Part 1

KAINUUN MAILTA

Kansantietoutta Kajaaninkulmilta

Kirj.

SAMULI PAULAHARJU

Helsingissä, Tietosanakirja-Osakeyhtiön Kirjapaino, 1922.

Tuolla se korpi kumottavi, Salo siintävi sininen. Sinne mieleni tekevi Aivoni ajattelevi.

SISÄLLYS:

Alkusanaksi. Asutustarinoita. Kulkuneuvoista. Rakennuksista. Yhteiskunnallisista ja oikeustavoista. Suurperheitä. Kun vanhat muistelevat muinaisia. Päiväkausi pirtissä. Mitä syötiin ja juotiin. Metsästyksestä. Karhunpyyntiä ja karhunpalvontaa. Karhumiehiä. Kalastuksesta. Karjanhoidosta. Niityistä. Halmeen viljelyksestä. Peltoviljelyksestä. Tervanpoltosta. Kotiteollisuutta. Juhla- ja merkkipäiviä. Häätapoja. Lapsesta aikuiseksi. Leikkejä ja kisoja. Tautia ja tuskaa. Tietäjiä ja taikuutta. Haltioita ja väkeä. Luonnontietoa ja eläinoppia. Kuolema ja peijaiset.

ALKUSANAKSI.

Kajaanin ja Oulujärven takaiset Kainuun korpiseudut, jotka maanselän vedenjakaja erottaa Valkeaan mereen kallistuvasta Vienan-Karjalasta, ovat meidän suurimpia sydänmaitamme. Täällä vielä äärettömät metsät ja selkoset ulottuvat silmän siintämättömiin ja yhtyvät kaukaiseen taivaanrantaan, ja vain pienoisina päivinä ovat ihmiseläjäin raatamisen tulokset tässä metsien meressä.

Jylhä ja suurenmoinen on Kainuun erämaan luonto. Sadat toinen toistaan korkeammat komeat metsäiset vaarat täällä kohoavat, semmoiset kuin Hiisivaara ja Saukkovaara, Leipi- ja Lampovaarat, Kivesvaara, Myhkyri ja Teiriharju, puhumattakaan valtavasta Naapurivaarasta ja mahtavasta Paljakasta, joka laajana "maanselkänä" ulottuu monin peninkulmin Ristijärven Uvalta Holstinjärven ohitse Hyrynsalmen Kytömäen kylille ja siitäkin sivuitse, sekä kuulusta Vuokatista, josta "alkaa tunturien juonto ja kulkee Lapinmaahan asti". Muutamille vaaroille sanotaan sydänyön auringonkin näkyvän, niinkuin Kovallevaaralle Kiannan perukoilla. Kiannan rajaseutu onkin niin taivahista maata, että siellä eletään "peninkulmaa korkeammalla" Oulun merimaita.

Vaarojen välissä levittäytyvät suuret, aukeat suot ja rääsyiset rämeet, taikka aukeavat siellä siintävät selät ja pilkottavat monilukuiset metsäjärvet ja sadat lampareet. Näistä kaukaisista ylimaan soista, järvistä ja hetteistä vetää mahtava Oulujoki vetensä. Pienoinen Sarvijärvikin, joka on synkässä sydänmaassa, kymmenkunta peninkulmaa Kiannan kirkolta pohjoiseen, Sarvikiven vierellä, Kiannan, Kuusamon ja Vienan rajakulmauksessa, vierittää vesipisaransa Merikosken kautta Pohjanlahden helmoihin. Kainuun soista saa myöskin Kiiminginjoki alkunsa sekä osaksi iso Iijoki kokoo voimansa. Epälukuisten järvien kautta vierivät sydänmaiden vedet ja monissa sadoissa koskissa ne valkoisina vaahtopäinä pauhaavat.

