Part 20

Isältään on Rämsänkin ukko mahtinsa perinyt, ja lisäksi vielä lappalaiselta hänkin hyötynyt tietoja, oli Puolangalla kerran lappia saanut puhutella, ja siitä oli ukko tullut seutunsa parhaaksi tietomieheksi, tautien ja kalman päästäjäksi ja kaikenlaiseksi avun antajaksi, jonka luona on aikoinaan etempääkin kuljettu. Kateet ja noidat ukko manasi:

"Minä laulan lappalaisen, sanansyöjäni sanelen, puhki leukani puhelen, rikki rintalastaseni."

"Muita hän on auttanut, mutta ei voi itseään auttaa", puhelee ukko muutamakseen ja kertoo, miten hän on monia kymmeniä silmäkipeitä parantanut, mutta nyt on itse joutunut pimeyteen. "Mutta vanhuuven vika tämä minulla jo onkin", lisää vaari vielä. Tarinoimisen lopuksi laukaisee äijä, itseään tarkoittaen: "Toinen puhuu pöljysissään, mitä vesi kielelle vetää."

Hyrynsalmella, Kytömäen kylillä, elää toinenkin tietomies, _Naurisahon ukko_, pieni, mutta teerevä äijä, seitsemissä, kahdeksissakymmenissä. Suvultaan on äijäkin saanut tietonsa, isä sekä edellämainittu Keräs-Matti, ukon setä, ovat olleet mainittavia tietäjiä. Mutta niin on Keräs-ukko ovela, ettei hevillä ilmoittele salattuja tietojaan, tekeytyy vain tuhmaksi ja tietämättömäksi; saa olla kyselijä vielä ovelampi, ennenkuin lähtee sanat salasta ilmi.

Kiannan tietäjistä lienee _Kovanvaaran ukko_, jo useasti mainittu "Kovan Jeru", etevin, karhumies, tietomiesten jälkeläinen, pieni kiva ukko, karhuvirsien laulaja, loitsujen lukija, taikojen taitaja sekä tekijä. Näljängän perukoilla tapaamme _Ketolaisen_ eli ennenmainitun Jussi Tauriaisen, joka myös tietää ja osaa tauteja käsitellä ja parannella. Kirkolta Pesiölle soudettaessa kohtaamme _Kylänmäen ukon_, tuonain mainitun Kuustolan ukon pojan, sokean vaarin, joka vielä muistaa joukon virsiä, loitsuja sekä taikatemppuja, vaikka ei enää niihin luotakaan. Ja Vuokille matkattaessa sattuu lähimaille "tohtori" _Pulkkinen_, kuulu kuohari, joka on virkatoimissaan kierrellyt koko Kainuun kulman, useat erät retkeillyt rajan takanakin. -- Puolangan Puokiovaaralla elää mökin ukko, _Simppa Oikarinen_, jonka apuun useasti turvaudutaan, ja Väyrylässä asuu vanha Latolan vaari, monien tietojen omistaja, vaikka kirjamiehenä ja "sanan viljelijänä" ei tahdo enää "turhiin tietoihin" uskoa. Sitten vielä Kuhmon takamailla, Venäjän rajoilla, Lammasperän _Kivikiekissä_ eli joku vuosi sitten vanha metsänkävijä, tietäjäsyntyinen tietomies, 70-vuotias ukko, _Salomon Huotari_, joka on aikoinaan paljonkin tietäjöinyt sekä metsän käynnissään että muutenkin. Mutta ei ollut ukosta enää tietäjäksi, poti ankaraa kivitautia, saunassa loikoili taikka pirtinlattialla penkkiä vasten ryntäillään kykötti.

