Part 3

Suuria sukutupia ovat monet nykyisetkin ulos savuavat pirtit. Semmoisia kuin Ristijärven Pyhännällä Klemetin asuinpirtti, joka on seiniltään yli yhdeksän metriä. Se onkin oikein juhlallisen laaja suurtupa, jossa on tilaa emännän ja isännän liikkua, talonväenkin työskennellä. On pirtissä korkeuttakin: laki on keskeltä lähes puoliviidettä metriä lattiasta. Pirtin mukainen on uunikin,joka on kuin pieni huone, neljä metriä sivuiltaan, ja sen tulipesä on kolmatta metriä pitkä, puolitoista leveä, yli puolta korkea. Semmoisia ovat suurpirttien uunit, 40 isoa leipää sopii tähänkin kerralla paistumaan. Uuni on pirtin ikäinen -- pirtti on rakennettu 1833 --, paasista muurattu ja Ristijärven ensimmäisiä savupiippu-uuneja. Nuoremmissa pirtinuuneissa on useasti holvaus lieden yläpuolella, ja kiukaan ulkokolkassa on Länsi-Suomen takkaa muistuttava syvennys, peräpohjolainen piisi, jossa talvi-iltasin poltetaan valaisevaa lämmittävä pystyvalkeata.

Kovin vaatimaton on kainuulaisen pirtin sisustus, semmoinen vain arkipäiväinen sydänmaan asunto, jossa kaikki kotoiset toimet tehdään: syödään ja juodaan, tupakoidaan ja syljeksitään lattialle, istutaan ja maataan, sairastetaan ja kuollaan sekä kosteat vaatteet, sukat, kintaat ja kengät, kuivaillaan, keitot kiehautetaan ja leivät, piirakat, kalakukot leivotaan ja paistetaan, kudotaan, kehrätään ja tehdään miehisetkin pirttityöt, lapset liekutellaan, eläimet teurastetaan, ja talvisin hevoset ovipuolessa käytetään appeella ja tarpeen tullen kengitetäänkin.

Leveät penkit ovat pitkin seinävieriä, Paltamon Mieslahden Heiskalassa on yli 6 m pitkä, 73 cm leveä honkainen sivuseinän penkki, ja peränurkassa pitkä pöytä, toisinaan vanhaa sydänmaan mallia: jalkapari kuusenjuurakosta veistetty, kansi tukevasta hongantyvestä. Istuimina on pitkäpöytärahi, nelijalkajakkaroita, pyöreitä honganpölkkyjä ja puunjuurista koverrettuja palleja, harvoin selkänojallisia tuoleja. Joskus on karsinassa taikka ovinurkassa tai uunin kupeella leveä, laudoista naulattu sänky jonkun vanhuksen taikka sairaan leposijana. Talvipakkasilla useasti loikoillaan uunilla, ja entisaikaan naiset toisinaan kiipesivät kiukaalle kehräämään ja karttaamaan.

Pirtin lukuisilla orsilla on kaikilla tehtävänsä. Paksut orret oven yläpuolella ovat _halko-orsia_ ja tarvispuiden kuivaustelineitä, _päreorret_ karsinassa päreitä varten, _koukkuorsi_ lieden päällä patakoukun ripustimena, _kinnasorret_ keskipirtillä kintaiden kannattajina, sitten on vielä _leipäortta, tupakkiortta_ sekä monia _vaateorsia_ huiveille, esiliinoille, hameille ja muillekin pukineille. Lisäksi pidetään vaatteita nauloissa seinillä: miesten takkia, puksua, lakkia, liiviä sivuseinällä, naisten hametta, röijyä, esiliinaa karsinapuolessa. Peräseinällä pidetään leipomavehkeitä, peränurkassa ikkunankorvallisissa miesten työkaluja. Kangaspuiden, _väävistoolien_, tilapäinen paikka on kesällä sivuseinän puolessa, talvella karsinassa.

Kukkiakin on toisinaan pirtin ikkunalla asuntoa ilahduttamassa. Useimmin nähdään punakukkainen _palsami_, useasti myös _pippuri_, taikka _elämänlanka_, joskus _keisarinmyntti, kurjenmiekka, pihlajaruusu, kaana, turnes ja nilja_.

Entisaikaan pestiin pirtti vain kekriksi, jouluksi ja Maariaksi sekä kesäksi, keväällä kun miehet olivat menneet tervahaudalle.

Tavallinen kainuulainen asuinrakennus käsittää _asuinpirtin_ ja eteispirtin eli _eteisen_, joiden välissä on _porstua_. Porstuan perässä on kamari, _peräinen_, kaksikin, jolloin toinen on _köökinä_. Eteisen kyljessä on toisinaan _kamari_, johon käydään porstuasta tai eteisestä.

Hyvin höllä on vanhan talon eri huoneitten yhteenliittyminen, eri ajoilla rakennettuina ne saattavat olla tykkänään eri korkuisia. Pirtti on eteistä korkeampi taikka taas päinvastoin, ja peräinen kaikkein pienimpänä suojana kyhjöttää yksinään poikittain, aivan irtaallaan porstuan takana. Sydänmaiden taloja kierrellessä tulee huomaamaan asuinrakennusten eri kehitysasteet: näkee pirtin, jonka edessä on vain pisteporstua, talon, jossa eteisen sijalla on pikku aitta, taikka porstuan peräinen on aittana, tapaapa joskus asunnon, jossa pirtti ja sauna ovat vastakkain.

_Sauna_ on pienellekin pirtin eläjälle yhtä tarpeellinen kuin asuinhuone. Vanhoissa taloissa se on useasti pihan piirissä, mutta myöhemmin on se saanut siirtyä etemmäksi järven rannalle, puron partaalle taikka kaivon viereen. Se on vain tavallinen kotoinen kyly, nokiotsainen matala huone nokisine seinineen ja mustine kiukaineen, lautasineen, penkkeineen, orsineen. Kiukaansuu on länsisuomalaiseen tapaan perään käsin ja lautaset tavallisesti peräseinän vieressä. Saunan edessä on useasti keittokota.

Samoinkuin sauna on _riihikin_ vanhoissa taloissa aivan kartanon takana, yksinäinen rakennus vain, talon kolmas tärkeä suoja, jossa jumalanviljat puidaan ja puhdistetaan. Syksyisin se lämpimissään hikoilee ja savuaa, taikka pitää se ahkeraa varstankolketta. Kesäisin ja talvisin on riihi toimetonna, romusuojana taikka olkihuoneena.

Mutta pihamaan toisella puolella ovat _navetat ja kujat, tallit kylkeisineen, lammasnavetat sekä karjakodat ja kontuladot_. Navetat ovat puusiltaisia, parrellisia eläintensuojia, kujat patsasniekkaisia katoksia navettain ja latojen vaiheilla,tallit monesti vanhaa kammioniekkamallia pikku kylkeisineen. Pihan jommallakummalla sivulla on toisinaan komea vanha luhtirakennus puoteineen, ulkonevine kammioineen, ja sitä vastapäätä _kamarirustinki_ ruokakamarina, maitohuoneena sekä jonkun perheenjäsenen makuusuojana.

Etäämmäksi kartanosta ovat asettautuneet _aitat_. Usein muodostavat ne oman hauskan ryhmänsä, joskus viisilukuisenkin harmaan joukon, ja ne ovat melkein järjestään kaikki talon vanhinta kantaa ja sukujuurta, jotkut ikävanhukset polveutuen aina 16. sataluvulta. Mutta niinkuin vanhan kansan tervaskannot, ovat ne vieläkin vahvaa tervettä honkaa. Aitat ovat joko _vilja- ja jauhoaittoja_, taikka _kala- ja liha-aittoja, romu-, verkko- sekä kalma-aittoja_. Taikka ovat aitat _vaatepuoteja_, pieniä somia huoneita, jotka ovat samalla tyttärien ja piikojen, poikien ja renkien kesäisiä makuusuojia. Silloin on aitassa seinään kiinnitetty sänky, ja tyttärillä on orret ja seinät täytenään vaatetta, vaikka minkälaista ja minkäväristä: paitaa, lakanaa, huivia, vyöliinaa, hametta, röijyä, sukkaa, vantutta, kaikkea mitä toimekas talon tytär tarvitsee.

_Paja_, raution matala reppänäkattoinen kalkutteluhuone, on joissakuissa taloissa kartanon takana. Silloin tavallisesti joku talon miehistä osaa, ainakin omiksi tarpeiksi, käytellä pajakapineita. -- Järven rannassa on talolla _nuottikotansa_.

Siellä täällä metsäjokien rannalla näkee joskus yksinäisen pikku myllyn, semmoisen hyvin yksinkertaisen hierinmyllyn, jonka pystyssä seisova siipitukki käydä kieputtaa, ja samalla ilman rataslaitosta, vain navallaan pyörittää kiveäkin ja jauhaa salolaisen leipäviljat sekä puurokset. Parin kolmen talon yhteisiä pikku myllyt tavallisesti ovat, ja vuoron perään niissä jauhatellaan, jauhatetaan joskus naapureillekin, taikka annetaan heidän itsensä jauhattaa. Myllyn luona on pieni sauna, jossa jauhattaja saa ajankulukseen lepäillä, kun mylly haltian hoidossa käydä kalkuttelee. Tavallisesti ollaan myllyä käyttämässä yöllä, ja silloin saatetaan helposti saunan lämpimissä nukahtaakin. Mutta jos kivet käyvät tyhjään, voi haltia kyllä tulla herättämään nukkujan, jotta "mylly käy tyhjään!" _Tuulimylly_ on harvinainen laitos, vain jokunen on koko kulmakunnalla. Kuhmolainen on keksinyt hyvin yksinkertaisen tuulellakävijän: on ladon- tai aitankatolle laittanut siivekkään kojeen, josta vähäiset hammasrattaat välittävät viepotuksen alas sijoitettuihin pieniin kiviin. Semmoisen kummannäköisen tuulessa-hosujan näemme esim. Sumsan kulmilla Polvelassa, toisen Kuhmon Jonkerintien varrella.

Vielä yksinkertaisempia hierinmyllyjä ovat _käsikivet_, joita vielä siellä täällä tavataan, aittaan, saunaan, latoon taikka porstuaan sijoitettuina. Puurojauhoja, ja talkkunaksia niillä vieläkin tarpeen tullen pyöräytellään. Kivelän Taneli Puolangalla oli ennen aina käsikivillä viljansa jauhanut ja kehuskellut, jotta hän on parempi kehnoa myllyä.

Harmaita, laudoittamattomia, maalaamattomia ovat tavallisesti Kainuun maiden talot, pitkille nurkille salvettuja, maloilla päällystetyillä tuohikatoilla suojattuja. Pirtin uunit on muurattu harmaista paasikivistä, laki vankoille kurkiaisille ladottu halotuista puolipyöreistä puista, paksu pilarihirsi on laen alla poikki pirtin, ikkunat neli-, kuusi-, kahdeksanruutuisia. Aitat on useasti salvettu pyöreistä hirsistä, jopa vanhimmat pyöreälle salvaimelle, toiset taas kuusikulmaiselle sulkanurkalle. Aivan erikoisen muodon antaa aitoille ulkoneva otsakomero, kammio, sekä sen alaiset nurkkaveistokset, ja omituisen kohottavan keveyden hauskat pienet jalkapatsaat, jotka seisoen tukevalla hirsiperustuksella kannattavat koko aittaa. Ominaisia ovat myöskin pihanperäiset patsaalliset kujakatokset sekä vanhat kammioniekkaiset tallit pienine kylkeissuojineen.

Harmaa, vaatimaton on Kainuun metsätalo, erämaan tunnelma asuu sen seurassa vaaran laella. Se on juuri sellainen kuin yksinäisen hiljaisen korven kodin odottaisi olevankin. Niinkuin harmaa talo sopeutuu erämaahan, niin sopeutuu erämaan harmaa sarkapukuinen kansakin taloonsa ja karuun kotiseutuunsa.

Korpi on kasvattanut kansan kaltaisekseen, ja kansa on luonut kaltaisensa korpitalon. Puolangan vaaroja.

YHTEISKUNNALLISISTA OLOISTA JA OIKEUSTAVOISTA.

"Maalla eletään maan tavalla, eikä maalta pois paeta."

Vaaroille rakennettuja ovat useat Kainuun korpien vanhat talot. "Ne on kaikki nämä vaarojen selät ennen olleet halmeina, ja ne on sitten tehty pelloksi, ja sitten talot tehty." Korkealla vaaralla säilyi pellon vilja maahalloilta ja ylhäiseltä asemaltaan saattoi vaaran valtias pitää silmällä suunnatonta salomaata: vainosotien aikoina voi sieltä, milloin mistäkin salaisesta korvesta kohota vaarallisen rapparin nuotionsauhu. Kovin korkealle ovatkin muutamat uutisraivaajat uskaltaneet kohottaa kotinsa. Niinpä Hotakkavaaran pihamaalta, Kuhmon Nurmeksen tien varrella, kantaa silmä joka suunnalle peninkulmien päähän, näkee vaaroja ja vaaroja kymmenittäin: Kukkovaarat kaukaa Ontojärven takaa, Kujanginvaarat etäältä Nurmeksen kulmilta, vieläpä kuulun Vuokatinkin lännessä taivaanrannan komeana kumuna. Ja läheisempien vaarojen laiteilla, harjuilla erottaa silmä ihmisasunnoita. Miltei yhtä suunnaton salo on katseltavana Ylitalon Kuorevaaralta, Puolangalla, sekä saman pitäjän Puokiovaaralta ja Leipivaaralta, samoin Hyrynsalmen Oravivaaralta ja Sotkamon Naapurivaaralta. Kiannan Leinosenvaaralta voi kesäiltasin nähdä savun kohoavan yli 30:sta karjansuitsusta, toiset aina Puolangan, Pudasjärven ja Taivalkosken puolelta.

On vanhoja taloja myös suurien selkien ranta-ahoilla.

Yksinäisiä korpien valtiaita olivat alussa erämaiden talot. Naapurieläjän saattoi nähdä vain etäisellä vaaran laella, taikka kohosi sen savu kaukaisen järven laaksosta. Ja niin vielä nytkin monet talot elävät aivan ypö yksinään salollaan. Toisilla vaaroilla saattaa taas olla pari taloa, toisilla kolme ja neljäkin, joskus viisi, kuusikin asukasta saman vaaran seutuvilla. Niinpä suurustaa Puolangan Leipivaaralla neljä taloa ja kolme, neljä mökkiä, Kiannan Saarivaaralla viisi taloa, Pyhällävaaralla Pispajärven kulmilla kuusi, Puolangan Puokiovaaralla on kymmenkunta eläjää, Hyrynsalmen Oravivaaralla samoin, samoin Kiannan perukoilla, Juntusrannalla. Mutta vaarojen eläjät asuvat enimmäkseen etäämpänä toisistaan, Länsi- ja Etelä-Suomen tiheitä suurkyliä ei Kainuun köyhä korpimaa ole jaksanut kohottaa.

_Vaaraksi_ kansa asuttua vaaraa useasti sanoo, niinpä saa kuulla: "meiän vaaralla", "teiän vaaralla", "Leinosenvaaralla", "Naapurivaaralla" j.n.e. Kuulee myös puhuttavan kylästä: "Pyhäkylästä", "Leinokylästä", "Tapanikylästä"... Sillä "jossa on talot niinkuin yhessä kohti, niin se on kylä aina". Mutta "kylällä" tarkoitetaan nykyään myös suurempaakin yhteiskuntaa, kinkeripiiriä, johon saattaa "vaaroja" ja "kyliä" kuulua useampia, jopa kymmeniä "numerotaloja". Kaukaista kylää taikka kylän kaukaista kulmaa sanotaan useasti _perukaksi_ ja _nurkaksi_. Niin voidaan tulla "Jonkerin perukalta" tai "Vihajärven perukalta" ja mennä "Vieksin", "Auhon" tai "Askannurkalle". Asukkaita nimitellään elinpaikkansa mukaan, ja ollaan joko "leipivaaralaisia", "vuokkilaisia", "vihajärveläisiä" tai "köngäsmäkeläisiä". Puolangan Väyrylän kylässä on toinen pää "somerolaisia", toinen "salmislaisia", Somero- ja Salmisenjärvien mukaan. Ja talon isäntä saattaa yksinäänkin olla "-lainen", esim. "Askalainen", "Kiekkiläinen".

Harvassa vielä nytkin on ihmiseläjää nälkämaiden karuissa selkosissa. Niinpä esim. Puolangan kirkolta ajettaessa uutta Näljängän tietä Pispajärvelle, sattuu tien varrelle vain neljätoista taloa ja taloryhmää sekä kymmenkunta mökkiä. [Taloja: Ylitalo, Honkavaara, Lassila, Napikka, Korkeainen, Taltta (2 taloa), Kiehtäjä, Polvela (2 t.), Lehtovaara (3 t.), Korkeainen, Nivavaara (4 t.), Leinokylä (5-6 taloa etäällä toisistaan), Huokausvaara ja Pekkala. Mökkejä: Viiselä, Saari, Sänkelä, Siirtola, Timonen, Sakariaho.] Ja matkaa on kuitenkin seitsemän, kahdeksan pitkää peninkulmaa.

Saman vaaran talot ovat tavallisesti saaneet asujansa vaaran alkutalosta. Perheen lisääntyessä siirrältyi joku pojista syrjemmäksi ja asui oman kodin. Monesti voi talosta eroava asettua vain samoille pihoille elelemään yhteisillä tanhuvilla. Ajan vieriessä saattoivat talot toistamiseen jakautua, ja vaaralle syntyi useita saman suvun asumuksia, ja vaara ympäristöineen joutui antamaan viljaa koko suvulle.

Talosta eroavalle annettiin hänen oma osansa. Jos poika asettui samoille maille elämään, ja talo joutui jaettavaksi, ositeltiin kaikki vain "ilman lantmeetaria". Kutsuttiin pari syrjäistä todistajiksi ja arvostelijoiksi, ja siinä sovinnossa määriteltiin, jotta "se pelto sille, ja se sille, se niitty sille, ja se sille." Itse kun tiedettiin, missä voimassa pellot olivat ja miten paljon kuhunkin kylvettiin, ei tarvinnut niitä mittailla. Samoin tiedettiin niityistä, miten paljon suunnilleen kullekin suovanpohjalle ja ladonalalle saatiin heiniä. Ei karttoja eikä rajapyykkejä kaivattu, miten oli ositeltu, se piti paikkansa. Samoin jaettiin sovinnossa kartanokin, yksi sai yhden huoneen, toinen toisen. Pois muuttavalle rakennettiin yhteisin voimin uusi asuinhuoneusto. Jos se tuli etemmäksi emätalosta, muutettiin eroavan saamat ulkohuoneet sen luo, mutta jos asunto pysytettiin samoilla pihoilla, saivat ulkohuoneet jäädä asemilleen. Niin saatettiin asustella pihasilla, jossa eri pirttien talli-, navetta-, lato- ja aittapolut kävivät ristiin ja rastiin. Saunat ja riihet olivat useasti yhteisiä: riihittiin vuoroin, ja saunoiteltiin yksissä. Mutta myöhemmin päästiin omiin riihiin ja saunoihin. Tämmöisen yksillä pihoilla asustavan pari-pirttisen veljestalon asemakuvan näemme vieressä olevassa piirroksessa, Timosien talon, Polvelan, Kiannan Näljängältä. Siinä kummallakin asujalla on omat pirttirakennuksensa saman pihamaan, _kartanon_, vierellä, mutta ulkohuoneet ovat sekaisin kahden puolen kujaa. Pertulla on tallinsa Matin puolella pihaa ja Matilla navettansa, karjakotansa Pertun puolella kujaa. Saunat ovat omilla puolillaan, mutta riihet samoilla mailla. Paja, kuja ja kaivo sekä veneranta ovat yhteisiä. Taloa ympäröivät pellot on ositeltu siten, että Perttu on saanut "Navettapellon" ja "Savikon", riihentakaisen "Suinisen" ja "Niemipellon" länsipuolen, Matti taas "Hoikan" sekä itäpuolen "Niemipeltoa".

Mutta jos perheestä eroava asettui etemmäksi salolle uutiseläjäksi, tehtiin hänelle koko asumus yksin voimin. Niin esim. Hyrynsalmen Kypärävaaran miehet pystyttivät pois menevälle pojalle elinsijan Pihlajalehdon sydänmaahan, neljänneksen päähän talosta. Ainakin aitan -- useasti oman salvamansa makuuaittansa -- otti eroava poika talosta matkaansa.

Irtain omaisuus,_maanpäällinen_: työkalut, ajokalut, astiat, jyvät, eläimet ja kaikki, soviteltiin samanarvoisiin osiin jakajain luvun mukaan, ja sitten pantiin _arvalla_, kuka minkin osan sai. Mutta _metsiä_, jotka ennen olivat yhteisiä, ei tarvinnut ositella. Ei myöskään vaatteita jaoteltu, jokainen piti omansa, mitä oli yhdessä elettäessä saanut.

Jos poika taas tykkänään erosi talosta ja tahtoi osuutensa rahassa, maksettiin se hänelle sopimuksen mukaan.

Mutta tytär ei ison kodista erotessaan päässyt suurille saamisille, eikä sitä juuri ansainnutkaan. Talot olivat kaikki _tekemöisissä_ ja _miesten_ raatamia, tyttäret eivät suuria saaneet aikaan. Sillä kun he täysi-ikäisiksi tultuaan olisivat jotakin kyenneet tekemään, jättivätkin he kodin ja menivät naimisiin. Maksa sitten heille vielä, kun muutenkin saat heidän eteensä raataa ja puskea, pojat manailivat. Miehelään mennessään saivat tyttäret heti _myötäjäisensä_, jotka olivat "niinkuin _alkuantoa_". Myötäjäisten suuruus riippui talon rikkaudesta, mutta _makaukset_ ja _pitovaatteet_ vaatearkkuineen sekä _rukin_ sai miltei jokainen tytär heti mukaansa ja sitten syksyllä Mikkelin jäljestä _perintölehmän ja -lampaan_. Niinkuin sanottiinkin:

"Turkit, veltit laitettiin, lehmät, lampaat annettiin."

Isoisen talon tyttärellä oli myötäjäisiä aitan täysi: 5-6 höyhentyynyä, 3-4 alusraanua, 2 takkia, päällysveltit, kymmeniä lakanoita, hurstisia, piikkoisia ja liinaisia, pitkä turkki mustista lammasnahoista ommeltu, päällys "ruottinverkaa", 20 hametta, 20 röijyä, 20 paitaa, 50:iä huiveja, 4-5 silkkihuivia. Oli niissäkin jo koko omaisuus, mutta ne olivatkin enimmäkseen tyttären omaa työtä, tyttöajan ahkerointia. Niinpä ei tarvinnut miniän mieheltään kymmeniin vuosiin ruikutella vaateapua, tuli kyllä ominsa toimeen.

Jos nuoret elivät talon yksissä pöydissä, joutui perintölehmä appelan karjaan, sen maidot ja voit anopin aittaan, vain perintölampaansa sai miniä keritä omiksi hyvikseen, mutta lampaan saamat karitsat omistettiin talon katraaseen. Yhteisestä pesästä erotessa miniä sai lehmänsä ja lampaansa, mutta ei lehmän eikä lampaan laittamia karjanlisiä, ne talon suojissa ja ruoissa saatuina kuuluivat talolle. Mutta jos taas miniän piteille oli talon karjassa sattunut joku onnettomuus, vaikkapa "metsä" tuhonnut, oli se talon vahinko, ja talosta täytyi antaa samanarvoiset siivatat sijaan. Perinnönjaossa saivat talon miniät jokainen ennen jakoa "ottaa päältä pois piteensä". Jos miniä kuoli miehelässä lapsetonna, tulivat tyttären vanhemmat ja veivät pois kaikki, mitä hän oli tuonut myötäjäisinään. Sillä vaimo ei ennen mennyt miehen suvulle miehen mukaan, vaan oli edelleenkin omalla suvullaan ja käytti omaa sukunimeään. Lapset vain saivat isän sukunimen.

Vasta isän kuoltua saivat tyttäret pienoisen perintöosansa, tavallisesti puolet siitä, mitä pojalle maksettiin, mutta voitiin tytärtä joskus niinkin katsoa ylön, että annettiin hänelle vain satanen, kun pojalle työnnettiin tuhat. Niinpä oli eräässä varakkaassa, omin viljoin toimeen tulevassa puolankalaisperheessä pojalle annettu talo, mutta tyttäret hyvitetty vain sadalla markalla. Ja jaon jälkeen oli poika heti myynyt talonsa metsää 20,000 markasta!

Äidin kuoleman jälkeen saivat tyttäret mennä perimään emonsa vaatteet. Ne kaikki kuuluivat heille, vaikka olisivat olleet vuosikausiakin poissa kotoa ja äiti ollut vuosikausia pojan hoidettavana. "Tyttäret ne on olleet aina äidin vaatteiden perilliset." Samoin taas pojat ovat perineet isäukon vaatekerrat.

Perintölehmänsä ja -lampaansa saivat tyttäret siinäkin tapauksessa, vaikka eivät menneet mieheläänkään, kunhan vain muuttivat pois kotoa.

Talo annettiin tavallisesti _vanhimmalle pojalle_ taikka luovutettiin sille, "kuka enimmin rakasti", taikka pantiin tasan. Sillä, joka talon otti, oli "suuri vaiva vanhusten hoitamisessa", kun sai heidät _ruokkolaisikseen_, siksi hän saikin talon kovin vähällä sisarusten suorittamisilla.

_Ruokolle_ voitiin ruveta kahdella tavalla: joko _pöytäruokolle_ taikka _irtonaiselle_. Pöytäruokolla eläjä sai syödätalon pöydästä, mitä siinä oli tarjottavana, hyvää tai huonoa Mutta jos ruokkija hävisi talostaan, vaikkapa joutui metsäsaunaan kituroimaan, täytyi ruokkolaisen seurata mukana ja tyytyä saunapöydän syötäviin. Toisin oli irtonaisessa ruokossa, se täytyi maksaa, mikä oli sovittu, vaikka maksaja olisi joutunut kuusen juurelle kupsehtimaan. _Ruokkokirja_ oli ankara kirja, siinä tarkoin lueteltiin kaikki maksettavat ja tehtävät. Niin piti ruokkolaisille [tiedot eräästä varakkaasta Hyrynsalmen talosta n. 50-60 v. takaperin] vuosittain antaa kolme tynnyriä jyviä kummallekin, puoleksi rukiita ja ohria, leiviskä lihaa kummallekin, samoin leiviskä suolakalaa, puoli leiviskää kapakalaa, tynnyri perunoita taikka valmiiksi muokattu tynnyrin perunamaa, useita kappoja suoloja, pari lehmää lypsettäväksi, jopa pari lammasta kerittäväksi talon ruokossa, vielä joka toinen syksy lehmä teurastettavaksi, jopa tupakkiakin leiviskä ja viinaa 6-7 kannua, lisäksi tarverahaa 5-6 ruplaa joka vuosi. Sitten vaatteen puolta piti antaa alusvaatteet joka vuosi, päällysvaatteita "sen mukaan kuin hajosivat", kintaat käteen ja kahdet kengät kummallekin vuosittain. Asuntona piti olla lämmin huone, kynttilöitä tarpeen mukaan, huone ruokia varten, vieläpä oma aittakin.

Asuinhuone piti pitää puhtaana, ja kun ruokkolainen joutui vanhaksi, oli palkattava piika hoitamaan. Myllyssä piti käyttää vanhojen viljat, ja heitä itsiä piti käyttää hevosella kirkossa sekä kinkereillä -- olipa joillakuilla äijillä ohjelmassa käyttö Kajaanin markkinoilla. Ja sitten lopuksi piti vanhat saattaa _kunnialla hautaan_.

Talon väkeä olivat myös _palvelijat_, jotka vuosipalkasta tekivät talon töitä. Suuren suuri ei palvelijan palkka ollut, _rengille_ maksettiin 3-30:een paperiruplaan vuodelta sekä _piialle_ kymmenkunta ruplaa, lisäksi vielä annettiin _vuosivärkit_. Renki sai vuosivärkkeinä kahdet _hurstihousut_ ja kaksi _hurstipaitaa, sukat, syylingät ja vanttuut, vasikannahkarukkaset, kengät ja kengäkset sekä lakin_. Kotikasvuinen tupakka oli vapaasti renginkin sauhuteltavana, taikka määrättiin hänelle piipun täytettä leiviskä vuodessa. Monet rengit ryypiskelivät suuren osan palkastaan talon viinassa. Olivatpa jotkut isännät niin ovelia, etteivät huolineet semmoisesta rengistä, jolle ei viina maistanut. Piian vuosivärkkejä olivat kengät ja kengäkset, sukat ja vanttuut ja _huivi_ sekä kymmenen kyynärää toimikaista _hurstia_ paidanylisiksi ja viisi kyynärää kaksivartista _piikkoa_ paidanalasiksi, vielä neljä naulaa villoja, joita sai talvella, karjatöiden lomassa kehräillä ja kutoa vaatteikseen.

Samassa pöydässä istuivat niin talonväki kuin palvelijatkin, samassa pirtissä maattiin talvisin ja samoja töitä toimiteltiin. Kaikissa kesätöissä, huhdan raannissa, kyntöpellolla, niittämässä, nuotanvedossa häärivät naiset niinkuin miehetkin. Juhannukseen asti piti päivä isäntäin puolta, mutta siitä lähtien rupesi se olemaan palvelijain puolella.

Silloin kun terva- ja halmetyöt olivat käynnissä, oli talossa työtä, niin ettei aina ehditty niitä omin voimin, palvelijainkaan avulla, toimittaa. Piti vielä palkata kasakoita, jotka elivät talon leivissä ja talon tupakalla täyttivät piippunsa. Rahapalkkaa maksettiin kasakalle noin rupla viikolta. Useasti täytyi kasakka paran kesällä suoritella talvisia syönnöksiään, kun oli "kesätyön päähän" jo talvella vähennellyt talon viljavarastoja. Kasakkoina työskentelivät _huonemiehet_ sekä vähävaraiset _mäkitupalaiset_, jotka pikku mökeissään talojen aidan takana ahertelivat omia aikojaan.