Part 6

Pian oli pirtti jalkeilla ja ahkerassa työn touhussa. Kahvitta ja muitta ryypyittä -- riihelle lähdettäessä jotkut isännät antoivat työväelle aamuryypyt -- ryhtyi jokainen toimeensa, naiset karsinapuoleen, miehet toisen sivuseinän puoleen omiin pirttitöihinsä. Kohta kuului karsinasta rukkien hyrinä, karttain raaputus ja kangaspuiden kalske, miespuolella niinikään ahkeroitiin. Kuka veisteli kirvesvartta taikka lapiota, puutaikkoa, kuka laitteli korvoa kokoon, ken taas rakensi rekeä, muokkaili nahkoja, ompeli tai paikkasi kenkiä. Vanhat ukot kiskoivat pärettä taikka kutoivat verkkoa. Päreitä kiskottiinkin ennen tavattomasti, suuret pinot oli niitä kasassa huoneitten perässä. Seuraavana vuonna niitä vasta poltettiin, eivät silloin niinkään enää savunneet. Ja se oli talon häpeä, jos oli tuore, vasta kiskottu päre poltettavana. Ne miehet, jotka eivät kyenneet pirttitöihin, menivät aamupuhteeksi tunkiolle turvetta pilkkomaan taikka havuja hakkaamaan. Mutta hevosmiesten täytyi heti noustuaan lähteä pimeään pakkaseen. Kun olivat hevosen ensin suurustaneet ja istuneet jonkun kessupiipullisen polttamassa, kopistivat he perät suuhunsa, vyöttivät turkit päällensä ja lähtivät "pajulle istumaan", ajoivat selkoselle heinänhakuun taikka puunnoutoon taikka tervaksia ajamaan kokoon. Niin aikaisin antautuivat miehet taipaleelle, jotta puolentoista peninkulmankin heinämatkalta jo päivän koittaessa ajoivat kotipihalle. Jotkut vanhankansan ukot olivat niin ahkeria, että varasivat käsityön hevosajoonkin. Niin Tunturin ukko Kuhmossa aina tapasi heinäkuormallaan uurrella astiankimpiä, ja -- Kähkölän äijä istui halkokuormalla verkkoa kudoskellen.

Aamiaiseen saakka istuttiin työskentelemässä. Monta pärettä siinä jo ehdittiin polttaa loppuun, aina uusi ja uusi pistettiin pihtiin kiukaanpatsaassa, sekä pankkopihtiin ja jalkapihiiin, joka seisoi pöydänlatvalla ja vielä ikkunapielen rautahampaaseen sekä joku seinänrakoonkin. Tarkemman työn tekijöille saivat pikku pojat seisoa päretulen näyttäjinä. Aivan täynnään oli pirtti savua, kun ilta- ja aamukausi oli pärettä poltettu.

Emäntä laittoi syötävät pöytään. Naisten kanssa kantoi hän suuren _kalarokka_-kattilan keittokodasta, jossa talvellakin tavallisesti keitettiin, pöydän päähän _patapölkylle_, siitä ammensi kullekin _kuppinsa_ täyteen, pisti lusikat viereen, latoi pöydälle suuret _leipätorot_, kaksi, kolme isoa kasaa, toi _suolakalapurtilon_ ja vielä pari _tuoppia hapanta_ juotavaksi. Ja niin oli _aamunen_ valmis.

Isäntä asettui istumaan pöydän taakse, _yläpäähän_, sitten miehet kahden puolen pöytää samaan päähän, naiset samoin pöydän _latvapäähän_. Jokaisella oli oma paikkansa ja oma nimikkokuppinsa ja lusikkansa, jotka emäntä tiesi asettaa kunkin kohdalleen. Keittokalaa, nauriita ja perunoita tuotiin kuitenkin pöytään vain parilla, kolmella isolla _keittokupilla_, joista vuoron jälkeen lusikalla pisteltiin. Herran pelvossa elävissä taloissa sekä "köyrettiläis"-perheissä oli tapana, että nuorin lapsista, joka osasi lukea, asettui pöydän latvapuoleen seisomaan ja ristissä käsin luki isämeidän, siunauksen ja ruokaluvun, ennenkuin käytiin leipään käsiksi. Mutta kaikissa ei niin menetelty, sai itsekseen siunata ken halusi.