Korpi on aina vanhoillinen, se vaalii huolellisesti vanhaa perintöä ja vartioi, etteivät uudet virtaukset pääsisi sen rauhaa turmelemaan. Se iloitsee kuullessaan Tapion haltioineen liikkuvan selkosissa sekä Vetehisen veurehtivan järvissä, se ihan sykähtää nähdessään vanhan erämiehen antavan uhrinsa tapionpöydälle, ja hyvillä mielin se kuuntelee, kun harmaapäinen kalaukko sanelee isiltä oppimiaan lukuja taikka kun koukkuselkäinen muori karjaa laskiessaan lukee ikivanhat kauniit rukouksensa. Ymmärtävästi hymyillen se ohjailee naavaista äijää, joka virsut jalassa, tuohitarakka selässä köppyröi koivumetsässä tuohiköyden aineksia keräilemässä. Sillä korpi rakastaa kaikkea vanhaa ja katoavaa ja kunnioittaa menneitten polvien tapoja, se tietää, että ne, jotka isien opeissa elävät, osaavat myöskin antaa niille oikean arvon ja kunnian.

Niin Kainuun korpimaissakin. Täällä ylimaissa asuu jäyhää vakavaa raatajakansaa, joka monissa asioissa vielä elää entisissä opeissa ja tavoissa. Täällä tapaa vielä vanhoja tietäjiä, jotka laskettelevat jyhkeitä loitsuja ja manauksia, vanhoja karhumiehiä, jotka laulaen ovat hiihtäneet kontionpesälle, kalaukkoja, jotka osaavat vaikka kamalan kalavalan vannoa. Täällä vielä tervahauta korvessa haikuaa, täällä kesäilloin lehmisavu suitsuaa pellolla, ja savupirttikin sauhuaa sydänmailla. Täällä vielä vanhaan tapaan hevonen talvisin pirtin ovinurkassa jarskuttaa apettaan, ja rahvas nukkuu öitään pirtinlattialla, ja russakat pitävät öisiä kisojaan pirtinpöydällä. Kyöpelit ja keijulaiset täällä kummittelevat, pellonaidan takana kasvaa kalmakoivu, jolle kalmanvihat viedään, ja mäellä kohoaa kontiokuusi, missä riippuu kaadetun karhun kallo.

Ken täällä avoimin silmin ja kuulevin korvin liikkuu ja vaivautuu haastelemaan vanhojen kanssa, hän saa ihmeekseen kuulla paljon -- uutta, uutta kuulijalle, mutta todellisuudessa ikivanhaa tietoa, jota nuo kunnioitettavat erämaan asukkaat ovat muistitietoinaan säilyttäneet polvi polvelta.

Vanhojen haastatteluista on seuraavien kuvaustenkin aiheet kirjoitettu muistiin muutamilla korpivaelluksilla Kainuun erämaissa. Jo kesällä 1907, retkeillessäni Pohjois- ja Itä- Karjalassa, pistäysin Kajaanin kulmilla Sotkamossa, ja kesällä 1910 sattui kulkuni Suomen ja Venäjän rajamaille Kuhmoon ja Kiannalle. Syksyllä 1913 sain lyhyen käynnin Oulujärven rannalle Säräisniemelle, ja syyskesällä 1914 tein pari-, kolmiviikkoisen retken Oulujärven pohjoisrannalle, Otermalle, Jaalangalle ja Mieslahdelle. Mutta enimmät ainekset on kerätty kahtena kesäkautena, 1915 ja 1916, jolloin kävin Kajaanin ylimaan pitäjät Karjalan ja Vienan rajoja myöten ristiin ja rastiin.

Näillä matkoilla monet vanhat ikäloput vaarit ja monet katoovaikäiset muorit haastoivat parhaansa, useasti mieli heltyneenä, vanha silmä kirkkaana loistaen vaipuivat muinaisaikojen muisteluihin, ja veivät kuulijansakin mukanaan muistojen maille. Parhaimpia ja auliimpia kertojia olivat Kovan Jeru, Kylänmäen ukko ja Tiikkajan Anna Kiannalla, Levävaaran ukko ja Lehmivaaran ukko Kuhmossa, Kypärävaaran Matti Kemppainen, Rämsän ja Naurisahon ukot Hyrynsalmella, Jussi ja Liisa Kyllönen sekä Latolan ukko Puolangalla, Kemppais-Paavo ja Oilingin Hermanni Ristijärvellä, Suovaaran ukko Sotkamossa, Hautamäen muori Kajaanin Murtomäellä ja Soppelon ukko Otermalla. Muutamilla vanhoilla riitti jopa päiväkausiksi väsymätöntä tarinoimista, niinpä Kypärävaaran vaarin kanssa pidettiin neli-, viisipäiväinen istunto.

