Chapter 9

Ja kun sai tietää, ettei Jukke ollut vienyt penniäkään rahoja Rommakkoon, niin nurisi hän siitä Jukelle.

Mutta Jukke oli pannut päähänsä, että Hannallekin pitää ajoissa näyttää näyttämällä, että se on yksi, joka on toteltava ja se toteltava on hän eikä kukaan muu, niin vastasi ylpeästi: »Se piti niin tehdä. Minä isäntä olen.» Ja jos vielä toisen kerran muistutti, niin sai aivan samanlaisen vastauksen. Ja vaikka uhkasi sanoa Antillekin, niin kuului vastaus: »Minä isäntä olen.»

Tämä seikka katkasi Hannalta elämän livun. Koti ei enää tuntunutkaan kodilta, vaan joutui jo ensi viikolla kantamaan ikävää mieltä Antin suhteen, kun sen rahojen kanssa niin menetellään. Ainoana lohdutuksenaan säilytti sitä, että erotaan pois ja palataan Tannilaan takaisin ja silloin jaetaan hänen osansa Vaaralan taloudesta pois, kuten Jukke oli hommannutkin ja itse sen esittänyt sille jälelle yhdeksi taloksi ruvetessa. Ja kun mieli meni hyvin pahaksi, niin sanoi hän sen aatteensa Jukellekin, vaan Jukke ylpeästi vastasi että »lähtisihän se kärpänenkin tervasta, mutta siinä on mutta.» Sen pitempään ei Jukke siinä suhteessa ilmaissut mieltään, eikä sitä mitä se »mutta» merkitsi.

Hanna uudisti tuon uhkauksensa, vaan siihen sai Jukelta vaan sen lisäyksen että:

»Tästä kammarista saat perheinesi kyllä siirtyä pois. Tukkilaisen perhe kyllä tulee aikaan perheen pirtissä. Muusta muuttamisesta ei ole puhetta mitään. Täällä tietään, täällä on isäntä.»

Tuo pisti Hannan sieramille. »Tästä kammarista pois!» virkkoi hän kiuhkeasti. »Se olikin sanan paukonen. Niitä ei mene monta kymmeneen. Tästä kammarista perheineni pois... Puhu toki koirille sellaista ja muista, että minä en ole sinun ruotilaisesi, että sinä työnnät mihin soppeen tahdot. Tästä kammarista pois! Suuret sanat eivät suuta halkaise... En lähde kuin polttamalla tästä kammarista, koska se niiksi tulee, että sinä käskemällä aiot pakottaa siirtymään, sen saat uskoa tällä sanalla.»

»Kyllä minä näytän», mutisi Jukke ja meni pois.

Mutta Hanna huusi jälkeen: »Näytä vaikka tulta ja rakeita, tule vaikka tulen väkenä, niin en hievahda askeltakaan...»

Tämä oli ensimmäinen kinastus yhtenä talona ollessa.

Eikä tämä suuri riitakaan ollut. Tuommoisiahan toki lienee sisarella ja veljellä ollut jos kuin paljon jo elämässä. Kinastelevathan lapset jo usein keskenään ja ne kun jäävät jälelle, sulavat heti kuni ampiaisen purema, vaikkapa se ensin kokoaakin vähän pahkalle ja kihelmöipi haavaa. Mutta tämä ei sittenkään sulanut. Tämä pistos oli myrkyllisempi kuin ampiaisen purema. Tämä vaikutti sydämmeen, tämä vaikutti sielun hermostoon.

Tuo hyväin toiveitten pettyminen, Antin onneton kohtalo ja lapsien tuleva orjuus koski nyt Hannan sydämmeen, niin että monta päivää makasi kipeänä. Mutta sängyssä oli hyvä tilaisuus itkeä ilman lasten tietämättä.

Että Jukke ei vienyt Antilta saatuja rahoja Rommakon velkaan, vaan tuhlasi noihin ylellisyyslaitoksiin, oli paha asia. Mutta suurien lamppujen valaisemat huoneet joulukuun pitkinä iltapuhteina näyttivät niin tavattoman hauskoilta, ettei sitä tiennyt aavistaakaan. Sekin kohta vertyi melkein hyväksi ja tunnusti Hanna mielessään, että asiassahan nuo vielä ovat nekin rahat.