Kuppinsa jokainen tyhjensi, kaapi lusikalla puhtaaksi, vieläpä nuolaisi lusikkansakin, ennenkuin asetti sen kupin viereen pöydälle. Miesten vellikupit vetivät tavallisesti kolme "halstoopia", naisten kaksi, mutta oikein vankka syömämies vaati ja tyhjensi kannun kupin. Ohuita leipiä tärvääntyi kappale mieheen, mutta paksuja ruispullia riitti yksi kolmelle, neljälle haukkaajalle. Mutta olipa siellä täällä joitakuita syömisen taidon suurmiehiä, joiden mahtava mahalaukku ei ottanutkaan täyttyäkseen tavallisen miehen annoksesta. Semmoisia oli hyrynsalmelainen Karppis-Kalle, joka aina kerralla pureksi puolitoista paksua "pullaa" -- pulla painui kolme naulaa -- sekä ryyppi kannun piimää ja vielä väliin pisteli suuteiksi ison kasan suolakaloja. Semmoisia oli Leipivaaran Väisäs-ukko, "Kujatontiksi" nimitelty, hän tyhjensi puuroveronaan kahden kannun keittokupin. Ja sellaisia oli Kiannan "Issi"-vaarikin, joka kerralla poskesi kapan pottuja, sekä vielä kuhmolainen "Pötsö-Lauri", vankka miehen rumilas, joka halmeen raadannassa muun hyvän lisäksi hotkelsi kahdesta metsosta keitetyn rokan lihoineen liemineen. Mutta syöntinsä mukaan ukko sitten raatoikin: huhdalle mentäessä kantoi selässään viikon eväät sekä puolen tynnyrin jyväsäkin, ja karhia hän veti itse, poika vain ohjaili häntäpuusta, ja niin karhittiin koko huhta hevosen avuitta.

Lapset söivät erikseen. Heille pantiin ruokaa tavallisesti leveälle jakkaralle, _rahipöydälle_ jonka ympärille koko lauma asettui polvilleen. Emäntäkin joskus söi lasten mukana, mutta saattoi istua väen pöydässäkin. Rintalapsi oli emännällä sylissään, ja vuoronsa sai pienoinenkin pitää: tuon tuostakin pisti äiti pieneen suuhun lusikan kärjellä kalarokkaa tai "pottupurua".

Aamiainen syötiin niin aikaisin, että vielä sen jälkeen ennätettiin tunniksi pariksikin köllähtää _ettoneelle_ pitkin pirtin penkkejä, ennenkuin päivän tultua lähdettiin ulkotöille. Ahneet isännät kyllä syödä hotkaisivat hyvin sukkelasti, pyllähtivät heti pitkälleen ja jo taas nousivat ylös ja kiirehtivät työhön, kun väki oli lopettanut syömisensä. Toisten täytyi astella jäljessä ja niin jäädä ettoneetta. Monenlaiset olivat talven ulkotoimet: joko mentiin suolta ajamaan muraa tunkioon taikka lantakasaa tekemään pellolle taikka vettä vetämään, heiniä noutamaan, puiden ajoon, taikka tervahaudalle kokoamaan tervaksia. Sinne kirvesmiehetkin menivät tervaksia särkemään, taikka jos oli puiden ajoa, menivät puun hakkuuseen.

Mutta naiset jäivät kotipirttiin omiin toimiinsa, kehräämään, karttamaan, kutomaan, karjaa hoitamaan ja ruoanlaitosta huolehtimaan. He korjasivat ruokapöydän, pesivät kupit ja lusikat. Kupit ladottiin isoon pärevasuun, _kuppikoriin_, jolla oli paikkansa penkillä pöydän takana, lusikat säilytettiin _lusikkakorissa_, joka riippui orren päässä taikka oli kuppikorin vieressä penkillä.

