Part 19

Mutta jos oikein jouduttiin ajosten valtaan, niin oli paras mennä metsään niinkuin Heikkis-äijä Hyrynsalmella, kiskoa kuusesta miehen mittainen koskutlevy, siinä alastonna lykkäytyä ja hierautella ja sitten pukeutua toisiin vaatteisiin, naulata kuusenkuori leppänauloilla jälleen sijoilleen ja lähteä pois. _Kasvannaisia_ myös paineltiin puunliioilla, toisinaan itse kuolleen eläimen luilla. _Naarannäppyä_, mikä silmäluomeen istuutui, paineltiin vasemman käden nimettömällä sormella, jolla oli _litomatoa_ hämmennelty. _Syyliä ja käsniä_ puristeltiin puunliioilla, lykättiin tuoreella lihalla ja kätkettiin liha maahan _alakiven_ alle, hierottiin myös juhannusaattona, ennen auringonlaskua, vanhan huoneen seinästä kaavitulla jäkälällä, vieläpä hangattiin yhdeksäsolmuisella rukiinoljella ja viskattiin olki uuniin, huutaen:

"Sypläni palaa, sypläni palaa!"

_Kesakoilla_ oli merkillinen syntynsä: nainen kun kuormillisena söi linnukoita, tuli kesakoita lapseen. Mutta kesakot sai lähtemään pois, jos heti kun keväällä ensikerran näki pääskysen, pesaisi kasvonsa ja heitti pesuveden pääskysen jälkeen. _Huuletkin_ toisinaan rokahtuivat. Silloin oli parasta ottaa pieni sammakko, hivellä sillä huuliaan, vieläpä muklauttaa sitä suussaankin. _Luomet_, joita oli usean ihossa, saivat alkunsa, jos isä, äidin raskaana ollessa, viskasi häntä marjalla taikka muuten nyppäsi tai näppäsi. Kosketuskohtaan aina tuli lapseen luomi.

Monesti saatiin kaikenlaisia ulkonaisia vammoja, sattautumisia, puremisia ja pistoksia, jotka jättivät milloin vaikeammat, milloin lievemmät kivut, vihat ja jäljet. _Tuli_ pääsi toisinaan tekemään turmansa, tarttui vaatteisiin ja poltti ihon, taikka taas korvensi varilla vedellä tai punaisella raudalla puraisi. Ja _tulenjälki_ oli julma, _tulenvihat_ kovin tuskaiset, ellei osattu _tulenväkeä_ asettaa. Tietäjät kuitenkin tunsivat tehoisat loitsut, joilla manasivat vihoja pois, puhutellen tulta monin mairenimityksin. Se oli "tuttu", se oli "kulta", se oli "nuorin neitosista", sekä "auringon poika", ja sen säkenet olivat "pyhiä kypeneitä".

"Pyyhi pois pyhät kypenet, kultaisehen kuppisehen",

loitsi puolankalainen.

"Tuli nuorin neitosista, vesi vanhin veljeksistä",

aloitti kuhmolainen lukunsa, ja Murtomäen tietäjämuori miellytteli:

"Tuli, kulta auringoinen, auringoisen pojan poika, auringottaren tekemä."

Kiannan tietäjäukko puhutteli:

"Umo valkean emue, hiilihinsä hiuvetkohon, kätkeös kypenihinsä. Miksi poltit poikoasi, turmelit tekijätäsi?"

Sekä jatkoi:

"Tulee neiti Pohjolasta, impi kylmästä kylästä, joll' on nuttu hyytehessä, iho kaikki iljanteessa, paijankaulus kalkarossa, hyistä kelkkoa vetää, jäistä talloa taluttaa, keskellä kesäsyäntä, parahilla paistehilla. Tulkohon tulinen karhu Tuonen mustasta tuvasta syömähän tätä kipua, tätä tulta nielemähän. Pohjahan parahtukohon!"

Veteen loitsittiin luvut, ja vettä otettiin ensinnä suuhun, etteivät tuskat painuisi sydämeen, sitten sillä valeltiin palanutta ihoa, ja vihat lähtivät pois.

