Part 16

Syyskuu kuului syksyn hengessä sen erikoisemmitta merkkipäivittä. _Syys-Matti_ vain oli syyskuun 21:ntena, ja silloin jo, ainakin vanhana Mattina, piti olla

"Potut kuopassa, nauriit kuopassa, vanha akka uunin perässä."

Mutta sitten syyskuun ja lokakuun rajamailla oli syksyn tärkeä merkkipäivä, _Mikkeli_, vuoden kolmas suurjuhla ja koko Kainuun kulman suurimpia kirkkopyhiä, jolloin koko kirkkomäki ja kirkonkylä oli täynnä takamaiden kansaa.

Kotonakin juhlittiin ja purtua pidettiin jo _arki-Mikkelinä_. Teurastettiin "karihtainen lammas" ja keitettiin kokonaisena _mikkelilampaana_, kuten kekrilammaskin. Lammas piti olla valkoinen, ja se oli jo keväällä "nimitetty" samoinkuin kekrilammaskin: "kun elänet, niin Mikkelinä syyvään". Sitten syötiin ja juotiin mikkeliä, vaikka ei varsin niin vahvasti kuin kekrinä. Mikkelilampaan luut vietiin paikoin järveen, nuottaveteen kalaonnea antamaan. Niinpä olivat ristijärveläiset kalamiehet tullessaan Kiannalle, Vuonnaniemeen nuotalle, tuoneet muassaan mikkelilampaan luut ja upottaneet apajaansa. Joskus haudattiin ne metsään puun juurelle. Sotkamon Kilpelässä oli ne kuopattu isojen pihakoivujen alle.

Mikkeliltä noudettiin hevoset metsälaitumilla kotipelloille, ja pimeitä pirttejä piti jo iltapuhteilla päretulilla valaista. Oli saapunut jo pimeä syksy pimeine pitkine öineen, jotka synkissä sydänmaissa olivat sitäkin mustemmat.

Vanhaan aikaan muistetaan paikoin, ainakin Puolangalla ja Sotkamossa, Mikkelin jälkeen, eläinten teurastusaikana vietetyn juhlaa, jota oli nimitetty _vuodenalkajaisiksi_. Lammas oli silloinkin teurastettu ja syöty, olipa oikein virsi veisattu syömään ruvettaessa. Niin oli juhlittu Puolangan Poskimäessä sekä Sotkamon Tikkalansalmessa. Niin tärkeänä oli pidetty juhlaa, ettei talosta oltu mitään eläintä myyty, ennenkuin oli vuodenalkajaiset vietetty. "Kun ei ole siunattu vielä, niin ei anneta", oli vain sanottu.

Ennen kekriä oli vielä muuan merkkipäivä, _Simuna_, lokakuun 28:ntena. Se oli _sika-Simuna_, joka kiljuvilta kärsäniekoilta riisti hengen. Sehän tiedettiin, että

"Simuna sikaa tappaa, Hanna harjasta pitää, Pekka peräjouhista."

Kun sika oli teurastettu, leikattiin saparo, ja käskettiin jonkun poikasen kantaa se sikopahnaan, jotta "se on kyllä raskas, mutta reistaahan viijä!" Poikanen kantoi saparoa olallaan, selässään, niinkuin se olisi ollut hyvinkin painava ja vei pahnaan. Siitä siat vastakin kasvoivat isoiksi.

Simunanpäivän aamuna syötiin talkkuna ja puolisiksi keitettiin _sianselkä_. Simunana jo jotkut vanhat miehet alkoivat pitää kekriä. Niin olivat Kilpelän ukko ja Nivalan vaari Puolangalla varustaneet eväslaukkuunsa lampaanlavan, voita ja rieskaa ja siitä peräkkäin astua kyökytelleet tuttavaan taloon, jossa tiesivät olevan viinaa. Siellä sitten talon äijän kanssa kolmisin oli syöty ja juotu, laulaen ja turisten aloiteltu kekriä ja arveltu: "Aatto juhlaa korkeampi".

