Part 15

Kekrin ja Martin välisinä päivinä oli henkien liikunta-aika. Jopa aina Simunasta alkaen olivat kuolleet liikkeellä ja tulivat koteihinsa käymään. Siihen aikaan myös pidettiin kuolleitten _yönistujaisia_. Pirtti lämmitettiin joka huomen, vielä Marttinakin, niin aikaisin, ettei savu näkynyt naapuritaloon.

_Kaijanpäivä_, marraskuun 25:ntenä, oli lammasten merkkipäivä, lammasten suojelijan, pyhän Katariinan, nimikkopäivä. Silloin kerittiin lampaista "Kaijan villa", ja iltaseksi keitettiin lihavelli _lampaanpäistä_. Puoli päätä -- lampaanpäät oli teurastusaikana lyöty kirveellä halki, palvattu ja pantu aitan orrelle Kaijaa odottamaan -- aina henkeä kohden heitettiin kattilaan, ja sitten illastaessa sai kukin osansa kuppiinsa. Aamiaiseksi keitettiin, niinkuin ainakin pyhäpäivänä, talkkuna.

_Antista_, marraskuun viimeisestä päivästä, tiedettiin:

"Antti aisoilla ajaa"

sekä:

"Anterus pyhäin alku."

Silloin alkoi uusi kirkkovuosi, ja joulunpyhät rupesivat lähenemään.

_Annanpäivä_, joulukuun 9:s, oli pimeän syystalven pimeimpiä päiviä ja pisimpien öiden aikoja. Sanottiinkin:

"On kesäistä päivää, yötä Annan aikaista."

Sitten jo kohta joutui _joulukin_, pimeimmän talven juhla Sitä kyllä ei vanha kainuulainen kovin suurena juhlana pitänyt, eikä sitä varten läheskään niin varustautunut kuin kekriksi. Muualta lienee myöhäisaikoina opittu, että

"Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi"

Tavattiinkin sanoa:

"Talonpojilla kekri, herrain joulu."

"Joulurauhaa" kuitenkin pidettiin, niin että jo _Tuomaan_ päivältä naiset heittivät kehruun aina loppiaiseen asti, ja joulu-aattona käytiin kylpemässä. Mutta kaikki eivät edes pesseet pirtin lattiata jouluksi. Varakkaat kyllä varustivat jouluksikin yhtä ja toista hyvää, mutta köyhemmät tulivat toimeen tavallisilla pyhäpäivän syötävillä. Jouluaattoiltana saunasta tultua pisteltiin tavallinen pyhäaattoillan rieskaleipä roppavoin kanssa ja jouluaamuna pyhäaamun talkkuna. Puolisena saatiin ryynipuuroa ja lihapottua, ja iltaseksi keitettiin lampaanlihaa tai lehmänselkä. Kirkossa käytiin vain lyhyemmiltä matkoilta. Oltiin useinkin vain kotona ja kuunneltiin kotipöydän ääressä luettua saarnaa sekä veisattiin jouluvirsiä. Mutta "uskoton kansa ryyppäsi viinaa". Viinaa juotiin varsinkin kirkkomatkalla ja kirkkomäellä. Siellä hevosia ja piippuja vaihdeltiin ja ajeltiin.

Mutta kalliin karjansa menestykseksi toimi emäntä joulunakin Silloin ei saanut päivänaikana käydä navetassa, vaan piti lehmän ruokkiminen toimittaa aamu- ja iltapuhteiden ajalla, samoin lannanluominenkin. Joulupäivän lanta oli lisäksi peitettävä tunkioon. Vielä varasi emäntä heinäkimpun navetan ylisille laskiaisena lehmälle annettavaksi.

Huolehdittiin vielä kylvön teostakin: leivottiin joulutaikinasta _ruispulla_, ja pantiin se talteen kylvöpäiväksi.

Joulupahnoja ei lattialla käytetty, mutta niiden muistoa oli ainakin se, ettei jouluna vuodekupoja viety päiväksi ulos, kuten tavallisesti, vaan kasattiin ne penkin alle. Joulukuusta ei korven pirteissä tunnettukaan, _joulupukkeina_ joskus poikavesat, turkki nurin päälle kiskottuna, tulivat pirttiin kummittelemaan.

_Tapanina_ ei tehty sen kummempaa kuin syötiin se iänikuinen aamutalkkuna, ja päivä vietettiin levossa ja rauhassa arkisilta askareilta. "Herrat ne vain ajoi Tapania."

_Uusivuosi_ oli vanhastaan tuttu tinan valamispäivä. Yöllä Uuttavuotta vasten valettiin tina jokaiselle talon eläjälle, jopa eläimille ja haltioillekin. Ensin porautettiin _maanhaltialle_, sitten isännälle, emännälle ja niin vanhimmasta nuorimpaan asti, viimeksi hevosille, lehmille, lampaillekin. Joku vanha joukossa oli "semmoinen rohvessoori", joka osasi selittää, mitä kukin tinakuva merkitsi. Siinä tuli arkkua, ruumia, hevosta, lehmää, lammasta ja kaikkea. Jos maanhaltian tina tuli kirkas, ennusti se hyvää vuotta, mutta musta ja samea aavisti huonoa vuodentuloa. Lopuksi vietiin tinan valuvesi kolmen tien risteykseen, ja siinä kuunneltiin samoinkuin kekrinä rikkakasalla tulevia tapahtumia. Uudenvuoden yönä myös tyttäret katsoivat salaa _onnenpeiliin_ ja saattoivat nähdä siinä vastaisen yrkämiehensä.

_Loppiainen_ meni korvessa vain tavallisena pyhänä.

Joulunajasta ennustettiin seuraavan kesän ilmoja. Joulun edellä jos oli "suntailmat ja siitekelit", saatiin hyvät kesäilmat, mutta pakkaset ja pyryt olivat huonoksi kesäksi. Ja kun talven selälle, _sydänkuulle_, käännyttäessä oli sekehet säät, oli juhannuskesälläkin hyvät ilmat.

Joululta alkoikin talven pitkä kylmä taival, jossa juhla- ja merkkipäivät olivat kuin peninkulma- ja virstapatsaina matkaa loiventamassa.

Ensimäisenä oli _Heikki_, tammikuun 19:s, jolloin jo oli

"Talven selkä poikki, karhulla yö puolessa,"

Silloin karhu käänsi toisen kylkensä ja jahkaisi:

"Yö puolessa, pikipalli peräsuolessa."

Melkein Heikin kintereillä astui _Paavali_, tammikuun 25:ntenä, josta ruveten jo "päiväkultakin alkoi lämmittää". Vaikkakin kyllä Paavalina oli pakkasien pahin aika ja pitikin olla. Sillä:

"Kun ei kylmä kynttelinä, eikä palele Paavalina, niin on halla heinäkuussa, talvi keskellä kesää."

Kylmyyttä piti olla _kynttelinäkin_, joka oli jo helmikuulla toisella sydänkuulla. Silloin kesä oli sitä lämpöisempi. Kyntteliksi säästettiin lehmän ja lampaansorkat, "kynnet", ja keitettiin niistä iltaruuaksi _kynsivelli_, suolainen lihavelli. Paikoin vielä vietiin kalutut sorkkaluut metsään ja haudattiin puun juurelle, "jotta karja sikiäisi paremmin" Kynsivellin keittoa jatkettiin iltasin niin kauan kuin sorkkia riitti. Vellin pinnalta kuorittiin kiehuessa kuumaa _kynsirasvaa_, jolla m.m. "palonjälkiä" paranneltiin. Kyntteliltä jo jotkut heittivät _iltapihdin_ loukkoon, ja jotkut emännät koettivat siksi saada hampunkehruunsa suoritetuksi.

Kynttelin jäljessä kulki _Matti_, helmikuun 25:ntenä. Se oli ensimmäinen _kevätpäivä_, "Kevät-Matti", joka jo kaikkialla sammutti iltaiset päretulet ja lopetti iltapuhteet ja puhdetyöt. Vanhat sanoivatkin:

"Matilta iltapihti, aamupihti Maarialta."

Matin mielihyviksi keitettiin metsämies-taloissa "mehtikanoja", kana mieheen, siitä paremmin luonnisti metsästys. Matista myös ennustettiin ilmoja: millainen sää oli Mattina, sellainen koko kesän. Lammasemännät keritsivät hoidokeistaan kevätvillat, "Matin villan".

Helmikuulla oli vuoden toinen suurjuhla, _laskiainen_, sydänkuiden ja talvenselän suuri merkkipäivä, jota koko Kainuu vietti syöden ja juoden sekä monin menoin. Laskiaiseksi piti varata varsinkin rasvaruokia, sillä:

"Jouluna oluen juonti, lihansyönti laskiaisna."

Ja olikin "toivottu päivä se laskiainen, jotta silloin sitä saa ruokaa".

Aamulla tyydyttiin tavalliseen talkkunaan, mutta puolisiksi jo piti olla miehekkäämpää muonaa. Leivottiin "laskiaisen nimeen" _rasvamämmit_ eli _rasvarieskat, punasrieskat_ eli _leppärieskat_. Mämmi tehtiin ohrajauhoista ja "punasesta", jota oli varta vasten syysteurastuksista säästetty, ja pantiin runsaasti vielä rasvaa mauksi. Petäjänkuorella taikka tuohilevyllä se paistettiin uunissa, ja syötiin vastakirnutun _roppavoin_ kanssa. Viiliäkin vielä piti pöydässä olla, jopa paikoin pantiin joukkoon keitetty _raavaanpää_, jota oli kolmella kirveellä hakattu kappaleiksi. Sitä parempi, jota rasvaisempia olivat ruoat. Silloin karja lihoi kesällä hyvästi, mutta jos ei laskiaisena nautittu rasvaa, pysyivät piteet laihoina. Siksipä syötiinkin vahvasti, jopa "jotta pyörtyä tahtoivat syyvessään". Saivat silloin

"Orjatkin olutta, palkollisetkin panosta."

Päivää sanottiinkin leikillään _rasvalaskiaiseksi ja rasvatiistaiksi_. Vielä iltaseksikin piti olla rasvanpuolta: lyötiin iso lehmän- tai häränlautanen pataan ja keitettiin lihavelliksi. Mitä isompi oli häränlautanen, sitä isommaksi härkä kesällä paisui.

Työtä tehtiin laskiaisena vain aamupuolella päivää, naiset kehräsivät, miehet tekivät mitä vain, hevosta ajoivat, hakkasivat. Mutta puolisilta heitettiin työnteko, naiset nostivat rukkinsa karsinaan tai oviloukkoon "yhteen rojoon", ja panivat _seulan_ päälle kumolleen, _keritsimet_ ruuviin, vieläpä _heiniä_ tai _lehtikerpun_ eteen sekä _lakanan_ koko rukkikasan peitoksi. Sitten lampaat kesällä pysyivät hyvin yhdessä ko'ossa ja menestyivät, karitsoivat ja kasvattivat paksun villan.

Puolisiksi, mämmin syöntiajaksi, laitettiin kaikki kuntoon ja pirtti siivottiin. Sitten "mammalta mäkkeen". Nuoret varsinkin menivät läheisiltä mäkimailta ja vaarojen rinteiltä ottamaan luikuja, pitihän luistaa, "kun oli rasvattu vasta" rieskoilla ja mämmillä. Suksilla ja kelkoilla laskettiin. Mutta se piti varoa, ettei mäessä langennut; jos niin hullusti kävi, silloin hamppu kesällä sotkeusi, sen "tuuli särki ja sae huuhtoi", vieläpä kaatuja menetti iltasosansa.

Iltapäivällä lämmitettiin sauna ja käytiin jo päivänäöllä kylpemässä, samoin saunan päälle piti iltanen joutua päivänäöllä syötäväksi. Tulta ei saanut ottaa navetassakaan lehmiä hoidettaessa, jopa piti emännän ehtiä yötiloilleen niin aikaisin, että sai makuulta katsella auringonlaskua. Siitä lehmät kesällä tulivat aikaisin kotiin. Piti vielä muistaa sekin, ettei saunassa käydessään, ei iltasvelliä syödessään, eikä koko laskiaisiltana puhunut, ei puolta sanaa. Muuten mäkärät ja sääsket ja syöpäläiset kesällä kovin kiusaisivat.

Monet toimet teki emäntä laskiaisenakin karjansa menestykseksi, keräsi ottoset samoinkuin kekrinäkin, pani talteen laskiaismämmiä karjanlaskupäiväksi sekä leipoi merkillisen _karvakakun_. Käsiensä pesuveteen sotki hän rieskataikinan ja sekoitti siihen joka lehmästä nyhdettyjä karvoja sekä laskiaispöydältä pyyhittyjä ruoanmurusia ja leipoi, pirtin kynnyksellä istuen, paljaalla reidellään korean kakun, paistoi sen uuninrupussa ja pani kevääksi talteen. Lehmänkellon asetti emäntä ruokailuajaksi pöydälle ruokien viereen, ja pöydän ruokamurusilla syötti hän lampaitaan, että ne sitä enemmän karitsoisivat.

Helmikuun jälkeen seurasivat _kevätkuut_ lukuisine merkkipäivineen ja pitkine _paastoaikoineen_, jolloin pidettiin "vähä niinkuin jumalanpelkoa ja luettiin postillaa". Tuli ensinnä Maaria, joka kyllä ei ollut muuta pyhäpäivää merkillisempi, tavallinen kirkkopyhä vain, josta tiedettiin:

"Minkä Maaria katolta viepi, sen Jyrki maalta viepi."

Aamupuhteista ja aamupihdeistä saatiin jo luopua, oli jo aamupäivässäkin siksi pituutta.

Mutta pääsiäinen, kevättalven monipäiväinen juhla, oli jo tärkeämpi ja toimeliaampi. Se oli suurimpia kirkkopyhiä, jolloin pitkän matkan perukkalaisetkin pistäysivät kirkolla. Se pyhitettiin siten, että keitettiin lehmän ja häränpäistä lihavelliä, syötiin rasvat ja lihat, mutta luut vietiin metsään karjan menestykseksi. Piinaviikon päivillä oli omat nimensä: _maitomaanantai, tiukutiistai, kellokeskiviikko, kiristorstai_ -- Kuhmossa _kihlatorstai_ -- _pitkäperjantai, lankalauantai_ ja _pälkkä-pääsiäinen_. Piinaviikko oli pyhä viikko, silloin ei ensinkään saanut kehrätä, varsinkin piti varoa kiristorstaita. Kenpä silloin kehräsi tai kiersi lankaa, hänellä vasta olivat vaikeat hengenlähdön hetket, ja "sitkaat kuoleman siteet". Kiristorstaina isäntä ja emäntä taikoen kiersivät kartanoa, ja emännät _ajoivat kiiraakin_. Niin oli Salmijärven Juntulassa, Kajaanin seuduilla, vanha muori sinä päivänä kerännyt kelkkansa täyteen kaikenlaista "ryönää": lapiota, kuokkaa, kirvestä, palavaa tervaämpäriä ja mitä lie roskaa keksinyt, ja vetänyt kelkkaa sitten ympäri kartanoa. Pitkänäperjantaina moniaat vanhat eivät syöneet mitään, ennenkuin vasta auringonlaskun jälkeen. Jotkut olivat sairaana ollessaan tehneet lupauksen, jotta jos paranen, niin olen aina koko pitkän päivän syömättä.

Pääsiäisaamuna ani varhain, muiden vielä nukkuessa, muisti emäntä karjaansa, nousi, otti kellon, pani siihen suoloja ja kiersi navetan kolme kertaa, meni sisään ja antoi suoloja joka lehmälle, sitoi kellon lehmän kaulaan ja sanoi: "Muista tulla kotiin!" Siitä kun väki heräsi, sai se ensi sanomikseen, suuruksettomin suin kuulla kellon kalahtelua navetasta. Ja niin kello "pilasi" kuulijan, ellei se ollut muistanut viereensä varata leipäpalasta ja heti herättyään sitä haukata.

Pääsiäisöinä kahnustelivat _pääsiäisämmät_ vieraissa navetoissa "toisen elettä pilaamassa ja omaa elettään korjaamassa". He lypsivät lehmiä, leikkelivät lampaiden ja lehmien häntiä, korvia, karvoja, nahkaa ja sarvenoita, pilasivat toisen karjan syömättömäksi ja lypsämättömäksi ja ryöstivät onnen omille piteilleen. Ennen, vanhaan aikaan oli ollut semmoisiakin pääsiäisämmiä, jotka olivat lentäneetkin. Niin mokoma oli ollut muuan emäntä Säräisniemellä. "Hiienvoiteella", sarvesta uunin takaa, oli vain voitanut korennon nokan, pistänyt korennon ratsukseen ja kiljaissut: "Huis, lakkeisen kautta Hiitolaan!" Ja silloin oli akka lähtenyt.

_Tipurtti_, huhtikuun 14:ntenä, oli ensimmäinen suvipäivä, ja sen edellinen yö ensimmäinen _suviyö_, merkkiyö, jolloin ei olisi pitänyt pakastaa. Jos silloin kylmäsi, tuli pitkä kevät ja kylmä kesä.

_Jyrki_, huhtikuun 23:ntena, oli toinen suvipäivä, edellistä vielä merkittävämpi. Silloin vielä vähemmän olisi suvaittu pakkasta. Sillä jos Jyrin öinä äkeytyi pakkaseksi, niin kylmäsi "neljäkymmentä yötä, vaikka sulaan maahan". Jyrinpäivänä ei saanut jyrytä eikä kovin meluta, siitä ukkonen kesällä pahemmin paukkusi. Muistettiin myös:

"Mikä Jyrkinä katolla, se Erkkinä maalla."

_Vappu_ oli valoisan toukokuun ensimmäinen päivä, tärkeä merkkipäivä sekin, lihakeitolla ja talkkunalla muistettava. Sillä Vapun "luulevat vanhat olleen semmoisen kateellisen, jotta on pitänyt lampaanlihaa keittää iltaseksi, jotta lampaat sikiäisivät... Jos ei Vappua pyhitetty, niin ei se antanut eleitten menestyä". Vappuna vanhain mielestä pitäisi olla hyvä sää ja suvituuli, silloin olisi kesäkin lämmin, mutta jos tuuli on pohjoisessa, lietsoo se pohjoisesta koko kesän.

_Ristinpäivä_, toukokuun 3:ntena, oli taas metsämiesten merkkipäivä. Silloin he kävivät kiertämässä lintujen "soijinmaat" ympäritse, että linnut siihen vakautuisivat. Lintujen höyheniä he kiertäessään pistelivät puihin ja pyysivät lintujumalaa:

"Tuopa lintu tuolta maalta. Lapinmaalta lennättele, miehen ehtivän etehen, pojan pyytävän povehen!"

_Eerikki_, toukokuun 18:s, oli jo kesän tulopäiviä, silloin jo kala kuti, ja käki kukkui "vaikka huurremetässä", ja kaikki linnut lauloivat. Tiedettiinkin:

"Västistä vähän kesään, puoli kuuta peipposesta, pääskestä ei päivääkään."

Eerikkiin asti ainakin piti karjankonnun riittää, mutta sai monesti riittää kauemminkin, kun sattui pitkä kylmä kevät. Eerikkinä kerittiin lampaista "Eerikin villa".

_Urpaanuksesta_, toukokuun 25:nesta, tiedettiin vain, jotta silloin pitäisi olla kylmä. Sillä kun on

"Urpaanus turkki päällä, kesä kaikki paita päällä."

Toukokuussa oli vielä pari merkkipäivää. Toinen oli keväinen _karjanlaskupäivä_, toinen tärkeä _touonpano_.

Varsin paljon oli emännillä huolta ja puuhaa karjaa keväällä ensi kerran ulos laskettaessa. Piti varata, että maidontuojat saisivat metsässä kulkea rauhassa kontiolta ja muilta turman tuottajilta. Jo aamulla keitti emäntä väelle eineeksi maitopuuron, _lehmänpäästö-puuron_, ja karjansa suurusti hän ottosilla, karvakakuilla, kekri-, laskiais- ja joulurieskoilla. Sitten ulos laskettaessa oli varsin monenlaisia temppuja. Kuka kiersi lehmän kellolla navetan, kuka taas suoloilla ja ottosilla, ken palavalla päretulella. Aivan yleinen tapa oli tervaristin vetäminen lehmän otsaan ja ristiluille. Samoin se, että navetan kynnyksen alle asetettiin vanha viikate, kirves ja patakoukku tai muu rautaesine, ja ympäri oven pinnoitettiin punaisella langalla sidottu, renkaaksi halkaistu yksikantainen pihlaja, pyhä puu, sekä ovipieliin asetettiin tervastulet ämpäriin. Monesti asettui emäntä kahdahaaroin oven yläpuolelle, niin että lehmät joutuivat kulkemaan hänen alatseen, kellokas astellen edellä, toiset jäljessä. Ja kun kaikki olivat ulkona, otti emäntä ovelta pihlajan ja kiersi sillä navetan kolmesti. Lehmiä laskettaessa emäntä saneli:

"Lasken lehmäni leholle, hatasarveni haavikolle, panen pajun paimeneksi, tuomen tuojaksi kotihin. Kato. Jumala, katottomassa, kun katoit katollisessa!"

Jos emäntä ei ollut itse tarpeeksi taitava karjaansa varaamaan, kutsui hän avukseen jonkun tietäjän, joka hänen puolestaan teki varaukset ja luki loitsut.

Paimen lähti karjan mukana metsään, seurasi lehmiä koko päivän ympäri selkosia. Illalla, kun hän palasi, varasi emäntä vesikiulun orrelle ja lojautti sieltä sen sisällön paimenen niskaan. "Se tarkoitti sitä, jotta lehmät sitten kesällä hyvin lypsää." Mutta jos paimenelle oli päivällä satanut, ei häntä enää kotona tarvinnut kastella?

Touonpano aloitettiin, jos vain kevät ja pellot sallivat, Eerikin päivänä, ellei se sattunut olemaan _maanantaina_, jolloin ei saanut mitään työtä panna aloitteelle. Siinä tapauksessa pantiin vilja jo edellisenä lauantaina?

_Kylvöpäivän_ aamiaiseksi syötiin _kylvöpuuro_, joka oli ohrajauhoista keitetty maitoon. Leipänä oli joulutaikinasta leivottu, aitan kammiolla säilytetty paksu _kylvöpulla_. Syömään ruvettaessa tarjosi isäntä joka miehelle viinaryypyn. Kylvöpuuroa annettiin koirallekin kokeillen, että millainen tulee vuosi. Pantiin laudalle pöydän luo puuroa kolme kokoa: iso, pienempi ja pieni, ja kutsuttiin koira syömään. Jos koira hökälsi ensiksi isoimman ko'on, ennusti se hyvää vuotta, mutta jos se nappasi pienimmän, oli huono vuosi tulossa, jos otti keskikokoisen, saatiin tavallinen sato. Paikoin veivät kylvöpuuroa riiheenkin haltian syötäväksi.

Isäntä itse toimitti kylvämisen, ellei ollut sattunut käen pilattavaksi, sillä käen pilaama ei saanut kylvää. Joillakuilla ukoilla oli ennen Eerikkiä pyydetyn hauen kuivattu pää, jonka auki pöngitetyn kidan lävitse valuttivat ensimmäiset jyväkouralliset, mitkä kylvötuohisestaan viskasivat peltoon. Niitä heittäessä he pyytelivät:

"Nostappa noronen maasta, veännä veäntimen näköinen, kynnöstäni, kylvöstäni, vainpa vaivani näöstä!"

Toiset isännät taas heittivät kourallisen kaikille eläimille, mitä oli talossa piteitä, ja sanoivat:

"Hevosille... lehmille... lampaille... kukoille... kanoille..."

Sitten eleet eivät sotkeneet toukoja.

Kylvöaikana kävi osattomia köyhiä taloissa "kysymässä siemenenapua" pieniin nurkantaustilkkuihinsa. Heille annettiin kupponen, pari, _kylväjäistä_, ja sekin oli talon menestykseksi.

Sen jälkeen, kun vilja oli peltoon peitetty, ei talossa saanut vaatteita pestä eikä muitakaan pesuja toimittaa, ennenkuin ohra oli noussut oraalle.

Touko- ja kesäkuun vaiheilla oli _helatorstai_ ja _helluntai_. Ne menivät melkein samoinkuin muutkin talkkuna-aamuiset pyhäpäivät, helluntai oli vain suuri kirkkopyhä, jolloin korpien kansa tavallista lukuisampana saapui kirkolle. Helatorstaita vasten jotkut emännät taapostelivat öiselle tunkiolle huppu korvissa kuuntelemaan, tuleeko karjalle rauhallinen, vaiko rauhaton kesä. Kuulivat siinä kovaa räikettä ja kellonpauketta, silloin kesällä "metsä liikkui", mutta jos kuului vain hiljaista kellon kalkattelua, antoi metsä piteille rauhan.

Kesäkuun merkkipäiviä oli _Esko_, kuun 12:s. Se oli viimeisiä ohran kylvöpäiviä, siitä lähtien jo piti olla kylväjän koura kiinni. Eskeliltä aloitettiin kaskimaiden kalkitseminen. Eskoakin käytettiin ilmatietäjänä: millä ilmalla hän piti tuulta, sieltä käsin tahtoi puhua koko kesän.

_Pietari_, kesäkuun 29:s, oli pieni merkkipäivä sekin, "kesä-Pietari", joka huolehti siitä, että nauris tuli halmeisiin kylvetyksi.

Mutta kesäkuun, jopa kesän suurin juhlapäivä oli valoisa _juhannus_, jolloin aurinkokin melkein koko yön läpeensä punersi korkeimpien vaarojen honganlatvoja ja taas kohotessaan taivaalle oli niin kesäniloissaan, että "oikein säisti". Silloin nälkämaiden kansakin oli hyvillään. Suurin laumoin se joka suunnalta keräytyi kirkolle, selkien takaa veneillä soutaen, sydänmailta jalan kankaita ja soiden pitkospuita kontti selässä kapsutellen, maanteiden varsilta rataspeleillä ajellen. Juhannus olikin suurimpia kirkkopyhiä.

Juhannusaamuna juhlittiin juustoleivällä ja makujuustolla. Siitä "karja hyvin menestyi". Puolispöytä tarjosi viiliä, ja iltaseksi saatiin maitopiimää. Rieskaa ja roppavoita ja suolakalaa oli kuten ainakin pyhäpäivänä.

Päivän kunnioiksi ja sydänkesän iloiksi pystytettiin jo aattoiltana pirtin porrasten ympärille nuorista koivuista _juhannustarha_, ja tuomenkukkia tuotiin pirtinpöydälle vesipulloon tuoksumaan. Paikoin tuotiin pihamaalle isompikin koivu, _juhannuskoivu_, ja se sai seisoa siinä koko kesän, kekriaattoon asti, jolloin se hakattiin kekriaamupirtin lämmityspuiksi. Heinänteon aikana pidettiin koivunoksalla viikatteita.

Nuori väki vietti juhannusyötä valvoen. Käveltiin ulkona, katsottiin päivännousua, kisailtiin ja laulettiin. Juostiin piiriä, juostiin "enkkaa" ja kykittiin nauriisilla. Tytöt kävivät salaisin puolin sitomassa rukiinolkiin _ilolankoja_: mustaa, punaista, sinistä ja valkeata. He leikkasivat rukiinkorren poikki, sitoivat siihen langan ja kolmen yön perästä kävivät katsomassa, mikä korsi oli kasvanut: mustako murheeksi, punainenko iloksi, vai sininen naimisiksi, vaiko valkea kuolemaksi? Vielä salaisemmin toimivat tyttäret: riisuutuivat ilkosen alastomiksi ja kiersivät talon ruispellon kolmeen kertaan ja saivat, jos hyvin kävi, vastaan tulijakseen tulevan yrkämiehensä.

Vanha väki kuunteli tulevia asioita aitan ovella. Avaimen reikään kun kallisti korvansa, saattoi aitasta kuulua sihinää, niinkuin jyviä olisi laskettu laariin, ja se ennusti hyvää vuotta, mutta jos ei kuulunut mitään, saatiin odottaa huonoa vuodentuloa?

Juhannusyönä paloivat maahan haudatut aarteet. Joskus satuttiin näkemään, kun savu nousi semmoisesta salaisesta kätköstä. Mutta vielä ihmeellisempää oli se, että jonakuna lyhyenä juhannusyön hetkenä hetteiden vesi saattoi muuttua viinaksi, ja "se oli juuri siihen aikaan, kun Vapahtaja on ve'en muuttanut viinaksi". Käytiinkin hetteillä lippimässä, että eikö satuttaisi ottamaan juuri oikealla hetkellä.

_Vanha juhannus_, siinä heinäajan rinnassa, oli halmeenpano-aika, jota riitti aina _Jaakonpäivään_ asti. Rukiinkylvöäkin aloitettaessa pidettiin vähän parempaa murkinaa, syötiin aamiaiseksi talkkunaa ja juustoleipää. Ja kylvämään ruvetessaan pani isäntä viljaa pikku nytykkään, leikkasi puukolla halmeen maankengästä rengaspyörykän, jonka lävitse pujotti nytykän kolme kertaa. Näin varatut siemenet heitti kylväjä ensi viljaksi halmeeseensa.

Heinäkuu muuten oli kiireistä heinänteko-aikaa, jolloin ei jouduttu merkkipäiviä viettämään ja muistelemaan. Eikä niitä näihin aikoihin juuri ollutkaan. _Saara_ vain ja _Markareeta_, molemmat "vesihelmoiksi" tunnettuja, heinämiesten kiireisimpiä työaikoja.

_Ollin päivä_, heinäkuun 29:s, oli parasta rukiin kylvöaikaa koti- ja rantapeltoihin. Ollia pyhitettiin paikoin, niin ettei uskallettu silloin kehrätä, ei heinää niittää, eikä leikkuuta aloittaa.

Mutta elokuussa jo oli syksyn saattaja, _Perttuli_, suuri kirkkopyhä, juhannuksen vertainen. Silloin maksettiin pappien kesäsaatavat, ja senkin takia riensi kirkolle kaukaisinkin kulmakunta. Jo Perttuli-lauantaina alkoi muuten hiljainen kirkonkylä tuntua varsin väkirikkaalta ja eloisalta, ja pappilat olivat täytetyt voilla ja vasikannahoilla ja niiden saattelijoilla.

Perttulina useinkin jo saapuva syksy näytti luontonsa, hiipi yöllä harmajana hallana, ei vain _maahallana_, vaan joskus oikein _taivaisena viluna_ ja turmeli pottupellot, veipä joskus rieska- ja leipäviljatkin.

"Se on kylmä perä Perttulilla", sanottiin, ja: "Perttuli mustikoista ison hillon tekee." Perttulina kerittiin lampaista "Perttulin villa". Ja Perttulilta alkoi metsänkävijäin toiminta-aika, silloin jo voitiin lähteä metsälintuja pyydystelemään.

Muuta merkillistä ei elokuullekaan riittänyt. _Laurinpäivä_ vain vielä oli, ja sekin oli opittu tuntemaan pahaksi vihiperäksi, vieläpä vesiperäksikin. Silloin jo "kylmä kivi järveen puotettiin" Laurin halloja sanottiin paikoin _kurnotuksen viluiksi_. Lauri oli muutamilla ensimmäinen perunain ja nauristen syöntipäivä.