Part 21

Niitä oli joitakuita semmoisia ihmisiä, _näkijöitä_, jotka saattoivat nähdä kalmalaisia, kun ne olivat liikkeellä. Näkijäksi tuli, paitsi ruumiinsaippualla silmänsä pesemällä, myös, jos säikähti kalmapaikassa taikka muuten vainajaa pelästyi, taikka jos tietäjä kalmanytyköillä sipaisi silmät, taikka työnsi vainajaa vetämään valjastetun hevosen mahan alatse. Näkemisestä taas saattoivat tietäjät parantaa: pesivät, valoivat ja veivät pesuveden kalmapaikkaan taikka heittivät kirkolle käsin. Kalmalaisten näkijä oli myöskin kukko, ja sitä kyöpelit pelkäsivät. Ennen vanhaan oli ihmisillä ollut kukko kainalossa, kun piti pimeissä mennä kirkkomaalle. Kukko oli heti parkaissut, kun oli nähnyt kalmalaisen, ja silloin kyöpelit lähteneet pakoon.

Mutta tietäjät eivät pelänneet kyöpeleitä, he päinvastoin menivät öisin kirkkomaalle ottamaan kalmanväkeä. He nostivat kuolleita haudoistaan, jopa niin että ne ihan ilmihaamussaan esiintyivät niinkuin kuuna päivänä ennen eläessään. Kalmanväen saivat tietäjät mukaansa, kun ottivat kirkkomaasta _kuolleitten multaa_ -- varsinkin pääkallosta karistettua -- pikku _nytykköihin_, ja väki seurasi nytyköitä. Vanhat tietäjät oikein avasivat haudan, avasivat arkunkin ja kolme kertaa hopearahalla nostivat multaa kolmeen nytykkäänsä ja sanoivat:

"Nouskoot seittemän äitin lapset yhellä kerralla!"

Hopeata vain vuolaisivat sijaan. Vieraasta navetasta kävivät tietäjät keritsemässä lampaista villoja nytykköihinsä, kiersivät villat riepuun, tuoheen ja nahkapussiin taikka punaisella langalla sidottuun vaatemyttyyn. Nytykät kannettiin joko liivintaskussa, taikka vyöhön asetettuna vatsan alla ohimossa. Oikein täydellisen ja lujan kalmanväen sai, kun otti multia kolmelta kirkkomaalta. Semmoinen vahva _kolmenkirkonväki_ oli ollut Karppis-tietäjiillä sekä Tervos-Jussilla Murtomäellä, samoin eräällä kuhmolaisella taikurilla. Silloin sai jo aikaan melkein vaikka mitä. Mutta kalmanväki oli vaikeata hallita, se kun ei tahtonut pysyä alallaan, toimetonna, vaan sillä piti aina teettää, mitä tahansa, hyvää taikka pahaa. Ja taas, jos ei sitä osannut oikein hoitaa, saattoi se ruveta itse isäntäänsä ahdistelemaan. Varsinkin jos nytykät saivat kastua, joutuivat vedenväen kosketuksiin, hirmustui kalmanväki ja lennätti kantajansa taivaalle.

Monesti veivät tietäjät kalmanytykät jonkun vihaamansa naapurin huoneisiin, pirttiin, saunaan, riiheen, navettaan, kätkivät jonnekin piilopaikkaan, uunin taakse _leppälootaan_, taikka portaiden alle, sillan alle, nurkkakomeroon. Silloin alkoi huoneessa tyhjä möykätä, viskellä astioita, huonekaluja sekä pitää kaikenlaista pauketta. Niin oli laitettu möykkääjä Iivantiiralla Haukilehdon navettaan sekä Lammasperällä Niemisen vanhaan pirttiin, samoin Hautamäen muorin saunaan. Mutta jos toinen löysi nytykät ja vei ne _hetteeseen_, kävi väki vaivaamaan tuojaansa, jopa tappoi hänet, jos nytykät poltettiin _alakivellä_.