Kainuun korpimaita on kyllä jo jonkun verran kirjallisuudessa käsitelty, on pari pitäjänhistoriaakin sekä jokunen kansantapojen ja kansanelämän kuvaus. Mutta vanhankansan elämää, sellaisena kuin se esiintyy vanhojen muistannan aikana vanhoine omituisine tapoineen, epälukuisine taikatemppuineen, loitsuineen ja uskomuksineen sekä kotitoimissa että ulkotöissä, sekä arkisissa oloissa että juhlienvietossa, on vain vähäisen kosketeltu. Ehkä siis seuraavatkin korvenukkojen ja metsänmuorien hartaat muistelmat saanevat sijansa muiden Kainuuta käsittelevien kirjojen lisänä.

Oulussa kesäkuulla 1922. Samuli Paulaharju.

ASUTUSTARINOITA.

"Hiisi korpi käymättömän, korpi käynehen urohon."

Jo ammoisista ajoista on Kainuun mailla ihmiseläjä liikuskellut: metsänkävijä kierrellyt korpia, kalamies soudellut järviä ja kaskenpolttaja sauhutellut satoja vaaroja.

Mutta jo ennen etelästä tulleita eränkävijöitä ja korpien raivaajia eleli näillä mailla _lappalainen_, "kun koko Kainuu oli Lapinmaana", jo niin aikaisin, "jottei siitä ole kirjoituksiakaan". Mutta suusanallisia tarinoita on kyllä vielä sekä paikannimiä että muita muistomerkkejä seudun ensimmäisistä eläjistä. "Maakuopissa" tiedetään lapinlasten asustaneen ja niitä tulella lämmittäneen. Useissa paikoissa vielä tavataan järvien rannoilla "lappalaisten hautoja" sekä pyöreitä palaneita kiviä, jotka ovat "lappalaisten kiuaskiviä". Peuroja ovat lappalaiset pyytäneet _haudoilla_, joita ovat kaivaneet "semmoisten särkkien selille ja vähän kahen puolen vihiä tehneet, jotta peurat on sinne menneet ja hautaan puonneet". Kaloja he taas ovat pyydystelleet _katiskoilla_ ja _kivipadoilla_, joita vielä siellä täällä vesissä tavataan. Metsämarjoja sekä hilloja soilta lappalaiset myös keräsivät syötävikseen, ja siitä vieläkin sanotaan hillamarjaa "lapin touvoksi". Suolaa ei lappalaisilla ollut, vaan kalojaan he maustivat koivun- ja haavantuhalla.