_Puolisille_ tulivat miehet siinä 12-1 paikoissa, hevonenkin tuotiin pirttiin apetta ja lämmintä saamaan samoinkuin aamiaisaikanakin, samalla kun miehet saivat _pottuvoinsa_ tai _lihavellinsä_ ja suolakalansa. Puolissyönnin päälle ei ehditty penkkiä pitkällään painaa, se vain istuttiin, jotta jokunen piipullinen ehdittiin polttaa, sitten taas mentiin entisiin ulkotoimiin.

Pimeän saapuessa palattiin kotipirtin lämpöisiin, ja aamullinen tupatyöskentely jatkui siksi, kunnes emäntä sai _iltasen_ pöydälle, _lihakeiton_ tai _piimävellin_. Kauvan ei sitä tarvittu odottaakaan, sillä heti kun karja oli illastettu ja naiset palanneet navetasta, saatiin käydä pöytään. Sitten, kun hevosmiehet olivat vieneet ajokkaansa pirtistä talliin ja siellä ne vielä heinillä illastaneet, oli päivän töistä päästy.

Ja niin ruvettiin heti yöpuulle hankkiutumaan, paneuduttiin vain pitkälleen pirtin lattialle. Naiset toivat porstuasta olkikuvon, parikin isoa kupoa -- aamulla oli ne sinne korjattu --, jotka levitettiin lattialle. Ennen kun ei ollut _alusmannukoita_ eikä _mökkänöitä_ heittäydyttiin vain oljille "kuin siat pehkuun", paksu hamppuinen alusraanu levitettiin pahnoille, polsteri eli tyyny paiskattiin pään alle, piikkolakana tyynypuolelle ja peitoksi halpaisista villoista kudottu raami taikka lammasnahkaiset vellit. Siihen vain vieri viereen kellahdettiin, siihen heittäysivät nuoret, siihen vaipuivat vanhat, samaan perheeseen kuuluvat aina samalle kolkalle, pienet lapset vanhempiensa vaiheille. Jotkut lepääjät painautuivat pitkäkseen penkille, kääräisten vaatemytyn päänalaisekseen, takkipahasen peitoksi. Lakeistorvi suljettiin, päretulet sammutettiin, ja kohta oli koko korven pirtti unten mailla. Ja talvinen ilta oli ehtinyt vasta siihen kuuden, seitsemän seutuihin.

Kalpea kuu vain kurkisteli pienistä jäätyneistä, päreillä paikatuista ikkunoista kuin valvoen raatajien puolesta, kuljettaen tarkastelevaa valoläikkäänsä hiljalleen koko nukkuvan joukon ylitse. Taikka valaisivat äänetöntä nukkuvaa taloa pohjoisella taivaalla leimuavat revontulet.

Ja russakkain lukematon ruskeakaapuinen lauma piti pirtissä öisiä kisailijaan vilistellen pitkin kiukaan kylkeä, lattiata ja seiniä ja orsia sekä tyhjäksi korjattua pöytää.

Niin tuli illasta ja aamusta toinen päivä, päivä samankaltainen kuin edellinenkin: samat työt, samat toimet, samat syötävät ja milteipä samat tarinatkin, arkisen kansan arkiset pakinat. Ja sitten tuli taas ilta ja aamu ja talvisen päivän raatamiset, ja sitten taas ja taas. Se vain vaihtelua, että syystalvesta oli tervaspuiden ajoa, kevätpuoleen muranvetoa, sekä puiden, heinäin ja veden ajoa aina välillä vaihteeksi. Ja kevättalvella, kun karja rupesi antamaan maitoa, tuli vähän vaihtelua ja eri makua ruokajärjestykseenkin.

Kevään ja auringon mukana pitenivät työpäivätkin, ulkotöiset päivät jatkuivat sekä aamusta että illasta.