On joitakuita naistietäjiäkin, semmoisia kuin vanha mökin muori, _Reeta Keränen_, Kekkolanmäellä, Hyrynsalmen Kytömäen kylässä. Vieläkin, vaikka jo vanhuuden heikkona -- muori on 85:n vuoden ikäinen -- pirtissään makailee, säilyttelee mummo taikapussissaan kalliita kompeitaan: puunliikoja, maanliikoja, vaskenpalasia ja vanhoja avaimia, renkaita ja rahoja, tärkeää "kolmenriikinrahaakin". [Ruotsinaikainen raha, jossa on kolme kruununkuvaa]. Uskoo niitä vanhus yhä tarvitsevansa, kun sattuu mikä kova paikka tulemaan, eikä henno muori monesti koetelluista kompeistaan toki luopua.

Mutta Kajaanin Murtomäellä, kaukana, yksinäisessä metsä talossa hallitsee _Hautamäen muori_, 78-vuotias leski, _Kaisa-Reeta Tormulainen_, "Aaron Kaisaksi" sanottu, oikein päätietäjä Siinä on muori, jonkalaista ei tapaakaan joka mökissä. Lyhyt muori, mutta tanakka ja terhakka, vaikka onkin kohta kahdeksissakymmenissään. Jo siinä äkkinäinen melkein pelästyy, kun piippusuinen akka päästää äänen kuin torvesta, karjaisee oikein, oikein karkeasti ja vielä terästää puhettaan epälukuisilla perhanoilla ja perkeleillä ja kaikilla mahdollisilla rumanhengen nimityksillä, niin että melkein tulikiveltä kärähtelee, taikka sanoo arveluttavimmatkin asiat häikälemättä halki ja omalla suomalaisella nimellään. Eikä pelota muoria isot eikä pienet paholaiset, kerran kun oikein kirota säväyttää, niin pelästyä pitää karvaisimmankin kuvatuksen. Oli muorin saunaan kerran tuotu "keikkaiset", jotta siellä alituisesti napsutti, napsutti ja möykkäsi. Muori etsimään; jo äkkäsi, jotta kiukaaseen on kätketty, jo löysikin. "Täällä perkelees ne saatanat on!" Ei muuta kuin kiuas hajalle ja kalmanytykät pihalle tulirovioon, ja "voi perr-hana, minkä pamauksen ne saatanat antoi!" Ja paholaisen täytyi paeta Sillä "sen minä olen aina sanonut, jotta ittiäni parempaa en minä ole löytänyt!"

Isältään sekä mummoltaan, isänäidiltä, on Kaisa-Reeta oppinut useat taitonsa, mutta paljon on hän kuullut myös alussa mainituilta Murtomäen tietäjiltä, Karppiselta ja Mularilta, sekä Kiuruveden ja Sotkamon tietomiehiltä, Utriaiselta, Mustoselta ja Piepposen Lassilta. Voiteilla, kylvyillä, loitsuilla ja kaikenlaisilla välikappaleilla, maan- ja puunliioilla, "kolmenriikinrahoilla" toimittelee muori lääkityksihän. "Voijekokelas olen ollut ikäni, eikä tiijä yksin Kaikkivaltiaskaan, miten minä voiteeni keitän ja sekoitan." Kaikenlaisia tauteja osaa muori parannella, hullujakin on hän selvitellyt. Hullun vie hän saunaan, kylvettelee ja valelee, ryypyttelee ja voitelee, ja "sitte kun sitä oikein alkaa oksettaa ja oksettaa ja p--ttaa, niin siitä se paranoo". Paljon muorin luona käydään apua hakemassa, useasti tullaan etäältäkin. Ja vaikka muori alussa pelästyttää karkealla esiintymisellään, on hän silti hyvinkin sydämellinen. Jopa hyvästi viihtyy, vaikka viikommankin muorin kanssa tarinoimassa, syöttää muori viilit ja voit, ja makuuttaa savukiukaisessa eteispirtissä.

Kylässä ei Kaisa-Reeta juuri käy. "Saakeliako sieltä hakoo? Tämmöisiltä syänmailta kun lähtis kylässä käymään, olis päästä pilalla... Perhana!" [Hautamäestä on peninkulmainen huono polku Murtomäelle.]