Ruma oli _raudankin jälki_, jos rauta oikein pahasti puraisi, ja se sitten pääsi vihoille. Siinäkin tarvittiin monet loitsut: ensin piti _veri_ tyrehdyttää, sitten tietää _raudan synty_ ja _perisanat_, sitten _voiteen luvut_. Kuhmolainen Lehmivaaran ukko pysäytti veren äyskäisemällä:

"Seiso, veri, niinkuin meressä vesi, paasi pellon penkeressä, seiso, veri, niinkuin seinä, asu, hurme, niinkuin aita, lihan lämpöisen sisässä!"

Puolankalainen kutsui avukseen Neitsyt Maariaa, ja kiantalainen pyyteli:

"Piäty, veri, vuotamasta, hurme huppelehtamasta!"

Raudansynnyn paljasti Kuhmon ukko:

"Tiijän sukusi, tiijän syntysi: maa sinnäi, maa minnäi, musta multa kumpanenki! Et ollut suuri, etkä pieni, kun sinä suosta sotkettihin, vetelästä vellottihin. Ei se rauta paha olisi, ilman käärmehen kähyjä, ison mustan muojuvia. Herhiläinen, hiienlintu, kantoi käärmehen kähyjä, ison mustan muojuvia, rauvan karkaisuvesiksi."

Voidetta tuotti Kovan Jeru mehiläisellä:

"Mehiläinen, Luojan lintu, lennä sinne, kunne käsken, tuo simoa siivessäsi, kanna mettä kaulassasi kipehille voitehiksi, vammoille valevesiksi!"

Rautaa, joka oli loukannut, piti puraista ja sitten sylkäistä haavaan. Rautaa myös kuumennettiin ja sillä kierreltiin kipeätä kohtaa.

Paha oli _pakkasenkin_ panema. Sitä piti hieroa ulkoa, oven kamanasta otetulla kuuralla taikka painella kylmettyneellä hevosenkakkaralla ja sanella:

"Pakkanen, Pyhyrin poika, vilu ilman hyyhötyinen, koskas kylmät kynsiäni, paleletkos jalkojani, Kylmä soita, kylmä maita, kylmä kylmiä kiviä, pakota vesipajuja, älä riko ristittyä älä koa kastettua!"

Lamppuöljyllä kun vielä päälle siveli taikka potunmäihällä, niin siitä tuskat hävisivät.

Saunan leppoisa _löylykin_ voi tehdä tuhoja, jos oli haava tai muu kipeä ihossa eikä kylpyyn mennessä osannut löylyä lumota. Piti vetäistä henkeä, sitten puhaltaa ja sanoa:

"Puun löyly, kivosen lämmin, henki vanhan Väinämöisen, mene saunan sammalihin, mene kiukahan kivihin! Älä sie, löyly, siihen mene, se on rauvan haava!"

Toisinaan saattoi puu satuttaa niin ankarasti, että jäsen tuli kivuille, sai _puunvihat_. Silloin piti kuumentaa sitä puuta, mikä oli satuttanut, purra sitä, sekä sillä painella kipeätä ja sanoa:

"Männyn tyvi jos pahoin teköö, latva mettä keittäköön, männyn latva jos pahoin teköö, tyvi mettä keittäköön. Puu puhas. Jumalan luoma, vesa, Jeesuksen vetämä, tule työsi tuntemaan, pahasi parantamaan, ennenkuin emolles sanon, virkan valtavanhemmilles!"

Jos taas _kivi_ satutti, piti kivellä painella ja paljastaa kiven synty:

"Kivi, Kimmon, Kammon poika, maan muna, pellon kakkara, Syöjättären syänkäpynen, Maattaren maan makunen."

Ja kun _kenkä lyötti_ jalan rakolle, piti polttaa kipene sukkaa ja kenkänahkaa sekä panna se kipeälle lyöttymälle. Riihellä taikka leikkuupellolla sattui väliin _siikanenkin_ pirahtamaan silmään, ja syöpyi se sisään, ellei saatu pois. Silloin piti "tuuliajolla" heti voitaa ja loihtia:

"Siikanen sinun nimesi, maanrikka, pellonrikka, nouse ylös!"