Syksyn kuluessa oli vielä pari pientä merkkipäivää: leikkuun ja riihenpuinnin lopettaminen, jotka sattuivat, milloin millekin päivälle. _Sirpinkampiaiset_ pidettiin, kun leikkuu oli loppunut. Työväki tuli ja toi sirpit "emännälle kaulaan", ja silloin piti emännän hyvittää leikkuumiehiä juustoleivällä, ryynipuurolla, rieskalla ja roppavoilla, lihalla ja uutispotuilla. Annettiinpa viinaryypytkin. Niin säästyi emännän kaula sirpeistä, jotka sen sijaan pantiin pirtinseinälle naulaan "kuivamaan". -- Kun viimeinen viljakouraus oli leikattu, sanottiin:

"Nälkä soille, vilja maille, rikkaijen riihenparsille!"

_Riihenroikajaiset eli riusanroikaiset, parsiin- eli vartankolkkajaiset eli vartankolkkaukset_ tapahtuivat viimeisenä riihipäivänä. Silloinkin työväkeä ravittiin erikoisilla ruoilla. Aamiaiseksi keitettiin ohrapuuro ja iltaseksi saatiin lihakeitto, ja ruokaryypyiksi tarjosi isäntä viinaa, jopa aamulla riiheen mentäessä antoi suunavausta. Yleinen ikivanha tapa oli jättää viimeisestä riihestä yksi lyhde puimatta. Sitä sanottiin _alkulyhteeksi_ eli _elättilyhteeksi_, ja heitettiin se parsille perisoppeen pystyyn. Siellä se sai seisoa seuraavaan syksyyn, jolloin joutui muun viljan joukkoon, ja oli niinkuin siemenenä uudelle sadolle sekä hyvän vuodentulon saannille. Kuhmon Venähenvaaran ukko oli heittänyt kokonaista kolme puimatonta lyhdettä "eloparalle", jota hän oli palvellut.

Sitten oli vuoden varrella vielä muuan merkkipäivä, pelottava _kinkeripäivä_ eli _messupäivä_. Kaksittainkin niitä vuodessa pidettiin, syksyllä, Mikkelin tienoissa, _syysmessu_ ja kevättalvella _talvimessu_. Syysmessussa luetettiin vain lapsia, mutta talvimessussa kuulusteltiin kaikki kansa, nuoret ja vanhat.

Jo illalla tulivat kinkerienpitäjät, papit ja lukkari, kinkeritaloon yöksi -- hevosella oli heidät noudettava -- ja pitivät talossa rahvaalle iltarukouksen. Sillä messuväkeä oli talonpirttiin jo koko joukko keräytynyt. Papeille tarjottiin parasta, mitä talo oli osannut hankkia, ja kylän kirkonmies sai suuren kunnian suurustella pappien pöydässä. Kinkeriväkeäkin ruokittiin varojen mukaan. Viinaakin tarjottiin sekä papeille että rahvaalle, sillä viinaa piti messutalossa olla. Jotkut papitkin sitä aivan halusta jonkun naapun nakkasivat, puhumattakaan lukkareista, joista muutamat eivät oikein tienneet määräänsäkään.

Messuväkeä kuulusteltiin sekä sisäluvussa että katkismuksen ulkoa osaamisessa, ja lopuksi piti pappi kyselykuulustelut. Kovin olivat muutamat seurakunnan jäsenet huolimattomia kristillisen lukemisen harjoituksessa. Varsinkin jotkut vanhat ukonkarilaat olivat niin itsepintaisia oppimaan, että papin täytyi heitä toisinaan kovistella, jopa pöydän alle työntämällä. Niin hullusti oli käynyt Porkkalan ukolle Puolangalla, jotta oli joutunut pöydän alle häpeämään. Oli siellä äijä vain rauhassa istunut ison aikaa, kyököttänyt, jo kysäissyt: "Joko ma nousen?... Joko ma nousen?" Mutta kun ei pappi ollut kallistanut korvaansa, oli ukko arvellut: "noustappa taijan!" ja noussut ja astellut ulos. Pöydän alle oli työnnetty kerran myöskin Kylänmäen ukko, huono hyrynsalmelainen lukija. Mutta ei ollut hänkään ottanut papin rankaisua oikein ojennuksekseen: oli vain askaroinut ahtaassa asemassaan tulitikunpätkillä silmäluomensa ammolleen, ja niin pöydän alta killistellen keinotellut koko kinkerirahvaan nauramaan. Mutta Riitavaaran Eskoa ei pappi ollut uskaltanut ruveta pöydän alle yrittämään. Äkäillyt oli kyllä kovasti ja uhkaillut, mutta kun oli huomannut, kuinka Esko oli sivullaan isoa nyrkkiään puristellut, oli pappi lausunut toivovansa ja uskovansa, että Esko ensi kerraksi ahkeroitsee lukutaitonsa paremmaksi.