Mutta se haava, mitä hän itkien sairasti, ei koskaan parantunut terveeksi. Pieninkin viittaus siihen suuntaan, että hän on orja ja lapset orjan lapsia ja näkeminen, ettei hän ole oma herransa, vaikutti haavaan ärsyttävästi ja esti sen paranemista. Eikä veli koskaan tuntunut veljelle. Mutta sitä hartaampi kiitos kohosi sydämmestä Jumalan puoleen siitä, että Hän oli siunannut hänelle lapsia, jotka häntä rakastivat ja joita hän sai rakastaa, ettei rakkaus ollut vaan kuollut sana, vaan sai pitää ja nähdä sitä käytännössäkin.

XV.

Jukke ajelee Siirin kanssa.

Suvannon kaupungin markkinat olivat käsissä.

Jukke lähti yksinään ruunikolla markkinoille ja meni se sinne jo markkinain aaton aattona.

Uusi reki oli nyt valmis ja ihan samanlainen kuin se oli tilattukin. Samoin ajokalut olivat aivan semmoiset kuin oli tilattukin, ja vieläpä oli ohjasperäin nenissä, jotka liitettiin ratastimeen, punasen ja valkean kirjavat suuret tupsut liikaa mitä puheessa oli ollut. Mutta sillä ne eivät olleet pilassa, päinvastoin oli satulan tekijä arvannut asian paremmin kuin oikein. Sillä ilman niittä olisi hevonen ollut kuin alaston.

Kihlakalut olivat nyt ostettavat. Mutta ne olivat paremmat ostaa ukko Koposen kanssa yhdessä. Se tietää, minkälaiset ne pitää olla ja mitä kaikkea sitä tarvitaan oikein kuninkaallisiin kihloihin.

Landerissa se Kopolan ukko oli aina majalla ja siihen se aikoi nytkin tulla markkinain aattopäivänä, Landerissa Jukke odotteli nyt Kopolaista tulevaksi.

Ei alkanut sitä heti päivän valjettua näkyä, niin ikävä istuissa tuli Jukellekin. Hän meni aina portille katsomaan, katsoi pitkät ajat vilisevää, sinne tänne kiirehtivää joukkoa, mutta ei yhdestäkään välistä ilmestynyt esiin Kopolan ukon laukkipäätä ruunaa ja sitä vähemmän ukkoa. Ja kun kylmä pakkaisvinkka puhalti vasten porttia, niin täytyi palata aina lämpimiin ja juoda talon emännältä toppakahvit, että pääsi lämpiämään ja saattoi lähteä taas portille katsomaan, milloin tulisi. Ja tulihan se kuin tulikin.

Koirankaulusturkkineen, koirakintaat käsissä, hän muorineen ajaa korotti laukkiruunallaan valtakatua pitkin ja kun pääsi Landerin portin kohdalle, niin pyöräytti ruunan porttia kohti. Ja melkeinpä ruuna näkyi itsestäänkin osaavan, jo kaukana alkoi pitäytyä sille puolen katua ja pälyi porttiin, etteihän tuosta vaan sivu mentäne. Ja heti kun sai luvan kääntyä porttiin, niin korvat nousivat pystyyn ja ihastuneen näköisenä lähti juoksun hypäkässä rientämään kartanoon.

»No, jopahan tulette ja ihan niinkuin oli puhekin», kiljasi Jukke ja ojennetuin käsin ja loistavin silmin riensi tervehtimään ukkoa.

»Ei sitä toki sanaansa saa syödä. Ennen se pitää maansa myödä, ennenkuin saa sanansa syödä», virkkoi ukko vastaan tervehtiessään Jukkea ja hauska ystävyyden hymy levisi ukon pakkasessa kangistuneisiin kasvoihin.

