Part 14

Vanhoilta opitulla tavalla toimitettiin kotona nahkainkin muokkaus, sekä kenkänahkain _pajuaminen_ että turkkinahkain _paittoaminen_.

Karva ajettiin nahasta vedessä liottamalla, laskettiin karvainen vuota vain virtavaan jokeen taikka järven matalaan rantaveteen pariksi kesäiseksi viikoksi, työnnettiin sitten _puulapukalla_ karva pois, ja nahka pantiin tuoreeltaan _parkkiammeeseen_. Parkkeina käytettiin sekä _pajun että kuusen, koivun ja haavankin_ kuoria. Parhaimpia ja enimmin käytettyjä olivat pajunparkit -- siksi puhuttiinkin nahkojen "pajuamisesta" -- ja kun pantiin vielä sekaan kuusenkuoria, tuli nahka hyvin kuohkeata. Mutta koivunparkit, joita kiantalainen käytti paljon, tekivät nahan punaiseksi, kovanluontoiseksi ja hauraaksi. Vasikannahkoja parkittiin paikoin _sianmarjanvarvuilla_. Kuusin, seitsemin viikoin saatiin nahkoja haudella suuressa parkkiammeessa ja aina tuon tuostakin hämmennellä, väliin taas kaapia koloraudalla taikka viikatteenhamaralla niistä lihaa pois. Sitten kun nahat olivat kylliksi "kypsyneet", huuhdottiin ne vedessä, kuivattiin orsilla, ja sen jälkeen hieroskeltiin ja pehmiteltiin _nahkain lykkyylaudoissa_, kaksin miehin kangissa kihnuteltiin. Silloin olivat nahat valmiita käytettäviksi. Miltei joka talossa oli aina joku taitava pikilangan pistäjä, joka puhdetöinään kotipajuisesta nahasta kuraisi kokoon pitkävartisia pieksuja koko talonväen tarpeiksi.

Lammasnahkojen paittoaminen oli teurastusajan jälkeisiä syystalven puhdetöitä. Paittoaminen toimitettiin _suuruksella_. Valmistettiin _ohrainen_ velli, johon sekoitettiin jauhettuja _virnoja_, "semmoisia vesiheinän siemeniä", survottuja _pottuja_ sekä hiukan suolaakin, ja hapatettiin se oikein äkeäksi niinkuin leipäjuuri. Sitä siveltiin nahkojen lihapuolelle, kääräistiin nahat kokoon ja pantiin penkinnurkalle kasaan. Kolme, neljä yötä kun siinä hautuivat, ja vielä pari kertaa välillä uudistettiin vellisively, niin alkoi jo luottaa. Nahat levitettiin eteispirtin orsille kuivamaan.

Kuivuneita nahkoja pehmitettiin sekä käsin hieroen että seinään kiinnitetyssä _hankaraudassa_ edestakaisin vedellen. Koloraudalla kaavittiin lihapuolta, taikka hangattiin _nahanmuokkausraudalla_, jonka oksahankuraan oli asetettu viikatteenterän kappale. Lopuksi valkaistiin nahat liidulla.

Useasti annettiin turkkinahkojen muokkaaminen ja hierely karjalanmiesten, _turkkivenäläisten_, tehtäväksi. He kulkivat talosta taloon ja päiväkausin hierelivät turkki- ja veltinahkoja, kaapivat niitä, raudassa venyttelivät ja liitusivat sekä lopuksi leikkelivät ja ompelivat niistä talonväelle turkkeja. Siltään vain, vaatepäällyksettä niitä käytettiin. Kuulu Latvajärven laulaja, _Miihkali Arhippainen_, oli Kiannalla ollut joka syksyinen _nahkojen piiskaaja_ sekä turkkimestari. Hyvää työtä oli ahkera laatuisa laulajaukko tehnyt, kymmenen kopekkaa oli saanut nahalta, ja viisi, kuusi nahkaa oli päivässä pehmittänyt. -- Nahkaveltejä ompelivat emännät itse.

_Hamppu_ antoi naisväelle tavattoman talvityön. Parituhattakin _roivajasta_ kun tuli taloon, niin oli siinä työmaa edessä.

Syyskesällä hamput _nyhdettiin_ pellosta ja _riivittiin_ tynnyrin laidassa sekä _liotettiin_ lammikossa viisi, kuusikin viikkoa, sitten aidan selällä kuivattiin. Mutta jos tahdottiin kestävämpiä _liinoja_, jätettiin roivaat toiseen vuoteen ja vielä kevätahavassa niitä puretettiin.

Kekriltä alkoi naisten vuoro. Roivaita ahdettiin saunan orret täyteen, satakin roivasta kerralla, sitten tuli kiukaaseen, että ahdos kuivui. Illalla seitsemän, kahdeksan seuduissa, kun muut panivat nukkumaan, kävivät naiset loukkusaunaan. Kiukaan päällä palaa lekotti päretuli, ja sen valossa naiset nokisina saunatonttuina häärivät roivaiden kimpussa. Toiset isoilla loukuilla ruskuttelivat luita rikki, toiset pienemmillä, nelikielisillä _vetoloukuilla_ eli _hamppulihdoilla_ raastoivat luita irtaalleen. Muutamat vielä puisella _vitiinveitsellä_ hakkasivat ja puistelivat, että _päistäret_ lentelivät. Roivajas aina kerrallaan käsiteltiin ja saatiin siitä puhdistettuna _sormajas_, joita parikymmentä kimputtiin _vihkoon_. Niin kauan viivyttiin saunassa, kunnes kaikki oli loukutettu ja lihdattu, useasti aina aamupuoleen, kahteen, kolmeen asti. Mutta jo taas päivän saapuessa pistettiin saunaan uusi panos, ja illan joutuessa oli sama yötyö edessä. Ja sitä riitti siksi, kunnes kaikki roivaat oli saunoitettu. Ei ollut naisväellä koko aikana paljon yön lepoa eikä päivänkään rauhaa. Sillä päivällä piti huolehtia karjanhoidosta ja saunanlämmityksestä.

Sitten kun hamput saatiin saunasta pois, alkoi niiden kanssa uusi työ: ne piti _häklätä_, ne piti _harjata_ ja sitten _kehrätä_. Pitkin talvea käärittiin _kuontaloita_ ja kehrättiin, hyrrättiin monella rukilla. Sitten langat keitettiin _porossa_, huuhdottiin vedessä ja kuivattiin tangoilla ulkona, ja kankaiksi ne piti olla _kudottuina_ ennenkuin kesäiset kiireet joutuivat. Jo olikin talossa hoppua: emännät kutoa helskyttivät, tyttäret ja palvelijatkin paukuttivat, milloin vain ehtivät. Mutta joskus häädyttiin kylässäkin kehräyttämään, ja ruiskappa maksettiin kehrääjämuorille lankanaulasta. _Rohtimista eli tappuroista_, joita saatiin häklätessä, kehrättiin nelivartisen _hurstin kuteita_, mutta _sydämistä_ pantiin siihen _loimet_. "Rouvimpaan", kaksivartiseen _piikkoon_ pantiin loimet harjaustappuroista ja kuteet rohtimista, ja tehtiin siitä _lakanoita, hantuukeja ja paidanalasia_ sekä karkeammasta piikosta _säkkejä_. Hurstista ommeltiin _paitoja, paidanylisiä ja alushousuja_, joita sinisiksi painettuina pidettiin kesällä vain siltään.

Valmiiksi muokattuja _pellavia_ kuljettivat karjalaiset laukkumiehet Venäjältä. Niitä ostettiin kymmenestä kopekasta naula, ja niistä naiset kehräsivät lankaa villakuteisiin pyhähameisiinsa sekä miesten kesävaatteisiin.

Paljon oli naisväellä myös työtä, ennenkuin lampaiden villoista oli _sarat_ kudottu. Siinä saatiin kartata, kehrätä ja kutoa monet pitkät rupeamat. Parhaita villoja käytettiin sarkaan, mustia ja valkoisia kartuttiin sekaluutta, että saatiin harmaata saranväriä. Vahvaksi kudottiin sarka, mutta vielä vahvemmaksi tehtiin se _tamppaamalla_. Itse vain kotona sarka tampattiin: kasteltiin ensin kuumassa saippuavedessä, sitten _vyyhdettiin_ ja kaksin naisin sitä penkillä vastakkain istuen potkittiin, ja kun oli kylliksi potkittu ja vanutettu, käärittiin sarka pakalle ja leveän pöydän kannella kaulailtiin sitä lattialla, lapsijoukko vielä pantiin pöydälle painoksi ja neljin hengin kärräiltiin pöytää edestakaisin. Näin saatiin sarka niin tukevaksi, jotta siitä karaistut housut seisoivat lattialla kyllä tyhjiltäänkin. Pari kolme talvea kestivät ne paikkaamatta kulutella ja paikkaamalla vaikka miehen iän.

Vanhoin kotoisin keinoin eukot värjäsivät lankansa ja vaatteensa. _Mustaa_ väriä saatiin lepän kuorista, vain tuoreita kuoria keitettiin vesikattilassa, ja siihen pantiin langat, kun ne oli ensin kasteltu _kuparivedessä_. Samalla tavalla myös käsi- ja nuottaverkkoja _roukattiin_, mutta silloin lisättiin leppäveteen kuusenkäpyjä, kuusenparkkia ja pihkaa, jopa vanhan tervasangon palasia. Muutamat painuivat lankoja _puromustalla_, purojen pohjasta kaivetulla "ruosteella". _Ruskeaa_ saatiin kun lankoja vuorotellen kasteltiin lämpöisessä liesituhkalipeässä ja kuparivedessä. Keltaisenruskeaa, _rankuuria_ värjättiin _kiventiiroilla_ ja lepänkuorilla, mutta kiventiiroilla yksinään tuli _keltaista_. Painettiin keltaista myöskin "mettävärillä": kerättiin kankailta _kellanpaineita_, ketunliekoja, keitettiin niitä ja pantiin lisäksi tuoreita koivunlehtiä, sitten vielä kastettiin langat lipeässä. Mutta kaunista _sinenpainetta_ valmistivat eukot, niin että laskivat vettänsä astiaan ja hapattivat sitä viikkokaudet uunilla lämpöisessä peiton alla ja panivat sekaan _sinikiven_, sinialunan, nokareita sekä hiukan suolaa. Siinä kasteltiin langat ja saatiin tavattoman kestävää siniväriä. _Punaista_ ei osattu omilla neuvoilla painaa, vaan täytyi se toimittaa Oulussa, _punertavaa_ kyllä paikoin painettiin variksenmarjoilla?

Itse valmistettiin "valkoisenpainettakin", _suopaa_ tehtiin koivun ja lepäntuhkista oikein äkäinen lipeä, niin että se leikkasi luutkin, ja siinä keitettiin aitanloukkoon keräytyneistä luista, suolista, höystöistä ja muista "rasvarosseloista" pehmeä ruskea pesuaine, jota talossa tarvittiin sekä pyykinpesussa että saunankäynnissä ja monessa muussakin pesuhommassa.

Liimaa, _liisteriä_, jolla langat _liisteröitiin_ kovemmiksi, keitettiin niistä lammasnahkojen tilkkasista, joita jäi turkkien ja vällyjen ompelijalta.

_Viinankeittokin_ oli muuatta laatua kotiteollisuutta. Joka talossa valmistettiin viinaa. Halmerukiista lähtikin oikein hyvä ja väkevä neste, ja vielä makeampi tuli, jos rukiit olivat hiukan hallanpanemia, _halliaisia_. Jotkut laskivat viinaa ohristakin, ja niistä irtausikin niin tulinen aine, ettei pakkanenkaan pystynyt sitä kylmäämään, vaikka ruisviinan kylmäsi.

Viinankeitossakin oli paljon puuhaa. Valmistettiin sakea velli, _viinapanos_, imeltymään isoon _panosammeeseen_, ja siihen lisättiin sitten kuumaa vettä ja "tööteillä" hämmennettiin, lopuksi pantiin varia vettä, jotta _imellys_ kypsyi. Imellystä hapatettiin sitten kolme vuorokautta, ja niin oli _mäski_ valmista keitettäväksi.

Vanhaan aikaan keittää kuhistettiin viinaa vain tavallisella _rautamuurilla_, johon oli tekaistu puusta kansi ja vaskesta torvet. Mutta sitten piti laittaa kupariset viinakattilat, eikä saanut olla keittohommissa muulloin kuin vain syksyin ja keväin. Syrjäkylissä kyllä edelleenkin vain poruutettiin padalla.

Keittokota oli tavallisesti viinapolttimona, ja emäntäväki hääri keittohommissa. Kun mäski oli pantu kattilaan, _iskostettiin_ sekä hattu että _piiput_ visusti kiinni taikinalla, iskoksella. Hiljaista tulta poltettiin alla, niin että _huurukin_ hiljalleen nousi piippuihin ja _piipputynnyrin_ lävitse kuljettuaan valui astioihin. Ensi keitossa työnsi viinakattila katkeran _sikunan_, mutta se pantiin uudestaan pannuun ja keitettiin toinen kerta, _kerrostettiin_. Kerrostusta keitettäessä tuli alussa, ennenkuin piiput lämpenivät, joku kortteli savuviinaa, pahanmakuista ja väkevää, höyrynsekaista nestettä, josta emännät laittoivat tehoisaa lääkettä, _kansvärkkiviinaa_. Mutta kohta alkoi tiristä _kirkasta_ viinaa, ja sitä valuikin monin kannuin. Tynnyrin panoksesta juoksi 15 kannua, joskus 19:kin. Lopuksi laski kattila huonoa pahanmakuista _jälkiperää_. Jotkut siivilöivät piipuista tippuvan viinan kuminavaatteen lävitse ja saivat väkevää ja makeaa _kuminaviinaa_.

Pari-, kolmekymmentä kannua keitettiin viinaa hyvässä talossa. Suurissa viiden kannun _viinapotelleissa_ säilytettiin sitä aitan jyvähinkalossa kesänkin varoiksi. Mutta mitä ei itse jaksettu ryypiskellä, se myötiin niille, joilla ei ollut keittolupaa. Vietiinpä viinaa aina Ouluunkin ja saatiin kymmenen kopekkaa korttelista.

Kotiteollisuutta oli entisaikainen, 50-60 vuotta takaperin harjoitettu, _potaskan_ polttaminenkin. Suuria kääpäisiä korpikoivuja ja koivupökkelöitä poltettiin metsässä tuhaksi, tuhka tuotiin kotiin ja uutettiin isoissa ammeissa, _rapuleissa_ lipeäksi. Lipeä keitettiin kuiviin ja saatiin ruskeaa potaskaa, joka ulkona _potaskauuneissa_ paistettiin valkeaksi. Potaska vietiin sitten Ouluun "Iisakki Welmannille" ja saatiin rupla leiviskästä.

Raudan takomisessa olivat kainuulaiset yhtä taitavia kuin muidenkin seutujen miehet. Seppiä oli joka kylässä ja paja useassa talossa. On vieläkin siellä täällä joku taitava pyssyseppäkin, kuten Hyrynsalmen Luvankylässä ja Ristijärven Uvalla. Entisaikaan lienee ollut vielä mahdikkaampia rautioita, silloinkuin suurissa korpimaissa oli järvien ja soiden mudasta lietsottu rautaa. "Hyttejä" tiedetään olleen useissa paikoissa, "Hyttikankailla", "Hyttipuroissa", ja niissä vieläkin näkyy jälkiä entisestä raudanvalmistuksesta.

JUHLA- JA MERKKIPÄIVIÄ.

"On kekri köyhälläkin, joulujuhla vaivaisella."

Vuoden vieriessä pyörähti esiin, milloin suuri juhlapäivä, milloin taas joku muu merkkipäivä antamaan yksitoikkoiselle, useinkin ilottoman arkiselle elämälle mieluisaa vaihtelua. Päiväin viettoon liittyi kaikenlaisia vanhoja tapoja, taikoja sekä pitämyksiä, monesti varsin merkillisiäkin, jo ammoisilta ajoilta polveutuneita.

_Kekri_ oli jo vanhastaan vuoden _kaikista suurin juhla_, jopa jouluakin jalompi. Sitä vietettiin myöhään syksyllä, kun kesä kaikkineen oli mennyt, ja pitkä pimeä talvi oli tulossa. Se oli uuden vuoden alkujuhla, vanhan päätöspäivä, jolloin syötiin ja juotiin parasta, mitä hyvä vuosi oli taloon tuonut Ja sitten kylläisinä pidettiin iloa ja kisailtiin.

"Kerta kekriä pitää, toinen kerta kellistellä,"

olikin vanhojen ukkojen mieliohjeena.

Jo etukäteen varustauduttiin kekriä juhlana viettämään: keitettiin _kekriviinat_, pantiin _kekrioluet_ ja varattiin ruokia sekä laitettiin _kekrilammaskin_ syötteelle. Pirtit, kamarit ja eteiset, peräiset ja porstuat pestiin ja puhdistettiin, vaatteetkin pestiin ja siistittiin. Ja aattoiltana lämmitettiin sauna, käytiin kylyssä ja laittauduttiin pyhäisiin pukimiin: oltiin valmiina vastassa, kun vuoden suuri juhla oli ovella.

Koko yönä jouduttiin tuskin ollenkaan lepäämään, sillä aamulla ani varhain piti olla pystyällä. Noustiin ylös jo kello kolmelta, kahdellakin, jopa joissakuissa vanhojen tapojen taloissa heti puolelta yöltä. Emännät pistivät pirtin lämpeämään ja leipoivat rieskat ja teokset, tekivät juustoleivät, keittivät ryynipuurot ja laittoivat talkkunat. Miesväki taas huolehti kekriteurastuksesta. Kun oli otettu kotikeittoiset aamuryypyt, tuotiin ja teurastettiin kekrilammas, isoissa taloissa kaksikin. Kekrilammas, useinkin _musta_, oli jo aikaisemmin valittu ja nimitetty, oli sattunut esim. lammas sairastumaan, niin oli luvattu: "kun elänet, niin kekriksi teurastetaan." Lammas lyötiin semmoisenaan, paloittelematta, päineen, sorkkineen pataan, vain nyljettiin ja puhdistettiin sisälmyksistä. Vielä piti olla liharuoan lisänä lehmänkylki tai sonninreisi paistina, vieläpä metsämiestaloissa paistetut oravannautteet ja linnuntäkät lisäpaloina. Sillä lihaa piti kekripöydässä olla yltäkyllin, isot kukkuraiset maljat ja kaukalot pitkin pöytää. Lisäksi vielä oli karjanviljaa, voita, maitoa ja viiliä, sitten leivän puolta rieskat, limppuleivät, tavalliset leivät ja teokset sekä keitto ja ryynipuurot ja ennen kaikkea _talkkuna_. Kalataloissa hankittiin vielä kalakeitotkin. Kaikkea laatua piti hyvän talon pöydässä olla: jumalanhyviä ja karjanantia, vedenviljaa ja metsänriistaa, ja ylinnä kaiken täysiaikainen kekrilammas. "Komea oli ruokapöytä, saattoi siihen istua suurukselle."

Semmoisena seisoi ruokapöytä koko juhlapäivän, lisättiin vain, minkä syöden hupenivat. Puolispöytä sai ryynipuuron, ja illalliseksi hankittiin maitopiimä, lihapotut, ryynipuuro tai ryynivelli. Ja useat kerrat istuttiin suurustamaan. Aamupuhteen aikana ehdittiin käväistä pöydän ääressä jo kaksi, kolmekin kertaa. Heti kun joutui, haukattiin teoksia, juustoleipää ja muuta kuivaa ruokaa karjanviljan kanssa, ja taas vähän ajan kuluttua puraistiin toinen erä kuivia syötäviä. Sitten päivän vasta valjetessa istuttiin talkkunalle, joka oli varsinainen aamiaisateria. Siihen jo joutuivat lihakeitot ja paistitkin. Kotiolutta sekä kotikeittoviinaa oli pöydässä. Olutta juotiin kannuista ja tuopeista, viinaryypyt nakattiin pienistä _puulipeistä_. Pitkin päivää sitten syömistä jatkettiin, "syötiin ja juotiin, jott' oikein tarvottiin". Vanhat ukot istuivat jumalanviljan ääressä miltei yhtä päätä koko pitkän päivän, joivat ja söivät, söivät ja joivat ja turisivat päissään. Jos vieras tuli taloon, vaikkapa vain naapurinkin väkeä, tarjottiin heti hänellekin pöydän parhaita.

Kotieläimiäkään ei kekrinä saanut unohtaa, jopa niitä piti silloin erityisesti muistaa ja ruokkia. Isäntä itse toi aamulla hevosen tallista pirtin ovipieleen apatettavaksi. Kapan ohria antoi hän ajokkaalleen ja kuiskasi korvaan: "Nyt on kekri!" Murensipa ukko vielä kärpännautetta apeastiaan, että hevonen säästyisi pääntaudilta. Muutamat äijät hämmentelivät apetta lampaan leukaluulla, jotkut hammastivat pöydältä lihakimpaleesta palasen ja murensivat sen appeeseen. Niin oli Venähenvaaran ukko Kuhmossa varannut ajokastaan silmänteiltä.

Emäntä taas vaali omia hoidokkejansa. Navettaan ei kyllä saanut mennä, ennenkuin oli aamiainen syöty, mutta sitten vei emäntä joka lehmälle vasta leivotun _kekririeskan_ eli _kekrikakun_, puhalsi olkipillillä korvaan ja sanoi: "Nyt on santtipäivä, kekri!" "Täss' on teillekin kekriä!" Samalla otti emäntä kellon lehmän kaulasta ja toi pirtin naulaan. Sitten koko päivä ruokittiin lehmiä paremmin kuin muulloin, annettiin heiniä, sekä juotava suurustettiin leivinjauhoilla, jotka oli pyyhitty aamulliselta leivinpöydältä. Kekrinä, samoinkuin Mikkelinä, jouluna, pääsiäisenä ja laskiaisena koottiin _ottosia_ karjan kesäistä suurustamista varten. Ruokapöydälle ripisteltiin kolmeen kohtaan suoloja, ja ruokailun loputtua pyyhittiin ruoantähteet ja suolat vartavastiseen _ottostuohiseen_, jota säilytettiin eteispirtissä kiukaanpatsaan korvalla. Ottosia annettiin sitten kesällä lehmille, kun ne illalla saapuivat metsästä kotisavulle. -- Lampaitakin muistettiin kekrinä paremmalla ruokinnalla, pistettiin päkättävään suuhun leipäpalanen.

Mitään arkipäivän töitä ei kekrinä tehty, oltiin kuin pyhäpäivänä ainakin, naiset korjasivat rukkinsakin pois pirtistä. Vanhat ukot vain muutamakseen kävivät oravametsällä, olipa se joillakuilla varsinainen "mehtäpäivä" ja "onnellinen otuksen saantipäivä". Palvelijatkin, "orjaväki", olivat vapaina, kun oli heiltä "rinnus katkennut".

Iltapuolella kokoontui nuori väki jonkun talon pirttiin kekrikisoihin. Pirtti "roikattiin autioksi", jotta oli tilaa telmätä. Siinä illan kuluksi oltiin _sokkosilla_, joka oli tavallinen kekrileikki. Vanhat istuivat pöydän luona juoden ja katsellen nuorten kisaamista.

Mutta kekrin merkillisin puoli oli ikivanha henkien palvominen. Muutamissa vanhankansan taloissa oli vielä sitäkin vanhain muistannan aikaan toimitettu. Kekrin henget siihen aikaan vielä liikkuivat maatjalassa ja näkymättöminä vierailivat taloissa. Aattoiltana, kun sauna oli joutunut, valmistettiin se ensin _Kekrille_ ja _Kekrittärille_, taikka, niinkuin paikoin sanottiin, _pyhille miehille_, _keijulaisille_, _manalaisille_ kylvettäväksi. Vedet, vastat, kaikki laitettiin käsille, ja sitten käytiin kylyn ovelta kutsumassa:

"Kekrittäret Kekrittäret, pyhät miehet kylpemään!"

Vasta sen jälkeen, kun vieraat olivat vihtoneet, otti talonväki saunavuoronsa.

Vieläpä vieraita ruokittiinkin. Niinpä Suomussalmen Juntusrannalla, Päätalon vanhauskoinen vaari itse valmisti pyhille miehille saunan ja sillä aikaa, kun he olivat kylyssä, hankki omaan vaarinkamariinsa heille hyvät ruoat, kynttilät vielä kahden puolen viritti palamaan. Tavallisesti laitettiin kekrivieraille ateria pirtin pitkälle pöydälle, jotta saivat suurustautua sillä aikaa, kun talonväki oli kylpemässä. Oli tapana myös kekriaamuna, kun oltiin murkinalla, asettaa pyhille miehille pimeään _pöydänpääloukkoon_ viinalippi. Paikoin varattiin ruoka-ateria aikaisin aamupuhteella _saunaan_ rahille taikka lauteille, paikoin vietiin "maanhaltialle" ruokia vielä riiheen ja talliin sekä navettaankin laipiolle, joskus kannettiin syötäviä ja juotavia pihakoivujen juurelle. Parhaita ruokia piti tarjota ja varsinkin lihaa. Jos oli lihaa niukasti, voivat Kekrittäret pahastua ja ottaa talosta lehmän. Mutta jos ruokia oli runsaasti, olivat vieraat hyvillään, ja siitä oli talolle onnea. Kekrivieraiden syönnistä ennustettiin vuodentuloa: jos ne olivat nälkäisiä ja söivät kovin paljon, oli huono vuosi tulossa, mutta jos ne vain vähän maistelivat, saatiin odottaa hyvää vuotta.

Joskus satuttiin kekrivieraita näkemäänkin. Lentiiran Sutelassa oli renki iltapimeissä pihalla äkännyt: "Ka, Kekritär on valkeissa vaatteissa!" Renki oli heittää rytkännyt sitä piilikirveellä, ja se oli sivujaan pidellen mennyt kirkkomaalle päin, talo kun oli aivan kirkkomaan lähellä. Kotaliesi ja saunankiukaan edus lakaistiin aattoiltana puhtaaksi ja sileäksi, ja aamulla käytiin katsomassa, onko Kekritär käynyt talossa. Jos oli käynyt, näkyi silitetyllä liedellä niinkuin vasikanjälkiä, ja siitä oltiin hyvillään: talon onneksi olivat liikkuneet. Näyttäytyivät kekrin henget joskus linnunhaamussakin. Päätalon vaarin ikkunallekin, kun kekrivieraat olivat yhdeksän yötä talossa olleet, tuli illalla "niinkuin mettikana istumaan ja räpistelemään". Siitä vaari arvasi: "Jo vierailla on nyt pois lähtö". Ja ukko vetäisi turkin päälleen ja lähti vieraitaan saattamaan metsätielle, metsään käsin kun olivat menossa.

Kekrin "keijalaisilta" voitiin tiedustella tulevia asioitakin. Niinpä naiset "laasivat" aamupimeissä pirtin lattian ovesta perään käsin, peräikkunan alle, työnsivät rikat ikkunasta ulos, lennättivät helmassaan ne sitten kolmen tien risteykseen ja huppu korvissa asettuivat rikkakasalle kuuntelemaan "kuuluuko kupsavaista". Saattoivat naiset siinä kuulla itkua, naurua, tiukuja ja kulkusia, virrenveisuuta, kirkonkelloja sekä lautojen läiskettä, ja siitä arvasivat olevan tulossa, joko surua, iloa, häitä taikka kuolemaakin. Joskus itse isäntäkin lähti samoille asioille, otti talon kaikki avaimet poveensa ja pysähtyi peite päässä teiden risteykseen ja kuunteli ennustuksia vuodentulosta. Kekrin aattoiltana työnnettiin uuniin pyöreitä halkoja, ja aamulla, ennenkuin tuli sytytettiin, katsottiin, onko halkoja kadonnut tai lisäytynyt: "kekriämmät" olivat käyneet niitä koskettelemassa. Siitä taas ennustettiin vuodentuloa, taikka kuolemaa tai perheenlisäystä.

Monissa muissakin toimissa kekrin henkien palvonta ja osallisuus ilmeni. Niin emäntä kekriaamuna pirtin uunin luudittuaan lähti uuniluutaa juoksuttamaan, navetan ympäritse kolme kertaa kierrätti, ja siitä oli karjalle menestystä. Kekripäivänä pirtin lattialta laastut rikat vietiin lammaskarsinaan onnea tuomaan, ja kun uunia lämmitettiin, pantiin "peänalushaloksi" oikein oksainen puu. Sillä kuinka monta oksaa oli puussa, niin monta karitsaa syntyi talven kuluessa lammaskarsinaan. Lammasonnea antoi sekin, että kekrilampaan luut peitettiin lammaskarsinan pohjalle.

Kekrin viettoon liittyi läheisesti _sieluinpäivä_, joka oli kekrin jälkeisenä päivänä. Silloinkin noustiin hyvin aikaisin ylös, ja heti pistettiin tuli pirtin uuniin, että ehdittäisiin ennen naapuria saada savu kohoamaan lakeistorvesta. Siitä olisi talolle onnea. Sieluinpäivälläkään ei arkitöihin puututtu. Miehet kulkivat vain korento olalla talosta toiseen, ja kun tulivat pirttiin, pistivät heti korennon uunin henkireikään, jotta muka "nyt kiuvas hajalle!" Vasta heittivät, kun isäntä viinan kanssa hyvitteli: "Älkäähän nyt, saatte ryypyt!" Ja saivat ryypyt, ruokaakin saivat, ja sitten lähtivät uunia uhkaamaan toiseen taloon.

Sieluinpäivänä jo jotkut saattelivat näkymättömät kekrivieraansa pois talosta. Kiannalla muuan emäntä kaimasi Kekritärtä eväitten kanssa, voilautaset ja leipäroviot käsivarrella saatteli aidan taakse. Sieltä saattaja kääntyi takaisin ja vielä helmantakaisiaan kohotti, sanoi: "Tuossa viimeiset evähät!"

Kekristä alkoi vanha kainuulainen juhla- ja merkkipäiviensä viikkolaskun. Niinpä Puolangalla luettiin:

"Kekristä seittemän jouluun, joulusta kuusi kyntteliin, kynttelistä kolme Mattiin, Matista neljä Maariaan, Maariasta neljä Jyrkiin, Jyristä neljä Eerikkiin, Eerikistä viisi juhannukseen, juhannuksesta viisi Jaakoon, Jaakosta viisi Perttuliin, Perttulista viisi Mikkeliin, Mikkelistä viisi kekriin."

_Martti_, makkaroin päivä, marraskuun 11:ntenä, oli kekriä seuraava merkkipäivä. Vielä näihin aikoihin toimitettiin syysteurastuksia, ja Martinpäivä oli varsinainen _makkaroin teko- ja syöntipäivä_. Silloin valettiin "Martinpäivämakkaraa", mitä vain isointa suolta oli, siitä tehtiin makkaroita, ja puoliseksi niitä jo syötiin "ehotellen niin paljo kuin jaksettiin". Siitä olikin päivän nimenä _Perso-Martti_.