Paitsi varsinaisia kaikenlaisiin asioihin kykeneviä suurtietäjiä, on vielä siellä ja täällä yhden ja toisen pikku avun antajia, kointukon tekijöitä, ruusunvoiteen valmistajia, venymälangan laatijoita, hammassuolain laittajia, ja sen semmoisia, kukin omaan asiaansa päteviä.

Joissakuissa vähäisissä puuhissa tultiin toimeen omin voiminkin, pikkuisien kipujen ja vammojen paranteluissa sekä kaikenlaisten pikku temppujen teossa.

Mitä monilukuisimmissa asioissa tarvittiin isiltä perittyjä tietoja sekä oppeja. Joka työllä ja työnaloituksella oli omat aikansa, temppunsa ja taikansa. Metsästäjällä oli omat taikansa, kalastajalla niinikään, samoin maanmuokkaajalla ja karjanhoitajalla, tervanpoltossakin tarvittiin tietonsa. Ei ollut sitä seikkaa, jossa ei vanhojen oppia olisi kaivattu.

Varsinkin oman menestyksen ja hyvinvoinnin turvaaminen tuotti paljon huolta. Pelättiin kovin pilauksia, kadehtijoita ja katein silmin katsojia, niitä vastaan täytyi aina olla varuillaan. Jos pahasilmäinen kävi talossa, oli parasta heittää portille hänen jälkeensä tulista tuhkaa, taikka jos hän pistäysi navettaan emännän siellä puuhatessa taikka tuli maitohuoneeseen, oli hänet kieroon silmäten katsottava kahdeksi. Jos kademielinen kävi kiittelemään emännän karjaa tai muuta talon hyvyyttä, piti antaa hänelle hyvin ruma vastaus. Ikivanhoilla taikamerkeillä turvattiin talon astiat ja muut esineet pilauksilta, tehtiin astian pohjaan, työkalun varteen, laatikon laitaan _viisikanta_ taikka _tursaansydän_ [toisintonimiä: turskansydän ja tapionkanta] taikka _kahdeksakulmio_. Voihin piirrettiin, kun se oli astiaan saatu, kolme ristiä ja hierimeen leikattiin risti sekä ylä- että alapäähän, tuohisen pohjaan piirrettiin risti ja aisojen nokkiin piti leikata risti. Aittaa illalla lukottaessa piirrettiin avaimella risti oveen.

Varkailta suojeltiin tavaroita monin keinoin. Mutta paras oli, kun otti _kolmen ruumiin mittalangan_ -- pestäessä oli vainaja mitattu langalla ja vetäisty siihen pituussolmu - - ja pani sen tavaran viereen vartijaksi. Tulipa vain joku varastamaan, ei päässyt paikaltaan liikahtamaan, ennenkuin esineen omistaja kävi päästämässä. Kalmanväki otti niin koville varastajan. Sama temppu tehtiin _ruumiin mittakepillä_ esim. naurismaalle. Varastetun tavaran takaisin saamiseksikin oli keinonsa: Pantiin varkaan jäljiltä saatua rikkaa sammakon suuhun ja sidottiin suu kiinni punaisella langalla, ja heti joutui varas semmoiseen vaivaan, että täytyi palauttaa ottamansa tavara. Yhtä kova teho oli myös, jos pantiin varkaan jäljille rautanaula, jota oli kolme yötä pidetty ruumiin kantapäässä. Tekivät jotkut vieläkin vahvemman taian: kalvoivat ristimättömän lapsen ruumiin haudasta, kiilasivat leppänauloilla vitsapannan sen päähän ja laskivat sen jälleen hautaan. Siitä tuli varas hulluksi. Mutta jos varkaallakin oli hiukkasen tietoa, vaikkapa siksi, että käytti varastamansa esineen tulisijalla porossa, niin eivät tehonneet häneen toisen taiat.

