Chapter 8

»Tosi on asia. Elossa on viimeinen kertoja», keskeytti Antti naurahtaen.

Eero puistalti päätään ja toimessaan lisäsi:

»Tosi se kyllä kuuluu olevan. Isä on puhunut monta kertaa ja se ei ole mikään hokare mies, se ei kyllä jaarittele joutavia. Ja sen suutarirahjuksen elämän tarinan se oli kuullut isänsä isältä, siltä mainiolta Tarhalan tietäjältä. Siltä, joka oli palavassa uunissakin saattanut käydä eikä ollut yksikään karva kärähtänyt, vaikka partakin oli ollut kuin katajapensas. Siltä se kuului isä kuulleen, niin tosi se kyllä asia on.»

»Paraspahan olisi ollut ukolle kuin olisi antanut vieraan levätä mökissään minkä hän olisi mahtanut viihtyäkin, niin olisi asiat selvinneet vähemmällä kävelyllä», katkasi Antti.

»Ei sillä kuulunut saavan pilkkautua. Se kuului panevan samalla tavalla kävelemään. Jos ken ylimieli kuului ilventelevän, niin ukko kuului kerran vaan vihasesti katsoa mulauttavan ja koirakinttaallaan viittaavan matkan suuntaa, niin elä muuta kuin pane saapas heilumaan.»

»Hui, kun on ilkeä koko tarina», keskeytti Hanna. »Kuoliaaksi kai minä säikähtäisin, jos tulisi esimerkiksi tänne silloin kuin minä lasten kanssa olen täällä tuvassa. Huh, kun käypi oikein iholleni.»

Eero kun kuuli, että se Hannaan vaikuttaa pahaa, niin lopetti sen suutarin tarinan ja kääntyi Antin kanssa jatkamaan puhetta entisistä ja vereksistä retkeilemisistä.

Mutta Hanna ei päässyt siitä suutarin kammosta erilleen, vaan mieleen kantautui, että mistä tietää sitäkin kulkijaa milloin sattuu kohti, niin säikähtää vaivaisen omiksi lapset ja itse.

Tuo kammo tuntui olevan ikäänkuin kehottajana Vaaralaan menemään. Siellä ei tarvitse koskaan olla yksinään. Ja toiselta puolen selvisi se seikka, että sillä tavalla saa Vaaralasta jaetuksi hänen maaosuutensa pois, johon ei muuten niinkään helposti pääsisi käsiksi.

»Ja siihen nähden on Jukellakin pakko pitää Anttia vertaisenaan. Kun Anttia rupeavat halveksimaan, niin silloin he antavat syytä eroamiseen. Kas, siinä on nappula, jossa Jukke pysyy. Omiksi kaulavilloikseen se takanakin Jukke panettelee Anttia. Minä osaan nyt muistuttaa Jukkea ihan ensi kerralla, kun kuulen vaan Antista ylenkatseellisen sanan. Sepä vasta kumma oli, etten äsken jo pukannut sille sitä temppua eteen. Sen hän kyllä saa tietää, etten minä vastakaan Antista rupea uskomaan senlaisia juttuja», ajatteli Hanna ja mieleen vakautui Vaaralaan muuttaminen, mitä pikemmin sitä parempi. Ei kuitenkaan aikonut vasta aluksi Jukelle sitä ruveta puhumaan. Jukke siitä tulisi vaan ylpeämmäksi ja toisekseen mikäpä sinne nyt oli niin kiirekään, kun isä oli kotona.

XII.

Antti perheineen muuttaa Vaaralaan.

Välikirjat oli Vaaralan miesten kanssa tehty ja päätetty peikoine perheineen muuttaa Vaaralaan asumaan.

Viime yönsä vietti Antti Tannilassa.

Katkonaisesti hän nukkui ja säikähtäen heräsi joka kerran. Oli kuin henkihaltijattaret olisivat olleet vihoissaan eivätkä voineet suoda lepoa.

Paljon ennen päivää hän jo kokonaan valveutui ja mieli oli musta kuin terva; hän ei tiennyt mistä se oli. Muusta kuin isänmaallisista asioista hän ei antautunut puhumaan sanaakaan kenenkään kanssa. Mutta siihen hänelle ei ollut toveria, niin sai olla aivan mykkänä, ainoastaan itsekseen hyräili Suonion isänmaan virttä, hyräili useita kertoja ja koko sielu oli auki sille virrelle. Kun lopetti hyräilynsä, niin rinta pullistui, kasvot loistivat ja puoliääneen lausui:

Vaan mitä mahtavinkin vois, Jos voimaa sult' ei saanut ois.

Havaitsi että päivän valkeus on alussa, niin alkoi toimittautua lähtemään ja oli iloinen että sai itkeä muutamia kyyneliä hyvitteeksi Tannilan henkihaltijattarille. Se puhdisti mieltä paljon.

Valkeneva päivä oli jo hohtavana koitteena itäetelän taivaanrannalla. Auringon kohdalla taivaanrantaa vuorien harjalla kimmelteli hohtava soihtu, josta punertavan kumakka valo virtaili kaikkialle sekä vuoriin että laaksoihin. Ja koko avaruus henkäili, sulouneen vaipuneena.

Tämän hetken valitsi Antti tullakseen Vaaralaan. Mutta Vaaralan kartanopellon vaiheella olevalla särkällä, sen korkeimmalla kummun harjalla, vuosikymmenistä ennen seisoi paja, jonka jäätynyt ahjoraunio nurmipeitteisenä näkyi vielä kummulla. Antti tunsi voimakkaan halun nousta kummulle.

Sen kolkon lumikattoisen ahjoraunion nurkalle pani hän aidaksen palasen ja mitään erityistä ajattelematta istahti siihen aidaksen kappaleelle. Mutta tunsi hyvän olevan olla.

Ja kun heitti katseensa avaruuteen, niin ikäänkuin löysi itsensä jostakin äärettömän suuresta valtakunnan salista, jossa säilytettiin kaikki valtakunnan ikimuistettavat muistomerkit, jossa monien pyhimysten ja kaikkien suurten miesten sankarikuvat vakavina seisoivat muistuttamassa kansajoukkojen ikäkauteisia vaiheita. Mutta hymyhuulin ja rauhan pyhä kajastus otsalla he seisoivat tänä hetkenä.

Kaukana ja likellä, vuorissa ja laaksoissa vaelteli Antin rauhaton silmä. Ja menneitten päivien muistoja, ikäviä ja hauskoja kertyi avonaiseen sydämmeen. Tuo luonnon puhdas ja vakava rauha tyynnytti mielen, rauhoitti sielun, unnutti melkein haaveileviin lemmenhoureisiin. Olo siinä tuntui lystiltä, hauskalta, ettei itsekään tiennyt minkä tähden se niin hauskalta tuntuu. Rinta hieman hytkähteli ja suonissa virtaili lämmin veri.

Kiertyipä ajatukset niihin päiviin, jolloin se ahjoraunio oli lämmin, jolla istui.

»Vuosikymmen taaksepäin kevään auer siniverhoonsa vaatehti kaukaiset vuoret. Etelän lenseä tuuli raskaasti puhalteli auringonpaisteisessa ilmassa. Räystäistä juoksi oistonaan vesi ja kuloiset mättäät kummun liepeillä kiirehtivät näkyviin.

»Tuossa, yksi askel tästä vaan, seisoi aarniopölkky ja pölkyllä ankara alasin. Ja tässä kohisi säkeniä tupruutteleva, valtainen ahjo. Tässä näitten vaiheella hikisenä ja tulehtuneena liehuin tulen ja vasaran avulla kuonnutellen suuria rautoja kaikenlaisiksi työkaluiksi taloon.

»Olin köyhä kiertelevä rautaseppä. Mutta poveni, rohkeutta ja intoa täysi, uhkui eloa, uhkui voimaa.

»Tuolla kartanon vaiheella päivänsä askareilla karjaansa hoitaen käyskeli raikkaasti neitonen nuori, katseli ja kuunteli jyskettä pajan, kuunteli kaikua raskaan moukarin, kuunteli kalketta virkeän vasaran ja elon tuoreutta lainehti heleät kasvot.

»Silloin tunsin ennestään minulle uppo-oudon rakkauden vastustamattoman voiman... Silloinko... Oi silloinko jo onnetar kuiskasi: Tuossa on kotisi, tuossa, jonka akkunat nyt leimuvat kuni tulessa, syttyneet taivaan rannan hohtovalosta... Oi tuossako todellakin on minun kotini... Se on selittämätöntä.»

Ajatteli Antti niitä päiviä, jolloin hän Hannan tuli tuntemaan, muisteli kaikkia vaiheita, mistä kautta oli elon tie kulkenut tähän ja selvä johdonmukaisuus näkyi siinä matkassa ja näytti se jo ennen hänen syntymistään määrätyksi. Ja tämäkin päivä vaiheineen näytti niin täysin liitetyn siihen johdonmukaiseen elon rataan, ettei se voinut toisin olla.

Tunnon pohjalla kuitenkin kaikui maanalainen järisyttävä kaiku siitä kammosta, että hän autioksi jätti ansaitsemalla saadun pienen kodon. Mutta syvä nöyryyden tunne povessaan nousi seisalleen Antti. Katsahti vielä Tannilan mykkiä huoneita ja lähti kaitasta peltojen välipiennarta kulkevaa suoraa polkua astuskelemaan Vaaralan taloon.

Vaaralan asukkaat ottivat Antin mielihyvällä vastaan ja johtivat perikammariin, jonka kahteen akkunaan avautui idästä länteen kaikki etelänpuolinen taivaan kansi. Ja sen alla silmän siintämä avaruus täynnä vuoria, laaksoja, peltoja, niittyjä taloineen.

Vähäpuheisena ja lyhyesti vaan vastaillen talonväen kyselemisiin istuskeli Antti ja katseli ulos laajaan avaruuteen, jota taivaan rannalla hiipivä aurinko ruusuhohteisella valollaan kultaili.

Tämän kammarin hän tahtoi asuakseen, joka mielellään hänelle luvattiinkin.

Talon ihmiset näkivät, että Antti oli vähäpuheisella tuulella, niin poistuivat kammarista ja jättivät yksinään.

Jukke, joka oli jo ruunikon saanut silloin haltuunsa, kun välikirjat oli tehty, ja tuonut sen Vaaralaan, näki, että Antti tuli jo myötyrikseen, niin haki ruunikolla muun perheen Tannilasta. Pienen tuokion oli vaan Antti ollut yksinään kammarissa ja nautinnolla katsellut talven kahleisiin rauhaisesti kytkeytyvää luontoa, kun juoksevan hevosen ja painokkaan reen kahaus kuului rappusten edestä. Ja kohta sen perästä alkoi kuulua askeleita kammariin päin.

Antti arvasi tulijat, aukasi kammarin oven ja iloinen ihastus levisi kasvoihin kun näki perheensä rientävän vastaan.

Matilla pieni myssy päässä, lyhkänen villanuttu päällä, sievästi napissa kiini. Leveät, lyhytlahkeiset harmaat housut ja pienet lippakengät valkeitten sukkain päällä töpötti jalassa. Pikkuiset valkeat lapaset suorana käsissä ja suu sievässä mytyssä pyöreäsilmäisenä astua hippasi äidin edellä.

Pieni Kaisu, pitkäläntä kolttu päällä, pienet ruojukengät jaloissa, naurusuisena vähän lengoilla jaloillaan astua teutaroi äidin rinnalla. Ja Manti punaposkisena, pienet kirjasuiset lapaset käsissään, astua sipsutti äidin perässä tullessa Vaaralan salissa isää vastaan, josta isän saattamana tulivat kammariin. Äiti iloisena riisui päällysvaatteensa pois, riisui Mattia ja Kaisua ja naureskellen virkkoi:

»Vai sanan puhumatta se isä lähti Tannilasta. Kyllä mekin arvasimme, kun näimme isän lähtevän tänne päin, että tänne se tulee, niin heti mekin panimme pillit pussiin ja...»

»Minkälaiset pillit?» katkasi Manti äidin puheen ja katsoa leimautti äitiin. Äiti taputti Kaisua punottavaan poskeen ja naurahtaen vastasi:

»Tämmöiset pillit kuin tämä Kaisu ja tuo Mattikin.»

Mantilta hykähti lysti nauru, pyörähti pois äidin luota ja pyörähtäessään lystikkäästi virkkoi:

»Ne onkin koko pillit.» Sen sanottuaan riisui hänkin päällysvaatteet päältään, pani ne nauloihin ja kepsasteli kuni kotonaan.

Äiti sai Matin ja Kaisun riisutuksi huonepukineilleen, niin istahti isän lähelle tuolille.

Siihen isän ja äidin luokse kokoutuivat lapsetkin ja kun näkivät isän katselevan kauvas, niin hekin kyselivät kaukaa näkyvien talojen ja vuorien, järvien ja virtojen nimiä.

Niitä mielellään neuvoi isä ja tunsi olevansa taas kotonaan. Mielen pohjaltakin se jäytävä tunne Tannilan jättämisestä tuntui haihtuvan. Ja nyt hän ajatteli että tuo tunnon pohjalta kohoava ääni on vaan raskas kaipion tunne, jonka vaelteleva mies tuntee povessaan kaikkialla ollessaan kaukana kodistaan. Siten tukehdutti sielunsa syvyyteen ne tunnon sanattomat kuiskaukset Tannilan kadottamisesta ja alkoi pitää Vaaralaa kotinaan ja sitä korkealla kivijalalla, suurelle vaihtelevalle luonnolle alttiina seisovaa suuriakkunaista kammaria asuntonaan. Kaikki muu tuntui olevan mennyttä. Mutta siitä vähät, kunhan isänmaa oli jälellä, jonka rauhasta läikkyvät emon kasvot nytkin hymyilivät poikansa puoleen.

XIII.

Jukke Kopolassa kosimistuumissa.

Siiri oli isätön ja äiditön tyttö. Häneltä oli ensin kuollut äiti, joten hän isänsä uudelleen naitua, sai äitipuolen. Mutta sitten kuoli isä, joten hän, äitipuolensa mentyä uusiin naimisiin, sai isäpuolen. Äitipuolensa oli hurskas ihminen ja piti velvollisuutenaan kasvattaa äiditöntä ja isätöntä Siiriä kuin omaa lastaan. Eikä Siirille äidin vaihtumisesta ollutkaan mitään muuta vahinkoa kuin se, että täytyi kaksiviikkoisena jättää äidin rinta ja nälän hätyyttäessä tyytyä tuppoon. Ja vaikka äitipuolensa kaksiviikkoisesta lähtien häntä hoiti ja kasvatti, niin ei penniäkään koskaan tahtonut palkkaa, joten Siirin perintörahat saivat huoltajan takana kasvaa ja säilyä hänen omaksi hyväkseen. Mutta sen hän lapsen kuuliaisuuden osotteeksi kasvattiäitiään kohtaan Siiriltä vaati, että Siiri ei saisi mennä naimisiin sellaiseen paikkaan, johon hän ei tahtoisi suostua. Ja ennen kaikkea hän tahtoi Siirin tulevan Jumalaa pelkäävään ja hurskaasen perheesen. Siinä tapauksessa olivatkin jo monet kosijat saaneet palata nolona kotiinsa ja tyytyä Jokelan rukkasiin.

Kopolan ukko se oli Siirin huoltaja ja hänkin oli Siirin rahoista pitänyt hyvän huolen, että ne olivat kasvaneet korkoja. Olivat ne jo kappaleessa viidennellä tuhannella, vaikka alussa ei ollut kuin vähän yli kolmen. Ja hänkin toivoi puolestaan, että Siiri tulisi kelpo naimiseen, ettei nuo hänen huolella hoitamansa orpolapsen rahat joutuisi vettä juomaan. Tätä paitsi Siiri oli niin kelpo tyttö, että muutenkin hän toivoi sille parasta mitä voi.

Tämän kaiken tiesi Jukke. Niin nyt ennen kaikkea oli saatava ukko Koponen puolelleen ja jos se onnistuu, niin sen avulla taivuttaa Siirin kasvateäiti ja siten päästä likenemään Siiriä.

Tämän aikeen perille ajamiseen ryhtyminen ei ollut koskaan sen parempi kuin nyt ja yhdenkin päivän viivyttäminen saattoi tuottaa sen, että toinen kerkesi päästä eteen.

Rommakkoon oli Vaaralan ukko-vainaalla tuhannen markan velka ja rommakkolainen oli ukon kuoltua kutsunut Jukkea ja Topiasta puheilleeen edes uudistamaan velkakirjan, kun entinen velkakirja oli vainaan antama. Jukke ja Topias Antin kanssa yhdeksi taloksi ruvetessa olivat tuumanneet, että ne Antin antamat tuhannen markkaa viedään sinne Rommakkoon. Antista se tuuma oli aivan mieleen. Nyt Jukke ei viivyttänyt asiaa, vaan tänä iltana puhdisti ruunikon ajokalut ja laittoi reen valmiiksi, että huomeisaamuna ylös noustuaan lähtisi sinne. Ja Rommakkoon kulki tie Kopolan kautta. Siten oli yksi tie, kaksi asiaa. Mutta ensin oli mentävä Kopolaan saamaan tietoja, miten on meinattava.

Kopolan ukko oli Juken isävainaan hyvä ystävä ja lupasi toimia asian hyväksi Jokelassa niin paljon kuin taisi. Aikoi toimittaa, että Siiri kasvateäitinsä kanssa tulee Suvannon markkinoihin jo markkinain aattopäivänä, jossa sitten annetaan kihlat ja pidetään pienet kekkerit. Ja sentähden varotteli Jukkea, ettei saisi hävitellä rahojaan vähäksi.

»Semmoisissa asioissa ei saa olla naukumaijan poika eikä viiden pennin mies. Parempi on antaa rommakkolaisen odottaa siksi kuin tämä asia on läpi menty. Raha on jäämähän parempi, kuin on kesken loppumahan, on sananlaskukin. Eikähän rahat ruokaa tahdo, eikä paljoa paina. Kyllähän ne helposti miehen mukana kulkevat», vakuutteli ukko.

Jukke nyökäytti päätään ja mukautteli:

»Juu, juu, kyllä minä käsitän asian. Juu, kyllä käsitän ja ymmärrän. Minä teen aivan, kuten te tahdotte. Mulla ei muutama satamarkkanen kalketa, ei sinne eikä tänne, sen saatte sanoa Siirillekin.»

Kaivoi povestaan paperikäärön, jossa oli suoraltaan kymmenen uutta satamarkkasta, joita ei ollut vielä koskaan laskulle taitettu, ja lisäsi:

»Katsokaas tätä kääröä, tätä ei ole joka pojan taskussa. Ja tämmösiä rahoja, ne ovatkin lekeitä ne.»

Ukko Koponen naskutti suutaan mieltymyksen osotteeksi ja hyvän tuulen näköisenä mukautteli:

»Kyllä on, kyllä on siinä kauniita rahoja ja paljo. Kyllä ovat kauniita.»

»Ja entäs tuo hevonen, siinä on kalu että sen rekeen viitsii istua», lisäsi Jukke.

»Kyllä on, kyllä on teillä, hyvästi on teillä. Kyllä sen näkee, että hyvästi on teillä», mukautteli ukko ja naskutteli suutaan vakuudeksi.

Jukke vielä muistutti ukkoa olemaan miehenä, Jokelassa käydessään, lupasi Suvannon markkinoilla laittaa ukolle punaisen pöydän, ja lähti ajamaan Rommakkoon.

Jukke kertoili kahden kesken rommakkolaiselle asiain menosta, sanoi kyllä olevan vähäsen rahaa mukanaan. Vaan Kopolan ukko käski antaa nyt olla rahojen itsellä. Ja itsekin sen toki ymmärtää, että niinhän se on tehtävä semmoisten asiain aikana. Pyysi rommakkolaista odottamaan vielä vähän aikaa ja kielsi kiven kovaa kellekään hiiskahtamasta hänen aikeestaan Siirin kanssa. Kertoili sitten loistavasti raha-asioistaan, miten heillä tuhannen markkaa, että yksi kaksi eikä tämä ole kuin lystin päällistä vaan muutaman tuhannen markan velan pitäminen.

Rommakkolainen uskoi kaiken tämän, antoi Juken kirjoittaa nimensä siihen isä vainaansa velkakirjaan ja niin velka sai jäädä taas toistaiseksi.

Nyt oli Juken mielessä asiat paremmalla kannalla kuin koskaan ennen. Tuhannen ja viisikymmentä markkaa oli taskussa, Tannilan ruunikko edessä, Jokelan Siiri kierroksessa ja Suvannon markkinat vähemmän kuin kuukauden takana.

Nyt istuskellessaan ruunikon reessä Rommakosta palaillessa aukesi maailma ja elämän tien suunta maailmassa Juken silmiin aivan täydessä valossaan. Tyhmiltä näyttivät kaikki muut ihmiset, jotka niin ahtaasti että puutosten keskellä menivät maailman läpi. Se on tyhmyyttä, että ihminen on köyhä. Se on tyhmyyttä, paljasta tyhmyyttä, hiiskahti Jukke.

Nyt mielessään näki hän Siirin Vaaralan emäntänä narisevassa kengässä käyskelevän kyökin ja kammarin väliä. Pienokainen kun kirahti kehdossaan, niin heti äiti kiirehti luokse ja ryöpsähti kehdon päälle sitä syöttämään. Niin, Siiri se oli Vaaralassa emäntänä ja Hanna hoiti karjaa. Hannan lapset ne saattoivat olla pirtissä. Kammarit tarvitsi isäntä ja emäntä. Ja navetan haju sinne kulkeutuisikin karjan hoitajan mukana.

Mutta ennenkun Siiri tuli ensi kerran käymään Vaaralassa, oli laitettava suuret kattolamput joka huoneeseen ja erittäin pöytälamput parasta lajia. Ne kun kerran laittaa hyvät, niin ne ovat sitten ikuiset. Ja jos niihen nyt muutaman tai parin satamarkkasta panee, niin se ei ole mitään, kun niissä on ijäksi ja vielä pojan pojallekin kalua, kun ne hyvät laittaa. Ja sitten kun öljyä ottaa tynnyrin kerrassaan, niin se tulee helpommaksi. Jos markan edestä tai ei sitäkään yönseudussa tulisi menemään. Vierasten aikana voisi tarvita vielä teariinikynttilöitä. No, sen tietää Siiri...

Kaikki ihmiset näyttivät niin äärettömän tyhmiltä, jotka polttivat esimerkiksi pärettä, jota heilläkin isävainaan aikana poltettiin. Mikä työ siinä oli niitä laittaessa ja miten huoneet menevät paikalla nokisiksi, kuin riihi tai paja. Siihen sijaan kun lamppuun panee tulen, niin ei tarvitse tuhertaa, pyöräyttää ruuvia vaan sen mukaan kuin tarvitsee isompaa tai pienempää valoa.

Niin ajatteli Jukke ja mahtava itseensä luottavaisuuden ja oman arvonsa tunto lainehti povessa palatessa Vaaralaan.

XIV.

Jukke hankkii isännän nimeä.

Talvi koveni, järvet olivat jo jäätyneet ja tiet viitoitetut.

