloja, joita sitten paineli karhunjälkiin, ja Kovan Jeru pisteli niihin leppäpalikoita, joita oli leikellyt kotisuon laidasta, ja sanoi: "Kyllä piätät nyt!" Mutta Kyröläinen tapasi karjaista:

"Kiviriippa rinnoiksi, rautaharkko hartioilles, jottei selviä sinä ikänä, ennenkuin saahaan aitan parvelle!"