Lappalaisten asuinsijoja tiedetään olleen esim. Hossanjärven rannalla Kiannalla. Siellä on _Lapinlahti_ ja _Lapinsaari_, saarella lappalaisten hautoja, jopa lappalaisen jättämä aarrekin, mutta sitä ei saa muuten kuin ajamalla yksiöistä jäätä myöten suvikkovarsalla. Kuhmossa on lapinmuistoja monessa paikassa, on _Lapinvaara, Lapinsalmi_ ja _Lapinniemi, Kotajärvi_ ja _Kotaharju_, ja lappalaisten hautoja tiedetään useoita, jopa oikein on _Lappalaisten kirkko_ Vieksillä. Saarikiekinjärven saarella kerrotaan ennen eläneen lapinukon, Peura-Paavon, ja pyydelleen peuroja aituuksilla Kuhmon kankailta. Puolangalla sanotaan lappalaisia asuneen Lapinsalmella, Puutiojärvien välissä, ja Puolankajärven rannalla oli asustellut Puolakka-niminen lappi, nykyisen Puolangan talon mailla. Siitä sitten on järvi, talo ja koko pitäjä saanut nimensä. Talon pelloilla näkyy vielä lappalaisten hautoja. Säräisniemen Otermalla sanotaan lappalaisten majailleen _Lapinniemellä, Lapinsalmen_ rannalla sekä Kaihlasjärven mailla, Hakokankaalla ja Taninkankaalla ja taas Rokuanvaaran seuduilla. Oulujärvellä on lappeja oleskellut esim. Tervolan saarella, Jaalangassa, ja on saarella vielä tiedossa neljä lappalaishautaa: _Iso-Kämmen, Pieni-Kämmen, Harjunhauta_ ja _Tikanpelto_. Lappalaisten kalapatoja mainitaan useasta paikasta. Niinpä Oterman Lapinsalmessa on kiviriuttoja, joita sanotaan lappalaisten padoiksi, samoin Tahkokoskessa, Kuhmoniemellä, lähellä Venäjän rajaa sekä Katiskalahdessa Lentualla. "Katiskanpato" tavataan myös Aittojoen niskassa, Kaihlasjärven luusuassa, Otermalla. Siinä on poikki joen lyöty pystypuista vaajoitus, jossa vielä näkyvät pyyntiaukotkin ja "semmoinen neliskulmainen kiehkerö, johon on aukko äprään puolesta." Lappalaisten sanotaan siinä kalastelleen, ja järven seuduilta on löydetty "kivikapineita". Lapinpatoja mainitaan myös Puutiojärvien Lapinsalmessa olevan neljä sekä Puutiokoskessa viides ja muuan pato Rahasalmessa sekä muuan Koppelopuron suussa samoilla vesillä.

Yksipuisilla ruuhilla kerrotaan kotakansan vesillä meloskelleen. Rokuanvaaran seutujen pikkujärvien pohjalietteistä on semmoisia aluksia löydetty useita, ja kansa nimittää niitä "lapinveneiksi". Talvisin lappi liukui liukkailla lylyillään. Kerrotaanpa vieläkin, miten lappalaiset ja karjalaiset kerran sattuivat peuranhiihdossa samoille yötulille. Vihamielisiä tietenkin olivat toisilleen, ja niin karjalainen poltti lapinukon nukkuessa hänen lylynsä ja sitten naureskeli toverilleen:

"En usko minä, että enää viuhkanooko vauhkanooko lylyliukas lappalainen."

Mutta "lylyliukas" kuulikin sen, jopahan nyt tosissaan nukkua uskalsi, ja vuorostaan lylynpolttajan nukkuessa korvensi hänen kenkänsä. Sitten aamulla hän nousi, veisti petäjästä uuden lylyn, lähti liukumaan ja huudahti:

"Hyvinköhän kilkkanoo, kalkkanoo tarovieron talloskenkä!"

[Karjalan vanhauskolainen, staroviera.]

Ja karjalaisen täytyi kengättömänä jäädä tulille istumaan.

Mutta eihän lappi aina päässyt vain lylyn polttamisella. Saapui rintamailta kintereillä vanha vainooja Kainuun korpiinkin ja valtasi lappalaisen riistamaat ja kalavedet, jopa poltti poroksi satojen vaarojen ikivanhat metsät. Ja vähäväkisen lapin, pienen metsien kiertolaisen, täytyi väistyä pohjoisemmaksi, lähemmäksi "Tuli-Lappia" ja sen tuntureita.