Mutta kesällä työpäivät vasta oikein pitkiksi viruivat. Silloin otettiin päivä ihan täydestä, varsinkin kiireisenä heinänteon aikana oltiin kilpasilla itse auringon kanssa. Noustiin silloin kuin päiväkin, ja vasta päivän kanssa käytiin levolle. Aamiaisettone vain otettiin sekä päivällisen jälkeen pieni tupakkalevähdys, ja sitten taas rynnistettiin ihan iltaan asti. Kolmella syömisellä jaksettiin pitkä kesäinenkin päivä.

Kesän lyhyet valoisat ja lämpöiset yöt levättiin hämärissä viileissä aitoissa ja kylkeisissä, ja jätettiin kuuma pirtti russakkain haltuun.

Silloin oli elämä talossa hyvin hiljaista, kun työväki oli _viikkokunnassa_ eli _viikkomoissa_, kesällä kaukaisilla niityillä taikka huhtamailla, talvella etäisellä tervassaunalla. Eväskontit selässä ja piimäleilitkin viilekkeissä mentiin aina viikoksi salolle, ja jätettiin kotipirtti lasten ja vanhain haltuun. Silloin ei kuultu pihasilla muuta kuin lasten mekastelua ja iltasella karjan ammuntaa ja karjankellon kalkatusta. Läheisemmillä työmailla käytiin päiväseltään, vain puoliseväät mukana.

Pientä vaihtelua ikuiseen arkiseen elämään sekä loppumattomaan raatamiseen toi joka viikko palajava pyhänaika, jolloin raatajakin sai ottaa vähän pitemmän levähdyksen. Jo lauantaista huomasi, että on pyhä tulossa: leivottiin rieskat, kirnuttiin roppavoit, ja työväki palasi viikkoisesta raadannastaan. Viikatteet ja haravat kalahtivat tikapuiden poikkipuolille, kirveenterät sukeltautuivat porstuan reikälautaan, kontit ripustautuivat seinälle naulaan, leilit kolahtivat lattialle, liiat vaatteet joutuivat orsille, kengät kiukaalle taikka naulahäkkäröihin, ja äidit kävivät hoitelemaan pieniä viikon vartoneita lapsiaan.

Sauna järven rannassa oli jo usean tunnin pyhäistä aattoiltaa sauhunut. Kohta se antoikin raatajille leppoiset löylyt. Sinne miehet ryhmä ryhmän perästä alusvaatteissaan astuivat ja vähän ajan päästä palasivat alastomina, punoittaen ja höyryten, ja vaatemyttyä edessään pitäen astelivat pirttiin pukeutumaan. Talon piika pikkarainen oli löylyn lyöjänä ja päänpesijänä. Miesten jälkeen tuli naisten sekä lasten saunavuoro.

Ja sitten alkoi pyhäpäivän lepo ja rauha. Kotoisen kylyn tuntu oli kulkeutunut kylpijäin seurassa pirttiinkin, istuskeltiin puhtaissa alusvaatteissa punoittavin ihoin, kiiltävin, sileiksi suituin hiuksin, mielessä rauhallinen viihdyttävä lepopäivän tuntu.

Hiljaisesti kului pyhäinenkin päivä. Lyhkäisten taipaleiden takaa käytiin kirkossa, mutta kaukaisimmilta perukoilta ani harvoin. Vietettiin päivä vain leväten kotipirtillä, korkeintaan pistäydyttiin naapuriin, istuskeltiin siellä, tupakoitiin ja tarinoitiin ja syljeksittiin lattialle. Aamupäivällä, ennen puolista pidettiin kotihartaus. Kirjantaitava talon isäntä luki päivän saarnan, jota koko pirtti kuunteli. Sitten veisattiin virsiä. Varsinkin köyrettiläistaloissa oli elämä harrasta, niihin useasti kokoontui samanmielisiä viettämään hiljaista seurustelua Sanan ääressä. Suuret eivät olleet salotalon kirjavarat. Saatoit tavata siinä _Wegeliuksen_ postillan taikka _Nohrborgin_ "Langenneen ihmisen autuuden järjestyksen", _Björkvistin_ "Uskonharjoituksen autuuteen", _Hamnerin_ "Tien osottajan iankaikkiseen elämään", _Bunyanin_ "Kristityn vaelluksen", _Siionin virret_ ja jonkun _uuden testamentin_ sekä "pitkän katkismuksen". Pirtin nurkassa, penkillä pärekorissa, russakkain tarkasteltavana pahasti pidetty, ruskettunut kirjakokoelma tavallisesti säilytettiin.

