Part 5

Talon isossa vanhassa pirtissä, rakennettu 1777. syö perhe ateriansa ja toimittaa jokapäiväiset työskentelynsä. Onkin pirtissä kokoa isonkin väen liikuskella, seinäin pituus on 8 metriä, ja pirtin korkeutta on neljättä metriä. Suuri harmaakivinen uuni pitää pirtin lämpöisenä. Päivät vain pirtissä oleskellaan, mutta makuusuojana on joka perheellä oma kamarinsa, johon yöksi vetäydytään. Niin on Joelilla, Aatulla ja Eetulla erikoishuoneensa asuinrakennuksen pohjoispäässä, Kallella keittiön sivussa, ja äijällä on hallussaan porstuan peräinen. Eelillä ei ole varsinaista huonetta, nukkuu vain pirtissä samoinkuin isohkot lapsetkin. Sitten on perheellisillä pojilla omat pienet vaateaittansa, joissa tyttäret kesäisin nukkuvat. Pojat taas viettävät kesäyönsä kylkeisessä, kontuhuoneessa ja pihalla olevassa Uunittomassa kamarirakennuksessa.

Niinkuin yksissä istutaan ruokapöydässä ja yhdestä kattilasta ammennellaan, niin yksissä yhteisvoimin, vieraan avutta, kaikki talon työtkin toimitetaan, pellon muokkaukset, viljanleikkuut, heinänteot, lehdentaitot, kaikissa sekä miehet että naiset yksituumaisina häärivät. Samoin syksyisin riihelläkin ovat nuoremmat naiset, mutta emäntäväki puuhailee pirtissä. Kaksi riihtä on talossa, ne joka toinen päivä tyhjennetään ja täytetään, molemmat samana päivänä Talvitöissä taas toimivat vain miehet, toiset hevosenajajina, toiset kirvesmiehinä. Hevosmiehinä ovat tavallisesti Joeli, Aatu ja Kallen poika, Alpiini, ja he hoitavat ajokkaansa lepoaikoina sekä tarpeen tullen kengittävät. Mutta ukko ei enää ota ulkotöihin osaa, häärii kotona vain lasten hoitajana, soudattelee parkuvia pikku Kemppaisia taikka keikuttelee niitä polvellaan.

Kotihommissa on jokaisella määrätyt tehtävänsä. Vanha ukko kyllä johtaa kaiken ja on isäntänä, mutta Aatu, nuorin poika, on kumminkin "eeskävijänä". Hän hoitaa talon rahavarat, toimittaa ostokset -- käy kirkolta noutamassa suolat, raudat, emäntäväen tarpeet ja muut -- ja suorittaa talosta menevät verot ja ajelee talon asioilla. Ainaisena kotona häärivänä emäntänä ja ruokahoidon hommaajana on Kallen vaimo. Hän keittää syötävät, laittaa pöytään ja huolehtii astiainpesusta, saaden aina kumminkin toisiltakin apua. Mutta ensimmäisenä aamulla, jo neljältä, nousee ylös Joelin emäntä ja keittää koko väelle riittävän kahvin. Hänen huolehdittaviaan ovat myös leipomiset, juustonteot ja voin valmistukset, Vuorovuotensa ovat Eetun ja Joelin eukot karjakkoina, huolehtivat apulaisineen lehmien ruokinnasta, lypsystä, navetanluonnista ja maidonhoidosta. Lammaspiikoina ovat tyttäret vuoron perään, kaksittain yht'aikaa. Pirtin "laasti" on pikku tyttöjen toimena, vuoroaamunsa aina kullakin.

Kaikki talon tarvekalut tehdään itse: ajopelit, veneet, työaseet ja astiat, huonekalutkin. Joka mies osaa tehdä jotakin, mutta parhaita puuseppiä ovat Joeli ja Aatu, jotka panevat kokoon sänkyjä, pöytiä ja kaappejakin. Joeli osaa lisäksi rautasepänkin töitä kotitarpeiksi. Ja vanha vaari on koko kanalja kelaamaan sianvillaköyttä, jota käytetään kalanpyydyksiin.