Uusia tulokkaita retkeili kahdeltakin suunnalta, sekä lännen puolen merimaista vesireittejä myöten, Siikajokea, Oulu- ja Kiiminginjokia, että etelästä hiekkasärkkäisen vedenjakaja-erämaan poikki. Aluksi he kävivät vain metsänriistan ja vedenviljan pyydystäjinä ja huhdanraatajina, mutta lopulta vähitellen jäivät korpiin asumaankin yhä syvemmälle ja syvemmälle. Varsin kaukaisiltakin seuduilta kohottiin tänne sydänmaihin saalistamaan. Niinpä kerrotaan, että liminkalaiset kävivät aina Ristijärvellä, korkealla _Saukkovaaralla_ halmetta "ruukaamassa". Kun he tulivat kerran huhtaansa rovitsemaan, niin Oulujärvelle se jo tummana köyrynä taivaanrannalla komotti. "Niin paistaa mustana, niinkuin saukonselkä!" huudahtivat, ja siitä sai vaara nimensä. Hyrynsalmen _Paljakallakin_ kerrotaan liminkalaisten halmetta viljelleen sekä _Holstinvaaralla_, jossa heillä oli ollut riihikin. Myöskin Manamansalon asukkaiden, "salonsaarelaisten", sanotaan käyneen Ristijärvellä huhdan raadannassa sekä Säräisniemen venetheittolaisten Hyrynsalmen _Kalliojärven_ seuduilla ja _Terva-aholla_, Kypärävaaran tienoilla. Ristijärveläiset ja puolankalaiset niinikään kävivät kaskeamassa Hyrynsalmen vaaroja. Muutamat nimet Kainuun mailla viittaavat hyvinkin etäisille alkutaipaleille, semmoiset kuin _Hämeenjärvi, Hämeensuo, Vepsänjärvi, Pajarinvaara, Härmänmäki, Kyrö_.

Varsin monen talon eläjät ovat tulleet Savosta, jopa etäältäkin. Niinpä kerrotaan, että _Puolangan_ taloon, Puolangan kirkonkylässä, seudun vanhimpaan, on Savosta tullut Väyrysiä, kolme pitkää miestä. Samoin Askankylän Pyssyvaaraan on Savosta saapunut kaksi veljestä, kovia työmiehiä ja huhdan raatajia. Selvää viljaa olivat syöneet, paksua leipää leikanneet ja tuumanneet: "Kun sen tuon elämän laittaa hyvälle kannalle, ei tarvitte muuta kun tuommoista pullaa vain viilöö, viilöö." Samoin Puolangan Puokiovaaralle on Savosta saapunut eläjä, _Laamanen_ Iisalmesta, ja taloa ruvettu sanomaan Laamalaksi. Siinä on Laamasia elänyt miespolvia, ja "siitä on sitten heitä kaikkeen maailmaan hajonnut". Ristijärven _Isoon-Tololaan_, joka ennen oli pappilan paikalla, tuli kotivävyksi _Tuomas Tolonen_, "Vihtakaulaksi" sanottu, Leppävirralta, "ja se oli ennen isoa vihaa, heti Lutheeruksen aikana". Tuomas oli lähtenyt pillojaan pakoon, oli äkkipäissään pyöräyttänyt vastaan hangottelevan renkinsä päätä niin kovakouraisesti, että se oli nyrjähtänyt sijoiltaan. Tuomas olikin vahva mies. Huhtaa karhitsemaan kun kerrankin meni Roukavaaraan, niin tynnyrin ruissäkki oli nuoraviilekkeillä selässä, ja matkalla ukko vain marjoja poimiskeli. Suureksi sukeutui talo Tolosilla, nelikymmenhenkiseksi kasvoi perhekin, ja kun sitten heimo hajosi, niin perhettä meni _Aholaan, Pohjolaan, Putkolaan ja Pihlajavaavan Tololaan_ sekä Hyrynsalmelle, Luvanjärven _Tolosenniemelle_. Viimemainitusta paikasta haarautui taas toinen Tolosien ryhmä. Oli seitsemän veljestä talossa, yksi niistä, Mikko Tolonen, jäi kotiin, muut lähtivät maailmalle: muuan Moisionvaaran _Romppalaan_, toinen ja kolmas saman vaarakylän _Heikkilään_ ja _Kokkolaan_, neljäs ja viides Luvanjärven _Kyröön_ ja _Laitalaan_, kuudes Kerälänkylän _Lieppaan_. Mikon pojista taas Lassi muutti _Kotilaan_ ja sen poika, Paavo, Puolangan Väyrylänkylän _Latolaan_, missä vielä elää. Kiannan _Kinnuset_ ja _Heikkiset_ "ovat kai tulleet etelästäpäin", ja _Kyllöset_ ovat Kiannan Vuokille saapuneet Kuhmoniemeltä.