Monesti varkaat ja muut yökulkijaimet lumosivat taloa vartioivan koiran, niin ettei se saattanut haukkua. Ottivat taloa lähestyessään aidasta, kolmesta varaseipäästä lastun suuhunsa, ennenkuin koira oli huomannut. Silloin ei halli haukkunut. Mutta jos koiran kaulaan oli sidottu naisten hameen helmapalletta, niin ei saattanut sitä haukkujaa lumota.

Oli sitten joitakuita sellaisia tietäjäin salaisia oppeja ja keinoja, joiden avulla saattoi tekeytyä _näkymättömäksi ja kuulumattomaksi_. Niinpä jos ken rohkeni mennä ja nylkeä ruumiin ja vetäistä sen nahan päälleen, sai hän itsensä näkymättömäksi, taikka jos valoi ruumiin rasvasta kynttilän ja pisti sen yöllä palamaan pöydälle, eivät eläjät kuulleet, vaikka olisi rosvonnut koko talon. _Kaikkinäkeväksi_ taas taikoivat tietäjät itsensä siten, että kantoivat metsikanan täkkää kolme vuotta kaulassaan, paljaalla povellaan. Siitä rupesivat näkemään piilossakin olevat asiat. Saattoivatpa vanhat tietomiehet valmistaa "itekseen kulkevan rejenkin". Kolmena pitkänä perjantaina piti rekeä rakennella, ja joka kaplaanreikään oli pantava rippileipä, eikä reki vaatinut hevosta eikä muuta vetäjää, itse juoksi vain että vilisi. Mutta semmoisen re'en tekijä oli jo Pahan vallassa, rumanhengen voima se oli, joka rekeä juoksutti.

Mutta eihän ne vanhankansan mahtimiehet Rumaakaan pelänneet, eivätkä kammonneet, menivätpä häntä joskus haastattelemaankin. Juhannusyönä menivät ja kiersivät leppäkepillä kirkon kolme kertaa, ja silloin tuli itse Paha vastaan. Mutta kiertäjä ei muuta kuin tervehti:

"Terve, perkele, oohan nimes väärti!"

Sitten sanoi hän asiansa, mitä vain tietoja ja neuvoja halusi. Paha oli kyllä kernas niitä antamaan, jopa rupeamaan vaikka kasakaksikin pahanteossa.

HALTIOITA JA VÄKEÄ.

"Vesi vanhin veljeksistä, tuli nuorin tyttäristä."

_Haltioita_ oli kaikkialla, maassa, metsässä ja vedessä, kaikissa lämmitettävissä rakennuksissa, metsämajoissakin, samoin _väkeä_ ja salaista voimaa oli miltei joka paikassa. Niin uskoi vanhakansa, uskoi ja eli epälukuisen haltiaseuran ympäröimänä, palvoi niitä ja etsi niiltä apua.

Maassa asui _maanhaltia_, joka joskus nähtiinkin. Jossakussa talossa se näyttäytyi sarkatakkisena, nahkalakkisena ukkona, toisessa taas "isona akanhomerona", kolmannessa tiukua helistelevänä "Tiuku-akkana". Toisinaan oli maanhaltia pahanlainen möykkääjä ja rauhanhäiritsijä. Niinpä Hyrynsalmen Toivolassa haltia aina yöllä piti röykettä, ja Kaartilassa se pirtin pöydän takana usein kuorsasi taikka kämmenellään läjäytteli pöytään. Maanhaltian väkeä oli _maahinen_, jota asusti maassa kaikkialla ja saattoi tarttua ihmiseen yhdeksänlaatuisena rupena ja rokahduksena. Monissa vanhoissa taloissa oli _elättipuita_, joiden juurelle vietiin maanhaltialle uhria. Niin Murtomäen Matalissa isoa kartanokoivua "piettiin niinkuin jumalana". Samoin Sotkamossa, Suonenvaaran Kilpelässä oli pihamaalla kolme isoa koivua ja pyhiä pihlajia, sen aikaisia kuin talokin ja niin pyhänä pidettyjä, ettei niistä oksaakaan saanut katkaista. Puiden juurille vietiin lehmästä ensi juustot ja maidot sekä kekrinä viinat ja kaikenlaiset ruo'at ja Mikkelinä mikkelipässin luut. Siitä karja hyvästi "lykästi" ja talous menestyi. Nyt on koivuista vain kannot jäljellä. Sillä kun talon vanha äijä, 90-vuotias Heikki Kilpeläinen, kolmattakymmentä vuotta takaperin kuoli, jäivät "elättipuut" hoitajatta ja palvojatta ja kuolivat nekin. Vain pihlajat vielä seisovat aittojen luona. Pyhänä pidetty pihlaja oli myös Jonkerin Sepposen pihamaalla.