Riettaeläimistä oli pelottavin käärme, jota tavallisesti sanottiin vain _madoksi_. Sen panema pöhöttyi toisinaan vallan kamalasti. Sitä paranneltiin vesiheinähauteilla, suolavedellä, paineltiin tammilautasella, kolmenlaisella vaskella, sidottiin pureman yläpuolelta vesipajulla, hampunkuidulla sekä madonnahalla. Mutta tehoisin oli loitsiminen:

"Kuka sinun kulosta nosti, herätteli heinikosta, isäsikö, vai emosi, vaiko veikko vanhempasi?"

saneli kiantalainen. Ja Ristijärven tietomies manasi:

"Mato musta, maanalainen, toukka tuonenkarvallinen, pihanrikka, pellonrikka, karva kanervannäköinen, karva taivahan yheksän, tule sinä työsi tuntemahan, pahasi parantamahan, ennenkuin sanon emollesi, isällesi ilmi soatan! Sulakoon sinun vihasi, niinkuin voi sulattaessa, rasva räyvyteltäessä, kesämaijon keltaiseksi, kalarasvan kaltaiseksi!"

_Sisiliskokin_ kyllä puraisi, eikä sen "jälen kahtojaa" ollut monta. Sisiliskon puremaa paineltiin kolmenlaisella vaskella: kattilavaskella, kuparivaskella ja messingillä, taikka haudottiin metsänlehvillä, lepän- ja pajunoksilla ja niitynruohoilla ja saneltiin:

"Sisilisko sirkunrinta, jok' on vaskesta valettu, teräksestä temmattu, tuohitötterö on sinun kotisi, lahokanto kartanosi, tule työsi tuntemahan, pahasi parantamahan!"

_Sammakko_ niinikään saattoi vahingoittaa, ja sen pilaamalle piti keittää vesiheinistä hauteet. _Ampiaisen ja herhiläisen_ pistoksille oli taas omat lukunsa ja lääkkeensä. _Koiran_ puraisema parannettiin sillä lailla, että paineltiin sitä leipäpalasella, joka sitten syötettiin koiralle, ja niin sai purija itse omat vihansa. _Hevosen_ potkaisemaa paineltiin hevosenkavion vuoluilla. Joskus sattui syöjä saamaan kulkkuunsa _kalanruodin_. Silloin piti polttaa kalanpää karreksi ja sillä hautoa kulkkua, ja siitä syöjä hökäisi ruodin pois.

Mutta "mehtäläisen", karhun purennasta, jopa jos "metsä" sai säikäyttääkään, tarttui _metsännenä_, ja pani tuskille. Silloin piti viedä sairas metsään, keittää muurahaispesässä vettä, ja sitten sillä vedellä ja leppävastalla kylvettää, kaataa vesi muurahaiskekoon ja sanoa: "Tuossa on omasi!" Muurahaispesä kun on metsäläisen ruokaa, ja siinä on metsännenä itsessään.

Samoin myös vedestä voi tarttua _vesihiisi_ ja sairastuttaa ihmisen, vedessä kun on semmoinen _hiimosti_, ja se alkoi kivistää, polttaa ja turvottaa. Kosken _vesikivellä_ oli semmoinen sairas päästettävä levillä painelemalla, ja sijaan piti vuolaista hopeata. Vielä pahempi hiimosti oli kalmassa. Se voi tarttua hautausmailta ja kalmapaikoista ja kaikesta, mikä oli ollut kuolleiden kanssa yhteydessä. Kalman voi toinenkin ihminen tartuttaa kuolleitten luilla, kalman mullilla, ruumiin verellä, hiuksilla. Ja siitä päästäjää ei ollut monta, kun se oikein otti tulille. Hetevedellä sairasta pestiin, leppävastalla kylvetettiin, ja vesi vietiin kalmasijaan ja sanottiin:

"Ota, Hiisi, hienot sukset, Lempo, leppäset sivakat, jolla hiihät Hiienvaaraan, Lemmon vaaraan leuhuttelet!"

