Part 10

Joka talossa tarvittiin ainakin pari nuottaa: _syysnuotta_ ja _kesänuotta_. Syysnuotta oli isompi, satakin syltä pitkä, pitempikin _siuloineen_, kaikkineen, kesänuotta oli vain 60-70 syltä. Korkeuden eli _alavuuden_ määräsi järven syvyys, suuri Kiantajärvi esim. vaati yhdeksää kyynärää alavan nuotan, mutta Luvanjärvessä Hyrynsalmella riitti seitsemän kyynärää. Siuloissa oli ensin _harvat_, sitten _kalimet, rinnat ja peränhartiat_, ja viimeksi seurasi _perä_, jonka pituus oli 9-10 kyynärää. _Nuottaköydet_ punottiin petäjänjuurista taikka tuohesta.

Kesällä käytiin iltasin nuotalla särvintä vetämässä ja saatiin kaikenlaista kalaa. Mutta Perttulilta alettiin vetää syysnuottaa, ja sitä vedettiin niinkauankuin sulaa vettä riitti. Saatiin taas kalaa kaikenkaltaista, mutta ennen kaikkea saatiin muikkua ja norssia. Niitä keitettiin ja paistettiin, niitä kavattiin ja suolattiin talven tarpeiksi. Kaksin, kolmin nelikoin suolattiin pieneen perheeseen, mutta isossa väessä tarvittiin tynnyrimäärin. Kuustolassakin, Kiannalla, oli talven mittaan pohjattu 40:n kapan suolakalatynnyri ja Kypärävaaralla puolitoista tynnyriä. Ahkerasti oltiinkin myöhäisinä syyspäivinä nuottaa kiskomassa, väliin vetää kinnattiin aamusta iltaan asti. Kuuteen _apajaan_ ehdittiin päivässä, kun _summa-vedolla_ heitettiin, mutta, jos saatiin _käestää_ -- kun oli kaloja, niin että heti voitiin heittää uusi apaja -- ehdittiin kiskaista useampiakin. Mutta päiväsydämen aikana ei nortta eikä muikkua saatu. Niillä oli silloin juuri _haudanaika_, pitivät ettonetta syvissä haudoissa ja vasta iltapuoleen kohosivat matalammille pohjille. Kaksin venein, kaksin miehin kummassakin veneessä, oltiin nuottaa vetämässä. Toiset olivat nuottaa hoitamassa, toiset soutu- ja apumiehinä. Viimemainittuun toimeen kykenivät kyllä naiset sekä puolikasvuiset pojat ja tytötkin.

Useasti oli kalamiehillä yhteinen nuotta, sehän oli kovin kallis yksin laittaa. Kaksi, kolmekin taloa saattoi kuulua samaan _nuottueeseen_, ja niin oli nuotta "kaksi"- taikka "kolmiyhteinen". Kaksi osakasta voi omistaa nuotan, niin että olivat "puoliskolla" kumpainenkin, taikka taas siten, että toisella oli kolme neljännestä, toisella vain yksi. "Kolmiyhteisessä" pyydyksessä voitiin kaikin olla tasaväkisinä taikka oli isoisimmalla yksinään puolisko, toisilla toinen tasan. Nuotanvedossa oltiin osansa mukaan: puoliskon omistaja varasi kaksi miestä, neljänneksen mies pääsi yhdellä. Sen mukaan jaettiin saaliskin.

Yhteisnuottia oli aikoinaan ollut Puolangan Puokiovaaran Väisäsillä, Puokiojärvestä olivat sillä pyydystelleet. Samoin olivat Kuirinniemeläiset ja Jylhäläiset vetäneet yhteisnuottaa Vihajärvessä, niinikään Niskalaiset ja Ryyhtäläiset.

Toisinaan ottivat nuotanomistajat, kun ei oma väki sattunut joutamaan, kalalle apumieheksi jonkun sivullisen. Saaliin mukaan apulainen sitten palkittiin kaloilla. Joskus vielä nuotattomat pikkueläjät saivat luvan omin päinsä käyttää naapurin nuottaa. Saaliistaan tuli silloin lainaajien antaa puolet nuotan omistajalle.