Metsässä asui _metsänhaltia_, joka toisinaan nähtiin esiintyvän karvaisena ukkona, Heikkis-Juuso oli sen kerran helatorstaina nähnyt pikku-ukkona metsolla ratsastamassa. Metsänhaltia liikkui niitä polkuja pitkin, jotka sydänmailta toivat taloon, sentähden ei metsäpolulle saanut sytyttää tulta eikä rakentaa taloa, eikä asettua niille makaamaan. Haltia ei sallinut. Metsänhaltian alaista oli _metsänväki_, mikä "erinomattain asusti muurahaispesissä". Metsänväessä oli semmoinen _hiimosti_, jotta kun metsänvarpukin vain sipaisi silmää, niin että siitä hiukan häpsähti, silloin heti tarttui siitä _metsännenä_ ja teki silmän kipeäksi ja vaati parantuakseen havulla hautomista. Metsänväki oli vahvaa väkeä, ja sen apua käytettiin etupäässä karjanhoito- sekä metsästystaioissa. Metsänkävijät kalvoivat reiän ison muurahaiskeon lävitse etelästä pohjoiseen ja pujotteliutuivat siitä kaikkine metsästysvehkeineen kolme kertaa. Varsin kärkästä oli metsänväki saattamaan ihmiseläjäin piteet _metsänpeittoon_, jos pahat naapurit vain pyysivät siihen sen apua. Niin saattoi se kätkeä karjan, ettei löydetty, vaikka karja oli vain "aivan aijan takana", taikka taas sorkitteli metsässä kiertäen yhtä puuta, niin että valtainen polku hiertyi kankaaseen. Ei ollut tavallisissa ihmisissä metsänpeitosta päästäjää, piti kutsua tietäjä, joka saattoi metsänväkeäkin vallita. Tietäjälle _metsä puhui_, mihin karja oli kätkettynä, ja oikea tietäjä heti tiesi, onko karja metsänpeitossa, vai muuten vain hukassa. Muutamat tietäjät käyttivät apunaan kalmanväkeä, joka sitten pakotti metsänväen päästämään karjan vapaaksi. Ottivat kalmalaudan ja sillä mittasivat yhdeksän pituutta vainion veräjältä karjapolkua metsään käsin, kohottivat kolme närettä juurineen ylös ja vuolivat kolme hopeasilparetta juurien alle ja loitsivat:

"Päästä, mehtä, meijän elukat! Vuolen kullat kuunikuiset, hopeat iänikuiset näreelle tammiselle, Mehtolan kuninkaalle."

Toiset käyttivät saunan- ja riihenhaltian apua, ottivat kadonneen lehmän kaulaimen ja veivät sen riihenkiukaalle sekä asettivat saunankiukaasta noudetun häkäkiven siihen painoksi. Jotkut "ottivat metän vangiksi, jotta sen täytyi päästää". Vanhalla tylsällä puukolla käänsivät he lehmän jalansijan toisinpäin, kotiin käsin ja pyöräyttivät puukon metsäveräjäpuun ympäri kolme kertaa sekä vetäisivät metsäpolun vieressä kolmihaaraisen katajan solmulle. Silloin oli _metsä vankina_ ja laski lehmät vapaiksi, ennen kolmen päivän kuluttua. Muutamat taas panivat "pirun pihtiin". He sitoivat punaisella langalla metsäpolun yli kolme koivua latvoista yhteen, tekivät lankaan kolmisoppisen solmun ja panivat siihen kolme muurahaista, taikka panivat hamppuharjan kannonpäähän pystyyn ja sitoivat punaisella langalla ristiin harjanterälle asetetun, mutkalle taivutetun leppävarvun, ja sitä hamppupunontaisella tiukkasivat, jotta "päästäkkö pois!" Muutamat tietäjät tekivät selkänsä takana tuppivyöstään _osmansolmun_ ja heittivät sen lehmänparteen, muutamat piirsivät leppäpalikkaan _tursaansydämen_ ja asettivat palikan metsäpolun ylitse latvoistaan sidottujen koivujen "vahvistukseksi". Jotkut taas vain kutsuivat lehmiä kotiin, kolme puunjuurta kun oli päällekkäin koholla yli polun, niin niiden alatse tpryityttivät:

"Tpry, tpry, Kirjo, tpry, tpry, Karjo, tpry, tpry, haikea Haluna!"

Mutta Hautamäen Kaisa-Reeta sivalsi vain hameen päältään, ruopsaisi sillä karjapolkua ja ärjäisi: "Se nyt on saatana... Mikä perhana on kun ei löyvy!" Sitten otti muori polulta kiven ja toi sen lehmän parteen. Ja löytyipäs heti lehmä!

Monesti mainitaan metsänhaltiaa _rumanhengen, metsänmörön_, jopa _pirun_ nimellä. Joskus tekivät metsämiehet _pirun kanssa urkon_, että saivat lintua niin paljo kuin vain halusivat, ja peuroja ajoi piru aina Pyhältätunturilta asti pyytäjän saataville. Mutta sitten määräpäivänä tuli piru noutamaan itsensä urkkomiehen. "Piru" oli itsekin ahkera erämies, koirineen kulki synkkiä korpia ja ampui metsänviljaa. Kivikiekin ukko oli kerran kuullutkin pirunkoiran haukkuvan. Metsästä kuului kiihkeä viukutus, mutta ei näkynyt mitään, ei jälkiä ei otusta. Ja sen mukaan kuin ukko eteni metsään, kaikkosi viukutuskin ja vilja sen seurassa. Piru sitä itse ammuskeli. Mutta jos ukko olisi siunannut, ei piru olisi saanut mitään. Saarenpään äijä oli kerran ampunut oravan pirunkoiran haukusta, mutta kun oli sen kanssa mennyt metsäsaunaan, ei äijä saanutkaan yörauhaa, niin oli saunassa räikätty. -- Väliin kummitteli korvenhaltia metsästäjälle, niin että ajoi selkosen täyteen karhua, sutta, peuraa, mutta kun metsämies aikoi ruveta niitä ampumaan, muuttuivat ne miehiksi ja sitten käärmeiksi, jotka rupesivat päälle yllättelemään. Silloin oli parasta ottaa jalat alleen.

Metsänhaltian palvontapaikkoja oli, paitsi muurahaispesä, myöskin _tapionpöytä_ eli _tapionkämmen_ ja _kesyen- eli kesionkanto_. Tapionpöytä oli lyhyehkö näre, jonka latva oli tasainen kuin pöytä tai kämmen, ja oksia oli rungossa "tuhansittain". Sille asetettiin metsälle annettavat lahjat. Metsänpeiton päästössä sitä joskus käytettiin, ja syyhyä sekä ajoksia siihen ajettiin ja toisinaan taiteltiin siitä oksia maitopyttyjen pesuveteen, joskus leikattiin sen latva puurohärkkimeksi. Vietiin myös ennenkuin itsekään maistettiin, juustoa ja vasikanlihaa sen juurelle "kaikille kateen silmille". Kesyenkanto oli ikivanha kuiva tervaskanto, joskus maailmassa palanut reikiin ja koloihin, sydän vain jäänyt pystyyn tikottamaan. Siitä emännät ottivat tervassäleitä karjaa keväällä ulos laskiessaan, siitä tietäjät kiskoivat kylvyn lämmityspuuta, ja hautalonki hakkasi siitä pilkkeitä, kun tervahauta oli pileessä.

Läheistä sukua metsänväelle oli _kallionväki_, joka oli "kaikkein vahvinta väkeä", ja kalliossa myös asui "se vanha piru", semmoinen rumahenki, joka oli joskus vanhoille näytteliytynyt. Selkosissa kun oli paljon vaaroja, niin niissä se asusteli, ja ihmisiä pelotteli, niin että tarttui semmoinen _nihkota_, jonka vain oikein lujaluontoinen tietäjä saattoi ajaa pois.

Kivikiekin ukko taas karkoitti _kalliolaisen_ asunnostaan, niin että ampua paukautti peuraväljällä pirtin sillan alle. -- Taitavat tietäjät ottivat vuoresta kallionväen avukseen, mutta se oli "niippusampaa" hallita kuin metsänväki.

Vesissä asui _vedenhaltia, vesihiisi_ eli _Veteinen_, jonka alaista, oli vedenväki. Veteinen oli joskus nähtykin järvessä, ja oli se ollut "niinkuin lehmän rapamaha, köllöttänyt ve'essä, mahanalus kynsiä täynnä". Sitä oli ammuttukin, ja vesi vain oli räiskähtänyt korkealle, kun se oli kadonnut. Puolangalla se taas oli nähty isona koirana kohoavan vedestä, samoin Hyrynsalmella suurisilmäisenä, suurikorvaisena koirana. Uimassa olevan ihmisen saattoi se kynsiä ja puristella mustelmille,jopa hukuttaakin, voipa joskus uivaa hevostakin kopristaa reidestä, niin että se upposi. Siksi pitikin aina ennenkuin meni veteen, heittää siihen joku rauta taikka syytää kiviä, sitten ei Veteinen koskenut. Joka järvessä oli oma Veteisensä, jopa eri järvien vesihiidet olivat toisilleen hyvin vihamielisiä. Vuoksissa oli kerran toisesta järvestä laskettu vettä toiseen, ja silloin oli järvien Veteisten kesken, kun olivat sattuneet yhteen, syntynyt vimmattu tappelu, vesi vain oli taivaalle räiskynyt. Vesi kyllä ei lähtenyt järvestä juoksemaan, ellei osattu _nostaa_ Veteistä, mutta kun Veteinen nostettiin, niin vesikin kohosi, aina kevättulvan tasalle -- sitä ylemmäksi ei Veteinen voi kohota -- ja sitten kaivettua ojaa myöten lähti pauhaamaan, niin että hongat ja vuoret vei matkassaan.

Tietäjät saattoivat nostaa vedenväenkin avukseen, koskesta alakivestä sen ottivat taikka järvestä. Metsänkävijät sen monesti nostivat, etteivät kateelliset pystyneet heidän metsästysonneansa pilaamaan. Vedenväki oli helpointa hallita, vaikka se olikin vahvinta ja vanhinta väkeä. Tiedettiinkin:

"Vesi vanhin veljeksistä."

Ken vain osasi oikein ottaa vedenväen ja oikein sen hallita, niin ei kukaan häntä saattanut pilata. Mutta jos ei osannut oikein menetellä, voi käydä niinkuin Kivikiekin ukon, joka Valkeaisjärvestä otti _unteet_ ja pani kenkäänsä ja kengän päänsä alle, kun rupesi nukkumaan. Mutta pian alkoi ukkoa kohti tulla kankaan täydeltä "tyhjää näkymätöntä", niin että äijän täytyi viedä "unteensa" jälleen järveen. Ovatpa joskus nostaneet vedenväen toisen kimppuunkin, niin että vesillä liikkuessa on melalle noussut "kuin musta sonni". Eikä siitä ole päässyt erilleen muuten kuin heittämällä hopearahan veteen.

Veteisen sukua oli _hetteenhaltiakin_, pienempi vain, mutta paha, jos se pahaksi rupesi, eikä sitä kyllä osannut oikein palvella.

Nuorinta "lohkoa" oli _tulenväki_. Sillä tiedettiin:

"Tuli nuorin tyttäristä."

Se oli väkevä väki ja paha ja teki pahan jäljen. Monella tietäjällä oli tulenväki hallussaan, ja he teettivät sillä paljon pahaa, sillä kun ei saattanut ensinkään teettää hyvää. Tulenväki ei sopinut yksiin kirkonväen kanssa, eipä saman katonkaan alle. Hautamäen muorilla oli tulenväki hoidossaan, ja tuli kerran mies taloon, aikoi yöksi, mutta ei saanut rauhaa. Huone alkoi ryskyä ja paukkua kuin pakkasella, ja miehen täytyi lähteä pois. "En sovi minä tässä olemaan", sanoi lähtiessään. Miehellä oli kirkonväki muassaan, ja tulenväki oli kirkonväkeä voimakkaampi, eikä suvainnut sitä lähellään.

Tulenväen sukua oli _pajanväki_, joka asui pajassa alasimen vieressä taikka tulihormin tienoilla ahjossa. Se oli niin vahvaa väkeä, että "sen eelle ei ole käynyttä". Mutta se oli hyvää väkeä, ja sen sai mukaansa, jos otti karstoja alasimen vierestä pölkyltä. Muutamat tietäjät pelehtivät pajassa karhunrakolla ja nostivat pajanväen jonkun henkilön kimppuun. Niistä rikkeistä ei päässyt muuten kuin piti sairas viedä pajaan ja hormista kolmesti paljaisiin takasiin palkeilla puhalluttaa.

Kirkkomailla, kalmistoissa, kalmaraunioissa ja kalmapuiden juurilla asusti _kalmanväki eli kirkonväki_. Siellä pitivät majaansa myös _manalaiset_, joita mainittiin varsin monilla nimillä. Ne olivat _massilaisia, kalmalaisia, keijulaisia_ ja _keikkaita, ruumiinhaltioita, hittusia, kyöpeleitä, rumia henkiä_ ja _riesoja, tyhjiä, joutavia_ ja _näkymättömiä_. Ne olivat semmoisia kuvatuksia, jotka liikkuivat suurissa lukemattomissa parvissa niinkuin sääsket ilmassa, kun ne lähtivät kalmapaikoistaan vaeltamaan. Niitä oli kaikennäköisiä: jalkapuolia, käsipuolia, silmäpuolia, isonokkia, valkolakkeja, semmoisiakin, joilla oli vain yksi silmä otsassa. Semmoisiin paikkoihin, joissa kohta tapahtui kuolema, ne useinkin olivat menossa, ja kuolinhetkellä olivat pahat hittuset kehnon kuolijan pääpuolessa, hyvät jalkopuolessa, hyvän kuolijan taas päinvastoin. Maita matkatessaan ne hokivat: "Pois sokean tieltä!" Ja semmoisen ihmisen, joka niitä näki, oli väistyttävä syrjään, taikka ne heittivät hänet yli aidan pellolle. Niin tekivät Jänesahon Leenalle Säräisniemellä, ei äkännytkään hän astua sivuun, kun ruumista tuotiin vastaan, ja silloin heti lennätettiin akka pellolle. Mutta jos näkijä oli peloton tietäjä, joka uskalsi polkaista jalkaa ja sanoa: "sivu syyttömistä!" niin kyllä heti aukeni kuja hittusten parveen.