Niinkuin vedestä tarttui vesihiisi, niin myöskin _maasta_, vesirapakoista, tulisijoista y.m. rupeutui _maahinen_, ilkeä ihotauti, jota oli yhdeksää laatua: _vesimaahista, ja tulimaahista, savi-, kivi-, kapi-, sauna-, hevos-, sika- ja lammasmaahista_, aina "ite kustakin loavusta" [toisintonimiä: maa-, kuiva-, hiili-, kalmamaahinen]. Maahiset ruohduttivat ihon, toiset nostivat märälle näpylle ja panivat märättämällä, kuten vesi- ja sikamaahinen, toiset taas olivat kuivia ruohdunnaisia, semmoista törttänää, jotta iho halkeili, kuten kapi-, tuli- ja kivimaahinen. Mutta kaikki ne "panivat ruohuttamalla", jopa niin, että väliin oli sairaan naama, joskus koko ihokin pelkkänä rupena. Monilla keinoin niitä paranneltiin, kutakin laatunsa jälkeen. Vesimaahista paineltiin hetteiden ja vesikivien "hyölällä", levillä, tulimaahista kiukaan kivillä, savimaahista savella, kivimaahista kivillä, kapimaahista kuusenkoskuksella, saunamaahista saunanpehkuilla ja saunankiukaan kivillä, hevosmaahista hevosen- sekä sikamaahista sianlannalla, ja lammasmaahista lampaanpapanoilla. Olisi pitänyt arvata painella aina sillä aineella, mikä maahinen oli, muuten ei ollut apua, siksi "koeteltiin ite kuhunni loatuun, niin tottapa sattui vähän kohalleen".

Pahojen ihmisten _rikkomisista_ saattoi tulla kovin kipeäksi ja surkeasti kitumaan. Silloin tietäjä vei sairaan metsään isolle muurahaiskeolle ja teki kekoon ison läven puoltapäivää ja puoltayötä kohti ja pujotti potilaansa reijästä kolme kertaa päivän puolelta yöpuolelle. Sitten teki äijä tulen ukonsärkemistä puista ja kuljetti sairaan tulen lävitse ja loihti:

"Kotiinne, konnankoirat, heimoonne, hiienrakit, siell' on muutkin murhamiehet, ikuiset pahantekijät!"

Kun tietäjä vielä pois lähdettäessä piirsi veitsellä yhdeksän ristiä jälkeensä, erosi kiduttaja ja meni lähettäjäänsä.

Oli sitten vielä joitakuita onnettomia vikoja, jotka joskus karkasivat ihmisen kimppuun. Semmoinen oli _kopristustauti_ eli _virma_. Se voi tarttua vaikkapa vedestä, jos esim. kalalla ollessa kovasti säikähti, ja siitä alkoi ihminen pieksäytyä, puristaa kätensä nyrkkiin, purra hammasta, niin että vaahto kuohui suusta. Virma heittäytyi ikuiseksi ja ikää myöten aina vain pahentui, ellei heti, kun tauti ensi kerran kohtasi, joku heittänyt mustaa vaatetta pieksäytyjän päälle, jolloin tauti loppui siihen.

Hyvin useasti ihminen _huimeni_, tuli _vähätaitoiseksi_, niin ettei älynyt mitään, jopa toisinaan raivosikin. Ei tiedetty "suonistako se heittäytyi", mutta kovasta säikähdyksestä se ainakin tuli, ja joskus pahat ihmisetkin saattoivat rikkeillään toisen huimaksi, _raivohenkiseksi_, ja _päänvikaiseksi_. Huimaa koetettiin parantaa syöttämällä _karhunaivoja_, miehelle uroskarhun, naiselle naaraskarhun, ja sen luultiin päätä selvittävän. Mutta rikkomisesta tulleesta raivohenkisyydestä ei ollut päästäjää.