Lännestä käsin, meren puolesta, taas sai eläjä esim. Oterman _Paatinjärvelle_. Sinne tuli _Meles_ Utajärvellä. Samoin Kiannan Näljängälle, _Polvelaan_ ja _Parkkilaan_, tuli Pudasjärven Puhokselta _Timosen_ suku. Oli ensin tultu kalalle, kalasauna rakennettu ja siinä eletty, sitten huhtiakin hakattu ja jääty viimein vakituisiksi asukkaiksi. Nyt on Polvela kahtena talona samoilla Timosilla, toisessa elää Perttu perheineen, toisessa Matti joukkoineen.

Paikkakunnan vanhimmat talot kyllä muistetaan, vaikka ei kaikista enää tiedetä, mistä niihin ovat eläjät saapuneet, mutta toisista saadaan kuulla aika hupaisia tarinoita. Kuhmon seutujen vanhimpina mainitaan mahtava _Kiekinniemi_, Katerman _Piirola_, Lentuan _Timoniemi_ sekä _Saaren_ talo, ja Lentiirassa on _Kuivala_ "niitä kaikkein vanhimpia taloja". Kiannan Ruhtinansalmen perukkain vanhoiksi sanotaan _Tormuaa_ ja _Hossaa_, sekä _Röntylää_ Kiannan vesillä. Puolangan vanhimpia ovat _Neulikko_ ja _Askanmäki_, Lylyjärven _Hiltula_ sekä Leipivaaran _Vanhatalo, Hovi ja Soppi_. Vanhoja ovat myös Hyrynsalmella _Kypärävaara_ ja _Oravivaara_, Oulujärven Jaalangalla _Lassila_ ja _Tervola_, Otermalla _Lapinsalmi_.

Vanhoista taloista taas raivautui asutus ympäristön sydänmaihin saaden aikaan pälven siellä, toisen täällä.

Niin oli Kiekinniemeltä aikoinaan muuttanut _Matti Kilpeläinen_ -- 83 vuotta vanhan, vielä elävän Risto-ukon ukkovaari _Polvelaan_ taloa pystyttämään. Paikalla oli silloin ollut vain aukea halmeaho ja aholla vanha luhtasauna, Paavo Kettusen kyhäämä. Kontissaan oli Matti-ukko tuonut koko taloutensa, eukko astellut jäljessä ja eukon perässä kaksi lehmää. Saunassa oli alussa asuttu, kun ukko oli salvanut pirttiä. Kova työnraataja, sitkeä mies oli Matti ollut, aamulla aikaisin, muiden vielä maatessa oli tavannut käydä kalalla Raatetlammella, viiden virstan päässä ja työssä oli silti aina muiden mukana häärinyt. Ukon jäyhää luonnetta kuvaa Risto-vaarin kasku: Oli kerran Matin emäntä "hajonnut lapsisaunaan", piika lennättänyt pirttiin: "Paras lehmä on parren perässä!" Ukko oli hätäyksissään pöydän takaa tasajalkaa ponnahtanut yli pöydän lattialle ja aikonut juosta navettaan. Mutta kun piika oli ehättänyt: "ei se navetassa olekaan, vaan saunassa", oli isäntä arvannut, jotta "millainen lehmä" ja astellut takaisin pirttiin. Mutta tyytymätön oli ukko ollut, kun oli kuullut, että saunassa olikin saatu vain tyttö. Kun sitten saunasta aikojen vieriessä tuotiin perättäin vielä kolme tyttöä, oli ukko emännälle jo vihainen. "Siitä emäntä pani parhaansa ja teki neljä poikaa." Samaa ukkoa oli sodan aikana venäläinen sotaherra nahkalätkällä pieksättänyt, mutta äijä ei ollut ääntäkään päästänyt. Jäljestäkäsin oli kyllä miehilleen sanonut: "Voi piru, kun se sattu kipeästi!"