Nuottaa ei kyllä sopinut lainata kenelle hyvänsä, ei ainakaan kateelliselle naapurille: saattoi, hyväkäs, sen pilata. Samoin ei myöskään saanut saalistaan näyttää vieraalle, salapuolisin piti se saatella kotiin, jopa saunassa siivotakin. Sanottiinkin:

"Kaippain kalaerät."

Vielä vähemmin sai saalista antaa kateelliselle, pahansuovalle. Voi käydä niinkuin Kuustolassa Kiannalla: annettiin kulkuriäijälle kalaa, ja äijä istui tallin kynnykselle sitä syömään. Miten siinä ukko lienee pelehtinytkään, talli kun oli kolmannella sijallaan, mutta sen teki, jotta pani "kauniinhevosenväen" nuottaa painamaan. Ja niin jykeä oli sitten nuotta, jotta ei tahdottu saada millään ilveellä ylös. Eikä päässyt se piloista, ennenkuin etsittiin pilaaja-ukko, lyötiin verille, otettiin verta tappuroihin ja tappurat työnnettiin nuottaan. Mutta jos nuotan _kitaskivessä_ oli käärmeenpää, sisiliskon pää, yösiivikko ja hopearaha, taikka nuotanperään oli kätketty nyyttiin koskikara, niin ei saatu sitä pilatuksi, eikä sen nuotan jäljiltä samana päivänä toinen nuotta vetänyt kalaa.

_Verkkoja_ käytettiin myös paljon. Keväällä kudun aikana pyydettiin harvoilla _potkuilla_ haukea sekä hienommilla _särysverkoilla_ eli _säryksillä_ särkeä rantasaraikoista ja pohjaan laitetuista havustuksista. Syksyisin saatiin tiheillä _muikkuverkoilla_ muikkua mataloilta karikkorannoilta sekä _siikaverkoilla_ siikaa järvistä ja jokiloista. Soutajan avustamana verkot laskettiin ja koettiin, mutta tyynellä ilmalla saattoivat tottuneet kalamiehet hoitaa verkot yksinäänkin.

_Rysä_ on nuorimpia kalanpyydyksiä, se on vasta myöhemmin opittu. Sillä pyydettiin keväisin haukea, ahventa, särkeä. _Luhdille_, rantaheinikkoihin, lahdenperien likapohjiin, laskettiin kevättulvilla rysiä _aitaverkkoineen_ haukien surmaksi; purojen suista saatiin särkeä ja ahventa.

Onkea ei kovinkaan paljoa käytetty. Jotkut vanhat vaarit olivat kyllä ahkeria onkivapa kädessä istumaan sekä poikaset kartanpiistä käännetyllä koukullaan kaloja narrailemaan. Messinkineulasesta myös monesti onki taivutettiin. Parhaan koukun sai, jos pyhänä papin saarnatessa istui kirkon kynnyksellä, ja sujautti neulasen koukuksi, ja sitten leikkasi vavan semmoisesta puusta, jossa oli yksiltä juurilta lähtenyt kolme varpaa. Sitten kun meni ongelle ja sanoi:

"Kala minulle, minä pirulle!"

niin lähti Vetehisen karjaa sen kuin kehtasi ottaa.

_Uistimia_ on jo kauvan aikaa käytetty. Itse niitä ennen valmistettiin messinkilevyistä ja vanhoista kuparirahoista, ja saatiin niilläkin älyttömiä kaloja.

Vanhat kalamiehet, ikänsä kalaa pyytäneet, ikänsä vedenviljalla eläneet, tunsivat kyllä Vetehisen karjan tavat ja tiesivät, mihin pyydykset milloinkin oli laskettava, mistä nuottaa milloinkin vedettävä, sekä senkin, milloin kala makasi haudassa, milloin taas oli liikkeellä, ja vielä, milloin ja missä mikäkin kala kutupaikoillaan kisaili. Hartaina monet vanhat äijät menivät kalajärvelle. Saattoivat he turvautua vanhoihin jumaliin ja pyydellä:

"Vellamo, ve'en äiti, anna mulle ahvenia, pistä piikkiselkäisiä! Souva, souva, soutajainen, vetele vetelijäinen, jotta hauki saataisihin koskesta tulisen korvan, pyhän korvan pyörtehestä!"

Tavallisimpia Kainuun vesien kaloja olivat _ahven, hauki, särki ja muikku_. Ahven, kyrmyniska, oli kutuhommissaan keväällä jo poreen aikana, ja silloin sitä ahkerimmin rysillä ja verkoilla ahdisteltiin. Samaan aikaan kuin ahvenella oli hauellakin kutunsa, se nousi virtoihin ja kevättulvaisille rannoille ja joutui kalamiehen pyydyksiin. Särkikin kuti keväällä; silloin kun lehti oli hiirenkorvalla, oli se täydessä toimessaan. Mutta muikun kutuaika sattui vasta syksyllä kahtapuolta Mikkeliä. Silloin se päivittäin nousi mataluille karikkoluodoille, ja kalamieskin kiirehti sinne pyydyksilleen.

Pyydettiin ja saatiin paljon muutakin kalaa: _siikaa, säynäjää, lohta, harria, madetta, nortta, kiiskeä, seipeä, salakkaa_. Siikaa saatiin enimmin syksyllä kutuaikana, pienempää _kalikkasiikaa_, mikä kuti järvissä Kaijanpäivän tienoissa, sekä isompaa _lautasiikaa_, joka kuti joissa Mikkelistä aina marraskuun loppupuolelle. Samoihin aikoihin oli myöskin lohella kutuhommansa. Mutta keväällä, jäiden liikkuessa, hääri kutukalana harri, jota koskista pyydysteltiin, samoinkuin seipikin, joka koskipaikoissa toisinaan ihan puurokattilana puristeli. Keväisille sulille ennätti kiiskikin kutemaan ja joutui kalamiehen pyydyksiin rasvaisen kukon sekä kalakeiton aineksiksi. Nuottaan se hätäytyi parhaiten iltahämärissä. Vielä norrellakin, kuoreella, oli keväinen kutunsa, aikaisin, jäiden vasta liikkuessa, ja salakka hääri yön aikoina koskella, mutta päiviksi lasketteli suvannolle lepäilemään. Mutta made piti yksinään omat aikansa, se kuti kylmillä sydänkuilla, kynttelin ja Matinpäivän välimailla, nouseskellen silloin jokien suihin.

On sitten vielä joitakuita kaloja, joita vain aniharvoin saadaan. _Kuhaa_ tavataan vain Oulujärvessä ja Sotkamon vesissä sekä korkeimmillaan Puolangan Auliolla, Kolhamanjärvessä. Kuhmossa ja Kiannalla "ei sitä ole olemassakaan, ei koskaan". _Ankeri_ on kerran saatu Lentuan selältä, Huotari-ukko sen sai, pari kyynärää pitkän loikertelijan. Toiset eivät uskaltaneet siihen koskeakaan, mutta ukko, joka oli ennenkin nähnyt semmoisen kaupungissa, nylki sen ja söi ja teki nahasta tuppivyön. _Lahna_ on harvinainen kala. Puolangalla sitä joskus tavataan Auhon Luppajärvessä ja Puokion seuduilla Piltungissa, Hyrynsalmella kirkon seuduilla, Mustassajärvessä, ja Kuhmossa on lahnaa joskus saatu Lammasjärvestä, Lutjan- ja Ontojärvestä. Mutta Saunajärvessä ei sitä enää ole eikä myöskään Kiannan vesissä. Ennen on lahnaa kyllä joskus "imeeksi saatu" Lentuan järvistä sekä Kostamuksesta ja Vieksillä Lahnasesta, ja on muuan Lahnasjärvi Kiannallakin, mutta ne ovat jo kaikki lahnattomia. Umpilammista käyvät poikaset joskus ongiskelemassa _koureja_. Niitä on tavattu esim. Puolangan Puokion seuduilla Kapustalammessa.

Vanhaan hyvään aikaan oli joskus saatu oikein emäkalojakin, sellaisia kuin Luvanjärven kolniikyynäräiset hauet. Neljä oli niitä aikoinaan saatu: Kypärän äijä yhden, Ollilan Sihvertti toisen ja Paavo Kemppainen kolmannen ja neljännen. Vielä mokomamman hauen oli Pötky-vainaja tavoittanut Puolangan Kuorejärvestä. Se oli tarttunut koukkuun ja vetänyt ukkoa veneineen kolme kertaa ympäri järven, sitten syöksynyt jokeen ja äkämyksissään mennä hajauttanut kolmen myllyn lävitse ja viimeksi tormaimut matalalle karikkorannalle, johon oli tarttunut. Suuri oli ollut Ristijärvenkin hauki, niinkuin kerrotaan:

"Oli ennen Uittijärvess' suuri hauki, se ui lahesta lahteen, niemestä niemeen. Se saatiin, ja selkäluista tuli hyviä kampoja, nahasta hyviä rekiveltejä."

KARJANHOIDOSTA.

"Pimputa, pamputa, paimenpoika, tuo sinä lehmät kotiin."

Karjanhoito oli parhaimpia elämän ylläpitäjiä, karjanvilja pöydän parhaita syötäviä, sen avulla hallavuosinakin saatiin karkea petäjäinen painumaan alas. Karjasta saatu liha oli metsänriistalle hyvänä lisänä, kotilampaitten villoista valmistettiin sarat, ja kotikarjan nahoista ommeltiin kengät ja turkit.

_Lehmiä_ oli parhaissa taloissa parikymmentäkin, tavallisissa toimeen tulevissa seitsemän, kahdeksan, kymmenkuntakin, mutta pikku taloissa elettiin viiden, neljän, kolmenkin kantturan varassa. Lisäksi kuului lehmäin seuraan vielä joukko _joutilaita_: vasikkaa, hiehkonuorta ja sonnia. Tavallisesti oli talossa kolme sonnia, niistä vanhin, kolmannella oleva, joutui syksyllä teuraspenkkiin, toisella oleva syötettiin sonnintoimia varten ja kolmas, viimevuotinen vasikka oli kasvamassa. Teurastetun sijaan taas talvella varattiin uusi jälkeläinen.

Jo vasikkana olivat lehmän ristiäiset, annettiin nimi joko syntymäpäivän mukaan, taikka värin, ko'on, muodon, taikka jonkun erikoisen tapauksen mukaan, taikka vain muuten mukava kutsuma keksittiin. Vanhoja hauskoja nimiä olivat useimmat. Syntymäpäivästä johtuneita oli: _Sunteri, Maatikki, Manteri, Tiistikki, Kestikki, Torstikki, Perjakka, Laukeri, Laukanen, Lauteri, Pyhikki, Juhlikki ja Aprilli_. Värin mukaan saatiin nimiä: _Hiilikki, Kirjo, Kyyttö, Lumikki, Maitopää, Mustikki, Pulmunen, Pulmikki, Pulmi, Punakorva, Punikki, Päivikki (valkea), Rusko, Räykönen (iso kirjava), Tiilikki, Tähikki, Valkuna, Valkupää, Valikki, Vallikki ja Yötikki_. Ko'osta ja muodosta keksittiin esim.: _Elehvantti, Ihana, Korea, Kaunikki, Nuppa ja Maanmuori_. Sattuman aiheuttamana saatiin esim. _Erröös_ huonemies tappoi talon vasikan erehdyksestä, "errööksenä", omanaan ja antoi sitten omansa sijaan --, _Reistikkiä_ "oli reistattu, jääpikö elämään". Sitten oli tavaton paljous nimiä, joita oli vain ilman aikojaan annettu, lintujen ja hyönteisten, kasvien, kukkien, marjojen ja hedelmien nimiä sekä kaikenlaisia somalta soinnahtavia nimityksiä, jotka osoittavat, miten hellästi kainuulaisemäntä oli karjaansa kiintynyt. Semmoisia oli _Lintunen, Kyyhkynen, Alli, Sirkku, Sirkka, Sirkuna, Mettinen, Mesikki, Palmu, Palmikki, Lehikki, Kumina, Kukkanen, Karjankukka, Onnenkukka, Ilokukka, Kukkeri, Lemmikki, Ruusu, Kullanruusu, Helakruusu, Mansikki, Muurikki, Omena, Viikuna, Visku, Pomeranssi, Rusina, Viljakka, Vilkuna, Virkuna, Verkuna, Helmikki, Helinä, Heluna, Hertta, Kuulikki, Ristikki, Nyyrikki, Mielikki, Juhtikki, Onnikki, Ensikki, Piirikki, Muutikki, Pessakka, Lupukka, Pisara, Vimpele, Leikuna, Ruutana, Alku, Hilkku, Seikku, Tuisku, Leiju, Luppa, Vohla, Kuleri, Manijeri, Luto, Pomi, Pomppa, Vepsa ja Hopitenka_.