Paitsi tietäjiä oli terveydenhoitajina ja avunantajina sairaustapauksissa sekä huonossa voinnissa myöskin _hierojia, kuppareita ja suoneniskijöitä_. Monet vanhat eukot olivat taitavia kopeloimaan ja hieromaan jäykistyneitä jäseniä "kansvärkkilinjamentti"-voiteillaan ja monet kupparimuorit parantelivat sarvillaan selän ja sivujen kipuja, "jalkojen katkasemista", hampaanpakotusta, ja suonenlyöjä-ukot napsauttivat raudallaan käsivarteen, sääreen taikka otsaan, laskivat verta ja paransivat pyörrytystä. Useat näistäkin olivat pikku tietäjiä, jotka osasivat yhtä ja toista varsinaisen taitonsa lisäksi.

TIETÄJIÄ JA TAIKUUTTA.

"Pirtti on täynnä tietäjiä, joka loukko loihtijoita."

Vanhaan hyvään aikaan oli tietäjiä joka kulmakunnalla, toiset kuuluja kautta koko Kainuun, toiset vain omalla perukalla tunnettuja, muutamista taas ei omassa kylässä paljoakaan tiedetty, mutta etempänä olivat he suuressa maineessa.

_Tietäjä_ oli heidän arvokkain nimensä, mutta mainittiin heitä myös monella muullakin mainesanalla, milloin leikillään, milloin halveksien. Sellaisia nimiä oli _taikuri, loihtija, velho, poppamies ja puoskija, maanmestari ja maajumala_, jopa joskus _pirukin_.

Miltei kaikenkaltaisissa pulissa, mitä ikänä voi sattua, osasivat tietäjät antaa apuansa. He parantelivat tauteja sekä ihmisistä että eläimistä, he selvittelivät huimia ja raivotautisia, poistivat rikkeitä, karkottivat painajaisia ja päästivät väkien vallasta, he saattoivat hyvän onnen pilata ja pahan onnen parantaa, he voivat nostaa madon, "metsän" sekä muita metsän petoja ja voivat ne asettaakin, jopa karkoittaa pois koko seudulta. Varastetun tavaran he taisivat hankkia takaisin, tulipalonkin he saattoivat tukahduttaa, ja useasti he olivat apuna karjaa kevätlaitumelle laskettaessa sekä karjaa metsänpeitosta päästettäessä. Kaikenkaltaista väkeä he käskivät ja hallitsivat mielensä mukaan, parat ja tontut olivat heidän apulaisiaan, tuulet ja sateetkin olivat heille alamaisia.

Kotikulmillaan tietäjät tavallisesti olivat taitonsa saavuttaneet, monet olivat jo tietäjiksi syntyneet -- muutamat oikein hammas suussa -- ja perineet mahtinsa isältään tai äidiltään, jopa useassa polvessa. Toiset taas olivat muuten tietonsa oppineet, toisilta tietäjiltä, etäisiltäkin, muutamat käyneet Lapistakin mahtia hakemassa.

Sillä Lapissa uskottiin kaikkein mahtavimmat tietomiehet elävän, Tuli-Lapissa, jossa taivaantulet talvi-illoin loimottivat, suolattomassa Lapissa, jossa ei ollut ensinkään asuinhuoneita, maakuopissa vain oleskeltiin. Siellä oli mahtia, vaikka mihin asiaan. Siellä elivät semmoiset tietäjät, jotka saattoivat sukeltautua palavaan _honkaraasuunkin_ tietoja etsimään, ja taas mennä _ammuksiin_, tainnostilaan, saamaan selvää epätietoisesta asiasta. Tietäjän apulainen sitten laulamalla herätti päämiehensä "ammuksista". Pyörtävissä hurjissa _tuuliaispäissä_ sekä tulisissa _lapinnuolissa_ kulkea vuhkaisivat Lapin tietäjät etelämpänäkin ja ajoivat täältä metsänviljaa, karjaa ja muuta riistaa omaan tunturimaailmaansa.

Tuli-Lapista olivat ennen vanhaan useat tietäjät käyneet mahtia noutamassa. Niin oli Ristijärven Pyhännältä kuulu Eskolainen siellä matkannut ja palannut takaisin _noitakyydillä_. Kekrille halusi ukko joutua omaan pöytäänsä, vaikka olikin jo kekriaatto, ja sitä hän valitteli tietäjälle. Sanoi lapinukko silloin: "Ka, pääset, kun sen mustan sonnin perimmästä parresta luvannet". Eskolainen lupasi ja sai semmoisen lennon, että aamulla löysi itsensä kotinsa kekripöydästä. Hattu vain oli matkalla pudonnut. Mutta kun akkaväki meni aamulla navettaan, ei sonnia näkynytkään, pää vain oli jäänyt periparteen. Ja sitä päätä vieläkin kuulutaan aitanparvessa säilytettävän merkkinä, että niin on asia tapahtunut. ["Näin minäkin sen siellä", tiesi kertoja-ukko]. Samoin oli myöskin muuan kuhmolaistietäjä käynyt Lapissa ja kovalla lentokyydillä tullut takaisin, niinikään eräs Paltamon ukko, jota oli tuotu oikein _noidannuolella_, niin että vain pari kertaa oli matkalla kolahtanut kirkontapuliin ja kolmannen kopsahtanut kotipihalle.

Lapinkävijä Eskolan ukko oli ollutkin suuria mahtajia. Veikaten oli hän kirkkoonkin mennyt yöllä, hevosellakin ajanut ja hevostaan alttarin edessä apattanut. Juhannusyönä oli ukko silloittanut leveätä suota, _astunut_ vain suota pitkin, ja sitä myöten oli silta ihan itsekseen syntynyt. Väki, jota hän oli hallinnut, oli sillan rakentanut. Suuren Hiisijärven oli ukko kuivannut ja siinäkin käyttänyt apuna lapinmahtiaan. Pienen ojan oli vain kuokkaissut kankaaseen ja sitten nostanut _vesihiiden_, ja se kun oli alkanut riehkaista, niin koko järvi oli ollut kiehuvana kattilana, ja hirmuisella voimalla se oli hyökännyt umpinaiseen Tenkalampeen ja siitä taas murtautunut edelleen. Kalat vain olivat jääneet korvallisistaan puiden oksiin riippumaan. Yhdeksän syltä oli Hiisijärvi laskeutunut, ja ukko oli saanut suuret heinämaat. Järven kuivaus muuten tiedetään tapahtuneen v. 1761, ja Eskolaan kerrotaan tulleen eläjä Hyrynsalmelta, "Pyhännän Pertuksi" sanottu. Ja talossa on aina eletty vanhankansan opeissa ja tavoissa.

Oli sitten muitakin tietäjiä, toiset mahdikkaampia, toiset vähempitaitoisia. Semmoisia oli _Lusin tietäjä, Hanna-velho_ ja _Hurtti-ukko_ Ristijärvellä, käärmeiden hallitsijoita ja tautien parantajia. Semmoisia oli myös _Lassi Heikkinen_ Puolangalla, kuohari ja kova tietomies, pienoinen, mutta paksu ja pysty ukko, joka jo puhuessaankin useasti kauhtui ja kiivastui. Tulisella raudalla ja tervalla kärventäen hän kuohitsi hevosia, ja lakkia kohautellen luki loitsujaan ja lopuksi viskaten vettä hevosen selkään siunasi tekonsa:

"Puista pukusi puhtahaksi, villasi visertäväksi, kukon lailla kurkistele, kanan kaunihin tavalla!"

Mutta jos joku etempää, nurkan takaa toimitusta pilkisteli, karjaisi Lassi hänelle:

"Karsta kateen silmiin, noki noijan sieramiin!"