Lopuksi pappi tiedusteli, millaista elämää kyläkunnan ristirahvas viettää. Silloin tuli kirkonmiehen vuoro astua esiin kylän "ilveitä" selittelemään. Tavallisesti ei kirkonmiehellä ollut suuria valittamisia: rahvas eli Herran pelvossa, niinkuin oli ennenkin elänyt. Mutta kerran Puolangan Leipivaaralla oli muuan akka ruvennut "juoruamaan" papille kylänsä synnillistä menoa: juovat kuin siat, tappelevat kuin sudet, lyövät korttia kuin pakanat, elävät kuin eläimet... "No, no, eikä kirkonmies tiedä mitään!" oli pappi kauhistunut. Mutta Martin Paavo, kirkonmies, oli puolustautunut: "Oisko sitä päälleen isäntä, jos menisi kaikkia kantelemaan".

Ennen vanhaan, kun kirkkoa ei ollut koko laajalla kulmakunnalla lähempänä kuin Paltaniemellä, olivat Paltamon papit kierrelleet suunnattoman kotiseurakuntansa sydänmailla messuja pitämässä. Samalla olivat he toimittaneet muitakin kirkollisia tehtäviä -- kuten monesti nytkin --, olivat siunanneet kuolleita maahan, kastaneet lapsia, vihkineet aviopareja ja jakaneet ehtoollista. Aika ankaroita olivat he toisinaan olleet huonoille lukijoille ja huonosti eläville seurakuntalaisilleen, kaakinpuussakin olivat joskus vitsoilla kylvetyttäneet. Muuankin vitsottava oli rukoillut: "Älä, hyvä Herr'-Eerikki rukka!" "Herr'-Eerikki" kun oli ollut se pappi.

HÄÄTAPOJA.

"Jos tahot talohon naija, tuuva miniän minulle, elä kihlo kirkkotieltä, siell' on porsaskin punassa, sikai on silkki päässä. Ota olkihuonehesta, riusanvarresta valihte, kivenpuusta kiikkumasta".

Juhlista ja merkkipäivistä puhuttaessa ei suinkaan sovi unohtaa häitäkään, suuria ilojuhlia, joita miltei joka talo ainakin jonkun kerran joutui viettämään. Ne olivat nuorten juhlia, kahden toivorikkaan nuoren onnenpäiviä.

Mutta ennenkuin päästiin häihin asti, oli nuorilla edessä pitkä ja monimutkainen taival. Naimisiin joutuivat tyttäret tavallisimmin kolmattakymmentä aloitellessaan, mutta jotkut tulivat valituiksi jo alle kahdenkymmenen ikäisinä, jopa muuan tytär Hyrynsalmella oli mennyt miehelään 17:llä ikävuodellaan, ja Kuhmossa oli eräs vaimo jo samanikäisenä ennättänyt äidiksi. Mutta toiset taas saivat odottaa aikaansa aina lähemmä kolmeakymmentä, ylikin, miten milloinkin sattui. Mitään määrää ei tietysti ollut. "Kuus naulaa kun menis suoloja hameeseen, niin silloin saa tytär mennä naimisiin", oli leikillisenä määriönä.