Kuhmon _Kivikiekissä_ oli ensin asunut _Kettus-ukko_, kolme vuotta elänyt siinä lehmättä ja yhden pusun [tuohinen maitoastia] sillä ajalla noutanut maitoa naapurista. Oli sitten eksynyt isännätön vasikka taloon, ja siitä oli ukko hoitanut itselleen lehmän. Sittemmin muutti Kivikiekkiin _Huotari-ukko Hamarivaarasta_, johon taas oli koitunut Lentuan _Ohtolasta_. Huotarin suku muuten oli saanut alkunsa venäjän-karjalaisesta sotamiehestä, joka oli elänyt yhdessä vihkimättä suomalaisen naisen kanssa. Sotamiestä oli sanottu "Tammipääksi", hän kun oli saanut sodassa haavan päähänsä, ja "se oli tammella paikattu". "Tammipää" oli naisensa kanssa saanut pojan, josta tuli Huotarien kantaisä.

Kiannan Ruhtinansalmen perukoilla, _Kovassavaarassa_, Venäjän rajalla on _Seppäsen_ karhumies- ja tietäjäsuku asunut toistasataa vuotta. Kalasauna oli siinäkin vain ensin ollut ja siihen Pispajärven _Kirsuniemestä_ muuttanut elelemään _Sakari Naumanen_, vanha ruotsinaikainen sotamies ja tietäjäukko tyttärineen ja eukkoineen. Ukolle sitten tuli Kiannalta Seppänen kotivävyksi.

Puokiovaaran _Väisälässä_ oli ennen asunut _Hyyrysiä_, mutta sitten oli siihen muuttanut _Somerojärveltä Väisänen_, 80-vuotiaan Antti Väisäsen ukkovaari, ja taloa oli ruvettu sanomaan Väisäläksi. Saman vaaran _Riihelässä_ oli alkuaan, jo ruotsinaikana, elänyt sotamies vanhassa halmeriihessä, ja siitä talo saanut nimensä. _Heikkilä_, joka myös on samalla vaaralla, oli ensin rakennettu _Utavaaralle_, yksinäiseen sydänmaahan Utokselle, mutta kun siellä oli jo karhulla olinsijansa, eikä se antanut karjalle rauhaa, täytyi heittää korpiraivio karhun haltuun ja muuttaa muiden seuraan Puokiovaaralle.

Jaalangan _Lassilaan_ oli tullut talontekijä _Kivesniemeltä_ uimalla, yli neljänneksen levyisen selän poikki oli melonut, välillä vain parilla saarella levähtänyt. Lassilasta taas lähti _Tervolan_ tekijä. Se oli oikein ilkikurinen akka, jota ei saatettu talossa sietää, vaan ajettiin pois koko halmeilta, ja "syömmissään" lähti akka, kiersi vain ympäri lahden ja ilkeyksissään alkoi tehdä taloa toiselle rannalle vastapäätä Lassilaa, ja "isopahan talo siihen lopulta on pohjastunut".

Hyrynsalmen _Kypärävaaralle_ ovat _Kemppaiset_ tulleet Ristijärveltä, Nuottijärvenmäeltä, ja eläneet siinä miespolvia, jotta "ei ole vieras käynyt". Ensimmäinen Kemppainen oli ollut _Perttu_, kova halmeenviljelijä, sitten oli elänyt _Paavo_, sitten _Matti_ ja taas _Paavo_ ja taas _Matti_, joka vieläkin vaaraa hallitsee. Talossa on vielä latona vaaran ensimmäinen pirtti, 4.5-metrinen, lautaikkunainen rakennus, sekä ladossa talon ensimäisen pöydän kansi, jota on "tallehittu mies mieheltä". Lopulle parisataa vuotta takaperin erosi talosta eläjä _Eskolaan_, samalle vaaralle vainion reunaan, ja toiselle pojalle tehtiin talo _Pihlajalehtoon_, selkoseen, pari virstaa vaaralta etelään. Mutta Pihlajalehto oli hallan paikka, ja siitä syystä omistaja sen heitti autioksi -- rakennukset tuotiin Kypärään, josta osa oli vietykin -- ja muutti Ristijärven _Pohjolaan_, jossa vielä samoja Kemppaisia elää.