Yhtä hiljainen oli pyhäpäivän iltakin, hämärtyvää harmaata äänettömyyttä. Korven raatajat lepäilivät pimeän pirtin penkeillä toinen siinä, toinen tässä kooten voimia huomista työpäivää varten ja miettien kukin omia asioitaan. Lapset vain tepastelivat ulkona ja juoksentelivat ovea paukautellen edestakaisin.

Sitten seurasi taas ankara työviikko, samanlainen kuin edellinenkin.

MITÄ SYÖTIIN JA JUOTIIN.

"Leipä hyvä kumppaniksi, hyvä vuosi vierahaksi."

Ei ollut sydänmaiden asukkailla niin erinomaisia syötäviä eikä juotavia. Syötiin mitä saatiin, ja saatiin mitä raadettiin. Raadettiin elääkseensä ja elettiin raataaksensa, se oli salolaisen elämänkutsumus Maa kasvoi viljansa, karja tuotti viljansa, vesi ja metsäkin antoivat viljansa.

Leipä oli ensimmäinen ja viimeinenkin raatajain syötävä. Leveäksi ja paksuksi se paisuikin parhaana halmeaikana, jolloin aitan purnut pullottivat rukiita täytenään. Leivottiin aina lähes parin korttelin levyisiä, puolen paksuisia pehmeitä pullia, mutta ohralla sekoitettuja kuivia reikäleipiä, joita nykyään jo paljon käytetään, ei ennen haluttu. Juuripytyssä kiukaan kupeella hapatettiin leivänaines, sotkettiin, vanutettiin ja pyöräytettiin leiviksi. Mutta pellonviljasta, ohrasta, taputeltiin ohuita leveitä rieskoja, kuorimattoman viljan karkeita leipiä. Ne olivat pyhäpäivän syötäviä, lauantaina niitä leivottiin ja jo heti puolisiksi sekä iltaseksi haukattiin voin kanssa lämpimiltään. Leivänpuolta olivat myöskin teokset: ryyni- y.m. piirakat, joita emännät laativat juhlapäiviksi, sekä punasleivät ja mykyt, joita tehtiin teurastusaikana, ja vielä laskiaispäivän rasvarieskat.

Paitsi leipää saatiin pellonviljasta myöskin puurot, vellit ja talkkunat. Talkkuna oli tavallinen talvisen pyhäaamun suurus, paksu voisilmäinen puuro talkkunajauhoista rasvalla höystettyyn veteen keitetty. Talkkunajauhot pyöräytettiin vain käsikivillä keitetyistä, uunissa kuivatuista ohrista. Velliä ja puuroa keitettiin tavallisesti metsäsaunalla viikkokunnissa oltaessa sekä talvi-iltoina kotipirtissäkin. -- Ja keittohierin piti olla "ristitty", risti leikattu haarukkapohjaan, eikä saanut puuroa padasta syötäessä padansangan yli kurkotella, ellei ensin pistetty puukapulaa sangan ja reunan väliin.

Mutta kun sattui halla ennättämään halmeen korjuuseen ennen sen raatajaa, tuli leivän muutos, silloin täytyi kansan turvautua petäjäiseen, ikivanhaan pakkasien panemattomaan, mäellä ruskeana paistavaan metsäneloon.

Jopa joskus kaiken varalta pidettiin keväällä, pari viikkoa ennen juhannusta, vakituiset petäjäpäivät, jolloin koko talon väki aamulla aikaisin lähti metsään laihon leikkuuseen. Lyötiin mäntyä mäkeen, ja katajaisella nylkimellä kiskottiin kuori neljän, viiden korttelin mittaisiin kaistaleisiin. Puolissa päivin palattiin, raskas surullinen elotaakka selässä, ja iltarupeamalla kuoret silvittiin, puukolla rapattiin ruskea kaarna pois sekä pyöräyteltiin pihka irti oksainreijistä. Sitten levitettiin kuoret päiväpaisteeseen kuivamaan, ja sen jälkeen ne uunin hiiloksella kepillä leuhutellen paahdettiin ruskeiksi "molleroiksi". Isossa huhmaressa, pörsyssä, survottiin petäjät rautaisella petkeleellä, kolmin, neljin petkelein akat väliin hakkasivat saman pörsyn petäjiä. Survotut rouheet seulottiin, ja seulalle jääneet petäjänperät petkelöitiin uudestaan taikka käytettiin ne käsikivissä.

Tavalliseen peläjäleipään tehtiin pellonviljasta juuri, ja alustettiinkin jauhoilla, mutta sitten vastattiin petäjäisellä. Hyvin useasti pantiin puoleksi metsällistä, eikä se vielä vienyt miestä heikoksi. Mutta joskus jouduttiin niinkin puille paljaille, jotta täytyi leipoa silkkaa petäjäistä. Tuohella taikka petäjänkuorilevyllä täytyi sellainen leipä työntää uuniin paistumaan, muuten ei pysynyt koossa. Ruskeaan ruisvelliin murennettiin tällaista mustaa metsänleipää ja nälänpakolla saatiin menemään alas.

Leivottiin myös petäjärieskoja. Tehtiin ohrajauhoista imellus, joka petäjällä sotkettiin, ja ohuet leivät paistettiin miedossa uuninkuumuudessa sekä roppavoin kanssa syötiin pyhärieskoina. Joskus keitettiin petäjäistä puuroakin, ja maitoon kiehautettiin karkeista "petäjän mokareista" petäjäjuustoa.

Mutta antoi metsä parempaakin syötävää kuin mustaa petäjäistä, pyytäjälle se soi kaikenlaista riistaa, karhusta alkaen pahaiseen oravaan saakka.

Lintukeitto oli metsämiestaloissa useasti pöydällä taikka lintulevy: tuohipalasella paistettuja linnuntäkkiä. Pyyntiaikana syötiin hyvinä lisäpaloina myös monet oravannautteet. Heitettiin oravat yöksi lihan suolaveteen, sitten paistettiin petäjänkuorilevyllä uunissa, ja semmoiset oravalevyt olivat oikein makeita. Seitsemän oravannautetta nälkäinen metsämies saattoi kerralla pureskella.

Enemmän kuin metsänriistaa saatiin vedenviljaa. Sitä nähtiin joka talon pöydässä.

Vanha ja huokea kalojen säilyttämistapa oli kuivaaminen. Syksyllä ja talvella kun nuotalla saatiin paljon norssia ja kiiskiä, laitettiin niitä uuniin petäjänkuorille kuivamaan ja saatiin kapuja. Norssit olivat parhaita kapakaloiksi, hyviä olivat myös ahvenet, ja hauenpäät uunissa kuvattuina olivat oikein mainioita. Joskus kuivattiin ahventa ja haukea keväällä ulkona päiväpaisteessa seinällä rassiin pistettyinä. Aitan kammiolla pärevasuissa säilytettiin kapakaloja, ja talvella niistä nauriiden taikka pottujen kanssa keitettiin kalarokkaa, joka oli tavallinen talvisen arkiaamun ruoka.

Toisia kaloja, muikkua, ahventa, säynävää, siikaa, särkeä, haukea pantiin suolaan. Suolakalaa taikka tuorettakin paistettiin uunissa petäjänkuorilla ja sanottiin levykalaksi. Tehtiin myös kalakukkoa, varsinkin kiiskestä tuli hyvä kukko, niinkuin sanottiinkin: "Ei heitä kiiskikukko maistamasta." Ja kalavelliin, nauriista ja jauhoista keitettyyn soppaan, pantiin kourantäysi muikkuja. Mutta kun nauris- taikka perunavelliin pantiin höystöksi uunissa ruskeiksi paistettuja kalanruotoja, että tuli keittoon kalamnakua, saatiin syötävä, jota sanottiin _ruotakeitoksi_. Sekin oli pitkän piimättömän talven ruokia.

Karja antoi leivälle parhaat särpimet. Rieskamaito ei kyllä monelle maittanut, mutta maitopuurot ja -vellit ja viilit olivat pyhäpäivän herkkuja samoin _roppavoi, höppävoi eli piimävoi_, jota syötiin rieskan leivän kanssa. Roppavoita saatiin siten, että kirnuusta vähäisen lämmitettiin, ja voi suolattiin puolipiimäisenä. Valmista voita raahdittiin vain harvoin syödä. Mutta kun tahdottiin herkutella, keitettiin pyhäaamuksi _makujuusto_: lypsylämpöiseen maitoon pantiin juoksutus, ja sitten kiehautettiin maito kokkareiksi. Arkisina aamuina, tyydyttiin vain _piimäjuustoon_: kiehuvaan maitopataan huljautettiin piimähulikan sisällys, ja niin tuli juustokokkaa siitäkin? Mutta leipäjuustoa kannatti tehdä vain isoisten karjanemäntien joskus pyhäaamun eineeksi heinämiehille taikka talvella, kun lehmä poijittuaan lypsi juustomaitoa. Se juoksutettiin samoinkuin makujuustomaitokin lypsylämpymiltään. Hiljaisella tulella koottiin juusto kattilassa kapustalla, nostettiin maitopytyn pohjalle ja puristeltiin pyöreäksi, ja lopuksi tulen lekolla paistettiin. Juoksuttimena käytettiin pikkuvasikan juomakohtua, joka hiukan huuhdottuna pistettiin suolavesipulloon, suolavettä sitten kulautettiin maitoastiaan. Isoon juustoon meni maitoa kaksi, kolmekin kannua.

Mutta kun kuivia leipäpalasia keitettiin maidossa, oli se _maitokeittoa. Maitopiimää_ syntyi, kun kerma kuoraistiin pytystä pois, ja piimän sekaan lisättiin vastalypsettyä maitoa. Se oli monesti iltaruokana, varsinkin Kainuun länsipuolessa, jossa piimä syötiin siltään. Mutta itäpuolessa, Kiannalla ja Kuhmossa, käytettiin karjalaiseen tapaan piimää uunissa ja saatiin _maitokokkaa_ eli _kokkamaitoa_. Kuumassa uunissa muodostui piimä kokkeliksi, hera kaadettiin pois ja sijaan pantiin maitoa, toisinaan kermaakin. Köyhä kyllä ei saattanut maitokokastella, pian "moitittiin, jotta se kuuluu herkutelevan". Pohjapiimää ei maitopyttyihin pantu, eikä piimää venytetty, semmoisenaan vain piimitettiin ja hapatettiin.

Pitkin kesää koottiin piimää talven varaksi tavattomiin ammeisiin, jotka olivat maitohuoneen tai eteispirtin loukossa. Kun maito oli pytyssä piiminyt, kaadettiin se ammeeseen, jossa pian _mokat_ laskeutuivat pohjaan ja hera kohosi pinnalle. Hapatessa kanneksi keräytynyt _kanahka_ kuorittiin pois. Monia kuukausia kun piimä sai ammeissa seisoa ja käydä, tuli se niin tulisen happameksi, "jotta oikein suuta karvasteli". Pitkin kesää ammeista aina janoissaan juotiin, ja talven selällä olivat ammeet talon ainoina lypsylehminä. Siitä ammennettiin herat juomisiksi sekä pohjasakka vellinhöystöksi ja puuronkastikkeeksi. Tehtiin ammepiimästä _kopottiakin_. Sekoitettiin siihen kylmiltään rukiisia jauhoja paksuksi talkkunaksi, jota vain pärelastalla pisteltiin, kun ei tahdottu lusikkaa tuhria. Monen vanhan muorin iltastoimitus oli se, että tyhjensi kopottikupin, sitten kellahti pitkäkseen kiukaalle.

Paitsi maidonpuolta saatiin karjasta ruoan lisäksi lihaakin, niin että voitiin pyhäpäivän puolisiksi ja useasti arki-illoiksikin keittää _lihapotut_ taikka _lihavellit_. Lihat _palvattiin_ saunassa, pidettiin ensin hiukan suolassa, sitten ripustettiin orsille saunan kuumuuteen, ja lyötiin vielä kova löyly. Ison talon aitan lihaorret oikein notkuivat palvattujen paistien ja lapojen painosta. _Makkarat ja punasleivät, punaset ja rasvat_ myös karjaa teurastettaessa saatiin ja talven vieriessä syötiin, _makkara- ja punaskeittona, punasleipäjankkina_ ja rasvarieskoina.

Ammepiimä, _hapan_, oli kesäntalven jokapäiväinen juotava. Sitä ryypättiin kotona, sitä otettiin mukaan päivä- ja viikkokuntiinkin. Mutta osasivat emännät tehdä _oluttakin_, ainakin pidoiksi ja suureksi kekrijuhlaksi sitä valmistettiin. Tehtiin ensin _maltaita_ -- säkissä, vesiastiassa liotettiin viljaa, ne saunassa _mallaslaudoilla_ kuivattiin ja imellytettiin, sitten käsikivillä jauhettiin -- ja maltaista tehtiin _imellus_, joka pantiin umpinaiseen tynnyriin, lisättiin vettä ja käytettiin, niin että vaahto kuohui. Humaloitakin -- joissakuissa taloissa oli humalikko huoneiden takana -- pantiin sekaan ja paikoin katajavettä, jota oli keitetty marjaisista katajanlehvistä.

Makeiksi välipaloiksi keitettiin muuripadallisittain taikka paistettiin uunin täysin nauriita _hauvikkaiksi ja paistikkaiksi_. Työnnettiin uuninpohja nauriita täyteen, kun oli hiilet lakaistu pois, ja kun nauriit olivat kypsyneet, otettiin ne pankolle vaatteen alle hautumaan. Varsin makeita olivat hauvikkaat ja paistikkaat, kalan ja leivän särpimenä niitä syötiin. Kokonaisin vasuin niitä talvisin kannettiin illallispöytään.

Poimittiin ja käytettiin hiukan marjojakin. _Lakkoja_ poimittiin soilta ja keitettiin niistä maitoon lakkajuustoa. _Puolukoita ja karpaloita_ kerättiin vellin höystöksi, samoin joskus _koiranjuolukoita_. _Mustikoita_ poimittiin ja sotkettiin suolaheinäjauhojen kanssa _suolaheinähilloksi_. Suolaheiniä kanniskeli vähävarainen kansa takoittain ahoilta.

Lasten makeaisia oli koivun _jälttä_ ja _mahala_. Metsiä juoksennellessaan he laskea lurittivat mahalaa sekä kiskoivat petäjänkuoren alta jälttää.

METSÄSTYKSESTÄ.

"Tuolta se korpi kumottavi, salo siintävi sininen, tuonne mieleni tekevi, aivoni ajattelevi, muien miesten metsimaille, urosten urisalolle, jossa kuusenoksat kuuna paistaa, hopeana honganoksat".

Semmoisessa metsien maassa kuin Kainuu oli luonnollisesti metsästyksellä entisaikoina varsin suuri arvo. Kainuun rannattomat erämaat korpineen, kaikkineen olivat metsämiesten mieliseutuja. Vapaasti saatiin ennen metsästellä. Riistaa sai kaataa, kuka vain halusi ja milloin tahansa ja mistä mieli teki. Kukaan ei tullut kieltämään. Ja silloin oli metsässä viljaa enemmän kuin nyt.