Miehen tavallisesti piti olla jonkun verran vanhemman, "se kun nainen ennen mukaa löysätä, niin sillähän ne valikoi naisen nuoremman." Jouduttiin tietysti joskus ottamaan vaimoksi itseänsä vanhempikin.

Vanhempi sisaruksista joutui tavallisesti naimisiin ennen nuorempaa, mutta kävi joskus niinkin, että nuorempi ennätti edelle. Häpeähän se oli hylätylle, että häätyi _kivikontin kantajaksi_, vaikkakin kontissa oli "silkkiset viilekkeet ja suu alaspäin." Vielä häpeällisempää oli jäädä _vanhaksi piiaksi_.

Aivan likeisiä sukulaisia ei juuri naitu. Ei "viittitty" mennä naimisiin esim. serkkujen eikä useasti pikkuserkkujenkaan kanssa. "Se oli mieles, jotta kun suuret sukulaiset ollaan, niin ei se sovi", jotta "pitää suku tulla, muuttumaan". Joku harva tapaus tiedetään, että veljen ja sisaren lapset ovat yhtyneet avioliittoon.

Tulevan kumppaninsa tapasivat toiset omilta kyliltä, mutta toiset taas saivat etsiä sitä etempääkin, jopa toisinaan aina naapuripitäjästä asti. Rajan takaa, Vienan-Karjalasta, eivät pojat juuri koskaan ole emäntää noutaneet, halveksivat hiukan Vienan tyttöjä, eikä tyttäristäkään ole kuin joku harva mieltynyt rajantakaisiin "prihatsuihin" siksi, että olisi uskaltanut lähteä mukaan vienalaistalon miniäksi. Säätyerotus oli jotenkin jyrkkä, eipä juuri talon poika saanut piikatyttöä ottaa, eikä hyvän talon tytär ruvennut renkimiehen kumppaniksi.

Tuttavuutta tehtiin pyhäiltaisissa kisoissa, varsinkin kesäilloin, jolloin pojat ja tyttäret yhdessä "kävellä koppasivat". Etäisempiä taas tavattiin suurina kirkkopyhinä kirkkomäellä sekä Oulun tervansoutumatkoilla. Mutta lähemmin tutustuivat nuoret toisiinsa, kun pojat kulkivat tyttöjen luona yöjalassa. Kesäisin makasivat sekä tyttäret että piikatytöt aitoissa tai luhdeissa, joissa heillä oli joko seinään kiinnitetyt sängyt tai lattialle laitetut vuoteet. Pyhäajan öinä hiipivät pojat aittoihin tyttärien luo yötä viettämään, kulkivat riijuussa taikka, niinkuin vanhat sanoivat, _luuhalla_. Tämmöinen luuhalla-käynti on Kainuunkin mailla aivan yleinen, ikivanha tapa, _luuhapoikina_ ovat vanhatkin vaarit nuorina päivinään hiiviskelleet, samoin myös heidän isäukkonsa ja ukkovaarinsa. Eikä sitä ole minään pahana eikä vikana pidetty, nuoret saivat siten vain tutustua toisiinsa. Poika kun oli johonkuhun tyttäreen mielistynyt, kävi hänen luonaan öitsimässä. Mutta jos jollakulla tytöllä oli niin hepsakka luonnonlaatu, että laski luokseen tänään tämän, huomenna toisen, niin "sitä inhosivat vähä, jotta se on jokaisen hyvä". Talvellakin, kun kylmä ahdisti tyttäret pirttiin nukkumaan, pojat joskus sinnekin yöpimeissä haamusivat, heittivät vain kenkänsä porstuaan. Makasihan pirtissä kyllä lapsia ja muitakin, mutta lapset nukkuivat sikeästi, eikä muille hiiviskelijän tulo ollut niin outo asia. Luuhapoika otti vain ja lähti tiehensä, ennenkuin pirtti aamulla heräsi. Mutta talon poikaviikarit tekivät joskus, jos kosiskelija ei heille ollut mieluinen, sen ilkeyden, että laskivat vettä hänen kenkiinsä ja nostivat ne rappusille jäätymään.

Vaikka näin "luuhateltiinkin", ei siitä kuitenkaan sen pahempaa seurannut. _Jalkalapsia_ ei ennen ollut niin määrättömästi kuin nykyään, vain joku harva sen häpeäikseen laittoi. Sillä häpeä se oli, "niinkuin olis murhan tehnyt". Semmoista tytärtä "ei pietty, ei ihmissää enää", eikä se kelvannut kellekään emännäksi, "niin meni pilalle". Itse saivat äiti rukat huolehtia lapsestaan, jota myös halveksittiin, niin että useasti haukuttiin _äpäräsikiöksi_ ja _huorikakaraksi. Kirkon tervuurahoja_ sai jalkalapsen tekijä maksaa [vasta nainut parikunta, jos sai lapsen "ennen aikojaan", sai myös "kirkkoa tervauttaa"]. Jos rippikoulu-ikäiset pojat ja tytöt luuhattelivat, panetti pappi heidät kirkkoon mustallepenkille jumalanpalveluksen ajaksi istumaan.

Jotkut tyttäret, jotka syystä tai toisesta heitettiin oheen, turvautuivat tietäjän apuun nostattaakseen poikien lemmen itseensä, samoinkuin taas pojat koettivat tyttöjen innostusta kiehtoa puoleensa. Käytettiin kylvetyksiä ja loitsuja, syötettiin toiselle hikeään, anastettiin toiselta hiuksia, keitettiin himoheinistä teetä ja monenlaisia muita keinoja kokeiltiin: kukonhöyheniä, oriin häntäjouhia, linnun lävitse ammuttuja luoteja, kutusammakon sääriluita, kaikki ne tavalla taikka toisella olivat tarpeellisia.

Kun nuoret olivat tarpeeksi toisiinsa tutustuneet ja kiintyneet, rupesivat he puuhaamaan avioliittoa. Se tapahtui syksypuolella vuotta. Kun Perttulin kirkolla etämatkaisemmatkin olivat vielä tavanneet toisiaan ja asioistaan varmuudeksi keskustelleet sekä määräpäivästä sopineet, varustautui poika _naimoihin_. Kysyttyään vanhemmiltaan lupaa, laittoi hän eväitä matkaan, kahvia, sokeria, ja ennen kaikkea viinaa, ja _puhemiehineen_, jona oli joku sukulainen, naimisissa oleva veli, setä tai muu, lähti _kysymään_ eli _tahtomaan_ tyttöä. Monesti talossa ei tiedetty sulhasia odottaakaan, tytär ei ollut ilmoittanut, vaan arvattiin heti, millä asialla vieraat vaeltavat. Ruokaa pantiin kohta pöytään ja tarjottiin kahvia, mutta kosittavaa tytärtä ei näkynyt: oli ujouksissaan puikahtanut ulos. Syönnin jälkeen esitti puhemies: "Mitäs tykkää talonväki, me on lähetty sille asialle, jotta tästä talosta tahotaan ottaa tyttöä mukaan?" Siihen vastattiin: "Mitä itse tehnee tytär, oman maksan päällä on mieli." Silloin sulhanen juoksaisi kutsumaan tyttöä mieltänsä, myöntymystänsä sanomaan. Niin sai puhemies antaa hänelle _kihlat_: pari _kihlasormusta_, kihlasilkin ja lisäksi _rahaa_. Ennen ei käytetty kultaa, annettiin vain _hopeasormus_, rantuniekka ja niin leveä, jotta täytti melkein koko nivelen. Rahaa annettiin 10-20 ruplaa, silkki oli 5-10 ruplan hintainen. Kun asia oli näin hyvin päättynyt, keitätti onnellinen _yrkämies_ iloissaan kahvit omista eväistään, tarjosi sitä talonväelle ja viinaakin juotti, niin että päästiin vielä paremmalle ja iloisemmalle tuulelle. Yrkämiehet viipyivät talossa yötä, aamulla vasta, kun olivat syöneet ja juoneet, lähtivät he kotimatkalle.

Mutta ei aina kosijoita näin onnistanut. Sattui väliin, ettei tyttöä annettukaan, ja silloin sai sulhasiksi pyrkijä nolona, tyhjin toimin palata takaisin. Oli saanut _veden kenkään_ taikka käynyt _ruunanpäässä_, sanottiin. Mutta olisipa poika hoksannut pitää sormuksia kolme torstaita pääskysen pesässä, ennenkuin meni tytölle tarjoamaan, niin ei olisi niitä takaisin työnnetty.

Kihlauksen jälkeen mentiin _kuulutuksille_, sekä sulhanen että morsian seurasivat puhemiestä pappilaan. Useimmat kuulutukset toimitettiin syksyllä Mikkelin ja kekrin välillä, "silloin niitä morsiamia enimmin tehtiin". Sitten pidettiin morsiamen kotona _ratulat, naittajaiset eli naittaiset_. Sulhanen ajoi sinne puhemiehineen, veipä mukanaan syötävääkin kaikenlaista sekä kahvitarpeita ja viinaa. Morsiamen sukulaiset myös kokoutuivat taloon. Vieraita syötettiin ja juotettiin sekä talon että sulhasen puolesta lauantai-illasta aina maanantaiaamuun saakka. Sulhasen eväitä syötäessä ja viinaa viljeltäessä sanoi puhemies: "Nyt on se päivä, jotta nämä nyt aikovat naimisiin, jotta nämä on nyt niijen naittajaiset". Ja sen päälle taas syötiin ja ryypättiin.

Maanantaiaamuna lähti sulhanen pois ja vei morsiamenkin mukanaan, että "kotiväelleenkin näyttää sen saaliinsa". Koko viikon viipyi morsian siellä _housuviikolla_ eli _housunpaikkuuviikolla_ ja syötettiin häntä ja hyvänä pidettiin. Pois lähtiessä antoi anoppimuori miniänkokelaallensa nyytin villoja, ja vaari pisti kouraan rahaa, ja sulhanen antoi kyydin kotiin.

Kihlauksen jälkeen alkoi morsiamelle ankara työ: _anteiden_ valmistaminen. Ensi asioiksi piti lähteä _keruuseen_. Joku vanha "muorin raja" tai "ämmän koppero" oli morsiamen mukana _kaasona_ [Kiannalla: kaasi] eli _päistärsäkkinä_ ja he kävivät joka talossa, sukulaisissa ja tuttavissa, sekä koti- että naapurikylissä, jopa toisilla kirkkoaloillakin, sukulaistaloissa, vieläpä ventovieraissakin. Kihlasormukset oli morsiamen sormessa sekä sukankudelma aina käsillä, jotta niistä heti tunnettaisiin keräilijämorsiameksi. Hyviä tunnusmerkkejä olivat myös keräilijäin isot nyytit, vieläpä sekin, että he heti taloon päästyään laittoivat kahvipannun tulelle. Heillä oli nimittäin omat kahvieväät mukana. Niinpä tiedettiin anelijoille antaa pyytämättä, ja annit korvasi morsian kiitoksilla sekä kahvittamisella. Saivatkin kahvittajat kaikenlaista tarpeellista: villoja, lankaa, sukkia, lapasia, huiveja, kahvi- ja ruoka-astioita, rahaa ja hamppujakin. Heille karttui monesti niin jykeät kantamukset, että täytyi heittää matkanvarren taloihin hevosella noudettavaksi. Koko talven ajan kävi morsian aina tuon tuostakin keruussa, välillä taas oli kotona työhommissa.

Keräämistään aineista sekä omista varoistaan valmisteli morsian talven kuluessa hääantejaan. Oli hänellä puuhaa, piti siinä käsi käydä ja jalka liikkua, kun piti kartuta, kehrätä, kutoa ja ommella, sekä saada valmiiksi vantutta, sukkaa, vyötä, lakanaa, paitaa, vyöliinaa, jos jotakin. Paljon niitä karttuikin: varakkailla taitavilla morsiamilla oli yksi aitta aivan anteilla varattu, siellä orsi sukkia täynnä, toinen vanttuita, sitten paitoja, huiveja, vyöliinoja ynnä muita monet orret. Tekemättä ne jäivät tyhmiltä ja taitamattomilta neitseiltä, taitaviltakin kului monet ajat, vaikka koettivat mökinakkojakin käyttää kehruuapulaisina. Siksipä entisaikaan täytyi tyttären olla morsiamena joskus kolmekin vuotta. Talvet sai hän olla omissa hommissaan yletaikojaan, mutta kesällä piti käydä heinällä ja leikkuussa, halmetta kyntämässä ja tervahautaa laittamassa sekä Oulua soutamassa. Mutta sukan- tai vanttuunkudin oli morsiamella aina matkassa, ja väliajoilla kotipirtissä hän heti istahti kangaspuihin. Lopulta, jos kovin kiirettä tahtoi tulla, oli koko talon naisväki apuna. -- Omat vaatekerrat piti tyttärellä olla valmiina jo kihlottaessa.

Kihlausaikana pistäysi yrkämies luuhattelemassa kuten ennenkin, ja jos hänellä oli hevonen, käytti hän mielitiettyään joskus kirkollakin. Mutta oli niitä semmoisiakin miehenjörriköitä, jotka eivät vuosikauteen käyneet kihlattuaan katsomassa, siihen vain tyytyivät, kunhan kirkolla sattuivat näkemään.

_Häät_ pidettiin, sitten kun morsian oli saanut anteet valmiiksi, kevättalvella Maarian tai pääsiäisen aikoina.

Sulhanen tuli puhemiehen sekä puhemiehen emännän, kaason, kanssa _juohtomiehinä_ morsiamen kotiin noutamaan kihlattuaan vihille. Tänne kutsuttiin morsiamen sukulaiset vieraiksi ja pidettiin _lähtiäiset, antajaiset eli antaiset_. Vieraita kohdeltiin talossa yökausi, ja aamulla vielä syötettiin ja juotettiin, veisattiin virsi, ja puhemies sanoi: "Tämä on nyt viime vero sen nimellä". Sitten lähdettiin pappilaan kaksissa hevosissa, puhemies emäntineen edellä, sulhanen morsiamineen jäljessä. Komeasti ajettiin kokkareellä, komea karhunnahkaharjus länkien niskalla. [Jos morsiamen koti oli matkan varrella, käytiin ensin vihillä kirkolla, sitten vasta palattaessa pidettiin antajaiset.]

"Vihkireissulle" oli varaten lähdettävä, sillä kilpakosijat ja kaikenlaiset kadehtijat voivat monesti tehdä elkeitään kiusaksi ja matkan estämiseksi: panivat painajaisen rekeen, taikka istuttivat kirkonväen, niin ettei hevonen jaksanutkaan vetää. Keräsen Pentille Puolangalla oli käynyt kerran niin, että hevonen oli saanut vaahdossa vetää, ja Salmen Sampan juohto-ori oli väsynyt järvenselälle. Eihän elkeisiin tarvittu muuta kuin pistää salaa vanha ruumiinarkun naula rekeen, niin jo tuli siihen painoa, taikka piiloittaa ruumiin mittakeppi poikittain tielle, niin ei hevonen päässyt ylitse. Siksi kotona jo juohtomiesten lähdettäessä, piti tehdä varat: panna siivenkynään eläväähopeaa ja tapittaa se yrkämiehen aisannokkaan väännettyyn reikään. Silloin ei mikään voinut matkaa seisauttaa. Lisäksi vielä puhemies edellä ajaessaan sivalsi portilla ruoskallaan maahan kolme kertaa ristiin. Mutta jos varat olivat jääneet tekemättä, ja painajainen asettui, piti kääntää reki kumoon ja kopistella, taikka riisua hevonen ja valjastaa edestakaisin aisoihin, sitten taas riisua ja valjastaa oikeinpäin ja lähteä ajamaan.

Vihiltä, "tiaisen valalta", ajoivat nuoret suoraa päätä sulhasen kotiin, jossa häät pidettiin. _Pelimanni_ oli portilla soittamassa marssia, kun _juohtojoukko_ eli _juohtokansa_ ajoi pihaan. Ja pari vahvaa miestä oli portilla vartioimassa, he hyökkäsivät heti sulhasen hevosen kimppuun sekä koettivat tempaista _luokin_ irti rahkoista, rinnusta avaamatta, hevosen vielä liikkuessa. Sulhanen puolestaan ajoi täyttä vauhtia ennättääkseen ehjänä yli pihan, mutta kun valitut, "riskimmät" miehet oikein riipaisivat, lähti luokki irti, Mutta useasti rahkeet rapsahtivat poikki, taikka aisat rätkähtivät kappaleiksi, ja karkaava hevonen tuuskahti turvalleen. Irti saatu luokki lennätettiin samaa vauhtia katolle, ja kolmas mies saattoi hevosen talliin. Jos luokki jäi katolle, oli se merkkinä, että suku pysyi talossa.

Soittaen saatettiin nuori pari sisään.

Pirtissä kysyi puhemies ensi asiakseen _lämmintä_:

"Oisiko talossa lämmintä, jotta saisi jalkoja leväyttää ja yötä olla, kun on niin pitkältä kulettu ja väsytty?"

"Mitä matkustavia te olette?" kysyi isäntä. "Enpä mie tiijä luvata, sopiiko tässä, kun on tässä vieraita muitai paljo."

"Emmä me ole mitää ryöväreitä eikä muita vakoojia. Me olemma vain tavallisia matkustavaisia."

"No, saapi tässä sitten olla, kun ei pahennusta tee. Lakea myöten on lämmintä."

Siitä kysyi puhemies vielä: "Saapiko sitä lukea ja virrenvärsyn veisata?"

"Saapi!" vastattiin.

Puhemies veisasi esim.: "Vihollinen karkot' kauvas, jott' sieluni sais' olla rauhass'".

Tämän jälkeen vasta tervehdittiin ja käteltiin ja saateltiin vieraat istumaan kamarihuoneisiin kahviteltaviksi.

Hääväkeä, sekä yrkämiehen että morsiamen sukulaisia, oli keräytynyt talo täyteen. "Kuttuvieraita" voi olla isoisten oikeissa "ökähäissä" toistasataa henkeä. Sulhasen isä, ja sulhanen itsekin, olivat käyneet kutsumassa: "Olkaa nyt hyvä ja käykää meillä kahtomassa, kun nämä nuoret tahtoo yhistyä, jotta pietään vähä niinkuin muistiaisia."

Parhaansa oli talo häiksi varannut. Isoissa pirteissä oli monta pöytää ruokia ihan täynnään. Oli leivottu leipää ja rieskaa, tehty teoksia ja kalakukkoa, oli kapahaukea, lohta, säynäjää ja suolasiikaa, oli paistettua ja keitettyä lihaa sekä metsälinnun täkkiä -- "nehän ne on ollutkin niitä paraita hääeväitä" --, oli vielä ryynipuuroa sekä juustoa, maitoa, maitopiimää, viiliä ja voita. Viinaa oli viljalti ja kotitekoista olutta yltäkyllin.

Puhemiehen emäntä oli ensi päivänä talossa määrääjänä ja ensi aterialle johtajana, ja puhemies muuten isäntänä. Kaikki suuremmat sukulaiset pantiin ensipöytään: morsiamen isä sulhasen isän viereen, samoin äidit vierekkäin ja heidän rinnalleen puhemiehen emäntä, sitten morsian. Sulhanen taas istui puhemiehen vieressä lattian puolella pöytää, "lavittalla", vastapäätä morsianta. Sitten seurasivat muut sukulaiset niinkuin "Jaakopin lapset järjestyksessä esikoisuutta myöten." Sulhasen sisar oli _kenkkärinä_, ruokien kantajana.

Ruoalle ruvettaessa julisti puhemies, minkä kumman hän oli äsken nähnyt: