Part 11

_Poroja_ ei entisaikaan pidetty niinkään paljoa kuin nykyään. Nyt on niitä useissa taloissa Kiannalla, Hossan ja Näljängän paliskunnissa sekä Hyrynsalmella ja Puolangalla, Hallan paliskunnassa, kaikkiaan noin kolme, neljä tuhatta. Karjanhoidolle sanotaan sen tekevän haittaa, kun porolaumat syövät ja sotkevat laitumet ja niityt sekä polkevat ja raastavat heinäsuovat, "kun on pohjoiset syänmaat täynnä poroja".

Syksyllä lokakuussa koitti karjalle kamala _lahtiaika_. Isossa talossa teurastettiin härkää, lehmää ja "nuorta", sikaa sekä vielä lampaitakin kymmenkunta, parikin. Isäntä itse hääri apumiehineen, ja veriset toimet tehtiin pirtissä pimeinä aikaisina aamuina. Sonnit ja vahvemmat eläimet nuoritettiin jaloista, sitten iskettiin kirvespohjalla niskaan, jotta köntsähtivät kyljelleen, ja siitä heti sivallettiin kulkkusuonet poikki ja valutettiin "punanen" astiaan. Lampaat, vasikat ja siat _pistettiin_ tainnuttamatta, eikä sikaa nyljetty, ajeltiin vain karva pois kiehuvalla vedellä _kalttaamalla_.

Lahtipäivänä keitettiin eläimestä ensi ateriaksi selkäkappale sekä maksa ja muita sisälmyksiä. Sitten tuli naisväelle suuritöinen _makkarain_ valmistus. Suolet puhdistettiin ja leikeltiin palasiksi, punastaikinaa valettiin sisään, ja makkarat ensin kiehautettiin padassa, sitten paistettiin uunissa taikka palvattiin saunassa. Makkaroita saatiinkin "väki iso läjä". Niitä syötiin sitten pyhäaamuisin Martista alkaen pitkin talvea. Punasesta, mikä ei mennyt makkaroihin, leivottiin punasleipiä, säilytettiin punasta myös semmoisenaan, suolaa vain pantiin, ettei pilautuisi.

Joskus tuli lehmä taikka muu kotieläin _ammuksiin_. Se oli kova tauti, ampui milloin kyljiltä, milloin sydämen kautta, milloin mistäkin, niin että sisukset olivat vallan repaleina, mutta nahka silti ehyenä. Mikä lienee ollut se _ampuja_, mutta sydämen kautta jos se ampui, niin heti kuoli. Ammuksissa olevalle annettiin markkulia, hämähäkinverkkoa, pirunpihkaa, eläväähopeaa ja lahopuun toukkia, jopa vesilutikoita, jos oli veden päällä ampunut. Leikattiin myös korvasta verta ja sitä pantiin suuhun, taikka pistettiin tupakkaa sieraimiin ja puristettiin korvista ja turvasta, niin että eläin rupesi pärskymään. Joskus annettiin hevoselle ammustautiin karhunsappea, mutta siitä tuli hevonen vihaiseksi. Jos se silloin sai haistella ihmistä, tuli se ihmiselle äkäiseksi, mutta jos se sai haistella puuta, alkoi se vihata sitä, ja rupesi _puuta puremaan_.

Ilkeät ihmiset useasti pilasivat karjan, niin että se alkoi _lypsää verta_, taikka maito tuli utarista piimänä. Silloin lypsettiin ja vietiin maitoa yhdeksän varaseipään juureen. Otettiin myös yhdeksältä juurelta lepänoksia vastaksi, sidottiin siihen sammakko, ja haettiin lypsinkiululla hetteestä vettä, ja sillä vedellä ja vastalla haudottiin utaret, ja vesi lennätettiin takaisin hetteeseen.

Useasti pahat kateelliset naapurit saattoivat lehmiin _kitumaan_. Ottivat sammakon, varastivat sen suuhun lehmästä karvoja, sitoivat suun punaisella langalla, ja sitten solmivat sammakon punaisella langalla varaseipääseen karjaveräjän pieleen. Ja niin kauan lehmä kitui, kun sammakkoa siinä pidettiin.

Eivät olleet eläimet silloinkaan enää oikein "lykyssään", kun niihin ilmestyi _permuja sekä väiveitä ja sonseria_. Permuista siivoutui eläin kesällä itsekseen, mutta väiveisiin, samoinkuin _syyhyyn ja kapeen_, seulottiin tuhkaa selkään sekä kärvennettiin karvoja tulella.

Joskus lehmä _pudotti märepalansa_, ja silloin siltä "loppui syönti", ellei annettu suuhun uutta märepalaa. Otettiin ja pureksittiin heinistä pallero, taikka riistettiin toisen lehmän märepalasta kappale, ja se työnnettiin palansa pudottaneen poskeen.

_Pääntauti_ oli tavallisimpia hevosten tauteja, ja sitä kärsiessään hevonen _köhi ja hoki_, ja lopulta _horkka_ syöpyi kulkkuunkin. Mutta jos jo syksyllä antoi hevoselle kärpännautetta, kuivattua kärpänraatoa, appeessa, ei pääntauti tarttunut, taikka kesällä, kun järvi märki ja lykkäsi semmoisen keltaisen kuoren rannalle, otti ja pyyhki sillä kuorella hevosta. _Lapautus_ tuli sopimattomista längistä. Sitä parannettiin hieromalla, lämpöisellä vedellä haudeltiin ja puupaalikalla työnneltiin. _Patti_ paisui useasti hevosen polveen. Sitä paineltiin itse kuolleen luilla ja puunliioilla, ja siitä _lihapatti_ heti painui takaisin sekä _luupatti_ heitti kasvamisen. _Kaviokuume_ tuli, jos kavioita pidettiin kovin kauvan vuolematta. Piti aikanaan aina veistellä, tervata ja tulella lämmittää kavionpohjia, sitten ei kuumetta tullut. Vielä piti valaa tärpättiä kavion pohjalle niin paljon, jotta suoti kavion lävitse, sitten ei _toukka_ syönyt kaviota, muuten se kaivoi sen aivan valkealle jauholle. Piti myöskin _sammakko- eli harakkalihaa_ vuolla, niin ettei se saattanut koskea maahan.

_Aitomus_ hevonen parannettiin siten, että se talutettiin yli akkojen korennon kolme kertaa takaperin ja taas etuperin, ja sanottiin: "Tuota korkeammasta älä yli mene!" Jos taas hevonen oli paha _kiinni antaumaan_, piti viskata kovasti kintaansa sen selkään ja sanoa: "Elä miestä pakene!"

Toisinaan sattui lehmän taikka hevosen panemaan _talvikko, talviainen, navettajainen eli navettalintu_. Se teki paljon pilojaan, ja sen jäljet olivat pahat, siihen kuolikin, ellei ollut "jälen kahtojaa". Piti vesipajuista ja hetteiden heinistä keittää haude, taikka valkeista, alangoista kootuista talviheinistä. Myös paineltiin lämmitetyllä auranluottimella, yhdeksännen navetanhirren raosta otetulla sammalella, tammisella virsikirjan kannella ja saneltiin:

"Talvikko, pahantapainen, kesän heiluit hettehessä, talvet tallin sillan alla."

Taikka käytettiin vielä tuhoisampaa keinoa: tapettiin talvikko itse ja sen raadolla paineltiin puremia. Talvikko oli pieni valkea eläin kuin hiiri, makaili ruohikossa ladon, navetan sekä riihen pahnoissa, laskeskeli niihin vettä, niin että siitäkin eläimiin tarttui. Hyrynsalmen Hyttilässä talvikko puhaltui hevosen sisään ja ajoi sisukset, niin että henki pois.

Pahempi talvikon panemaa oli _metsänjälki_. Metsänjälki kun oli paha, niin se oli niin paha, ettei sen pahempaa ollut, "eikä sen kahtojaa olhit monta". Siihen paikalla kuoli, ellei ollut katsojaa, se kun niin ajettui ja märätti. Siihen piti tietää karhun synnyt ja muut manausluvut, piti painella karhun hampailla ja kämmenillä sekä hautoa vesillä ja voidella voiteilla. Vanhat tietäjät vain tämmöisiin toimiin pystyivät.

NIITYISTÄ.

"Missä niitty? Viikate vilahti!"

Niityistä saatiin parhaat karjankonnut. Niitä oli sekä _maa- eli luhtaniittyjä että suoniittyjä_. Suoniityt olivat soiden selillä ja rantapuolilla, maaniityt järvien, jokien ja purojen rannoilla, _järvi-, joki- ja puroniittyjä_. Pitkin suuria selkosia oli niitä, aitaus siellä, toinen täällä, useasti peninkulman, parinkin päässä talosta. Maaniityt oli raivaamalla rantakorpiin saatuja _perkkiöitä_, suoniityt taas muuten vallattuja. Kuka vain ensinnä ennätti mennä suota niittämään, se sitä vastakin piti heinämaanaan, jotta "tämä on minun!" Maaniityt vallattiin _pilkoittamalla_. Minkä toinen oli varalleen pilkoittanut, siihen ei tavallisesti toinen enää yritellyt, sillä "pilkat teki isäntäoikeuden". Mutta tuli joskus riitaakin. Niin oli Puolangalla Jokelan Väisänen syksyllä oravametsällä kolkkamiehineen kulkiessaan Pirttijoen varrella löytänyt hyvän niittymaan ja merkinnyt sen omakseen, veistänyt pilkat puihin poikki niemien tyvistä. Mutta muuan Auhonkylän mies oli mennyt ja perkannut niityn itselleen. Tuli siitä riitajuttu, mentiin Paltamon käräjille, ja oikeus tuomitsi niityn pilkoittajalle.

Itse kullakin talolla oli omat heinämaansa, pikku eläjilläkin oli metsässä pienet aitauksensa, ja sekaisin, hujanhajan suurilla selkosilla olivat niityt. Niin oli esim. Puolangan Kivarijärven vanhimmilla taloilla, Jokelalla ja Nurmella jokiniittyjä Viitajoella ja Kiiminginjoella -- "Ylikiimingiksi" sanottiin --, Tulkkipurolla, Vääräpurolla, Pöytäjoella, Kärryspurolla, Utospurolla ja vielä Auhonkylän lähellä Pirttijoella. Suoniittyjä oli heillä esim. Utoksella Häikiönsuo, Välisuo ja Puustisensuo, Viitajärven luona Viitasuo, Kiiminginjoen pohjoispuolella Luikonsuo. Mutta samoilla seuduilla oli myös Puolangan talon sekä pappilan heinämaita. Kiannan Vuokin Kyllösellä oli niittymaita yli peninkulman päässä Kuomussa, Naamajärven tienoilla, ja Kuhmon Lentuan Saaren talolla perkkiönsä Sumsan takana, toista peninkulmaa etäällä. Jopa kymmenittäin voi talolla olla niittypalstoja. Niin esim. Leppälällä, Puolangan Väisälässä, kuulemme seuraavia hauskoja nimiä: Saarilato, Välilato, Saunapuronkorpi, Sirppikorpi, Vanhalato, Pahakorpi, Kokonpesä, Hätävara, Pikkulato, Arolato, Perkkiönlato, Asikaisenlato, Könkäänlato, Uusilato, Matinmaha, Pajakansuo, Katajanlato, Harviainen ja Pettälä. Näiden nimet jo osaltaan selittävät paikan luonteen.

Maaniityt olivat ympäröidyt jonkunlaisella risu- taikka orsiaidalla, mutta suoniityt olivat tavallisesti aidattomia.

Joskus näki jollakulla suolla aidaksenkappaleista hakkuloitua sorkka-aitaa.

Luonnonheinää vain perkkiöt kasvoivat, sen minkä kasvoivat, ja suot taas työnsivät harvaa kuivahkoa suoheinää. Kovin kehnon korren jotkut suot kasvattivatkin, jopa niin että niittäjän piti, kun lähti ruo'alle, "viikate heittää merkiksi, mihin saakka oli niittänyt". Joka toinen vuosi soita vain niitettiinkin, toisen kesän aina saivat olla _kulolla_, niitä ei _raudalla_ niitetty niinkuin maaniittyjä. Eikä maaniityissäkään kovin kehuttava heinä kasvanut, jaksoi sitä mies viikatteella katkaista. Kannonjuuria ja mättäiköitä sai niittomies kalvaa ja pajukoita kierrellä taikka vetisiä rantalietteitä sotkea. Niinpä pitikin heinämaita, kun ne olivat niin huonoja, olla paljon, ja siitä taas seurasi, että heinänteko kesti kauan, useasti sivu leikkuuajan, syksyyn saakka.

Koko voimin, eväät mukana, mentiin etäisille niityille heinäntekoon, asuttiin siellä saunassa taikka majassa, ja minkä miehet niittivät, sen naiset haravoivat, vaikka niittivät entisaikaan naisetkin. Kotiseppäin takomilla, oksavarsi-viikatteilla niitettiin ja heiniä kannettiin selässä takkavitsalla. Heinät koottiin pitkiin _pielessuoviin_ eli _sauroihin_, taikka pyöreisiin _keko- eli napakkosuoviin_, jotka ympäröitiin aitauksilla. _Latoja_ ei paljoa käytetty, joitakuita pieniä pahaisia röttelöitä yksilappeisine kattoineen näki metsäniittyjen kummituksina kyhjöttävän. Suovat ja pielekset ne enimmäkseen soilla ja niityillä seistä töröttivät ja talvella lumitonttuina odottelivat heinännoutajaa.

Sitten kun tuli _lohkojako_, "kun niljoja ruvettiin ajamaan", ja metsät erotettiin ruunulle, jäivät monet suoniityt ruunun maille. "Lantmeetari kysyi vain, että kenen niitty tämä on... niin se merkittiin sen niityksi, joka sitä on niittänyt." Ja niin ne tulivat vain _nautintoniityiksi_, joita saatiin mielin määrin niittää. Mutta raivatut niityt merkittiin raivaajan omiksi. Niin on vieläkin monella vanhalla talolla monia etäisiä _ulkoniittyjä_ "tuolla eteläsyänmaalla monta, joissa ei kaikissa ole käytykään". Mutta monet pikkueläjien niittypalstat, suot ja raivaukset, joutuivat talonomistajien sarkoihin ja heidän omikseen, vaan niitä, jotka jäivät ruunun saralle, saivat he edelleen niitellä.

HALMEEN VILJELYKSESTÄ.

"Tiijänhän mie tilkun maata, syömätöntä, juomatonta, miehen miekan käymätöntä."

_Halmeen_ viljelys on metsänkäynnin ja kalastuksen rinnalla jo ikivanhoista ajoista ollut Kainuun tärkeimpiä elinkeinoja. "Sieltähän se leipä ennen saatiin metästä, ja halmeruuki on tänne eläjät tuonut." Joka talolla oli metsäraateensa, ja vielä 40-50 vuotta takaperin oli aivan tavallista, että parhaana polttoaikana sankka kaskisavu kohosi yht'aikaa kymmenien vaarojen rinteiltä, ja kietoi harmajaan haikuunsa koko ympäristön.

Ennen, kun metsät "eivät olleet kenenkään", vaan olivat "kaiken maailman yhteisiä", sai ken tahansa mennä kirves kourassa salolle ja kysymättä keneltäkään lupaa, raataa _huuhdan_, minne vain mieli teki. Syksyisillä metsästysretkillä kulkiessaan erämiehet useasti tapasivat katsella kaskimaita ja kun löysivät sopivan vaaran, veistivät pilkkoja puihin, ja sillä oli paikka merkitty omaksi. Eikä siihen tavallisesti toinen ruvennut tunkeilemaan. Myös "omia aikojaan kun pyhäiltoina tupakoitiin, tuumattiin miehissä, jotta minä aijon siihen, ja minä siihen halmeen tehä".

Sekametsäiset ruohoiset vaarat ja lempisammalikko-ahot, joilla kasvoi kuusta, koivua, leppää ja pihlajaa, olivat parhaita kaskimaita, mäntyperäiset vaarat olivat huonompia ja laihempia. Useasti kaadettiin kaskeksi koko vaara, aina suonrantoja myöten, ja "on ne ennen korvet ja kaikki kaataneet huuhiksi suurtakin metsää, alempia petäjiköitä".

Ensi töiksi, syksyllä Mikkelin jälkeen, kaskimetsä kirveillä ja _kassaroilla näröttiin_ eli _kassaroitiin_. Kaikki pienet puut ja vesat rapsittiin poikki, ja isommat puut karsittiin tyveltään paljaiksi. Sitten oli parempi hakata talvella, eivätkä pienet puunnoikkelot olisi hangen alta yltäneetkään kirveen terään.

Sillä hangen aikana huhta käytiin _hakkaamassa_. Keväällä _huuhtikuussa_, jo Maarialtakin, kun lumi oli niin hangittunut, että kannatti suksimiestä, hiihdettiin salolle lyömään puuta maahan. Kaikki puut järjestään keikautettiin vieri viereen _pitkinmäiseen_, latva "vesietelään". Siinä asennossa ne paremmin kuivuivat, ja oli helpompi sitten rovita, kun eivät olleet ristiin ja rastiin. Mutta kaikkein isoimmat hongat, aarniopuut, ja haavat jätettiin seisomaan, ne vain _pyällettiin_, hakattiin kolot tyven kahta puolta, että tuuli sai toimittaa kaatotyön, taikka kolottiin ympäri puuta korttelia leveä vanne, niin että puu kuivui ja kuoli maata laihduttamasta. Sillä myöskin maan piti hautua, turtua ja kuolla, ennenkuin se saattoi kasvaa hyvän viljan. Semmoisia kuivia tavattomia honkia jäikin usein huhtaan _patvina, kuivettoina_ eli _keloina_ seisoa törröttämään, jopa väliin niin paljon, jotta orava pääsi puittamalla huhdan ylitse metsästä toiseen. [Nykyään saadaan näiden kuivettoskelojen juurista "ylön hyvää tervaa".] Joskus jo vuosia edeltäkäsin isojen vaarojen isot hongat pyällettiin ja heitettiin tuulen kaadettavaksi odottamaan vastaista kaskenkaatajaa. Mutta kuuset, isotkin, lyötiin maahan, sillä oksikkaina ne olivat hyviä palamaan ja paloa kiihdyttämään. Kun hakkuuaikana oli vahva hanki, jäivät kannot koko korkeiksi, parin kyynärän, jopa joskus miehen mittaisiksi. Semmoisina ne sitten kuin mitkäkin nokitontut jäivät halmeen vartijoina seisomaan. Vain pienet kannot hakattiin pois tieltä. Majavanhampaalla hioivat kaatomiehet kirvestään, jottei teränjälki ottaisi vesaa enempää kuin majavankaan hampaan jälki. Huhtaa hakatessaan liikkui kirvesmies puulta toiselle lyhyillä suksikalhuillaan, kömpelöillä _potakoilla_.

Suuret huhdat pitivät hakkuumiehiä työssä aina kevätpuoleen, jotta lumi jo alkoi sulaa pälviin. Semmoisekseen sitten heitettiin koko maahan lyöty metsä. _Kuivaperäiset_ maat poltettiin samana kesänä verikaskesta, samoin koivikoita ja _hyötömetsiä rieskattiin_, mutta matalat _lamuperäiset_ maat, vanhat metsät ja kuusikot jäivät _hauduntamaina_ vasta toisena kesänä poltettaviksi. Edellisiä sanottiin _yksitulisiksi_, jälkimäisiä _kaksitulisiksi_ huhdiksi.

Juhannuksen edellä, kun touot oli tehty, kun oli tyyni hyvä ilma, taikka kävi hiljainen tuulenhenki, huhta _poltettiin_; kovalla tuulella olisi helposti saattanut heittää tulen metsään. Vaikka vanhoilla oli kyllä siihen varansa: kiersivät huhdan kuikankynnellä, kuikka kun on semmoinen vesilintu, niin se esti tulen lennähtämästä metsään. _Iskutulella_, tuluksista ei huhtaa sytytetty, se ei ollut niin voimakasta, vaan piti ottaa valkea _kitkantulella_, sillä se oli vihaisempi tuli ja äkäisempi maata kärventämään. Otettiin pari kuivaa tervaspalikkaa ja elävän puun kuivaksi paahdettua pakkulaa. Tehtiin sitten toiseen tervaspalikkaan rako, korttelia pitkä, puolta tuumaa leveä, rakoon pantiin pakkulaa ja toisen tervaspalikan päällä hangattiin, kunnes savu alkoi tuuhahdella, ja viimein leimahti tuli. Niin vanhat vaarit kouristaan vain hieraisivat valkean ja itse ensimmäisen pehkon sytyttivät. Sitten eivät kyenneet pahansuovatkaan pilaamaan. Tuohikäppyrään pistettiin tuli, se puupihtiin, ja sillä sytyteltiin huhdan reunoihin aseteltuja lahoja sekä pehkoja. Tuulen yläpuolelta ja ympäriinsä pistettiin paloksi, huhta syttyi kuin tappurakuontalo, ja pian oli koko raivio yhtenä hirveänä roviona. Ryskyen ja rymisten rynnisti tohiseva tuli ryteikköön, ja sankka savu kohosi taivaille. Sukkelaan kirmaisi valtava palo yli murrokon kärventäen viimeksi palamattoman keskustankin. Joskus sattui niin, että suureen huhtaan hätäytyi itse kontio liekkien keskelle. Niin oli käynyt Kiannan Kerälänkylän Koukovaaralla. Suureen patvihonkaan oli ukkoparka kaahaissut, siellä kiukuissaan ja peloissaan kiljunut ja karjunut, viimein kurahtanut maahan ja palanut.

Niin jätettiin huhta taas talveksi hangen alle, sitten seuraavana kesänä siinä heinänteko-ajan edellä, se _rovittiin_. Palamattomat rungot kasattiin palamattomiin paikkoihin ja sytytettiin tuleen, rovioihin. Viimeksi vielä _tiereltiin_ eli _kekäleidenneltiin_, kepakolla vieriteltiin palavia kekäleitä _pieltopaikkoihin_, kun oli jäänyt semmoisia _välkkypaikkoja_, tulen käymättömiä _maankenkiä_. Tuulella kävi ravitseminen paremmin, alapuolelta tuulen lähdettiin kärventelemään, ettei tarvinnut niin paljon hääriä savun seassa. Se oli nokista ja tulenpolttavaa työtä, pikimustina murjaaneina ja metsäkyöpeleinä siellä nokipilvessä, savun ja tulen ääressä työmiehet kanki kourassa heiluivat.

Mutta oli kevätkesäisessä huhdanraadannassa metsäelämää rakastavalla ja korven ääntä ymmärtävällä salolaisella hauskuutensakin. Niinpä vanha Kypärän ukko vieläkin oikein kaipaillen muistelee niitä aikoja: Kyllä se oli ihanaa, kun oltiin sydänmaalla huhtaa polttamassa ja rovihtemassa... kun linnut lauloivat, niin jotta helisi... kun käetkin kukkuivat, niin jotta kävi yksi helinä. Kuuli niin monta laulunlajia, jottei tiedäkään. Mutta käet kaikkein kauneimmin kukkuivat, yön aikana ne kaikkialla oikein rujusivat. Ja kun leivo [peipponen] tuli huhtimaalle laulamaan, niin siitä vasta oikein ihastuttiin, se oli hyvä merkki, jotta leipää tulee. Ja tyyninä öinä laskettiin lampiin verkkoja, ja käytiin ongella ja pyydettiin rysillä ja saatiin kalaa. Ei jaksettu syödäkään, suolaan pantiin. Sai pyytää lintua ja kalaa niinkuin mieli teki, ei ollut vahtia... kaikki oli omassa hallussa. Oli teerensoidin parhaillaan, viriteltiin rihmoja teerille ja saatiin niin paljon, niin paljon, jotta aivan lintua keitettiin, keitettiin lintua ja kalaa. Majassa asuttiin, ja tuli paloi majan edessä, siinä keitettiin linnut ja kalat ja muut syötävät, ja juotiin tuohilipillä vettä hetteestä. Jo oli hauskaa, ei tiedetty näitä aikoja... Se vain piti varata, ettei käki saanut pilata, siksi nukuttiin aina leipäpalanen päänpohjissa, ja heti herättyä siitä haukattiin. Sillä jos käki sai pilata raatajat, kasvoi huhta huonon viljan, tähät tulivat mustapäitä.

Sitten seurasi viljanpano. Ennen heinäntekoa, jo _etsingon päivältä_ alettiin, ja _Jaakoksi_ piti joutua valmiiksi, silloin ehti vilja hyvälle laiholle ennen talven tuloa. Maata ei ensinkään kynnetty -- Jonkerin puolessa ja Sotkamossa jotkut ovat kyntäneetkin --, kypenikköön vain kylvettiin vilja, sitten päälle _karhittiin_, niin jotta multa nousi tuhan alta, ja jyvät peittyivät. Kannonjuuret kaiveltiin kuusen koukkerosta tekaistulla _kuokalla_. _Karhi_ oli tehty vain kuusen oksikkaista rungoista, kuusi, kahdeksankin metrin pituista rungonpuolikasta vitsastettiin poikittaisten _ruotopuiden_ väliin, sivuihin kiinnitettiin aisat ja peräpuoleen _häntäpuu_, josta voitiin ohjata. Joustavat, toista kyynärää pitkät oksat sujuivat ja karhosivat joka juurenkin loman. Ruista palomaahan aina pantiin -- pieniin paloihin myös naurista, Sotkamossa mainitaan joskus kylvetyn ohraa -- ja halme piti aina siementää _halmerukiilla_, sillä _peltoruis_ ei siinä menestynyt. Mutta hyvin harvaksi kylvettiin kaski, paljoa harvemmaksi kotipeltoa, sillä voimakas tulimultainen maa työnsi vahvasti kortta, ja juuri _pensoi_ leveäksi rykelmäksi. Se oli jo koko iso aho, joka vain tynnyrillä siemennettiin. Niinpä esim. _Akanahon_ puolentoista tynnyrin halme Akanvaaran liepeellä, Puolangan Väyrylässä, oli niin laaja, että karhitsija saattoi sen kiertää vain kolme kertaa rupeamassa. Ja Särkimäkeläisen halme Rakennuslehdossa, tynnyrin halme, oli noin sata syltä ristiinsä.

Lopuksi, jos huhta oli lähellä asuttuja maita, tehtiin sen ympärille aita, lyötiin metsästä puuta vain semmoisenaan maahan ja palopuita pantiin lisäksi. _Murtoaidaksi, risuaidaksi_ sellaista rytöstä kutsuttiin. Etäisillä selkosilla, missä ei kylän karja liikkunut, ei halme kaivannut minkäänlaista aitausta. -- Paikoin laskettiin syksyisin hevonen halmelaihoa syömään, sillä "ei se pilau, kun hevonen syö, mutta lampaan syönnillä pilaupi".

Polttosotien aikoina oli vilja useasti kylvetty kaskeen jo keväthangille, jotta ei aitasta joutuisi rapparien haltuun. "Siellähän menee maahan, kun lumi sulaa", arveltiin. Oikein vanhaan aikaan ei huhtaa ollut ensinkään rovittu, oli viskattu vilja vain polttotuhkiin.

Seuraavana kesänä halme _leikattiin_, ja hyvinä vuosina joutui vilja joskus jo Jaakon päivältä sirpille. Ja kun oikein kauniisti kasvoi, niin oli vilja verissään "kuin veripurtilo, ja siitä se hyvä jauho lähti". Sattui joskus tällaisen, verissään olevan ihanan laihon kova pakkanen turmelemaan kesken leikkuutyötä, niin että kaikki meni kakuiksi. Ahkerasti häärivätkin leikkuumiehet, mutta suurien halmeiden katkaiseminen kesti viikkomääriä, vaikka öilläkin päiviä pyöristettiin. Kuutamallakin näki kyllä leikata, mutta jos ei ollut kuudanta, toimittiin tulen valolla. _Tulisoittoja, tervassoihtuja_, pitkiä kolmisylisiä hongansäippiä, vitsastettiin pitkiin kaskikantoihin, ja sen mukaan kuin leikkuu edistyi, siirrettiin valoneuvoja, ja ne paloivat kuin kynttilät, ja paikoin niitä sanottiin _miiluiksi_. Sekä miehet että naiset olivat leikkaamassa. Suuria _lyhteitä_, aina kuusi vaaksaa ympärimitaten, sideltiin kaksijatkoisilla siteillä -- miehet sitoivat, naiset eivät kyenneet. Riiheen pantaessa lyhteet sidottiin uudestaan kolmeenkin osaan. Lyhteet aseteltiin kuivamaan _kuhilaille_ oksikkaisiin puunrunkoihin, karvaisiin, taikka lyötiin kasken kantoihin neljä naulaa, ja niihin ripustettiin lyhteet siteistä, latvat alaskäsin ja vielä _kattolyhde_ kannon nokkaan. Tehtiin myös kymmenlyhteisiä _varajalkoja_. Kärväiltä ja kannoilta ladottiin lyhteet suuriin _suoviin, aumoihin, kykäille ja närtteisiin_. Tuhannenkin lyhdettä pantiin samaan aumaan taikka närtteeseen, ja olivat ne kolmekin syltä korkeita, niin että piti anteluspuulla kurotella lyhteitä ylös. Suurelle halmeaholle kohosi koko joukko semmoisia komeita kekoja.

Talvella lumen tultua, kun järvet jäätyivät ja suot pohjittuivat, ajettiin aumat kotiin ja puitiin kotiriihissä.

Hyvin lähtikin halmeriihestä jumalanviljaa, jos oikein otti lähteäkseen. Tavallisesta laihosta saatiin tynnyri sadasta lyhteestä, ja useasti lähti sata lyhdettä kapan kylvöstä, joten siis tynnyrin kylvöstä kasosi kolmekymmentä tynnyriä. Niin oli Ukonvaaran ukko Kuhmossa saanut _Paloaholta_ 38:n kapan siemennyksestä 33 tynnyriä. Mutta joskus erkani viljaa vieläkin enemmän. Hyrynsalmella oli saatu tynnyrin ja kahden kapan kylvöstä 40 tynnyriä, ja Hiienvaaran ukko Puolangalla oli korjannut Kuirivaaran halmeesta kapan panoksesta sata kappaa.

"Siitä viljan sai kaikkein helpoimmalla."

Siksipä isoisten huhdanraatajien aitat olivatkin eloa täynnään.