Hevonen oli riisuttu, pantu talliin, korjattu kapineet pois reestä ja juotu lämpimässä Juken tilaamat toppakahvit ja ukon kuppiin talon emännän pullosta tipautettu vähän karvaampaakin. Niin Jukke vetäsi ukkoa kyynäspäästä vähän syrjempään. Ukko hyvin osaa ottavan näköisenä odotti, mitä se Jukke sanoisi, siksi kunnes Jukke muutamia kertoja nyökäytteli päätään tuota niinkuin vakuudeksi ja hieman hätäisesti punastunein kasvoin virkkoi:

»Tuota minä en ole osannut niitä kihlakaluja laittaa. Jätin tuota ne, että yhdessä ostettaisiin tuota ja...»

Jukke ei kerinnyt sen enempää kertoa, ukko kun kuuli mistä on kysymys, niin katkasi heti.

»Sehän oli paras. Kyllä ne osataan ottaa minkälaiset vaan itse haluat.»

»Ne tuota otetaan hyvät, ihan kuninkaalliset», vakuutti Jukke.

»Sen parempihan se on antaa parempia, hyvähän se, ei hävetä. Otetaan vaan hyvät, otetaan vaan ihan kuninkaalliset», mukautteli ukko.

»Niin kuninkaalliset me otamme. Minä olen isäntä, kuninkaalliset, ne otetaan. Meillä on rahaa, minä olen isäntä», toisteli Jukke ja palavin silmin paimenti ukkoa, kun se lähti ottamaan turkkia päälleen.

Kihlakalut oli ostettu ja päätettiin ne antaa iltapuhteella sitä varten laitetussa rauhallisessa paikassa, jossa muutamien ystävien kesken pidetään pienet kekkerit. Mutta nyt poikettiin Siirin majapaikkaan tervehtimään Siiriä.

Jukella paloi mieli päästä Siirin kanssa ajelemaan päivän aikana, että Siiri saisi nähdä hänen tamineitaan, ennen kun ruvetaan suurempiin asioihin. Ja muutenkin oli tilaisuutta ajeluretkellä tutustua toisiinsa.

Siiri ei tahtonut mitenkään lähteä, kun oli niin pakkanenkin ja viima kävi idästä semmoinen vonkka, että tuleen luuli syttyvän koko maailman. Vaan kun ukko Koponenkin kehotti ja Siirin kasvateäiti -- joka oli lähtenyt markkinoille juuri Siirin tueksi -- lähti mukaan, niin lähti Siirikin. Ja kävellen joukollaan -- ettei kukaan huomaisi mitään -- mentiin Juken majataloon, jossa Jukke valjasti ruunikon ensi kerran sen uuden kiiltävän reen eteen ensikertaisilla tupsukkailla ajokaluilla. Eikä kenenkään mieli niistä tuhansista markkinamiehistä, jotka kiehuivat kaduilla, ollut paremmalla sijalla kuin nyt Juken. Eikä kenenkään elämän päivä valkene lupaavampana kuin nyt Juken. Jukke se istui ajotuolille ja Siiri ja Siirin kasvate-äiti rekiperään.

Kuoston järvestä pistää moniaita virstoja pitkä lahti Suvannon kaupunkia kohti, jonka pisimpään sopukkaan Muken koski pudottaa kaupungin kohdalla vetensä. Tämän Muken kosken alla niin kutsutulla Tihisen lahdella oli vähälumista ja kyllin kantavaa jäätä ja rauhallinen ajella. Sinnepä laskeutuivatkin nyt Jukke näyttämään ruunikon kulkua. Viima ja pakkanen ei johtunut mieleenkään, että senlaista elementtiä olisi olemassakaan.

Ruunikko oli hatarassa tallissa, josta ihan tuiskutti, läpi vilustunut ja tuntui nyt juokseminen oikein mieluiselta. Ja kun lahdelle tultua Jukke vaan oikasi pitkin lahtea ja kiinnitti suitsia, niin silloin lähti reki kuin lentoon. Ennenkuin kukaan niissä monenlaisissa ajatuksissa kerkesi huomatakaan, oltiin jo virstojen päässä eikä pakkasesta tietty mitään, kun oli myötätuuli. Lystille se vaan tuntui.