_Painainen_ oli "yhtä luokkoo manalaisten kanssa". Sen oli joku pahansuopa nostanut ja saattanut ihmistä vaivaamaan taikka hevosta, lehmää rasittamaan. Tuli se myös siitä, kun säikähti kuollutta, jotta "ruumis rupesi päälle pakkaamaan". Sen saattoi tuimalla tulistumisella karkoittaa. Lehmivaaran ukko sanoi paukauttaneensa kirveellä seinään ja kirmaisseensa: "Ootko sinä parempi minua? Jos luulet olevasi parempi, niin tule käsiin!" Mutta jos tiedettiin, että painajainen on tullut maan päällä olevasta kuolleesta, käytiin vuorostaan häntä säikäyttämässä. Mentiin riiheen, viskattiin huppu vainajan päältä pois ja kepillä säväytettiin häntä ja sanottiin: "Mitä sinulla on minun kanssani tekemistä?"

_Ne tiet ja polut_, jotka veivät talosta _kirkolle_ käsin, olivat keijulaisten ja kalmalaisten kulkukeinoja, samoinkuin selkosille vievät polut olivat metsänväen käymäteitä. Niillekään ei saanut asettua makaamaan, eikä sytyttää niille tulta. Määttä-Joopinkin, joka kerran nukahti kirkkopolulle, heittivät kyöpelit syrjään. Joopi ei kyllä siitä sen enempää säikähtänyt, kysäisihän vain: "Oliko mies raskas?"

Oli sitten vielä joukko haltioita, jotka asuivat ahtaammilla aloilla. Semmoisia olivat asuntojen, saunojen sekä muiden rakennusten haltiat. Jokaisessa asunnossa oli oma haltiansa, _pirtinhaltia_, mies tai nainen, aina sen henkilön mukaan ja näköön, joka oli ensimmäisen tulen virittänyt asuinsijalle. Pirtinhaltia näytteliytyi tavallisesti erinäisten tapausten edellä, tulipalon, kuoleman tai muun suuren onnettomuuden uhatessa, mutta saattoi se vaaran lähestyessä herättää talon väenkin: "Nouskaa, nouskaa ylös!"

Saunassa taas hallitsi _saunanhaltia_, joka oli varsin vihainen, jos käytiin lauantaina päivänlaskun jälkeen kylpemässä. Pääkkölän vanhalta muoriltakin, Kuhmossa, oli haltia kiskaissut nahan orteen, ja muuatta Jonkerin miestä oli se koko yön kylvettänyt ja löylyyttänyt.

Pajassa eleli kova _pajanhaltia_, ja riihessä asuili _tontti_, ja purojen pienissä hierinmyllyissäkin oli haltiansa, hyväntahtoinen äijä, joka huolehti, ettei mylly saanut tyhjään kieputtaa, tuli myllysaunan ovelle ja sanoi käyttäjälle: "Mylly tyhjään jauhaa!" taikka: "Nietua mylly kitkuttaa!" Isona hakulipartaisena ukkona oli myllynhaltia joskus nähty.

_Metsätulillakin_ ja _metsämajoilla_ sekä _metsäsaunoilla_ oli oma haltiansa. Missä vain kolmekin yötä pidettiin tulta, siihen haltia suopeutui elämään ja paneutui sen haalimiseksi, ken viritti ensimmäisen tulen. Siksi aina, yksinpä metsämajallekin asettautuessa, kysyttiin haltialta levähtämislupaa, ja taas pois lähdettäessä hyvästeltiin:

"Hyvä käyköön: kättään lämmittäköön, paha käyköön: kätensä polttakoon!"

Mutta itse _ihmisilläkin_ oli haltiansa. Varsinkin suurilla mahtajilla, tietomiehillä se oli hyvin voimakas ilmiö, joka jo etukäteen kulki isäntänsä tuloa ilmoittaen. Semmoinen edelläkävijä ennustaja oli Varhantalon Jököllä Leipivaaralla. Kun ukko oli yölläkin kotiin saapumassa, tuli hänen haltiansa jo edellä herättämään emännän sytyttämään tulta. Jökö kun kylästä kotiin lähtiessään aina kerskuen uhkaili: "Jos ei vain ole tuli kotona päreessä, niin tuleen pistän koko talon!" Mahtava haltia oli Venetheiton tietäjälläkin, Matti Pikkaraisella. Hirveän melun ja pauhun kanssa se ukon edellä aina liikkui, vastaantulijat luulivat itse Pahan olevan tulossa, kun metsä niin vonkui ja ryski ja piti jyräkkää -- ja tulikin vähän ajan kuluttua vain tietäjäukon käriläs.