Taikka jos hän epäili jonkun katsojan aikovan pilata asian, meni hän, painalsi silmäilijän olkapäistä istualleen ja tiuskaisi: "Istu sinä tuossa, jotta minä saan työn tehä!" Eikä päässyt toinen paikaltaan Lassin päästämättä. Ei pelännyt kuohari pakkastakaan. Oli kerran viinahallin veikalla pilvettömänä pakkasyönä astuskellut avojaloin kahden neljänneksen taipaleen Lyly-Hiltulasta Jalkaseen. Eivätkä paljaat jalat paleltuneet. Toistakymmentä vuotta takaperin oli ukko kuollut noin 70 vuoden ikäisenä. Vanhempia puolankalais-tietäjiä oli _Vanhantalon Jökö_ Leipivaaralla. Hän myös oli yöllä kirkossa kulkenut, avaimen reikään vain puhaltanut, niin että ovet olivat auenneet. Olipa äijä hevosellakin ajanut läpi kirkon. Suuri tietäjä, _Käpryhuuleksi_ haukuttu, oli asunut ennen Puolangalla Jokelan luona, siinä missä nyt on _Autiomännikkö_. Oli ukko ollut niin luotehikas, jotta kerran, kun talosta puuttui härkä, loitsi sen koskesta. Meni Käpryhuuli vain vesikivelle ja siinä jyhkeitä luoteitaan lasketteli. Nousipa siitä vaahtipalli veden pinnalle, pyöri, pyöri kuin häränsilmässä, jo muutaltihe metsikanaksi, lensi kosken rannalle, muutaltihe häräksi ja kävi karjaan, ja vähän ajan päästä taas hävisi koskeen. Mutta karja tuli kantavaksi ja vasikoi.

Sotkamolaisia tietomiehiä oli ollut _Hepolahden Antti_ ja _Ansamäen Pekka_, kuolleitten hiiden tallettelijat ja öiset kirkon kävijät. Hepolehdon tietäjissä oli kuljettu aina Oulun seutuja myöten. Kajaanin seuduilla, Murtomäellä, olivat eläneet _Mulari, Kallion ukko, Karppinen ja Tervos-Jussi_. Mularin kartanolla oli ollut palvontakoivukin, pyhä puu, jonka juurelle oli viety lehmän ensimmäinen juustokuppinen sekä palanen pikkuvasikan paistia. Kallion ukon kanssa oli Mulari ollut kiistoissa, karhua olivat laukoittaneet toistensa kimppuun. Karppinen ja Tervos-Jussi taas olivat olleet kirkonväen haltioita, kummallakin ollut hoidossaan _kolmenkirkonväki_, jolla olivat "kaikenlaista" teettäneet. Kalmanväkeä hallitsivatkin useat tietäjät, niinkuin _Iso-Eljas ja Korpelan ukko_ Kiannalla, _Louhiniemen piru_ Lentiirassa, _Esko Kettunen_ ja _Pulkkis-Paavo_ Kuhmossa. Viimemainitulla oli ollut oikein kokonainen _ruumiinkopra_ kontissaan, ja niin oli kontti ollut kummallinen, että oli ruvennut itkemään, kun ukko pirttiin mennessään oli ripustanut sen räystäskokkaan. Muita mahtimiehiä oli vielä _Vaaran kuohari_ ja _Kuustolan ukko_ Kiannalla, edellinen teilinaulan omistaja, jälkimmäinen _kauniinhevosenväen_ hallitsija, sekä kuhmolaiset _Selkävaaran ämmä_ ja _Polvelan ukko_, jotka käärmeitä lähettelivät toistensa päälle, vielä _Keräs-Matti_ Hyrynsalmen Levävaaralla sekä _Tuijolan Reeta_ Säräisniemellä ja vasta kuollut _Riviojan ukko_ Vuolijoella.

Mutta elää Kainuun erämaissa vieläkin joitakuita tietäjiä, vanhoja ukkoja ja eukkoja, vanhan tietäjäpolven viimeisiä kantoja. Semmoinen ikäloppu tietomies on _Lehmivaaran ukko_, 78 vuotta vanha _Matti Kyllönen_ Kuhmossa, Saunajärven takaisilla saloilla, lähellä Venäjän rajaa. Hyrynsalmen Särkkävaarasta on äijä kotoisin, mutta on jo nelisenkymmentä vuotta elänyt Lehmivaaran ruununtilalla. Ukon isä oli ollut vuokkilaisia tietäjiä, ja häneltä on vaari oppinut enimmät taitonsa, mutta olipa saanut kerran lappalaistakin haastatella. Sokeana on äijä ollut jo useita vuosia, mutta muuten on hyvissä voimissa vielä, onpa aika kärsäkkäkin ikälopuksi vanhukseksi. Pirtin peräpenkillä vaari vain istuu taikka loikoo päivät päästään, mutta aikoinaan hän on ollut mahdikas mies, nostanut kontiot ja käärmeet, puoskinut taudit ja tehnyt kaikenlaiset muut tietäjäntoimet, ei pelännyt mitään väkeä, ei itse paholaistakaan. Olipa kerran Paha eksyttänyt ukon metsässä, niin että hän oli tullut kaksi kertaa samaan paikkaan. Silloin oli äijä karmaissut: "Tuohan, piru, vielä kolmas kerta tähän, niin katotaanhan, kuinka tässä käy!" Hyvin vielä vaari muistaa monet taikatemput ja loitsut, hyvin tietää taitonsakin. Helposti hän kehuskelee: "Kyllä sitä minä olen asioissa vielä jotain ukkoa parempi ollut tähän asti... vain nyt en ole enää... Ei sitä voi mitään, kun ei nää." Korkealla vaaralla on ukon yksinäinen korpitalo, sinne näkyvät kaukaisetkin vaarat, ja rajan takana kohoaa korkea laaja Montonvaara.

Hyrynsalmen Moisionvaaran ja Luvan välisellä salolla elelee Myllylän talossa kunnan elättinä 90-vuotias _Rämsän ukko, Risto Kemppainen_, sokea ukko hänkin, kiukaan vieressä ovipuolessa sängyssä loikoilee ja pureskelee alituisesti tupakkamälliä, joita on pitkä rivi sängynlaidalla kuivamassa. Siinä on vanha tietäjä, jota eivät maailmalliset huolet näytä juuri surettavan: laulelee vain ja laskee leikkiä ja koirankuria kuin pahainen poika. Sillä:

"Laulaa se laki lupasi, hyvät herrat helkytellä, kun ei lakia laula, eikä herroja häpäise."

Ja sitten kehaisee tietäjä:

"Kyllä meillä virsi juoksee! Kun saisin suulleni suloista, kesävettä kielelleni, laulaisin hyvänni virren, kauniin virren kalkuttaisin."

Äijä, vanha metsänkävijä, "jänisruijan" haltia, juttelee karhutaiat, laulaa karhuvirret ja monet muut virret, lukee loitsut ja kertoo tarinat. Ja kesken kaikkea tokaisee ikäloppu: "Nyt ei auta muu tuuma, kun laulamaan nyt pitää ruveta". Ja laskee lallatuksen:

"Kun mie näkisin nätin likan, niin karkoaisin kaulaan, palavalla syämellä, niinkuin tuli taulaan."

Ja sitten taas tarinoi: "Olin mie ennen sanain seppä ja vallan viisas puhuja. Olin mie ennen mies... vain mikä nyt lienöö, kun on voimat mennyt."

Suuren talon omistaja on ukko aikoinaan ollut, Honkajärven Honka-Kemppaisessa syntynyt, mutta sitten kaupitellut talonsa ja ostanut toisen, taas kaupitellut ja ostanut, ja niin viimein joutunut Rämsävaaran mökkiin ja siitä lopulta kunnan elätiksi. Kova työmies on äijä nuorina päivinään ollut, mutta ryypiskelijä, ei juomari. Sillä "eihän tuota minun kohalleni ole viinaa _juuva_ asti ollut, mutta aina mie _ryyppäsin_, kun vain sain... ja tappelinkin, kun tarve tuli... ja kirota ravautin, kun suuttumaan satuin".