Mutta viimein alkoi Siiri ja Siirin kasvateäiti tahtoa kääntymään takaisin, vaan Jukke ei siihen taipunut, kehotti vaan katsomaan miten se ruunikko, hänen kotikasvattinsa, ihan hänen pienestä lähtien hoitamansa hevonen juoksee ja miten siltä nyt vasta alkaa lähteäkin askeleet, kun se hiostuu.

Siiri ja Siirin kasvateäiti kävivät kyllästyneeksi, jopa tuskaiseksikin ja Siirin kasvateäiti nykäsi Jukkea olkapäästä ja oikein päättävästi sanoi:

»Nyt pitää, ihan nyt pitää kääntyä pois, me menemme ihan iättömiin tällä kyydillä.»

Jukke katsahti pyörein silmin, ajotuolilla istuessaan, ja kehotteli:

»Mutta katsokaahan, oletteko nähneet tämmöistä? Siinä on semmoinen hevonen. Nyt sillä vasta askeleet ovat. Oletteko nähneet tuommoista. Tämä on minullakin ensimmäinen, vaikka minä olen tuhansia, no ei juuri tuhansia, vaan paljo minä olen kasvattanut varsoja, vaan tämä on ensimmäinen minun hoitamistani tämmöinen. Katsokaahan.»

Siirin kasvateäidiltä pääsi tuskainen huuto ja hätäillen alkoi:

»Herra Jumala siunakkoon, käännä nyt pois... No, oletko sinä hullu. Hyvä ihminen, käännä nyt pois.»

Tämän ymmärsi Jukke ja pyöräytti höyryävän oriin kotiin päin. Mutta samassa silmänräpäyksessä puhalti vihanen viima vastaan. Ja samassa tuokiossa kylmä hurmasi kasvoissa jääksi sen märkyyden, mikä oli reen jälestä kiehtautuvasta lumesta suihkunnut kasvoihin ja sulanut siihen ja siten turtinttanut kasvot.

Siirin kasvopäitä vihlasi kuni kuumalla raudalla ja tunsi rupeavan palelemaan, niin kyyristi päänsä kumaraan ja käsineillään suojeli kasvojaan. Ja kun niitä ei enää palellut, niin luuli, ettei ole mitään hätää, toivoi vaan pääsevänsä pois mitä pikemmin. Eikä Jukkekaan kyennyt kehumaan oriin askelia, kiitti kun turkkinsa kauluksen sisään painaen säilytti kasvojaan. Turkkinsa kauluksen jamasta tirkisti siksi, että näki hevosen jaloista vasten silmiä pölisevältä lumelta matkan suuntaa.

Juken majatalon kartanolle tulla kurahdettiin. Reestä hyppäsi Siiri äitipuolensa kanssa kartanolle ja puistelivat itsestään vaatteihinsa kiehtoutunutta lunta.

Mutta yht'äkkiä hätäisesti huudahti Siirin kasvateäiti:

»Ai, ai. No nyt sinun välttää, kun kasvosi on paleltuneet. Ihan kasvopäät valkeana kuin nauris. Voi tokiisa. No kaikkia häntä.»

Siiri ei säikähtänyt, sanoi vaan: »Eihän toki.» Minä lapasillani painoin koko matkan suojellakseni pakkaselta, niin niistä on veri paennut, niin sentähden kylmässä näyttää valkealta. Otti lapasen pois kädestään ja paljaalla kädellään koetteli kasvopäitään. Mutta kun sormet kapsahtivat kasvopäihin kuin jääpalaseen ja koko kasvopäät liikkuivat yhtenä harkkona, niin silloin Siirin silmät vetäytyivät hätäisiksi ja kauhistuneena itkusissaan huudahti:

»Voi, voi. Hyvä Jumala sentään. Voi voi minua onnetonta, voi, voi...»

