Part 12

Mutta yksi ainoa kerta vain samasta huhdasta otettiin viljaa, ja niin oli kärvennetty maa sekä poltettu metsä suorittanut veronsa. Suomussalmella mainitaan joskus jonkun kerran vielä palomaan entisillä puilla ravitun ja tierellyn sänkeen, sitten karhitun ja kylvetyn rukiille, samoin Sotkamossa. Mutta tavallisesti heitettiin aho heti ensi väljän jälkeen ruohottumaan ja metsittymään. Heinää kasvoivatkin _halmeahot_ ensi vuosina varsin kovasti ja olivat "mainion hyviä karjanlaitumia". Lähellä olevia ahoja käyttivätkin niiden raivaajat aidattuina _hakamainaan_ muutamia kesiä, jopa niitä niittivätkin ja saivat joskus vahvoista vaaranmaista kymmeniä häkkejä heiniä. Jo halmeen kasvualkunakin niitettiin nurmea monet häkit väljän keskeen jääneistä palamattomista aulakkeista. Sitten jäivät entiset halmemaat yhteisiksi karjalaitumiksi ja rupesivat työntämään metsää, koivikkoa, männikköä, haapaakin, sillä "se oli hyvin metänottavaa se halmeaho". _Ahometsiksi_ semmoisia vieläkin sanotaan.

Mutta vuosia kesti, ennenkuin saman ahon voi uudestaan raataa huhdaksi. Vähintäänkin kolmekymmentä vuotta piti metsän kasvaa, neljä-, viisikinkymmentä vuotta, jopa kuusikymmentäkin. Jotkut vanhat ukot olivat ehtineet eläessään kaksi kertaa käyttää saman ahon halmeena.

Niinpä täytyikin joka vuosi aina etsiä uusi ja uusi huhtavaara, ja niin tuli vähitellen kasketuiksi kaikki Kainuun korpien kelvolliset maat, ei lopulta ollut "ei yhtä saareketta, jossa ei olisi halmetta käyty", ja niin "ne on läpeensä huuhattu nämä Pohjanmaat moni kertaan". Ensin kaskettiin lähiseudut ja siitä siirryttiin vaara vaaralta yhä syvemmille selkosille; ensin savusteltiin neljänneksen, parin päässä, siitä jo jouduttiin peninkulmaiselle taipaleelle, parin, kolmenkin peninkulman sydänmaalle ja lopulta neljä-, viisipeninkulmaisten korpien taakse. Niin oli puokiovaaralaisilla halmeensa kolmen neljänneksen päässä _Utavaaralla, Lehtovaaralla ja Piltungissa_. Utavaaralla oli myös Puolangan talolla halme parin, kolmen peninkulman takana, Kypärävaaran ukolla oli raateensa parin peninkulman matkassa _Karisenvaaran_ laiteessa, ja vuokkilaiset raatoivat yhtä pitkän taipaleen takana Venäjän rajaseuduilla, _Murtovaaroilla, Jännevaaralla, Sakko- ja Luolavaaroilla, Aitto- ja Pirttivaaroilla sekä Koivukiiman ja Paksunoksan_ ahoilla. Kuhmolaiset niinikään kaskesivat rajamailla parin, kolmen peninkulman päässä. Olipa Rastin talolla ollut raade Venäjän rajalla _Hutunsilmän_ vaaroilla, jonne tuli taivalta viisin, kuusin peninkulmin. Ja rikkaat Ristijärven Toloset kävivät Hyrynsalmen _Paljakalla_ huhtatöissä. Sinne tuli matkaa 3-4 peninkulmaa, ja laskettiin veneellä Iijärveä Uvajärveen, josta noustiin Latvajokea Latvajärveen ja edelleen Louhijokea Ilvespuron haaraan, mistä kontti selässä lähdettiin astumaan metsäpolkuja myöten. Polkua sanottiinkin "Tolosen tieksi". Paljakan vaaroilla savustelivat myös Puolangan Impivaaran ukot, Vanhantalon ja Sopen isännät.

Kaukaisille kaskimaille vedätettiin siemenviljat jo talvenaikana, vietiinpä suuri piimäleilikin raadantapäivien särpimeksi, havumajaan vain piilotettiin. Läheisille halmeille kannatettiin siemenet hevosen selässä, ja omat eväät kannettiin kontissa. Hankien aikana kun hiihdettiin hakkuuseen, vedettiin eväitä ahkiossa, enimmäkseen leipää, jauhoja ja suolaa, sillä erämaa antoi kyllä lihaa ja kalaa. Rakennettiin tuohikattoinen _maja_ tai _kota_, jopa joskus saunakin, jossa oli mukava asustella. Ja asusteltiinkin siellä viikko-, kuukausimääriäkin. Kun saatiin tämä huhta hakatuksi, antoi työtä toinen, lähellä oleva edellisen kesän raivio. Ruvettiin sitä palolle hankkimaan ja sitten polttamaan. Sen jälkeen käytiin kolmatta huhtaa rovitsemaan ja laittamaan siemenelle. Kun se oli saatu kylvetyksi, päästiin kotiin ja ehdittiin hetkisen heilua heinätyössä, mutta sitten jo taas kiirehti neljäs halme leikkuumiestä, ja kun sieltä jouduttiin kotipirtille, oli jo syksy käsissä.

Mutta rikkaat Kiekinniemen Piiraiset asustivat selkosilla koko kesän. Talossa kun oli tavaton perhe, jouti siitä kyllä osa yletaikojaan huhtamailla raatamaan, ja silti jäi vielä väkeä kotitöihinkin. _Saarikiekin_ ja _Kaidankiekin_ selkosilla oli heillä suuret halmeet. Keväthangilla muutti sinne osa miehistä eukkoineen ja lapsineen, pienet pahasetkin vietiin kätkyineen, kaikkineen. Metsäpirtissä salolla asuttiin, kaadettiin huhta, poltettiin toinen, rovittiin kolmas ja neljäs leikattiin, välitöinä tehtiin heinää halmeitten aulakkeista ja pyydettiin kalaa sekä lintua. Leipääkin salolla paistettiin. Jauhinkivet hakattiin paasista, ja pirtissä oli paistinuuni ja halmeen laidassa aitta, jossa oli kyllä leiväksiä. Oli vielä riihikin metsän reunassa, ja syksypuoleen kuului sieltä tuon tuostakin riusanroime. Kaikki lähiahojen vilja siellä puitiin ja talletettiin aittaan, mutta oljet heitettiin ulos märkänemään taikka pistettiin ne tuleen. Sitten kun kaikki oli valmiina, palattiin kotiin Kiekinniemelle, josta oli oltu pois viisi, kuusi kuukautta.

Piiraiset olivatkin kaskikauden suurviljelijöitä. Paitsi edellä mainittuja Kiekkien halmeita, kerrotaan heillä olleen kuuden tynnyrin kylvön Valkeisvaaralla sekä vielä mokomamman suurhalmeen Kukkosenvaaralla. Siihen oli kylvetty aina yhdeksän tynnyriä. Suuri raade oli ollut _Määtänvaarallakin_, jossa tiedetään myöskin seisoneen riihen sekä viisiseinäisen vilja-aitan. Olikin talossa ollut viljaa, neljä aittaa rinnan kyhjöttänyt kotiniemen rantatöyrällä, ja ne halmerukiilla täytetty kattoon asti. Vieläkin seisoo talon autiolla niemellä muiden aittojen joukossa Piiraisten vanhin aitta, rakennettu jo 1667. Sanotaan sen alkuaan olleen halmeaittana.

Toinen suurviljelijä oli _Rastivaaran_ eli _Rastin Immosten_ suurperhe. Se raatoi aina Hutunsilmää myöten Venäjän rajoilla, ja "se oli julma talo ennen ja mainio halmeenraataja ja maailman rikas paikka". Oli talolla kerran seitsemän tynnyrin halme Vieksillä, _Kiesonvaaralla_, ja niin tuli rutosti viljaa, jotta närtteet jäivät puimatta yli vuosien. Monet aitat olivat viljaa täynnään, ja hinkalot olivat niin korkeat, että eloa "portailta pantiin ja portailta otettiin". Aina Kiannalle asti käytiin talosta monin hevosin huhtarukiin siementä noutamassa, ja "sillä rukiilla kun kylvettiin, niin ei lehmäkään liikkunut", ei märännyt oras hangen alla. Mutta Rastin aittaan elot märkänivät. Monet vuodet kun rukiit seisoivat ummehtuneissa hinkaloissa, pilautuivat ne, niin että kerrankin saatiin tyhjentää aittojen sisus järveen. Ja siihen kohtaan kohosi sitten _Rytisaari_. Niin mahtavia olivat aikoinaan Rastin Immoset, etteivät suvainneet toista eläjää lähelläkään, kielsivät, kun muuan aikoi tehdä talonsa Kankivaaraan, puolen peninkulman päähän. Sitten kun tuli lohkojako, joutuivat useimmat huhtamaat ruunulle, ja talo rupesi köyhtymään.

Suuria halmeita oli ollut Kiannan _Kuustolaisillakin_ Juntusen selkosilla. Oli kerrankin -- v. 1822 -- saatu 18,000 lyhdettä, ja niistä oli puitu niin paljon viljaa, että aitan hinkaloita oli pitänyt korottaa. Myöskin Leipivaaran ennen mainittu "Vanhurskas" oli luettava suurviljelijäin seuraan. Häneltä oli noudettu eloa aina Tyrnävää ja Ängeslevää myöten. Kerrankin oli toistakymmentä hevosmiestä ollut viljansaannissa, ja ukko oli vain arvellut: "Ei niin paljon tähän kartanoon sovi, ettei kaikki saa". Ristijärven tutut Toloset olivat myös joka kevät soutaneet venelastittain rukiita Ouluun, ja "jyvät oli suuria kuin kahvipööniä".

Vähäväkisemmät raatoivat pienempiä huhtia, parin, kolmen kapan, kymmenenkin kapan ahoja. Jotkut jaksoivat tynnyriin, pariinkin kaataa metsää ja saada siementä.

Useasti yhtyivät raatajat yhteisvoimin raivaamaan _yhteishuhtia_, ja silloin saatiinkin toisinaan tavaton kaski, kokonaisen metsän aukea ryteikkö. Semmoinen oli ollut Vuokinkylän Kyllölän, Kovalan, Heikkilän, Järvelän, Rimpilän ja Kinnulan miehillä _Ison-Murron_ aholla, Vuokinjärven lähellä. Kaksitoista tynnyriä oli ahoon heitetty siementä, mutta saatu vain muutamia seulallisia kehnoja kahuja, kun oli halla niin pahoin turmellut parhaillaan verissään olevan viljan. Yhtä suuri yhteiskaski oli noin sata vuotta takaperin ollut Hyrynsalmen Kypärävaaran taloilla sekä Ristijärven Mustanvaaran Karppilalla, Kuljulla, Heikkilällä ja Myttylällä Syvännoron kankailla. Kylvön suuruuden mukaan ruvettiin ahoa sanomaan _Kaks'toistatynnyriseksi_. Toinen suurhalme oli ollut Hyrynsalmen Luvankylän miehillä _Lehtiaholla_, Heinisuon selkosella, ja siihen oli kylvetty kahdeksan tynnyriä ja saatu 8,000 suurta lyhdettä. Puolangallakin mainitaan kerran raadetun kahdentoista tynnyrin huhta "siihen aikaan, kun ei ollut kirkkoa muualla kuin Paltamossa", ja Paljakan liepeellä, _Jatkoaholla_, oli ollut yhdeksän tynnyrin halme.

Suuri yhteishalme oli noin 50 vuotta takaperin ollut myös Ristijärven Päsämällä ja Kilpelänvaaralla _Riitavaaran-aholla_. Halmeesta oli lähtenyt 9,000 lyhdettä ja aina sadasta lyhteestä tynnyri eloa. Näljängän perukoillakin mainitaan Perangan kolmella talolla olleen _Nälkävaaralla_ yhteinen huhta, johon oli heitetty siementä kolme tynnyriä. Ja Puolangan Joukokylällä oli kesällä 1867 _Äylönvaaran_ liepeellä hyvin iso halme, viiden talon raatama, mutta halmeesta ei saatu mitään, pakkanen palelsi kaikki, ja siitä ruvettiin paikkaa kutsumaan _Halla-ahoksi_. Kuhmon Saunajärven Kähkölä ja Piiraala raatoivat useasti yhteisiä suurhuhtia. Semmoinen oli heillä kerran _Kuusikankaalla_, Jonkerin puolessa, kuuden tynnyrin aho ja toinen iso halme _Issakanvaaralla_, Saunajärven takana. Viimemainitussa paikassa viljalyhteet varkaiden pelosta jo halmeella _ravattiin_, pieksettiin jyvät irti lyhteistä ja korjattiin pois. Sitten vasta talven tultua vedettiin lyhteet kotiin riihittäviksi.

Miehissä yhteishalmeet raadettiin. Saman verran oli miestä aina kustakin talosta joka työssä,6 taikka taas isommasta talosta oli enemmän, pienemmästä vähemmän raatajia, _päiväluvulla_ ja _miesluvulla_ kun työskenneltiin. Mutta Kiannan Vuokilla mainitaan käytetyn ikivanhaa kirves-mittaa. Niin oli voinut jostakusta talosta olla kasken kaadannassa pari kirvestä, toisesta kolme, toisesta neljä, viisikin kirvestä, jopa jostakusta aidantauksen mökistäkin jokunen kirves joukon jatkona. Samoinkuin huuhtaa hakatessa, samoin sitten polttamassa, roviossa ja tierelyssä sekä leikkuutyössä oltiin kirvesluvulla, naisetkin kävivät kirveestä roviolla ja leikkuussa sekä hevonen ajotöissä. Oli sitten _sottalauta_, semmoinen neliskulmainen palikka, jossa jokaisella oli _puumerkkinsä_ ja sen vieressä lovia merkkinä kirvespäivistä. Siitä selviytyivät rästipäivätkin. Jos jollekulle oli jäänyt rästiä, oli se viimeistään leikkuutyössä yhtä monella kirvespäivällä suoritettava. Kellä taas ei ollut hevosta antaa yhteistyöhön, hän korvasi sen kirveellä. Siemenkin pantiin kirvesluvulla: _kappa kirveestä_, viisi, kymmenen, kaksikinkymmentä kappaa, huhdan suuruuden mukaan. Kirvesluvun mukaan jaettiin halmeen elotkin, lyhde annettiin aumasta aina kutakin kirvestä kohden, niinkauankuin jakamista riitti. Sitten kukin sai itse puida omansa. Kaukaisilla kaskimailla oli entisaikaan omat _metsäriihensä_, joissa puitiin halmeen viljat, ja vietiin vain jyvät kotiin, mutta oljet heitettiin metsän hyviksi. Ne jäivät sinne maatumaan useinkin suuriksi kummuiksi. Monilla vaaroilla ja ahoilla kerrotaan ennen metsäriihen olleen. Kiannan Vuokin perukoilla on muuan tavaton aho, jota nimitetään _Viisiriihiseksi_, ja sanotaan siinä toistasataa vuotta takaperin olleen viisi metsäriihtä. Niiden kiukaanrauniotkin vielä näkyvät. Sotkamon Riihilehdon talossa, korkealla vaaralla, tapaamme vielä vanhan, 1746 rakennetun, halmeriihen, vankkahirsisen huoneen, jota Jäätiöläiset vaaralla halmetta viljellessään olivat käyttäneet.

Joskus tuli huhtien raatajille salomailla tora ja tappelukin, kun satuttiin mielimään samaa kaskimaata. Niin olivat kerran Hyrynsalmen Honkajärven miehet ja Kuhmon Hiirenniemeläiset pitäneet kovaa metakkaa _Tappeluaholla_, jopa miehenkin surmanneet. Mutta Hiirenniemen miehet olivat pitäneet puolensa, vallanneet ahon ja raataneet huhdan. Se kyllä on jo niin vanha asia, että sama aho ehdittiin aikoinaan jo toistamiseen raivata halmeeksi. Samoin kerrotaan entisaikoina toratun myös Kuhmon _Hamaravaaralla_. Roviossa olivat teutuneet, muuankin kirveellä uhkaillut, ja huutanut: "Hamarallako, vai terällä minä sua vetäisen?" Siitä vaarakin oli sitten perinyt nimensä.

Mutta vielä useammin tuli halmemaista riitoja rajaseuduilla rajantakaisten karjalaisten kanssa. Rajantakaiset tuppausivat tälle puolen huhtia raatamaan, ja tämän puolen miehet taas monesti pakkausivat tuolle puolen. Ristiin niin puolin ja toisin raadettiin ja riideltiin, kun ei valtain välillä ollut selvää rajaviivaa.

Niin olivat vuokkilaiset kerran hakanneet kahdentoista tynnyrin huhdan _Koukovaaralle_, polttaneetkin sen ja rovinneet. Mutta sitten tulivat rajan takaa vuokkiniemeläiset, karhitsivat huhdan ja kylvivät omalla jumalanviljallaan, vieläpä kerskuivat: "Mie kylvän nellikköni, vaikka honkia taivaasta satakkah!" Mutta kylvämispuuhiin joutuivat vuokkilaisetkin, pieksivät "nellikön" kylväjiä, niin että he vaivaisina ratsastivat hevosillaan omalle puolelleen, valitellen: "Voi miun luitain!" Toisen kerran taas rajantakaiset rovitsivat ja kylvivät vuokkilaisten raataman huhdan, leikkasivatkin ja kokosivat elot aumoihin. Sitten raatajat menivät kotiin, jättivät vain miehen saunalle vartijaksi. Vuokkilaiset, jotka eivät siihen asti olleet edes näyttäytyneetkään, tulivat miehen luo saunalle muka sovintojakoja haastelemaan, juottivat miehen tolkuttomaksi ja veivät omiin hoitoihinsa kaikki halmeen elot. Samoin tuli Kiannan miehille monesti riita latvajärveläistenkin kanssa, ja kuhmolaiset taas torailivat koivaasjärveläisten kera.

Mutta sitten latvajärveläiset kerran menivät Vienaan valittamaan, ja siitä tultiin rajaa käymään. Mutta paljon siinä riideltiin, ennenkuin saatiin selväksi, mistä rajan piti kulkea, kuusi viikkoa kinailtiin Hutunsilmän seuduilla, ja kaksi rajaakin hakattiin. Suomen insinöörit väittivät, jotta "tästä!" ja Venäjän, jotta "tästä!" Suomen miehet sanoivat, että "se pitää mennä meijän raja siihen kivenrakoon järvessä... ja siihen se sitten menikin".

Entisaikojen valtavasta halmeenviljelyksestä kertovat vielä monet paikkojen nimet. Puhumattakaan epälukuisista "ahoista", joita on Kainuun korvissa kaikkialla, Lyhdeahosta Mieronahoon asti, on vielä monia "raseja" sekä "paloja". Varsin lukuisia nimiä ovat myöskin Riihivaarat, Riihilehdot, Riihijärvet sekä Aittovaarat, Aittoniemet, Aittokorvet, jotka kaikki kertovat entisistä suurhalmeista. Onpa Otermalla _Voudinahokin_, josta tiedetään "vouvin" käyneen perimässä kymmenyksiänsä, joka kymmenennen varajalan oli ottanut.

Oli silloin viljaa Kainuun nälkämaillakin, jopa aina Ouluun vietäväksi. Ei puhuttu puutteesta eikä pyydetty hätä- apua. Vasta sitten, kun huhdanraadanta täytyi lopettaa, väheni vilja, ja nälkä rupesi ahdistamaan korven kansaa.

PELTOVILJELYKSESTÄ.

"Elo aitassa, nauris kuopassa."

Pienet olivat korpimaiden _pellot_, vain kotivaaran lähimmät ympäristöt oli viljelykselle raivattu. Ja vaaran juurelta, vainion aidan takaa alkoi kontioiden korpi, jossa vain siellä täällä oli niittyperkkiöitä sekä huhtaraateita ja halmeahoja. Kirveellä ja tulella uskalsi kainuulainen käydä korven kimppuun, mutta kuokkaansa ei hän rohjennut iskeä sen sitkeään maakamaraan, tyytyi vain möyrimään kotoista ympäristöään. Eikä ennen niin paljon peltoa tarvittukaan, kun halme antoi leivän.

Ja karujahan Kainuun erämaat ovat pelloiksi. Suot ovat enimmäkseen "kariperiä", savimaita on vain siellä täällä järvien rannoilla, jopa niin harvassa, että yksin muuraussavikin täytyy paikoin vedättää parinkin peninkulman päästä. Kivikkovaaroilla ovat talot, taikka semmoisilla "jantovilla multa-ahoilla", ja niitä kivikkovaaroja ja ahoja on kainuulainen pelloikseen perkannut ja saanut kotinsa ympärille semmoisen peltosarjan kuin "Rinnepelto, Kuusipelto, Kaivopelto. Navettapelto, Vaarapelto ja Vääräpelto". [Hyrynsalmen Kypärävaaran peltojen nimiä.]

Jo vanhoista ajoista on Kainuun ukko viljellyt kotipeltojaan _neljässä_ osassa, kasvattaen niissä vuoron _ohraa_, toisen _ruista_. Muuan pelto makasi tänä kesänä _mahona_ eli _kesantona_, toinen oli _ohralla_, kolmas kasvoi _ruista_, ja neljäs oli rukiille _muokattavana_. Seuraavana kesänä mahopelto lannoitettiin ja pantiin ohralle, edellisen kesän ohrapelto kylvettiin rukiille, ja rukiin alta päässyt maa jäi mahoksi. Ja niin jatkettiin iankaikkista kiertoviljelystä: maho, ohra, ruis... maho, ohra, ruis... Mutta kun ruis oli kaksikesäinen kasvi, vaati vuorottelu nelipeltoisen kiekerön. Kesantoon, siemenettömän kesän jälkeen, kylvettiin aina ohra ja ohransänkeen seuraavana kesänä aina ruis, ja rukiinsänki heitettiin aina kesannoksi. Ohran alle maa lannoitettiin, vedettiin tunkiosta karjanlantaa noin sata kuormaa tynnyrinalalle, mutta rukiille ei lantaa haaskattu. Kesantopeltoon aidattiin karjalle lehmisavu, ja kesannon kolkassa kasvatettiin peruna sekä hamppu. Syksyllä kynnettiin viljansänki peittoon talven alle, ja keväällä ennen viljan panoa kynnettiin vielä pari kertaa. Siemenkin peitettiin kyntämällä.

Puuperäisillä _auroilla_ vain kynnettiin, _puukarheilla_ harattiin ja _puutadikoilla_ pistettiin lantaa, _puukuokilla_ nostettiin pottua, ja kaskikantojen juuria kaavittiin kuusenoksakoukkeroilla. Kotiriihissä kuivattiin ja puitiin vilja käyrillä _varstoilla_ taikka _riusoilla_, seulottiin tuomipohja-seulalla ja viskaimella käsin viskattiin.

_Ruis ja ohra_ olivat jo vanhastaan kasvatetut leipäviljat. Suurina halmeaikoina kylvettiin toisinaan ruista paljonkin, mutta sitten jälkeen pantiin sitä tavallisessa talossa peltoon noin tynnyri, parikin. Ohraa kylvettiin suurtalossa kymmenenkin tynnyriä, mutta tavallinen talo tyytyi neljään, viiteen tynnyriin. Ohra kylvettiin paljon tiheämpää kuin ruis, ohratynnyrin maa siemennettiin kymmenellä, kahdeksalla, jopa vain kaudellakin ruiskapalla. _Kauraa_ ei entisaikaan viljelty ensinkään, vähän kyllä nytkin, jossakussa talossa tynnyrin verran heittävät peltoon. Suviruista on myös kokeiltu, ja hyvinä kesinä tuotti se hyvästi. Heti hankien lähdettyä, kun routa oli sulanut, jotta aura pystyi peltoon, heitettiin se maahan ja joutui Perttulin aikana leikattavaksi.

Syysruis kylvettiin kotipeltoihin heinä- ja elokuun vaiheilla, Ollinpäivältä alkaen, ja ohra pantiin hankien lähdettyä. Vuosia myöten oli sitten, miten vilja joutui leikattavaksi.

Vuosia myöten tuli _satokin_, vaikka eihän se koskaan, lukuun ottamatta halmeita, karussa korpien ja vaarojen maassa mikään kehuttava tullut. Hyvinä vuosina saatiin hyvästä maasta 5-6 jyvää, parhaista 8:nkin, mutta ani harvoin 10. "Ne olivat lukukerrat ja lukumaat, joista niin viljaa lähti." Monesti saatiin tyytyä 3-4:ään jyvään, sillä "näissä maissa, kun saisi neljä, viisi jyvää, niin se olisi hyvä, mutta menee yhtä hyvin, ettei saa kun kahet siemenet", vain _kaksi_ jyvää. Näin tapahtui silloin, kun halla kävi turmelemassa kasvavan laihon, taikka satoi viljaan _ruosteen_, niin että jyvä jäi pehmeäksi, taikka _turilaat_ turmelivat, taikka ilmestyi _nokipäitä_. Nokipäitä tuli varsinkin vanhaan ohraan, "kun siemen meni hyvin vanhaksi, kun yksi siemen oli kovin kauan samassa talossa, se otti ja semmoiseksi heittelehti." Silloin piti saada verestä siemenalaa muualta. Auttoi myös nokipäistä, kun ohransiemenen leikkasi vihantana. Sillä "ohransiemen kyllä itää, kunhan on kaksi akanaa yhessä ja vähän syäntä välissä".

Leikatut viljalyhteet pantiin kuhilaille eli varajaloille. Ohria kuivattiin _uluilla_. Lyötiin peltoon tolpat, joiden varaan asetettiin orsi, niku, ja siihen ripustettiin ohralyhteet kaksittain, latvat alaskäsin. Pantiin neljä, viisikin lyhdettä yhteen kimppuun, ja sanottiin kimppua _ohrapariksi_.

Kolmas vanhan kansan tärkeä viljelyskasvi oli _nauris_. Sitä paljon viljeltiin syötäväksi, ja parhaiten se kasvoi halmeessa. Joko jätettiin ruishalmeesta joku kolkka naurista varten, taikka raadettiin erityinen pieni huhta, varsinkin lepikköaholle. Vedätettiin myös entiselle halmeelle, rukiinsängelle, talvella havua ja murtoa ja mitä saatiin palavaa puuta, ja sitten kesällä poltettiin, tiereltiin ja kuokalla sekä rautapiiharavalla perhosteltiin. Tuhkakypeneeseen kylvettiin nauris _hypyllään_, vedettiin _sitkaimet_ ja niiden mukaan siroteltiin siemen. Jotkut sekoittivat siemenen tuhkaan taikka hiekkaan, jotta saivat kylvön tasaisemmaksi. _Kuiri_-määrällä [kuiri = lusikka] naurista kylvettiin, puolenkymmentä kuiria kun halmeeseen heitti, tuli jo kyllä syötävää. Tuhkaperässä kasvoi nauris hyvästi, ei tehnyt _juuriainenkaan_ [juurimato] haittaa. Paikoin laskettiin nauriin kylvökselle lehmikarja yöksi, se kun siinä höysti siemennyksen, niin sitten kasvoi nauris hyvästi. Syksyllä viimeisinä viljoina käytiin nauris vetämässä ja _listimässä_. Maakuoppaan peitettiin halmeen sato, _kaalet_ heitettiin päälle ja luotiin vielä multaa peitoksi. Sitten talven tultua noudettiin nauriit kotiin.

Nauris olikin tärkeä raatajan ravintoaine. Siitä laitettiin monet talven vellit, paistikkaat ja hauvikkaat. _Pottua_ eli _potakkaa_ "ei ennen ollutkaan", vasta vähitellen opittiin sitä viljelemään. Kesantopeltoon, rukiinsänkeen muokattiin sille maa ja lannoitettiin "lammasnavetalla", pantiin lantaa, sen minkä aura jaksoi peittää peltoon. Alussa ei perunaa kovinkaan paljoa viljelty. Jokelassa Puolangalla oli saatu pottusatona "tervatynnyrin kopallinen". Vain kekrinä oli niitä raahdittu syödä, ja loput heitetty siemeniksi. Totuttiin siitä sentään potakalle, niin että jo kylvettiin sitä tynnyri, pari, kolmekin, hyvissä taloissa viisin, kuusin tynnyrein. Jopa peruna lopulta ajoi nauriin ruokakupista pois. Mutta vanhat vaarit eivät olleet tulokkaalle suosiollisia. Niinpä Jokelankin äijä oli niille kovin vihainen, syömättä jätti ne aina kuppiinsa, jopa pahalla päällä ollessaan paiskeli lattialle, manaten: "Nuota auringon karkulaisia kuppiini panevat".

_Hamppukin_ oli niitä vanhankansan viljelyskasveja, joita ennen käytettiin paljoa enemmän kuin nykyään. Joka talon kesantopellossa oli hampulla oma alansa. Puolenkymmentä kappaa, nelikkokin, kymmenenkin kappaa sitä hyvässä talossa kylvettiin, suurtalossa tynnyrikin. Juhannuksen edellisviikolla pantiin hamppu peltoon, ja se vaati hyvin menestyäkseen vahvaa maata, navetanlattian alle keräytynyttä lantavettä sille paikoin vedätettiin. Nyt ei hamppua enää viljellä kuin sanan sijaksi, eivätkä kaikki naiset edes osaa hamppua kehrätäkään, sillä "kansa menee niin tyhmäksi, ettei enää osaa hamppua laitella".

Uudispeltoa, _pellonlisää_ tehtiin _kuokkimalla_. Metsä kaadettiin ensin pois, sitten väännettiin rautakangeilla ja puukaljuilla kannot ja kivet ylös ja maa kuokittiin. Kivet kasattiin _raunioihin_, ja syksykelillä vedätettiin ne pellon reunaan kiviaidaksi. Monilla kivikkovaaroilla oli viikoiksi kivenajoa. Kannot ja puunrungot risuineen poltettiin. _Ympärysojat_ kaivettiin uudispeltoa piirittämään sekä _niskaoja_ rinteen yläpuolelle, ettei vesi valuisi viljelykselle. Mutta mitään sarkaojia ja sarkajakoa ei käytetty, pelto kuin pelto. Jos maa oli kuokittu kevätkesällä, pantiin se jo seuraavana kesänä viljaa työntämään, mutta jos kuokkiminen oli toimitettu syksyllä, sai _kuokkamaa_ seuraavan kesän semmoisenaan "märätä". Ensi viljaksi pantiin kuokkamaa kasvattamaan ohraa, vieläpä toiseksi ja kolmanneksikin sadoksi. Sitten heitettiin uudispelto mahoksi, ja sen jälkeen kylvettiin rukiille, ja siitä alkoi tavallinen vuorottelu.

_Suota_ ei entisaikaan viljelty, jotkut vain yrittelivät, mutta eivätpä tahtoneet kariperäiset raa'at vetiset maat tottua viljaa kasvattamaan. Niin oli Kuhmon Varajoella, Petäjäniemellä ja Harjulla jo noin 60 vuotta takaperin ollut ojitettuja suoraateita, joita isännät olivat "kyetelleet" ja kylväneet rukiille, mutta saaneet hyvin huonon sadon palkakseen. Samoin olivat epäonnistuneet erään Kiannan ukonkin suonviljelyskokeet.

TERVANPOLTOSTA.

"Siellä vainen tervapurret puhkoo vettä vellovaa."