Härkävasikallekin pidettiin jonkunlaiset ristiäiset, annettiin nimeksi esim. _Jehu, Tellu_.

Paljon antoi karjan hoitaminen naisväelle työtä, varsinkin talviseen aikaan, kun "piteet" oli navettaan ruokittava.

Jo heti ylös noustua piti karjanhoitajan lennättää tuli karjakodan _muurin_ alle haudevettä lämmittämään, sitten _päivän kielessä_ mentiin navettaan, jossa ensi työnä oli _sonnan luominen_. Puulapiolla työnnettiin _loori_ puhtaaksi ja luomiset heiteltiin ikkunasta tunkiolle. Sen jälkeen vasta lehmät _edustettiin_, otettiin pois, mitä oli jäänyt heinistä ja oljista törkyä lehmäin eteen, ja annettiin karjalle _kuivaa ruokaa: rukiin olkia_ ja hiukan heiniä lypsämättömille, pelkkiä heiniä maidonantajille, taikka myös _jäkälää ja lehtiä_. Samalla pantiin lehmille vuoteiksi havuja sekä edestä otettuja törkyjä.

Lehmien syödessä einesannostaan toimitettiin _aamulypsy_. Oli _lypsinkiulut_, joihin maito vedettiin, ja kiuluista kaadettiin isoon kannelliseen _lypsinpönttöön_ tai _lypsinsaaviin_, jolla maito kannettiin korennoksissa maitohuoneeseen. Kevätpuoleen kävi emäntä itse lypsämässä _kellokkaan_, ettei karja sitten kesällä niin vierastaisi, kun väen ollessa heinäniityllä koko talous oli yksin emännän hoidossa.

Lypsämisen jälkeen annettiin karjalle _haude_. Ruumenta, lehteä, jäkälää, heiniä pantiin ammeeseen ja _kynää_ myöten laskettiin kodasta varia vettä päälle. Vesi vietiin sitten ämpäreillä eläimille juotavaksi ja muu törky annettiin syötäväksi. Paikoin kuorittiin talven joutavina hetkinä "pihlaita" ja kuoret pantiin hauteeseen, jotta maitoon tulisi hyvä maku. Suolaa ei raahdittu käyttää eikä liioin jauhojakaan. Mitä makua lienee maitoon antanut _ihmislanta_, mutta hauteenhöystönä sitä aivan yleisesti käytettiin "yli koko tämän kihlakunnan ja koko maaherran läänin. Ihan joka talossa ja joka mökissä, kellä vain lehmä oli, keitettiin että ökisi... Luultiin, jotta ei lehmät elä, jos eivät sitä saa". Talvella lapioitiin kylmettyneet nurkantaukset ja väännettiin kodan muuripataan ja keitettiin, "että ökisi". Oikein mielissään lehmät söivät ja joivat ja lypsivät hyvin, ja olivat komeita ja lihavia. "Kellä vain oli hyvästi antaa, sillä komeimmat lehmät ja parhaimmat lypsämään." Parikymmentä vuotta takaperin oli tällaista haudetta vielä valmistettu, ja ehkä vieläkin jossakussa syrjäisessä paikassa. Pellonhöystöksi ei nurkantakaisia käytetty -- eivätkä olisi riittäneetkään.

Hauteen päälle annettiin karjalle vielä olkitukko ja heinävihko, ja niin oli karjan aamuruokinta toimitettu. Siitä joutuivat lehmät lepäämään ja märepalaansa puremaan puolille päiville asti, ja naiset pääsivät pirttiin maitoa käsittelemään sekä aamiaiselle. Sillä kaikki oli saatava valmiiksi ennen einesateriata.

Päivällä 12:n tienoissa käytiin karja _puolistamassa_. Heiniä ja ohranolkia annettiin kaikille sekä joutilaille että lypsäville. Ja taas kahta käydessä mentiin _iltajuotolle_, jolloin navetta luotiin, ja karjalle taas annettiin haude sekä samoinkuin aamulla "evästettiin". Illalla jo neljän paikkeilla navetan eläjät _illastettiin_ oljilla ja heinillä, ja lehmäin syödessä toimitettiin _iltalypsy_. Sitten jätettiin karja pitkän talviyön haltuun, pimeän yön pimeään navettaan olkiaan, heiniään vääntämään.

Syksyllä, kun melkein koko karja oli "ummessa", syötettiin enemmän olkia, mutta kevätpuoleen tulivat heinäisemmät ateriat, ainakin maidonantajille.

Syksypuoli olikin talossa hyvin kuivaa, miltei ainoana lehmällisenä oli ammeitten "hapanta". Mutta kevätpuoli oli karjan viljaisempi, silloin, ainakin Matinpäivältä alkaen, lehmät toinen toisensa jälkeen vasikoivat ja rupesivat antamaan maitoa. Silloin saatiin ruokapöytään viilit, voit, maitopiimät, maitovellit, ja makujuustot. Lehmän poikiminen oli tärkeä tapaus, ja lehmä oli, niinkuin ainakin synnyttäjä, tulella ja raudalla varattava kaikilta pahoilta. Ennenkuin lypsäminen toimitettiin, kiersi emäntä lehmän päresoihtu vasemmassa, kirves ja puukko oikeassa kädessään, teki kirveellä kolme ristiä lehmän selkään ja kärventeli utarien karvoja, sitten heitti kirveen ja puukon koko viikoksi parrenperään. Juomaveteen keitti emäntä velliä padallisen ja pyyhkäisi siihen luudalla navetankatosta hämähäkinverkkoa ja antoi juoma-astian lehmälle "läpi linnan": työnsi sen haarainsa välitse. _Piertanoheiniä_ oli varattu lehmälle _poikimisheiniksi_.

Olkia, niittyheiniä, lehtiä, jäkäliäkin syötettiin karjalle. Lehtiä varattiin talveksi pari, kolme, jopa kuusikin tuhatta _kerppua_. Monin päivin kävi koko talonväki niitä kesällä, ennen heinäntekoa _taittamassa_, toiset löivät puuta maahan, toiset katkoivat oksia kerpuille. Lehtikerput ladottiin viissataisiin _haasioihin, riukusuoviin_, taikka _varrassuoviin_, taikka pieniin pyöreisiin _lehtinapoihin_. Mikkelin aikoina kaavittiin haravalla kankailta jäkäliä ja kanniskeltiin vasulla viiden seipään varaan _tukkuihin_ eli _pantioihin_.

Mutta keväällä, talven pitkistyessä, kesän tulon hidastuessa, rupesi monen navettaa jo ruo'anpuute ahdistamaan, kontu ja törky kun loppuivat. Neljä häkkiä heiniä ja mitta olkia piti varata joka lehmälle, mutta se ei aina riittänyt. Silloin täytyi lähteä kaapimaan sulilta kankailta kanervia ja jäkäliä sekä raastamaan soilta heinäinkuloja, ja niillä nälkäistä karjaa kostutella. Jopa täytyi joskus lehmätkin laskea laitumelle, suon selille hyyhmän sekaan.

Kesällä ei karjanruokinnasta ollut kovinkaan paljon huolta. Laskettiin vain hatasarvet, paimen perässään, metsien soilta ja ahoilta itse hakemaan syötävänsä. Ja sitten odotettiin karjaa illalla _lehmisavulle_, joka oli turpeista ja lasturoskasta laitettu kytöstämään kesantopellolle kyhättyyn aitaukseen. Siinä lehmät _ottosien_ kanssa otettiin vastaan ja lypsettiin, siinä saivat savun hengessä rauhassa syöpäläisiltä lepäillä kesäisen yönsä. Eivätkä elukat polttaneet jalkojaan savukytöksessä, jos vain savuntekijät pitivät varansa, etteivät koskaan paljain jaloin kävelleet savun luona.

Kaukaisistakin korvista kävi karja elantoansa etsimässä, ja sentähden se monesti viipyi metsäkäynnillään myöhäiseen iltaan, useasti sai emäntä odotella hoidokkejansa puoleen yöhön saakka. Ja taas aamulla kolmelta, neljältä piti nousta karjaa laskemaan. _Kellokkaaksi_ valittiin kyllä sellainen lehmä, joka oli paras kotiin tulemaan ja "hyvin rakas emäntäänsä". Monesti myös korpimailla kohtasi kontiokin karjan, kaatoi lehmän, kaatoi toisenkin, kopristeli kolmatta, ja surkeasti mölisten laukkasi karja metsästä kodin turviin.

Syksyllä kun piteet pantiin navettaan, pyyhittiin niitä yölinnulla myötäsukaan. Siitä karva pysyi talvella sukevana.

Karjanviljaa käsiteltiin _maitohuoneessa_, joka oli tavallisesti porstuan perässä. Sinne kannettiin maito navetasta ja siivilöitiin havupohja-siivilän lävitse mataliin _maitopyttyihin_, joita vierekkäin ja päällekkäin asetettiin riveihin maitohuoneen hyllyille. Maitopytyt haudottiin _katajavedellä_ ja pestiin koivunvarpuisella _vispilällä_ taikka tuohisella _virsulla_ eli _huosiemella_. Siitä tuli pyttyyn hyvä viili. Joillakuilla vanhoilla emännillä oli kuolleen sormi, jolla hämmensivät maitopyttyään ja miten syvältä sekoittivat, niin paksulta kasosi viiliä.

Voita kirnuttiin pitkällä _mäntäkirnulla_, jonka korvaan oli useasti leikattu _viisikanta_ varjelemaan kirnua kateensilmiltä. Mutta jos kirnuus oli pilattu, piti kirnu viedä hetteeseen, pestä siellä ja heittää sijaan eläväähopeaa. Voiastia piti ristiä, kolme ristiä piirrettiin voihin, kun astia oli täytetty, samoin myös voilautanenkin kapustalla ristittiin. Kesällä koottiin keltaista _kesävoita_ maidottoman syystalven ajaksi. Kevättalvella jo riitti voita myytäväksikin, lähetettiin sitä suolannoutajain mukana Ouluun. Siellä "pakhuusissa" katsottiin tynnyrit, merkittiin hyvä voi ristillä ja lähetettiin Ruotsiin.

_Lampaita_ oli talossa viisintoista, kaksinkymmenin talven yli elätettävinä. Mutta kevättalven ja kesän kuluessa karttui niitä syksyiseksi vuodentuloksi monikymmenlukuinen katras. Syysteurastuksissa lampaita sitten lyötiin penkkiin, niin ettei talven selälle jäänyt kuin entinen määrä. Erikoisessa lammasnavetassa niitä hoidettiin, mutta pienillä eläjillä oli muutamat lampaansa vain lehmänavetan karsinassa. Helppo olikin ennen elättää lammaslaumaa: lehtiä sai vapaasti taittaa metsästä ja sydänmaiden soita niittää mielensä mukaan, ja halmeet kasvattivat olkea. Lehdillä ja oljilla lampaita enimmäkseen elätettiin, annettiin myös hiukan heiniäkin sekä jäkälöitä, ja hätätilassa karsittiin kuusennaavoja. Juotavaksi annettiin lampaille kattilain pesuvesiä _solkkunelikosta_, suurustettuina keitontähteillä sekä leipoma-aikoina pöydänpyyhkeillä.

Neljä kertaa vuodessa lampaat kerittiin. Kevättalvella, helmikuulla, leikattiin _Matinvilla_ ja kesällä juhannuksen edellä, saatiin _kevättakkuja_ eli _Eerikin villa_, sukkavilloiksi, sitten syyskesällä otettiin _Perttulinvilla_ eli _kierävilla_ ja joulun edellä _Kaijanvilla_, molemmat viimeiset hyviä ja puhtaita pitkiä villoja. Karitsoista kerittiin _liemingoita_. Lampaan lautaselle heitettiin leikkaamatta villatukku, _tuulivilla_ eli _purje_. Siitä emälammas tunsi keritynkin karitsan omakseen eikä sitä vierastanut.

Kesällä saivat lampaat laukata vapaina ahoilla ja metsissä talojen ympäristöillä.

_Sikoja_ oli vain varakkaimmissa taloissa, vanhanaikaisia pitkäkarvaisia "käärysikoja", pieniä mataloita kärsäkkäitä. Talvellakin saivat siat kuljeskella ulkona, odotella nurkan taakse tulevia pirtineläjiä ja penkoa selkäharjaa myöten tallitunkiossa. Kesät kaiket kävivät siat laitumella lähimetsissä itse etsimässä syötäväänsä. Joskus heitettiin niille purtiloon kalanperkkauksia ja sintuvesiä. Mutta syksyllä pantiin siat _saihoon_ syötteelle muutamaksi viikoksi, annettiin perunoita ja suuruksenpuolta ja sitten teurastettiin.

_Vuohta_ ei tunnettu. "En ole nähnyt eläissäni koko siivattaa... totta se on nelijalkainen."

_Kanoja_ on aina joissakuissa taloissa ollut "pitkin maailman aikaa... elatuskanoja", pari, kolme, neljäkin navetanorrella istumassa. Jyviä niille talvella annettiin, kesällä saivat itse ruoastaan huolehtia. Monesti oli talossa kanoja ilman kukkoa, ja silloin niitä "kylvetettiin uuninhiuvalla", ja ne "munivat tuulille". Munat syötiin itse _munavoina_ taikka _munajuustona_. Joskus pidettiin talossa vain kukkoa. Se nimittäin kaikotti rumat henget pois navetasta; se kun yöllä monet kerrat huutaa huikahutti, eivät mitkään liiat eivätkä näkymättömät uskaltaneet tulla lähimaille. Kesällä kukko taas ajeli pihamaalta pois käärmeet.

_Hevosia_ oli toimeentulevassa talossa kaksin, kolmin, joskus vielä varsa neljäntenä. Kesällä saivat hevoset kello kaulassa käydä metsälaitumella, monesti peninkulmain päässä, Kiannalla ja Kuhmossa etenivät usein rajan taaksekin. Talvella vietti hevonen yönsä ja joutoaikansa tallissa. Mutta aina työstä tultua tuotiin ajokas sisään sulattamaan lumisia jäseniään ja saamaan lämmintä apetta. Pirtin ovipielessä oli _apeastia_ ja sen vieressä _juoma-amme_, johon naisten piti huolehtia vesi. Kun hevonen oli lumesta sulanut ja kuivanut ja lämmennyt, pantiin sen selkään loimi ja vietiin talliin sekä annettiin parhaita _joki- ja raivioheiniä_ häkkiin.

Tallinoven yläpuolella pahojen pelottimena oli monesti naulattuna pöllön tai haukan taikka kuikanraato siivet levällään.