Lähtivät Siiri ja hänen äitipuolensa hätäisinä rientämään majapaikaansa, ehkä siellä on joku hyvä keino asian eduksi. Mutta Jukke riipasi hevosen valjaista irti, työnti sen kaikkine ajokaluineen talliin, pisti oven kiini ja jouduttautui Siirin jälkeen. Ja paikalla hän jo portin ulkopuolella tapasikin.

Silmät pyöreinä ja suurina että valkeaiset näkyivät ympäri silmistä, kävellä hökelti Siirin rinnalla ja lohdutteli:

»Ei ole hätää, elähän hätäile, siansappiviinaa kun olisi ja on sitä jollakin. Ei ole hätää, siansappiviina siihen on hyvää. Elähän hätäile, siansappiviinaa tai paljasta siansappea. Ei ole hätää, elähän hätäile. Siihen ei tule, ei, hikirupea vähän kihelmoipi. Siansappiviina se on hyvää. Minulta on monasti paleltunut, niin äidillä kun on siansappiviinaa ja sillä on aina sitä, se on palon jälkeenkin hyvä. Meillä on kaikkea sitä semmoista rohtoainetta. Elähän hätäile, siansappiviinaa kun saadaan, niin saat nähdä, että hyvä kaunis. Se siansappiviina, se on moneen hyvää. Elähän hätäile.»

Siiri ja Siirin äitipuoli eivät olleet kuulevinaankaan Juken hökötystä. Juoksun hypäkässä vaan mennä hynttyyttivät majapaikkaansa.

Majapaikkansa kartanolla hieroi Siiri lumella kasvojaan miten hänen äitipuolensa opetti. Ja kun oli kasvopäät saatu sulaksi lumella hieromalla, niin työntyivät majahuoneeseensa, jossa ukko Koponen oli kotimiehenä.

Mutta kun ukko Koponen näki Siirin hätäiset ja itkun sekaiset kasvot, niin ukko kauhistuen kiljahti:

»No mikä kumma? Kaaduitteko vai mitä? Todellakin, mikä on tullut? Ajoiko joku päälle vai miten?»

Kauvan ei kuitenkaan kerinnyt ukko hätäillä, ennenkuin Jukke puhalti asiaan ja alkoi kertoa:

»Tuuli niin vihakasti ja tuo minun hevonen... Vähäsen paleli kasvopäitä. Vaan siansappiviina siihen on hyvää. Se parantaa, ettei tule ei rakoakaan. Se siansappiviina, se on hyvää, se on ihan mainiota.»

Ukko ei malttanut kuunnella Jukkea, vaan kääntyi niitten hätäileväin Siirin ja Siirin äitipuolen puoleen saamaan tietoa oikein asiasta.

Sillä aikaa Jukke hätäisesti kyseli yhdeltä ja toiselta siansappiviinaa tai siansappea, johon sai vastaukseksi: Kysele sialta. Sillähän sitä on. Tai että sika tarvitsee itse sappensa pakkasella ja viina pannaan luusäkkiin, ja mikä mitenkin vastasi. Sitä etsittävää lääkettä, sitä ei vaan tullut tietoon.

Mutta sillä aikana sai kuitenkin ukko Koponen talon emännältä tilkan viinaa, pani sitä pahkakuppiin. Kupin pani hattuunsa vasemmalle polvelleen, tulirautansa otti tuluksistaan, sillä hämmenteli sitä viinaa, puhalteli siihen ja päätään kallistellen silmät suurina ja kasvot totisina luki pakkasen synnyn kolmeen kertaan. Tätä paitsi ukolla oli tiaisen sulka tuluksissa. Sillä sulalla veteli ensin kolmesta kohti ristiin paleltuneita kohtia Siirin kasvoissa. Sitten kasteli sulan viinassa ja siveli kasvoja, että tulivat märäksi viinasta. Ja sivellessään luki kipujen poistosanat.

Tähän kerkesi Jukkekin sieltä siansapen tiedustelusta.

»No, se oli oikein. No, sepä sattui, että teillä oli niitä kojeita. Nyt ei ole hätää. Nyt on hätä kaukana. Neuvona se on vanha veneessä, sanotaan, minkä tuo ukko. Ja satuittekin tänne. No, jopa se nyt kävi käteen. No on sitä onneakin, jos pahojakin päiviä», laverteli Jukke ihastuksissaan.

Vaikka ukko kokosi kaikki syntysanansa ja vaikka hän yhä voiteli Siirin kasvoja viinalla, johon oli luettu pakkasen synty, ja siveli ristiin tiaisen sulalla, niin mitä enemmän ukko voiteli, siveli ja luki kipusanojaan, sitä suuremmaksi tuska yltyi Siirin kasvoissa. Ne paloivat kuin tulessa, ihan koko kasvojen luuli lohkiavan pois.

Siiri ei voinut kuin huutaa voivotella ja pyöriä kuin tulisten hiilten päällä ja kasvopäät kävivät mustan puhuviksi ja hohtaviksi, mutta siitä rupesivat muuttumaan öljäköiksi, paremmin kuolleen veren näköisiksi ja kiilteleväksi kävi pinta.

Ukko Koponen kävi ulkoa hevosen kaviosta leikkaamassa kolme vuolua ja lunta ja sitten paineli niilläkin Siirin kasvoja, mutta ei siitäkään ollut mitään etua. Tuska tuntui vaan yltyvän.

Nyt oli ukko tehnyt mitä oli voinut pakkasen vihoja vastaan, niin lähti majataloonsa hevostaan hoitamaan ja muorinsa kanssa tuumailemaan markkina-asioista.

Mutta Jukke näki, että Siirin kasvateäiti oli kylmällä tuulella hänelle, niin hänkin lähti ukon matkaan. Ja epätoivosta vapisten ja hätäisin silmin seurasi ukkoa ja kyseli mitä nyt on tehtävä. Mutta ukko ei nyt ensi aluksi tiennyt muuta kuin että lähdetään tässä illan pimettyä sinne Siirin majataloon puhumaan asiasta Siirin kasvateäidin kanssa.

Sen hän kyllä vakuutti, että kihlauksesta tänä iltana ei tule mitään.

»Eikö sitten myöhemmälläkään?» kysyi Jukke hieman vapisten.

»Ei tänä iltana», vakuutti ukko tosissaan.

Jukke ei tätä kuitenkaan voinut uskoa todeksi.

»Eihän siihen nyt kovin tervettä tarvitse, joka tuommoiset kuninkaalliset kihlat saattaa ottaa», ajatteli Jukke. »Ja siihenhän se kerkiää paratakin hyväksikin, vaikka se nyt ensinnä vähän kihelmoipi, kuten aina sormen neniäkin, jos palelee kovin, ja sitten kuin tulee lämpimään, niin niitäkin kynnäröipi, että pois luulee katkeavan. Vaan se ei kestä kauvan, ennenkun on paremmat entistä. Sama se on Siirin kasvoissa. Varsinkin nyt kun pakkasen jälki katsottiin, niin se on yksi kaksi terve ja Siiri makeasti muistelee komeata kyytiä ja että sai olla minun reessäni. Ja kun hän sen muistaa, ettei saisi enää koskaan olla siinä kyydissä semmoimoisessa reessä ja minä ajajana, jos ei ottaisi kihloja minulta, niin mielellään taipuu tyttö. Siihenhän se ihastui ja hurmautui siihen komeuteen, kun nekin tupsut ohjaksissa ruunikon kupeilla tutisivat ja pelmusivat ruunikon juosta kahnastessa. Niin, niitähän se katsoi eikä malttanut suojella kasvojaan... Maltoinpahan minä, vaan ne nuo naiset hupsut. Niille ei paljoa tarvitse kummaa... Eikä niille paljoa tarvitse kipujakaan, ennenkun ne volinan päästävät, minkä tuo Siiri nyt noitten kasvoinsa kanssa. Kerranko sitä nyt vihavoipi kasvojakin, vaan ei tuota toki viitsi tuonlaista volinaa pitää kotonakaan, sitä vähemmän kylässä», hyvitteli Jukke itseään, vaikka mielessä oli syvä epätoivo.