Puolangan Leipivaaran vanhin talo, _Vanhatalo_, oli alkuaan ollut _Ryyhtylänniemellä_, josta sitten muutettiin korkealle vaaralle lämpöisempään ilmanalaan. Samoihin aikoihin saatiin vaaralle _Sopen_ talo, myöhemmin tuli _Hovikin_. Sopessa asusti _Rikas-Kinnunen_ ja omisti laajat niittymaat. Mutta Vanhatalo oli vaaran vaurain, jopa oikein upporikas, ainakin siihenaikaan kun siinä isännöi _Pekka Moilanen_, joka kutsui itseään "vanhurskaaksi". Tapasi ukko kerskua aina kirkosta tultuaan: "Ei ollut kirkossa muita vanhurskaita kuin minä ja pappi ja kenties lukkari." Rahojaan säilytteli ukko enimmäkseen metsien kätköissä, ja sinne ne jäivätkin, kun "vanhurskas" äkkiä otettiin lepoonsa. Talossa on äijän v. 1784 rakentama eloaitta ja siinä nähdään jyvälaarin laidassa ukon merkinnöitä, puukolla leikattuja, esim.: "VO 1819 OLI WILIA WOSI PM".

Niin levisi kiintonainen uutisasutus Kainuun korpiinkin työntäen tieltään metsiä harhailevat lappalaiset.

Aluksi kuuluttiin Limingan suureen seurakuntaan, sitten Oulunjärven pitäjään 1559, jonka kirkko oli Manamansalolla, sitten saatiin kirkko Paltaniemelle 1599, ja sen jälkeen vähitellen kaukaisillekin perukoille: Sotkamoon 1647, Kuhmoniemelle 1753, Hyrynsalmelle 1786, Suomussalmelle samoihin aikoihin, Puolangalle 1792, Ristijärvelle 1807, jopa Lentiiraankin 1812. Pieniä korpikyliä olivat alussa kirkonkylätkin, eipä varsin isoja nykyistenkään vanhojen muistannan aikana. Niinpä Hyrynsalmen kirkolla oli ennen vain _Salmen, Tapion ja Iston_ talot sekä pappila. Samoin Kuhmossa, jossa nykyään on kokonainen kaupunki, oli ennen vain pappila ja Tuupola sekä etempänä _Jaakkola, Sillankorva, Kettula ja Pääkkölä_.

"Eivät ne olleet arkamaisia ukkoja, jotka ensiksi tänne syönmaan napaan ovat työntyneet", kuulee monesti vanhojen sanovan. Eivät kylläkään. Hallaa, kontioita ja kaikkia korven kauhuja vastaan saivat he yksinään rynnistää. Ja olikin siellä kauhuja.

Pahimpia oli _rapparisotien_ rajantakainen vainolainen. Se usein monet talot saattoi turmioon, tappoi kansan, ryösti kaikki taikka poltti poroksi, "tämä kun on neljä kertaa ollut Itävallalla ja yhen kerran Kiinalla, tämä Suomi." Melkein lukemattomat ovat ne talot, jotka ovat rajavainojen aikana hävitetyt, toiset niin tyystin, ettei ole muuta kuin tarina jäljellä. Ja yhtä lukemattomat ovat kertomukset karkumatkoista, karkusaunoista sekä kaikenlaisista yhteenotoista, joissa rajaseudun rahvas sai kokea aina vainolaisen ensimmäiset ja viimeiset vihanpurkaukset. Tuskin lienee sitä seutua, jolla ei olisi omaa karkusauna-muistoansa, taikka sitä vanhaa taloa, jolta puuttuisi rapparitarinaansa. Siellä täällä vanhoissa taloissa on vielä aittoja, "mehtäaittoja", jotka ovat ennen olleet selkosissa talojen leipäviljojen sekä muiden tavarain piilotuspaikkoina. Vanhimmat tämmöiset aitat ovat aina 1600-luvun lopulta, niinkuin esim. Saaren aitta Kuhmon Lentualta, komea harmaa rakennus, johon on leikattu vuosiluku 1683.