Antille oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta tulleet matkarahat ja lähtö tuli Antilla ihan polttavaksi. Ei kulunut aika kotona, vaan jouduttautui matkalle. Tervasi ja paahtoi suksensa, laittoi laukkuunsa uuden viilekkeen, että se kestäisi. Hanna puhdisti muutamia paitoja ja laittoi muutamia sukkaparia.

Yöllä oli satanut siitettä, joka oli kylmänyt lumen pinnalle hienoksi jääkuoreksi ja kimalteli se jääkuori nyt nousevan auringon valossa kuin puhtain silkki. Ja jäiset puun oksat ratisivat hennossa aamun tuulessa.

Silloin Antti oli laittanut suksensa kartanolle lähtevään asemaan ja kaksi sompanekka-sauvaa seisoi vieressä. Hän oli vetänyt pitkät saappaansa suoraksi jalkaansa ja kiinnittänyt niitten suut napeilla housuihin. Pieni puuhkaniekka-turkkinsa oli päällä, lammasnahkalakki päässä, pieni matkalaukku selässä, hohtavin kasvoin ja raikkain askelin käveli kammarista suksilleen.

Äiti ja lapset saattoivat isää ulos ja seisahtivat katsomaan isän lähtöä. Mutta isä pisti jalkansa suksien varpaallisiin, otti sauvat käsiinsä, katsahti iloisen silmäyksen puhdaskasvoisiin lapsiin, nyökäytti päätään ja potalti matkalle. Tuulen nopeudella lähti pakenemaan itää kohti viistoon viettävää vainiota pitkin. Kaksi rinnakkaista pientä viirua jätti kahisevat sukset kiiltävälle hangen pinnalle ja pikku tuokio vaan, niin hiljeni suksien kahina kuulumattomaksi ja kaukana vainioitten perillä vesakon läpi vilkkoi isän karvainen lakki ja silmänräpäyksessä katosi kokonaan pensaitten suojaan.

Silloin irtautuivat äidin ja lasten silmät isästä ja hyypiyksissään palasivat kammariin takasin.

Outo tyhjyys tuntui nyt taas kotona. Alakuloisina keräytyivät lapset akkunaan katselemaan sinne päin, mihin isä meni. Sormi suussa avoin silmin katseli lapsukaiset ja liki itkua murtui mielet, kun tiesivät, että isä meni kauvas.

Äitikin tahtoi itkeä. Mutta salasi kyyneleensä lapsilta, niin poistui ulos, meni navettaan ja navetan pimeään loukkoon, antoi juosta muutamia kuumia kyyneliä, sitten pesi kasvonsa. Hetken perästä tuli kammariin, toi lapsille voileivät käsiin ja yhden jätti itselleen pureskellakseen lasten mukaan ja lapsille ja itselleen huviksi.

Jukke käveli kartanon tienoilla sinne tänne, ja kova hallitseva ääni kuului kaikkialle ylitse koko kotoisen tienoon. Jos vieraskin sattui tulemaan, niin heti sekin huomasi, että Jukke on isäntä. Ja heti se Jukke noin kautta rantain ilmoittikin vieraalle, että hän sitä kantaa isännän nimeä.

Ei koskaan ennen ollut Jukke niin pitänyt isännän nimestä huolta kuin nyt. Mutta nyt kun ihmiset tiesivät, että Antti oli tullut yhdeksi taloksi, antanut rahansa taloon, oli nainut ja vanhempi mies ja Hanna oli emäntänä, niin Jukke pelkäsi, että ihmiset rupeavat emännän miestä kutsumaan isännäksi. Se olisi hirmuinen vahinko ja anteeksi antamaton rikos, jos esimerkiksi Siirin kuuloon sanottaisiin häntä paljaaksi Jukeksi.

Tämä oli kaikkein helpoin nyt saada vakautumaan, kun Antti oli vasta vähän aikaa ollut talossa ja sitä paitsi ei ollut nyt kotonakaan.

Nyt täytyi ottaa jotakin asian nimeä ja lähteä kuljeskelemaan kylillä aivan talosta taloon kertoilemassa asiain menoa, jossa puheessa saattoi ilmoittaa, kuka on isäntä.

Kun taloon tultuaan otti puheen aineeksi sellaisia kylän yhteisiä asioita, joista ainoastaan isännillä saattoi olla keskusteluja, niin hetihän se siten tulikin kuulluksi, kuka isäntä on. Ja jos ei talossa tahdottu häntä kestitä, niin joutui heti lähtemään toiseen taloon.

Mutta jos talossa kestittiin, niin hyvästi jätellessään isäntää ja emäntää hän kiltisti kutsui muistamaan käydä hänen kotonaan ja vakuutteli:

»Minä olen isäntä. Minä olen meiltä. Meillä ei ole akkavalta. Minä olen isäntä. Minä en pane rautahampaana vierasta tielle. Meillä on muonaa. Minä olen isäntä kotonani.»

Tämä ei kuitenkaan mennyt ihmisten päähän, vaan Jukke kun oli vaan lähtenyt talosta pois, niin sanottiin:

»On se rento poika tuo Vaaralan Jukke.»

Ja jos muutamia päiviä jälempää sattui taas tulemaan, niin kysyttiin kuulumiset:

»Mitäs Jukelle kuuluu?»

Silloin oli Jukella uusi työ selittäessä talon väelle kaikki asianhaarat päästäkseen muistuttamaan, että »minä isäntä olen».

Markkinat alkoivat liketä. Oli vaan kaksi viikkoa markkinoihin. Mutta reki oli liian käymätön Siirin kanssa ajeltavaksi, oli siksi ikävoitto ja vanhanaikasta tekoa, että se täytyi saada ajanmukainen. Ja sen tekijää ei ollut kuin kaupungissa.

Se täytyi lähteä tilaamaan aikanaan, että kerkiää valmistua markkinoiksi, tehdä oikein kirjallinen urkko, että se pitää olla markkinain aattopäivinä valmis. Täytyi lähteä kaupunkiin. Ei ainoastaan reen tilauksen tähden, mutta tarvitsi saada taloon uudenaikaisemmat kahvikojeet, tarjottimet, sokeriastiat, kerma-astiat ja kahvikupitkin, semmoiset kultaranteiset kuin metsäherrallakin näkyi olevan, vieläpä ruoka-astioitakin sekä pöytäveitsiä, hankoja ja muuta sellaista. Lamppuja piti tuoda useita ja parasta lajia, ettei niitä tarvitseisi heti laittaa toisia. Ruunikolle uudet ajokalut piti välttämättömästi saada. Jos ei niitäkään nyt olisi hyviä, niin pitää eturahoja antamalla tilata ne markkinoiksi.

Näistä kaikista ei tarvinnut nyt olla käteistä rahaa, vaan kaikki, mitä oli kauppahuoneista otettavaa, annettiin mielellään velaksi. Ainoastaan reestä ja ajokaluista täytyi olla markkina-aikana viimeinen hinta käteen. Niin ei tullut suuri kolo tuhanteen markkaan, vaikka kaikki nuo tarpeelliset kalut tuotiin. Ja siihen lisäksi muutamia leivisköitä kahvia, sokeria, nisujauhoja, veskunia, luumuja, rusinoita, siirappia ja muuta sellaista, niinkuin vieraan varalle, ja ettei niitä tarvitseisi Siirin kanssa markkinoilta tuoda, vaan Siiri näkisi niitä olevan talossa ennestään. Ei nekään rahoissa tuntuneet ollenkaan, kun tulivat velkakauppaan. Iloisesti hengähti Jukke tavarakuormansa päällä kaupungista palatessaan.

»Hyvästi on taas äidin leivät uunissa. Eivät pala eivätkä paistu.»

Ja suuri itseensä tyytymys lainehti Juken toivorikkaassa povessa.

Hannaa hirvistytti se tavaran paljous, mitä tuotiin kaupungista. Hänellä kävi salainen aavistus, että ei rahoja olekaan viety Rommakkoon ja harkitsi hän sen Rommakosta päin tiedoksi, miten on asiat.