Ihmishaltian sukua olivat myös _parat_ ja _tontit_, semmoiset haltia-apulaiset, joita ennen vanhaan tiedetään vauraissa taloissa olleen. Para oli emännän apulainen, emännät sen itse _synnyttivät_ saunassa _leppäpalikkaa_ puohtimessa hyssytellen ja laulaen:

"Synny, para, synny, para, voita, maitoa kantamaan, ei lie korva kuulemassa, eikä silmä näkemässä."

Ja puohtimesta kohosi "sellainen räpsäke", jolla oli pää kuin lankakerä, ja lähti lentämään. Oli erikoinen _säntiaikansa_, jolloin para oli synnytettävä, ja paralle oli emännän uhrattava puoli omaa henkeänsä sekä puoli kellokaslehmän henkeä, niin että se oli osa emännästä, osa kellokkaasta. Navetassa para sitten hääri _lehmien hoitajana_, ja kantoi naapuriemäntien maitohuoneista oman emäntänsä astioihin maitoa, kermaa ja voita. Paraa oli vuorostaan lehmänannilla ruokittava, navetan ikkunasta viskattiin sille viiliä. Mutta jos sitä kohdeltiin huonosti, herkesi se kantamasta, jos sen tappoi, kuoli sekä emäntä että kellokas.

Vanhoilla, äveriäillä äijillä oli taas tonttinsa, joka kantoi heidän aittaansa viljaa sekä latoihinsa olkia. Vilja-aitoissa oli heillä oikein vartavastinen _tontinkontti_, suuri puolentynnyrin vetoinen tuohikesseli, joka riippui seinällä sitä varten heitetyssä luontaisessa seinähirren oksanaulassa. Vanhana harmaana vaarina tontti joskus nähtiinkin, valkea pitkä sarkatakki päällä, liinapuksut jaloissa. Semmoisena oli Päätalon tontti entisinä hyvinä aikoina liikkunut pitkin Kiantaa kanniskellen kotiinsa kokonaisia olkimittoja selässään. Suoraan oli se vain halki järvien kahlaillut ja järvien syvyyksiä sanellut:

"Akoss' oli alle polven, Pärsämössä päälle polven, vain Tormua syvä syvyys, siinä kastui kaationi, liinapuksuni likosi."

Ahkera oli tontti toimissaan ollut. Laajankin tontista Hyrynsalmella tiedettiin:

"Ei ollut laiska Laajan tontti, teki tietä Teerelästä."

Talon aitan ovea illalla lukittaessa ei saanut siunata eikä oveen piirtää avaimella ristiä, kuten oli tavallista. Silloin ei tontti viljakontteineen päässyt sisään. Päätalossa oli kerran tontin täytynyt tunkeutua aittaan katon kautta, päivitellen: "kun piikahurtat siunaavat oven, jottei pääse oven kautta". Päätalossa olikin ollut viljaa aitassa aina yltäkyllin, eikä se kulunut paljon syömälläkään. Koko talven kun 15-henkinen perhe oli sitä kuluttanut, oli jyvähinkaloon tullut vain semmoinen kolo kuin koiran makaus.

Aittaan, saunaan tai johonkuhun muuhunkin huoneeseen oli tontille valmistettu ruoka-ateria, kekrinä oli ruokittu talon parhaimmilla ja pidetty kaikin puolin hyvänä.

Mutta sitten nuoren polven noustua, vanhan hautaan vaivuttua, oli Päätalossakin vanha kotihaltia unohdettu, heitetty sen ruokkimiset ja palvomiset. Siitä oli valkotakki vaari pahastunut, vihoissaan oli äiskännyt:

"Kannoin, hyörin, tein työtä yötä, päivää, eikä anneta enää, ei olutta, ei viinaa."

LUONNONTIETOA JA ELÄINOPPIA.

"Aika vanhin, avaruus suurin."

Suurien salomaiden eläjillä on aina tarkka luonnon tuntemus. He elävät välittömässä kosketuksessa suuren luonnon kanssa ja saavat monesti kuulla luonnon syvimpiäkin ääniä ja nähdä sydänmaiden alkuperäistä elämää, vetää vereensä sen henkeä, niin että itsekin muuttuvat renkaaksi erämaan elämän suuressa ketjussa.

Kaikista luonnonilmiöistä ja toiminnoista, eläimistä ja esineistä oli Kainuunkin kansalla omat isiltä oppimansa, omien kokemuksien ja havaintojen vahvistamat tiedot, useastikin varsin mielenkiintoiset ja huvittavat vanhan väen viisaudet ja mielipiteet.

Valtavin luonnonilmiöistä, "karkeaääninen" ukkonen oli varsin pelättävä, pilvissä piilevä taivaan voima, jota ei kenkään saanut kostamatta pilkata. Se sai alkunsa siitä, kun taivaan pilvissä lämmin ja kylmä paukaisivat vastakkain. Pelätä sai sen paukauksia syntinen ihminen, hiljaa ja vakavana oltiin silloin pirtissä ja lapsiakin kiellettiin meluamasta. Mutta vielä enemmän kammoi ukkosta rumahenki. Sillä juuri häntä ukkonen paukauksillaan ja tulinuolillaan tavoittelu Peloissaan syöksähteli Paha piiloisiin paikkoihin, yritti useasti kätkeytyä puihinkin, varsinkin onttoihin keloihin, ja silloin sinkautti ukkonen nuolensa niihin ja iski puun säpäleiksi. Siksi ei ollut turvallista mennä ukonilmalla isojen puiden alle suojaan, mutta jos puukolla piirsi ristin puun kylkeen, ei rumahenki päässyt siihen, eikä ukkonenkaan iskenyt.

Varsin komeina pimeän talven ilmiöinä leimusivat öisellä avaruudella _taivaanvalot_ eli _revontulet_ valaisten korpien autioita lumikenttiä. Silloin tiedettiin Tuli-Lapissa Jäämeren lainehtivan ja räiskyttelevän vettä kallioihin, niin että höyry nousi taivaalle. Kun valot leiskahtelivat oikein korkealle, ennustivat ne tuiskuista ilmoja, mutta alhaalla ne paloivat pakkasiksi. Ei revontulienkaan kanssa saanut mennä pelehtimään, eikä niille viheltelemään. Siitä ne kiivastuisivat ja pahastuisivat, alkaisivat kovemmin sähistä, oikein korvissa kärähdellä.

_Vesikaari_ eli _taivaallinen kaari_ oli ukko Noakin päivistä asti tunnettu kaunis taivaan värivemmel. Se joi vettä järvistä ja hetteistä sadesäiden varaksi, nielaisi useasti sammakoitakin, olipa joskus ahmaissut miehenkin veneineen taivaan avaruuksia soutelemaan.

Taivaan pilvissä vesi sitten kierteli ja lankesi taas maahan niin hyville kuin pahoillekin. Joskus putosi taivaalta _pilveäkin_, ja se oli kuin sammakonkutua, sulavaa hyytelöä. Vanhat ottivat sen talteen viinapulloon, käyttivät sitten pistoksiin, ammuksiin sekä lapsen synnytyksiin. Taikka leipoivat löytäjät siitä pienen _pilvirieskan_, jolla saattoivat taltuttaa pahoille töille pyrkivän tulen vallan.

_Tuuliaispää_ oli pirunpuuskien puhalluksia, ja se oli jokaiselle tunnettua, että siinä matkasi _lapinnenä_. Se pyöri väliin myötäpäivin, väliin taas tohisti vastahankaan. Silloin kun se kiersi vastapäivään, kiersi se lämpöisiksi säiksi. Merkille pantuja taivaan tuulia olivat myös _kevät- ja syysmyrskyt_ sekä _itätormit_ ja _Tapion riihenpuinnit_. Ilmansuunnat olivat, _pää_- eli _poikkipohjoinen, itäpohjoinen, itä, vesietelä, korkea- eli poikkietelä, länsi, luet eli pääluet ja luetpohjoinen_.

Taivaan monimuotoisella _kuulla_, joka oli "maailman ikuinen, vain ei viien viikon vanhaksi elä", oli kumma vaikutus ihmisen elämään ja maan kasvullisuuteen. _Kuuton aika_ oli pimeä aika, mutta mitä puuhasi silloin, kun näki ensi kerran _uudenkuun_, sitä hommaa riitti koko kuuksi. Tekivät nuoret myös taikoja uudenkuun nähdessään, kiersivät puukolla seisomasijansa, sitten vasemmalla sukallaan ja kengällään -- vetäisivät ne jalastaan -- kiersivät vasemman kantapäänsä ja ottivat, veivät multaa päänsä alle sänkyyn ja sanoivat:

"Näytä, uusikuu, mun kultani!"

Siitä kolmen yön perästä näytti. _Yläkuulla_ kylvivät vanhat ukot rukiinsa, jotta se paremmin säilyisi talven alla, _kuun kannalla_ jos olisi kylvänyt, olisi hanki kadottanut laihon. Yläkuulla myös huoneenhirret ja veneen ainespuut hakattiin.

Kuun asennosta ennustelivat entiset miehet jumalanilmoja. Jos uusikuu kiikkui kynsistään avaruudella ja näkyi koko haamullaan, oli se huonoiksi ilmoiksi ja nöyriksi säiksi, mutta jos se kelletti kyljellään ja piirtyi vain kapeana sirppinä, oletteli se pakkasiksi. Kuun _kehät_ taas olivat, milloin pakkasiksi, milloin leudoiksi ilmoiksi.

Kuun tervaaminenkin oli tuttu juttu. Se oli _Rahko-Matti_, joka tahtoi mennä rosvontöihin, ja aikoi ensin tervalla pimittää kuun, mutta tarttuikin siihen suteineen ja tervasankoineen.

_Päivä, kulta aurinkoinen_, oli lämmön ja valon antaja, samoinkuin tulikin, "aurinkoisen pojan poika". Hyviksi säiksi, ihaniksi ilmoiksi se hyvännäköisenä aamulla nousi, samoin illalla meni mailleen, mutta pahoiksi ilmoiksi se oli pahannäköisenä. _Iltaruskot_ se loihti sekä _aamuruskot_:

"Syysruskot lämpimiksi, kevätruskot keliksi."

Toisinaan se laati _kehän_ ympärilleen, milloin sateiksi, milloin kylmiksi ilmoiksi, milloin suveksi ja kauniiksi päiviksi, varsinkin jos se kehästä vielä kohotti ylöskäsin _suvenveneen_, "semmoisen keukulan", tiesi se suvisäätä. Toisinaan päivä vielä sai _sapen_ sivuilleen, "kahen puolen kehästä". Edellä oleva sappi muistutti ennemmäistä huonoa säätä, jäljessä kulkeva vasta-aikaista.

_Tähdet_ olivat taivaanmerkkejä, joiden liikkeistä pitkinä talviöinä tarkattiin päivän tuloa sekä "yön merkkiä" sekä kotipirtillä että silloin, kun metsiä käydessä maattiin hongalla. Merkillisin tähtiryhmä oli _otava_, seitsentähtinen taivaan kiertolainen, joka päivän lähestyessä oikaisi pyrstönsä koitetta kohti. Tunnettiin myös viisitähtinen _lapinotava_ sekä tiheä ryhmä, _seulajainen_ eli _seulainen_ ja _Mooseksen_ eli _Maariansauva_, tuttu _kolmitähti_, joka kiersi ympäri taivaan, tunnettiin _pohjantähtikin_, taivaannapa, sekä kaunis _ehtootähti_, joka sitten taas _kointähtenä_ vilkutti. Mutta linnunradasta, taivaan vaaleasta vempelestä, tarkattiin talvenlaatua, ja _pyrstötähti_ ilmestyi avaruudelle sota-aikoja sekä suuria hallavuosia ennustamaan.

Ilmanlaadun ja vuodentulon ilmoitti luonto itse jo edeltäkäsin monella muullakin tavalla, kun vain ymmärrettiin ottaa merkeistä vaari. Sateen edellä _tervapääskyt_ "ränkivät" ja _mustat perhoset_ lentelivät, mutta poutailmaa tiesi _sittiäisten_ pörrääminen ja _valkoisten perhosten_ lipattelu sekä _kuikan, kurjen_ ja _kärjen_ laulaminen. Pakkasta ennusti veden pakeneminen _uveavantoihin_. Lumen sataminen lehteen tiesi kovaa talvea, ja lumetonta talvea seurasi poutakesä sekä paksulumista talvea sateinen suvi. Jos _pihlajissa_ oli paljon marjoja, tuli römpsyinen syksy. Kuusien runsaat käpyvarastot ennustivat maamiehelle täysiä ruislaareja, mäntyjen taas hyvää ohravuotta. Hyväksi vuodentuloksi oli myöskin hyvä hillavuosi sekä syksyiset jäänpesiäiset, kun hevoskanto-jäät suvesi vesikaljamalle, samoin vielä, jos talvella lumikinokset kiersivät seiniä etäältä. Mutta huonoa vuotta saatiin odottaa, jos kinokset pakkautuivat seinien vieriin, jos käki tuli kukkumaan hangille, metsikanat nousivat havupuihin, ja hiiret syksyllä kovin töhersivät ja sotkivat elokokoja. Ja vielä, jos _sumu_ ennen Maariaa kohosi hangista, niin tuli yhtä paljon ennen Perttulia halla, mitä korkeammalle sumu kohosi, sitä korkeammalle nousi hallakin, vaarojen harjallekin, jos sumu nousi niin ylös. Mutta pienet _lumikirput_ talven hangilla kertoivat kesällä toukoviljoihin tulevasta ruosteesta; ja sitten heittikin ruosteen pohjatuulella hienossa sumusateessa.

Maaliskuussa Maarian tienoissa tutkivat vanhat ukot tulevan kesän laatua. Päivän paistaessa tiirailivat äijät pitkin maanpintaa aurinkoon päin. Jos hanki oli selvä ja kirkas, ja aurinko paistoi lämpöisesti, tuli hyvä kesä, mutta "jos maanlaita oli vaskenvärinen ja maanavaruus vaskenvärinen ja ölläkkä kuin vaskikattila, tuli huono kesä".

Ilman ja sään sekä vuodentulon ennustajina toimivat linnutkin, jotka olivatkin eläinryhmän tutuimpia olioita.

"Puolikuuta peipposesta, västäräkistä ei vähääkään",

laskettiin kesän tuloa. Mutta jo ennen niitä ilmestyi keväisille hangille isoina vilisevinä parvina pyrähtelevä pulmunen, jonka tulosta laskettiin viisi viikkoa kesään. Aikaisena kevätviestin tuojana tuli myös _kivenvika_, ilmojen ylhäinen laulaja. Kun se oikein korkealle jaksoi kohota, silloin ilmat pian lämpenivät, mutta jos se vain alhaalla äystäsi, oli korkeuksissa kylmä ja kesti vilua ahtaallakin.

Kesän suussa sitten tulivat muutkin kesälinnut, _pääskyt, västäräkit, raunioruntit [kivitasku], leppätertut, tiltaltit [tynnyrilintu], urpiaiset, sirkkuset, leivoset [peipponen]. Käkikin_ saapui ahoille kukkumaan ja _kurjet_ soille rallia pitämään sekä muut suo- ja vesilinnut. Käki oli kumma lintu, ylpeä laulaja, joka liikkui aina palvelija, _käenpiika_, matkassaan. Siitä itsestä ei ollut minkään hommaajaa, piiallaan teetti kaiken, ja lauluaikansa loputtua heittäysi haukaksi sekä ensi töikseen söi piikansa. Käen pesää harvoin löydettiin, joskus oli tavattu hongasta, kärjenliukusta, ja oli siinä ollut viisi munaa, yksi hyvin pikkuruinen. Pesän löytäjä ei kyllä ollut mielissään, sillä:

"Autuas käen ampuu, vaivainen pesän löytää."

Käki saattoi pilata ihmisen, jos huomeneksella suuruksettomalla suulla sai kuulla sen ensi kukkumisen. Piti sentähden aina heti ylös noustua haukata leipää ennenkuin meni ulos. Voi pilauksen parantaa siten, että heti meni ja haukkasi haavankuorta, ja niin paha oli pilaus, jotta puraistu haapa kuivui. Mutta muuten käeltä tiedusteltiin elämän pituutta, sanottiin sen kukuntaa kuultaessa:

"Kuku, kuku, kultarinta, keltarinta keikuttele, minun pitkä ikäni määrä!"

Samoinkuin käki, saattoivat muutkin linnut pilata. Kuikan pilaus oli huonoksi onneksi kalamiehelle, kurjen pilaus muuten pahaksi. Sillä:

"Kurjen pilaus kuivovaa, käen pilaus kääkistää."

Pääskyn pilaama kovin päivettyi, ellei heti pessyt kasvojaan ja viskannut vettä pilaajan jälkeen.

Oli kesällä parhaana aikana elämää ja ääntä ja iloista laulua kaikkialla. Metsissä oli vielä _rasva- ja pakastiaisia, käpylintuja ja tervapääskyjä, tikkoja ja palokärkiä, laulu-, kido- ja murarastaita, kuukkeleita, harakatta, korppeja, närhejä ja variksia, pyitä, teeriä, metsoja ja metsikanoja_ sekä kaikenlaisia havukoita ja _iskulintuja: kokkoja, huuhkajia, koppelohavukoita, teeri- ja hiirihavukoita, pulliais- ja pöllöhavukoita_. Ja soilla oli oma lintumaailmansa. Siellä riklatti _suokurvi_ ja mäkätti _taivaanmäkärä_ sekä heinikossa kärähteli _päivänpiiliäinen_, [päivänpiiliäinen, harmaa rastaankokoinen lintu] ja _rantasipi_ huuteli "tsippitliitä", _viklat_ viklattivat, ja _liejukukot_ pöyhistelivät komeaa kaulustaansa. Järvissä ja lammissa taas _sorsat, telkät, koskelot, kuikat_ elämöivät.

Närhi oli kummallinen lintu. Se heti keväällä, kun käki tuli, katosi, "hiiteenköhän katosikin", ja palasi vasta sitten, kun käki oli lähtenyt pois. Se pelkäsi käkeä, se kun oli ennen vanhaan saanut käeltä varastaen vaihtaa komean puvun ja oman huonon harmaan verhonsa heittänyt sijaan. Kumma lintu oli korppikin eli _koro_. Se vahinkoja lonkkui, ja sillä oli rinnassaan salattu sulka, joka jokeen höyhennettynä lipui vastavirtaan. Sen kun olisi saanut lakkiinsa, niin olisi ymmärtänyt korpin ja kaikkien lintujen kielen. Palokärkikin oli merkillinen lintu: jos siltä elävänä tempaisi kielen ja kuivasi sen, saattoi sillä kaivellen poistaa hampaanpakotuksen. Kuukkelia eli _kuuskilaista_ sanottiin paikoin _metsänemännäksi_, koska tiedettiin, että se on vanhin linnuista. Sitä käytettiin monesti taikauksiin samoin myös _koskikaraa_. Kurkikin oli merkillinen, koska söi käärmeitä. Siksi ei siitä syöty muuta kuin oikea puoli, vasen nimittäin oli myrkyllinen. Ja pyy pienenee yhä maailman lopun lähestyessä, vaikka "eipähän tuo minun muistini aikana ole pienennyt ei isonnut".

Mutta lintujen kielen saattoi ymmärtää korpinhöyhenettäkin, kun vain kuulevalla korvalla tarkkasi. Jokainen lauloi omalla tavallaan, joko jutteli omia asioitaan, omiksi huvikseen sirkutteli, taikka haasteli kumppanilleen taikka taas tarinoi kuulijalle. Niin voi laulu- eli lahorastas ilvennellä tuluksia käyttävälle metsämiehelle:

"Tulitikulla, tulitikulla! Puupiippu, puupiippu, luuvarsi!"

Ja pieni pääskynen viserteli räystään alla:

"Minä pesin sormuksen, panin aijanseipääseen kuivamaan, siitä vietiin, varastettiin."

Palokärki tpruitutti lehmiään:

"Tprui, tprui, tprui, ylöös!"

Taikka huikkaili se sateen edellä:

"Minä oon mamman piika, mamman piika, sinä itte hormiperse!"

Kuuskilainen hoki metsässä:

"Kuukinttu, kuukinttu!"

Ja varis keväällä toi terveisiä Raahesta, nyökytellen:

"Raak, raak!"

"vaikkei ollut, pöljä, Raahessa käynytkään". Korppi taas lonkkui: "Koa, koa!" Joskus korppi pääsi kehveltämään nuottamiesten kontista kalakukon, ja kun miehet tulivat syömään, tiedusteli varas honganlatvasta:

"Tokko onkaan kukkoa kontis?"

Metsikanat kun omia aikojaan viidassa liikkuivat, haastelivat keskenään:

"Kopeik, kopeik, väkkäskäkä, keuvakko!"

Mutta jos sinne osui metsämies pyssyineen, kummasteli väkättäjä:

"Kah, kah, veä peälle, veä peälle!"

Ja pyssyn pamahdettua noitaisi:

"Ka, ampuu, perkele!"

Pieni _peltokana_ vihelteli:

"Pyy pieni, pyy pieni, minä ite suuri!"

Vikla eli _hykly_ "pani ihtejään":

"Hykly, hykly, hykly-vikla, hykly-vikla!"

Ja taivaanmäkärä, vanhapiika, ketkutteli:

"Ketkut, keikut, tökkää, tökkää!"

Mutta suokuovi hirnui kuin hevonen, ja kurki huusi "lellerkakkua", johon toinen pani rallia perään, ja rantasipi valitteli:

"Kivi viivytti, kivi viivytti!"

Se kun oli laulunlaatua määrättäessä unehtunut kivelle istumaan ja niin jäänyt laulunlahjatta. Ja kuikka kaloja pyytäessään kaipasi: "varrasta, varrasta!" taikka lentäessään lupasi sadetta:

"Kohta-saat, kohta-saat!"

Saattoi kuikka joskus käydä pakinoimaan kalamiehen keralla, niinkuin Heikuran Jaakonkin kanssa, jota "Verkkosuuksi" haukuttiin. Oli Jaakko kerran kalassa Luvanjärvellä, kuikka vähässä matkaa uiskenteli.

"Ka, Jaakko, ka, Jaakko!" pani lintu pakinaksi.

"Mistä sie tiijät, että olen Jaakko?" kalamies kysyi.

"Heikuraa, Heikuraa!" vastasi lintu.

"Ka, tunnethan, pakana!"

"Verkkosuu, Verkkosuu!" rähähti kuikka ja sukelsi turvallisen matkan päähän.

Mutta _käärme_ oli kamalin ja pelätyin kaikista eläimistä ja siksipä siitä kaikkein enimmin tiedettiin. Se oli kavala myrkkymatelija, jota ei uskaltanut sanoa edes oikealla nimellään, vaan oli mainittava madoksi. Myrkyllisin kaikista oli joskus nähty _vaskikäärme_, joka onneksi sentään oli sokea. Olipa väliin kohdattu oikein isokin madonvenkale, toista syltä pitkä ja "paksu kuin miehen reisi". Kiannan Kerälän kylän rämeillä oli semmoinen kerran asustellut, moni oli sen nähnyt, mutta ei kukaan ollut uskaltanut tappaa, ei yrittääkään.