XVI.

Jukke ja Kopolan ukko menevät kapakkaan.

Ilta oli jo pimeimmällään, kun Jukke pyysi taas ukkoa lähtemään Siirin pakinoille. Sitä lähdettiinkin. Mutta ennen tahtoi Jukke käyttää ukkoa kapakassa saattamassa oikealle puhetuulelle, ja kutsui ukolle puhemiehen ryypyiksi parasta mitä talosta löytyy ja kehui rahalla maksavansa.

»Se ei suureen kuulu tuhannen markan laidassa, jos tämmöisissä asioissa ottaakin jonkun pullon, joka tuntuu tukan juuressa.»

Pullon ääressä istuessaan kapakan pöydän takana humisevan rahvaan vaiheella, Jukke terotteli ukon päähän kaikkia niitä hyviä puolia mitä hänessä ja hänellä on aviosiippaa kohtaan, jos tuota niinkuin puhemiehen tarvitsisi tehdä niistä selkoa. Mutta ensin oli saatava se kannemieli hyvitetyksi, mikä tuli siellä ajoretkellä käydessä.

Näin karastuina lähdettiin nyt Siirin pakinoille ja verraton muuri tuntui Jukella olevan ukko Koposessa. Nyt ei ollut hänellä kuin katsoa valmista ja tarkata vaan ukon viittauksia ja tehdä sen jälkeen.

Siirin kasvot olivat tuskassa, kuten äskenkin, vaikka lääkäriltäkin oli käyty neuvoa kysymässä. Siiri oli ihan vuoteen omana, johon kasvateäitinsä häntä kylmien kääreitten kanssa hoiti miten lääkäri oli käskenyt.

Siirin kasvateäiti ja Siirikin olivat tyytyväiset kohtaloonsa ja iloitsivat hengessään siitäkin tapauksesta.

He tiesivät, ettei mitään tapahdu ilman Jumalan sallimatta ja nyt näkivät he hengessään, että Jumala esti siten tänä iltana Siirin kihlauksen.

Nyt oli aivan nähtävä, ettei kihlauksesta ole tänä iltana puhumista. Mutta se oli sangen tarpeellista tietää, mitä kasvateäiti nyt ajattelee asiasta. Ja kasvateäiti pyydettiin nyt ukko Koposen huoneeseen, jossa viinipullon ympärillä rauhallisesti saataisiin puhella asiasta. Siihen kasvateäiti suostuikin ja jätti sairaansa itsekseen vähäksi aikaa.

Mutta Siirin kihlauksesta, vaikka ei ollut puhuttu, ei hiirelle eikä heinälle, sen kuitenkin tiesi puolet markkinamiehistä ja tiesivät senkin, että sulhanen on palelluttanut morsiamensa, että se makaa vuoteen omana eikä kihlauksesta kuulu tulevan mitään.

Sillä aikaa kuin Jukke ja ukko Koponen olivat omilla asioillaan, oli eräs Juken naapureista käynyt Siirin ja Siirin kasvateäidin puheilla. Tältä oli kasvateäiti kysellyt kaikkia, Juken kotia, kotisuhteita, Jukkea miehenä, sen sukulaisia, kotilaisia, peltoja ja niittyjä.

Ja nyt Siirin kasvateäidillä oli Juken syntiluettelo aivan valmis. Niin pian kun siis asiasta ruvettiin puhumaan, otti se sen heti käsille ja kertoi Jukelle itselleen ihan juurten jaksain. Pahimpia osia siinä olivat ne, että Juken kanssa yhtenä talona asui Tannilan Antti, joka on tukkilainen. Ja sitä paitsi semmoinen suruton maailman mies, että harrastaa kansakoulujakin, joissa kuulutaan vaan opetettavan lapsia tanssimaan ja laulamaan maailmallisia lauluja sekä harjoittamaan kaikkia ilkeyttä. Ja Jukke itsekin on aivan uskoton maailman mies?»