Jokapäiväiset jalkineetkin valmistetaan kotipirtissä, Joeli ja Eetu ovat talon kenkäseppiä. Anturakengät vain teetetään suutarilla. Samoin miesten vaatteita varten juoksaistaan räätälin puheille, mutta naisten puvut ja alusvaatteet kyllä osataan itsekin ommella. Jokainen emäntä huolehtii oman perhekuntansa vaatetuksesta, ompelee, parsii ja paikkaa, lisäksi on Kallen tytär niin näppärä, että väliin kuraisee alusvaatteet koko väelle. Jokaisella on omat pukunsa, mutta voidaan monesti, asian niin sattuessa, vetäistä päälle jonkun toisen vaatekappale, niinkuin ainakin omassa kotipirtissä.

Oman talon töissä aina hääritään, hyvin harvoin talvellakaan joudetaan tukinvetoon tai muuhun rahdinajoon. Pysytään sen sijaan talvellakin vain maatöissä, vedätellään muraa pellolle ja kohennetaan lantakasaa kartanolla, ja kesällä kylvetään ruista ja toukoviljaa siksi, että "taikinapytty pysyy sulana".

Pyhäpäivä pyhitetään vanhoilta opitulla tavalla. Kello kymmenen aikana keräytyy isoon pirttiin koko talonväki saarnanlukua kuulemaan. Veisataan ensin virsi, sitten lukee Eeli vanhasta Wegeliuksen postillasta päivän saarnan, jonka jälkeen taas veisataan. Pari tuntia kestää tällainen kotihartaus, ja joka pyhä se toimitetaan.

Tuskin tarvinnee mainita, että talo on velaton. Sillä onhan luonnollista, että tällainen työteliäs, muurahaisten tavalla kaikin väin yhteen kekoon vetävä joukko tulee toimeen omin varoin. "Jokainen jos niin paljon kimpuroisi kuin minä olen kimpuroinnut, niin ei köyhiä olisi", tuumii talon äijäkin.

Edellistä isompi suurperhe elää Kiannan Yli-Vuokissa, Saarivaaran Autiolla. Siinä on saman pirtin eläjiä 24 henkeä, kaikki Mäkeläisiä, vanhasta muorista alkaen. Muorilla, 82 vuotta vanhalla Anna-Reetalla, on hallittavinaan viisi perheellistä poikaa -- yksi on Amerikassa ja kaksi tytärtä miehelässä. Emäntänä ja isäntänäkin on vanha muori, hänen nimissään on talo, hänen hallussaan talon raha-asiatkin, ja kaikissa "nuoret" vielä häntä, vanhaa kokenutta, kuulevat. Sillä "vosana se on vanha veneessä", ja tietää enemmän "kuin tämä rotikkaväki". Onkin muori vielä aika terhakka, lapsia kyllä yksinäänkin hoitelee ja huolehtii taloudesta, kun koko väki on ulkotöissä. Aapeli, 54-vuotias vanhin poika, on kyllä "asioissa isäntänä" ja hoitelee tehtävät, mutta joukolla, "rahvaan tuumissa yhessä päätetään", mitä milloinkin on tehtävä.

Samoinkuin Kypärävaarassa on Autiollakin kotitoimet naisten kesken jaettu. Pääkarjanhoitajana ovat naiset vuorotellen, talven, pari kerrallaan, samoin lammasemäntänä. Vanha muori itse hoitelee maidot ja kirnuaa voit.

Hauskimmin ja monipuolisimmin ryhmittynyt suurperhe on Kiannan Kyllölässä, Vuohin mahtavassa napatalossa. Siinä elää Kyllösten 23-henkinen voima, jonka päämiehenä on seitsemissäkymmenissä oleva Vilkko, nimekäs työmies, sukkelasanainen huikeaääninen äijä, ja vanhimpana emäntänä on Vilkon vaimo, Retriika Juntunen, Parvalasta. Joku aika takaperin, oli perhettä 28 henkeä, kun vielä elivät emäntineen Vilkon vanhemmat veljet, Jussi ja Anteri, ensiksi mainittu isäntänä, taitava kirjoitusmies ja herrastuomari, joka "päivät monet istu kamarissa ja kirjoitti myötäänsä, mitä lie kirjoittanut". Vanhempaa kantaa on talossa vielä Vilkon veli, harvapuheinen Kalle, 67-vuotias ukko, jolla on emäntänä Mari, Hyrynsalmelta, "hyvänluontoinen ihminen, kova työntekijä", joka tuli aikoinaan taloon piiaksi, naittui ja pääsi napatalon miniäksi, sitten vielä Vilkon "siukku, semmoinen hulakulkku kuin Vilkkokin", 55-vuotias Valpuri, vanhapiika, jota lapset sanovat "ämmäksi, kun ei enää muutakaan ämmää talossa", ja joka "leskikantturoita kyllä olisi saanut, jos olisi huolinut". Nuorempaa polvea, lapsia ja lastenlapsia on pirtin täydeltä. Vilkko-isannällä on vain kaksi, kaksissakymmenissä olevaa tytärtä, Aliina ja Anni, Vilkko kun ennätti naimisiin vasta 43:n ikäisenä, ei useampaan perilliseen ehtinyt. Kallella on perhettä Petti, Jaakko, Eeno ja Iita. Petti on 38-vuotias "rehellinen poikamies, joka ei perusta tytöistä mitään", mutta nuoremmalla, Jaakolla, on emäntä sekä kaksi lasta. Herrastuomari-vainajan poikia on Aapeli, 36-vuotias, jolla on eukko ja pieni tytär. Anteri-vainajan jälkeläisiä ovat taas Anteri, 43-vuotias, sekä Hemma, Janne ja Hilta-Retriika. Anterilla on emäntä ja pikku tyttö, mutta Hemma on 38:n vuoden ikäinen "naimaton poika, joka ei ole vielä ketään riijastellukkaa, jotta ei hänessä ole elättäjää". Samoin 33-vuotias Janne "ei ole vielä yritellykkää, jotta hänellä emäntä pitäis olla -- se oli se iso mies, joka tässä kävellä jyrkilöi." Naimaton on Hilta-Retriikakin, 25-vuotias "komea tyttö, joka tässä pihalla käveli. Ei tämä ole halleja oilukkaa poikamiehiin -- liekö tullut tätiinsä".

Samoinkuin edellisissä on Kyllölässäkin talon toimet rahvasta myöten järjestetty. Vilkko on rahapussin pitäjänä ja Vilkon vaimo pääemäntänä, maidon ja ruokatalouden hoitajana. Karjaemäntinä ovat Jaakon vaimo ja Hilta-Retriika sekä tytär Aliina ja karjanhauteiden keittäjinä Iita ja Anterin emäntä. Lampaiden kaitsijoina häärivät Valpuri ja Aapelin eukko. Hevosmiehinä toimivat Janne, Hemma ja Eeno.

Talon pirtti 011 tavaton, isoimpia koko Kainuun kulmilla, seinäin pituus on aina 9.23 metriä. On talossa toinenkin pirtti, vanha savupirtti, aika suuri sukutupa sekin ja vielä asuttavassa kunnossa, tavallisesti työtupana käytetty.

Mutta vaikka talossa on tällainen kansan paljous, tarvitaan töissä vielä vierastakin väkeä. Onpa yletaikojaan palvelustyttökin.

"Kylän pantu palkkalainen, piikatyttö pikkarainen."

Ja heinätyössä joskus pidetään puolikymmentäkin kasakkaa, kyntötöissä keväällä muuan kasakka, samoin leikkuuhommissa sekä syksyllä "röhnän", mudan, nostossa ja talvella puiden ajossa, kun käydään itse "savotassa".

Kuhmon Kankivaaralla elää niinikään suurperhe, 27 henkeä. Neljä veljestä siellä kaikkineen yhdessä asuu ja askaroi. Talo kyllä ei ole suinkaan mitään ikitaloja, vain kolmisenkymmentä vuotta takaperin tapahtui, että veljesparvi meni metsään ja alkoi tehdä taloa ja raivata peltoa kylmään korpeen. Ja nyt on talo koko paikkakunnan parhaita, ja asujat ovat parasta vanhankansan väkeä.

Puolangan kuulussa napatalossa, jo rapparisotien ajoilta tunnetussa Askanmäessä, eli vielä aivan takavuosina yli 30-henkinen perhe yksillä tulilla, yksillä suuruksilla. Eläjiä oli kyllä vain kolme, neljä perhekuntaa, mutta ne olivat _kolmea eri sukua_, Moilasia, Holapoita ja Karvosia, naimisien kautta keskenään heimolaistuneita. Isäntänä oli "Askan vanha Junna", sukujaan Holappa, kotoisin Pudasjärven Korpisen Holapasta, josta oli aikoinaan tullut kotivävyksi Askanmäkeen. Mutta kun Junna jäi lapsettomaksi, hankki hän ottopojakseen veljensäpojan, Aatu Holapan, joka nai ja sai perheen talon pöytään. Sitten oli vanhaa Askan _Moilas_-kantaa Janne Moilanen, vanhan Junnan emännän veljenpoika, perheineen, ja kolmatta sukua oli Jussi _Karvonen_, joka Puolangan Neulikosta oli lähtenyt niinikään kotivävyksi ja nainut Jannen sisaren. Mutta vaikka nämä kolme Jussia -- eroitukseksi toisia "Junna"-teltiin ja "Janne"-teltiin -- olivatkin eri sukuja, sopivat he perheineen samoista kupeista lusikoimaan, kunnes vasta pari, kolme vuotta takaperin erosivat kolmeksi pesueeksi. Holapat jäivät yhteen, Moilaset muuttivat toiseen, ja Karvoset saivat kolmannen pesän, niin että suuri Askanmäki on nyt kolmena talona, kaksi jo ennen rakennettua on samassa pihassa, kolmas, vasta valmistettu, hiukan erillään.

Niinkuin Puolangan Askanmäessä erottiin ja hajaannuttiin elämään kukin omissa oloissaan ja syömään kukin omasta pöydästään, niin ovat jo monet Kainuun suurperheet hajaantuneet, ja niin ehkä hajaantuvat vasta nekin, jotka vielä elävät yksissä. Erotaan ensin eri leipäkuntiin, jaetaan maat miehiä myöten ja tehdään työtä vain oman perheensä eduksi. Sitten jaetaan kartanot, rakennetaan uusia asuinpirttejä sekä muita huoneita ja ruvetaan ponnistelemaan kukin vointinsa mukaan.

KUN VANHAT MUISTELEVAT MUINAISIA.

"Ei ole ajat niikuin oli ennen."

Se on alku, ja se on loppukin kaikkien vanhojen vaarien ja mummojen entisajan muisteloissa. Ennen oli kaikki toisin, paremmin, nyt on toisin ja huonommin. Metsät olivat vapaat, hakkasi puun, mistä halusi, taikka raatoi huhtaa, mihin tahtoi, ei ollut kieltoa, pyysi lintua, milloin tahansa, ei siitä sakotettu. Kalaakin sai pyytää, milloin vain halusi, eikä kukaan tullut kieltämään.

Ja työtä silloin tehtiin. Ei joudettu narukengissä kävelemään, ei vapriikin vaatteissa komeilemaan, eikä iltaseuroissa istumaan. Tuohikengissä kesäisin vain asteltiin, virsut, topsut taikka pollot jalassa liikuttiin halmeilla, niityillä ja leikkuupelloilla. Käytiinpä virsut jalassa kirkkomatkallakin. Saappaita taikka muita nahkakenkiä vain kannettiin kainalossa, kunnes ne kirkonkylillä vetäistiin jalkaan. Aitan orrella oli kyllä kenkiä monet parit riippumassa, saappaita, pieksuja ja ruojuskenkiä, mutta silti töpsöteltiin tuohisissa. Korkokenkiä, mustiakenkiä ei ollut kuin joillakuilla rikkailla, jotka olivat niitä "kaupunnista" tuoneet komeillakseen.

Jalkineiden mukainen oli muukin asu. Pilkkoa ja hurstia olivat vaatteet, taikka kotilampaiden villoista valmistettuja. Naisilla oli kesällä pumpuliset -- naiset itse karttasivat, kehräsivät ja kutoivat pumpulivilloista vaatetta --, talvella villakuteiset hameet ja "röijy oli ommeltu hameeseen kiinni". Selässä oli villainen saali, musta- tai ruunipohjainen, rantureunainen. Kirkkopaidat tehtiin pellavasta, jota tuotiin Kajaanin markkinoilta taikka ostettiin karjalaisilta laukkumiehiltä. Kirkkoröijyt ["Ei ollut ennen takkia koko Ristijärvellä. Mie kun teetin, niin herraksi sanoivat. Räätälikin, Jaakko Pyykkönen, sanoi, jotta en osaa tehä. Mutta minä sanoin, jotta kun teet semmoisen, pitemmän kuin röijy, olethan nähnyt herroilla. Se teki sitten, ja se oli ensimmäinen takki Ristijärvellä, Penna Heikkisellä oli toinen." (Oilinkin Hermanni).], lyhyet korkeakauluksiset miestenröijyt, joita pidettiin kymmeniä vuosia, tehtiin harmaasta sarasta, taikka mustasta tai sinisestä "ruottinverasta". Talvella pidettiin kotikutoisia sarkavaatteita sekä sarkapäällystäisiä lammasnahkaisia turkkeja. Päässä oli kesällä lippalakki, talvella ketun- tai lampaannahkainen hilleri. "Nyt ei enää kelpaa hurstipuku. Nyt pitää naisilla olla merinat ja silkkivaatteet ja miehillä vapriikin vaatteet, ja nyt pitää vielä olla nästyykit, ja niihin nenästä kerätään ja kotiin tuodaan. Raskittiin se ennen kentälle viskata."

Kontti selässä kesäisin kirkkomatkat astuttiin perävilkkaa metsäpolkuja pitkin, ja kontissa oli eväinä rieskat, piirakat, kalakukot ja linnuntäkät, kapahauvet ja voirasiat. Ei kyllä kaikilla ollut niin rikas eväskontti, toisilla oli vain karkeaa petäjäistä sekä halpaista roppavoita. Ja Mustos-ukko Puolangalla oli varannut kirkkomatkalle mukaansa vain suoloja sekä piimää. Kourallisen oli pistältänyt suolaa suuhunsa ja ryypännyt piimää painoksi. Voitiin kirkolle mennä myös veneellä, soudettiin monipeninkulmaiset järvenselät ja joenuomat ja kosket sauvottiin. Talvisin taas päästeltiin hevosella, ja eväsarkku oli reessä mukana. Eikä ennen tarvinnut rahaa ottaa mukaan kirkkomatkalle, mutta nyt ei penningeittä lähdetä. Siellä lanteilla juodaan kahvit ja syödään vehnäset, ja sittenkin palataan voivotellen: "Nälkäinen on kirkonkylä, ei lähe nälkä."

_Kahvista_ ei tiedettykään, vasta noin 50-60 vuotta takaperin sitä ihmeeksi ilmestyi joidenkuiden keittiöihin. Pappilassa oli kyllä jo joku saanut sitä maistaa, ja "olipahan se semmoista karstavettä". Yli 70-ikäinen Tiikkajan muori Kiannalla oli parikymmenen-vuotisena saanut kahvia ensikerran Suomulan talossa, ja hiukan vanhempi Keräsen muori oli samanikäisenä tutustunut siihen, kun Väisälän emäntä pannustaan sitä tarjosi. Puolangalla oli pappilan jälkeen ruvennut kahvihommiin kiertokouluttaja, Matti Kyllönen. Sotkamossa Suonvaaran ukko oli kohta 30:n vuoden, kun tutustui kahviin, ja Hyrynsalmella Kypärän ukko nuorra miessä ollessaan oli mennyt naapuriin kekrinä ja saanut kuumat kahviryypyt. Oli sitten Kypärän ukko tuonut kaupungista "pööniä" ja sokeria vähäisen, ja kauppias oli neuvonut valmistuskonstit ja ennustanut: "Kun jouvut 80:n ikään, niin kyllä kahvia juuvaan siinä, missä vellipannukin on tulella".

Tarpeellisia olivatkin kahvin käyttöneuvot, ettei olisi tehty niinkuin muuan Kiannan emäntä. Oli kinkerimatkalla oleva pappi antanut illalla emännälle pavut, että "keitähän minulle noista!" Ja jäänyt odottamaan. Vasta aamiaiseksi oli emäntä tuonut kahvipavut lautasella, hyvästi voilla sekoitettuina, päivitellen: "Olen monet ve'et keittänyt kuiviin, eikä ne ole pehminnyt". -- "No, annahan olla, kyllä ne välttää!" oli pappi kiitellyt.

Vähitellen uuteen juomaan totuttiin, mutta vähän sitä alussa käytettiin, puolitoista naulaa kun tervamiehet Oulusta toivat, riitti siitä jo koko vuodeksi. Pienessä puuhuhmaressa, kahvipörsyssä, pavut survottiin. Ja sen kahvipörsy teki -- niinkuin vanha Kemppais-Matti Hyrynsalmella oli ennustanutkin --, että ajoi petäjäpörsyn pirtistä pois. Ne kun eivät sovi samassa seurassa olemaan, riitelevät, jotta toinen tai toinen pois.

Ei myöskään _tupakkaan_ mennyt rahoja. Kylvettiin ja kasvatettiin sitä itse, _kessuja, nurkantakaisia, mehiläisen laulupuita_. Joka talossa oli huoneiden takana pienoinen kessupelto, ja syksyisin oli pirtinlaki täynnään kessukerppuja kuivamassa. Sitten kessut korjattiin aittaan taikka pirtinluhtiin tynnyriin ja tarpeen tullen noudettiin vihkonen ja hakattiin hienoiksi petkeleellä tai kirveellä pikku huhmaressa tai _hakkurissa_. _Hakut_ säilytettiin tuohipöntöissä ja mukana niitä kuljetettiin eläinten rakosta muokatussa kukkarossa. Ahkerasti sauhuteltiin isoilla, itse koverretuilla _visakopilla_ taikka _pahkakänillä_, joita imeskeltiin tuomenoksasta tai päreliistakosta tekaistulla varsikynällä. Isoiset pollauttelivat ylpeästi _syöskummi- ja hopeapeslaipiipuilla_, joita olivat ostaneet Oulusta parilla, kolmella ruplalla. Jopa jotkut, niinkuin esim. Hyvölän Renne ja Purolan ukko Sotkamossa, olivat niin mahtavia isäntiä, että haiuttelivat "vaapenta".

Nyt enää vain joku vanhankansan ukko kehtaa kessuja käryytellä. Ostotupakat pitää jo joka miehellä olla, jopa nuorilla savukelaatikot taskussa. "Piippuni pilaupi, en pane maankasvuja", oli muuankin renki ylpeästi torjunut Kemppais-Matin kessujen tarjouksen. Mutta "teki mieleni sanoa, jotta isäs poltteli vanhana potunvarsia ja nauriinnaatteja".

_Kauppiaita_ ei maakylissä ollut, tuotiin Oulusta, mitä tarvittiin. Pari kertaa talven kuluessa käytiin merenrannalla, syyslumilla joulun edellä ja kevätkeleillä Maarian jäljestä tehtiin matka. Vietiin lintua, voita, lihaa ja metsänriistan nahkoja, tuotiin suolaa ja rautaa. Pari viikkoa kesti matka. Kajaanissa käytiin markkinoilla joulu- ja helmikuussa, ja vietiin metsäeläinten nahkoja, mutta ostoksia ei Kajaanista juuri tehty, sillä siellä oli tavara paljon kalliimpaa kuin Oulussa. Taas "mitä lie räämäkalua tarvittu, sitä ostettiin laukkukauppiailta". Mutta sitten rupesi tulemaan kauppiaita maallekin, "ja ne ne on, jokka maakunnasta rahan hävittää".

_Tuluksilla_ vain lipsautettiin tuli. Mutta vanhan vaarin nuoruuden aikana jo nähtiin semmoinen kumma, että Hiltulan pojat Oulusta tullessaan toivat niin mokomia tikkuja, ettei muuta kuin housuihinsa pyyhkäisi, niin tuli tuiskahti tikun nokkaan. Ensimmäiset öljylamput olivat pieniä pahaisia läkkisiä _tuijuja_, joiden nokassa pikkuruinen tulennokare tuhrasi.

Eikä ennen _kouluilla_ ihmisiä rasitettu. Kiertokouluakaan ei ollut kuin sanansijaksi, ja rippikoulussa käytiin vain pari kolme, viikkoa. Sittenkin oli silti enemmän lukijoita kuin nyt, vaikka nyt niin paljon käydään koulua. Nälkä se opetti työtä tekemään ja maata viljelemään, ei tarvinnut kouluista hakea mahtia niinkuin nyt. Ja sittenkin nyt heitetään maat viljelemättä ja myydään yhtiöille. Kaikki parhaat talot ovat yhtiöiden hallussa, niin ettei jaksa kaikkia luetellakaan. "Metänjako" myös on yhtenä syynä nykyisiin oloihin. Ennen kun metsät olivat yhteisiä, ei kukaan saattanut hävittää metsiä niinkuin nyt. Nyt on ihminen joka puolelta niin kierroksessa, jotta et luulisi siinä kenenkään elävän. Et saa mennä metsäänkään etkä kalaan muuta kun määrätyllä ajalla.

Paljon on vanhoilla myös haastamista entisistä nälkävuosista. Kovia aikoja on täällä koettu, monet "moruvuodet", "kilovuodet", ja kaikkein kovinta _isona hallavuonna_, josta on jo vierähtänyt yli puolisataa vuotta.

Se oli kamala vuosi jo heti alun pitäen. Kevät oli kylmä ja pitkä, pari viikkoa jälkeen Eerikinpäivän oli vielä lumikinoksia maassa, ja kun juhannuksena soudettiin kirkolle, oli järvienselillä jäätä ja rantakaarteissa lumihankia. Ruis kasvoi vain kurjaa punaista uikeloa, ja senkin pani Perttulin halla, niin ettei tullut muuta kuin kahuja niinkuin kuusenhavuja. Ja ohrat menivät niin vähiin, jotta seulalla tuotiin pirttiin koko riihen elos, akanoineen kaikkineen. Niistä kun keitettiin puuro, niin vesi valahti lusikan koloon, kun pistettiin puuroa padasta. Perunat olivat niin voimattomia, jotta veden päällä lillivät.

Silloin syötiin _petäjäistä_, aivan puhdasta silkkoakin pitkät ajat monessa talossa. _Suolaheiniä_ keräiltiin halmeahoilta, sidottiin parilyhteittäin kuin ohrat, kuivattiin pirtin uunissa ja survottiin petkeleellä huhmaressa, seulottiin, ja karkeammat rouheet jauhettiin käsikivillä. _Olkia_ myös samoin survottiin. Niitä sitten yhdessä petäjän kanssa käytettiin leipään, suolaheinää kuin höystöksi. _Koivunparkkiakin_ kokeiltiin leiväksi, mutta se oli kovin pahaa, samoin _jäkälää_ ja _valkeata suokuohua_ [suosammalta], mutta petäjä oli parasta ja vanhastaan jo koettua.

Oulusta, Joensuusta ja Kuopiosta asti vedätettiin kallista viljaa, mikä saatiin, ja rahoja riitti, mutta harvalla oli kylliksi rahaa.

Silloin kuoli paljon ihmisiä nälkään ja nälän tuomiin tauteihin. Kaikki oikein laihtuivat ja kuihtuivat, ja "ihminen kun lamaan oikein menee, niin se sitten on kostutettava". Niin runteli ja kuihdutti nälkä ihmiset, että "kun kirkastuksena meni kirkkoon, niin ei enää montakaan tuntenut, mitä oli ennen tuntenut". Eikä niityllä tahtonut nälkiytyneiden raukkojen viikate pystyä heinään, "jos kuin näpeä viikate oli".

Monet perheet rajaseuduilta silloin muuttivat Venäjän puolelle. Jo taipaleelle nääntyi moni, ja moni kuoli perille, toiset jäivät iäkseen rajan taakse, Vienan-Karjalaan ja Aunukseen, naittuivat sinne ja perehtyivät.

PÄIVÄKAUSI PIRTISSÄ.

"Ilta istuin tulee, päivä maaten valkeaa."

Hiljaista oli elämä erämaiden yksinäisyydessä, hiljaisesti vieri lyhyt talvinen päivä lumikenttien ympäröimässä sydänmaan talossa, yhtä hiljaisesti kuluivat pitkän kesäisen päivän työrupeamat. Elämä oli ainaista aherrusta, miltei yhtämittaista arkea, jossa toinen päivä oli toisen kaltainen. Sillä karu maa ei ilmaiseksi, raatamatta lahjoitellut antimiaan.

Eipä ollut talvinen päivänkoitto vielä lähelläkään, kun jo korpitalon kansa havahtui yöunestaan. Emäntä ensinnä nousi, kävi katsomassa taivaan merkkejä, otti tulen päreeseen hiiloksesta puhumalla taikka iski sen tuluksilla ja pisti pirtin kiukaan lämpeämään sekä herätti muutkin nukkujat. Taikka jos oli talossa vanha ahkera muori, piti hän tarkan huolen nousennasta. Niinpä Leipivaarankin Vanhantalon Saara-muori aina ensiksi kavahti pystyyn, kävi ulkona taivastelemassa: "Voi, hyvänen aika, kun päivään nukuttiin! Kolmitähti on jo kujan päällä." Ja yö oli vasta juuri vierähtänyt sydänhetkensä ohitse. Kelloa ei ollut monessa talossa sen parempaa kuin mitä taivaantähdet antoivat merkkiä.