»Minäkö uskoton maailman mies», kivahti Jukke ja keskeytti kasvateäidin puheen. Pani päänsä kallelleen ja sydämmellisesti jatkoi: »Minulle on uskonto kallis oman kuolemattoman sieluni pelastukseksi. Se on ollut kallis sitä myöten kuin rippikoulusta päästäissä rovasti vainaa -- siellä maan mustassa mullassa lepää sekin hurskas mies -- sanoi, että nyt teillä oma niska paljastuu eteen. Nyt ei enää ole isä eikä äiti, ei kummit eikä holhojat takuussa. Vaan aivan ypöyksin täytyi seista tuomiolla. Ja kun vielä omalla puhtaalla suullani tunnustin ja vannoin ja sitouduin luopumaan pois pahasta ja pahan kielastuksista, niin sitte myöten minulle on uskonto ollut suuresti kiitettävä.

»Rippikouluun asti minä kyllä olin huoleton siitä asiasta, kun oli muut vastaamassa. Olin kuin nokipoika, en perustanut sitä, en tuota, en tätä, vaan nyt. Nyt se ei jouda rikkoihin. Ei päiväänä saa olla ajatelematta siitä... Ja tuossa sanon, että jos se uskonnon asia ei olisi ensi sijassa ja minun ensimmäiseni ja viimmeiseni, niin en olisi ajatellutkaan Siiriä. Vaan olen kuullut, että Siirillä on se asia aivan samalla sijalla kuin minullakin, nimittäin ihan sydämmellä, juuri ihan sydämmellä».

Nyt kasvateäiti ei tiennyt mitä sanoa. Mutta ukko Koponen jatkoi Juken puhetta ja viittasi siihen, että nuo äsköiset Juken panettelijat ovat olleet niitä ainaisia pirulta riivattuja ihmisiä, jotka aina rientävät kahden rakastajan väliin kylmiä kiviä kantamaan. Mutta ne eivät ole kahta totista rakastajaa saaneet erotetuksi eivätkä ne saa nytkään.

Sitten ukko muistutteli vanhain miesten kokemuksia. Miten Mooses vei joukkonsa yli Punaisesta merestä, vaikka sitä maailman mahtavin sotajoukko ahdisti. Muistutteli Iisakin kosimista, miten se uskoi palveliansa hakemaan morsiamekseen tyttöä, ihan tuntematonta, tietämätöntä huntaletta. Mutta hyvin kävi. Ja miten nuori Topias tarvitsi taikakaluja -- kalan maksaa, sydäntä ja sappea kosintaretkellä, kuten mekin nyt tuluksia ja tulirautaa».

»Ja siansappea», keskeytti Jukke.

Tuota Juken muistutusta ei ollut ukko kuulevinaan, vaan jatkoi muistelustaan, miten Simson tuli vahvaksi Jumalan voimalla, miten ketutkin antautuivat kiini ja antoivat sitoa kekäleitä häntiinsä ja polttivat kykäitä kuin hurjat.

Näitä muinaisia ihmeitä hän vertauskuvina sovitteli nykyisiin asioihin ja syvästi huokasten hän lopuksi lausui:

»Ne ovat ihmeitä ne. Ja ihmeitten aika ei ole vielä kaikki... Se ei ole vielä kaikki.»

»Ne minustakin ovat ihmeitä ne. Ne minustakin ovat kalliita paikkoja raamatussa ne», jakoi Jukke loistavin silmin.

Ukko Koposen raamatun selitys tuntui Jokelan emännän mielestä pintapuoliselta ja ajatteli siitä hieman muistuttaa, mutta aikaa kului niin paljon että täytyi kiirehtiä kipeän Siirin luokse, ryyppäsi lasinsa pohjaan, kiitteli seurasta ja lähti.

Juken ihastuneet silmät seurasivat emäntää siksi, kunnes se astua löpösteli oven suuhun ja siirtyi toisiin huoneisiin ja askeletkin sekautuivat muitten liikkujain kävelyyn. Sitten kääntyi ukkoon ja turvallisella mielellä alkoi: