Chapter 3

Tämän huomasi Hannakin, että veljellä oli jotakin muuta tärkeämpää ajattelemista kuin se kenkäasia, niin ei puhunut paikkanahkoista mitään, kääntyi omiin askareihinsa. Kurkisti salaa sängyn päällä kytjöttäviä Mantia ja Kaisua, jotka omia aikojaan olivat sinne hiipineet ja kaikkine vaatteineen pyyskähtäneet nukkumaan. Katsahti pientä Mattia, joka uunin vierellä hiljaisuudessa kahmerehti päreen kaistaleen kanssa. Otti taas kudelmansa, istahti pöydän luokse tuolille neulomaan kudelmataan ja mieli tuntui lievemmältä, kun ei kumminkaan tule hätää leipien paistouunista, jos ei toisenpirttiläisetkään antaisi... Olisi se kuitenkin tukalaa tulla tekemisiin Elsan kanssa, mutta täytyy kai, kun ei muu auttane, ajatteli Hanna kumminkin tyytyväisenä kohtaloonsa.

Jukkekin oli saanut kerälle enimmät ajatuksensa, heitti kengät ovenpieleen siinä mielessä, että hän ne ottaa mukaansa kotiin ja paikkuuttaa ne Joonalla kotonaan. Mutta mielessä paloi saada vissimpää tietoa siitä Antin tuhannesta markasta, ennenkun lähtisi kotiin. Istui Hannan lähelle jakkaralle, katsahteli ystävällisesti häneen ja lepposesti virkkoi: »Milloin se Antti on kirjoittanut siitä, kuinka paljon hän tänä kesänä on ansainnut? Näytäppäs sitä kirjettä! Eihän tuosta silmä osaa ota, minä vaan lystikseni katson mitä se siitä kirjoittaa.»

Hannasta tuntui hyvältä varsin vastapainoksi sille äsköiselle Juken halveksivalle puheelle näyttää Antin kirjettä. Otti pöytälaatikosta kirjeen, aukoi sen ja yritti pistää sen Juken ojennettuun käteen vaan muisti, että on siinä semmoisiakin, joita ei tarvitse Juken tietää, käänsi lehden, käänsi toisen, katsahti elävästi Jukkeen ja virkkoi:

»En minä kokonaan tahdo tätä sinulle antaa lukeaksi, minä vaan luen tästä sen kohdan, missä hän niistä rahoistaan puhuu. Se kirjoittaa tässä lopussa näin:

»On vielä sanottavaa se hauska uutinen, että tänä syksynä kotiin tullessani on minulla kappaleen enemmän rahaa kuin koskaan ennen. Minulle on kohotettu palkkaa, että nyt on jo minulla koossa melkein sen verran kuin muina syksyinä koko kesän tienesti. Minulla on nyt jo yli kuusisataa markkaa koossa puhtaana palkkana. Ja olen jo parina kesänä matkoillani ja työni ohessa vanhoilta tietäjiltä ja runoniekoilta kerännyt muinaisaikuisia taikoja ja kaikenlaisia syntyrunoja. Sen kokoelmani lähetin Helsinkiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle, joka lähetti siitä minulle kolmesataa markkaa palkkioksi ja kehutaan sen kokoelman olevan hyvin suuresta merkityksestä tutkimuksille ja kehotetaan minua lähtemään niitä oikein varttavasten kokoamaan. Sitä varten aikovat lähettää minulle erittäin matkarahat. Niin minulla näitten kolmensadan kanssa on jo enemmän kuin yhdeksän sataa koossa ja vielä ainakin kolmisen sataa tulen saamaan. Siinä tapauksessa, vaikkapa matkallekin rippuu, on minulla kotiin tullessa enemmän kuin tuhannen markkaa. Tähän liitän sinulle kotitarpeisiisi tuon kaksikymmen markkasen.

Ole tervehditty.

Hyvä Jumala siunatkoon rakasta perhettäni.

Oma Anttisi.»

Hanna silmäili vielä muitakin sivuja kirjeestä, sovitteli sen entisille laskuilleen, pisti sen kuoreensa ja suikkasi pöytälaatikkoon.

Juken aivoissa ponnisteli ja kangerteli sen kirjeen sisältö, ajatteli alottaa jotakin puhetta sen kirjeen johdosta, mutta ei tiennyt mitä oikein sanoisi. Mieli tuntui tavattoman somalle ja täyteläiselle, mutta pää tuntui niin tyhjälle ja typerälle, ettei siellä kuulunut niin asiallista sanaa, jota isäntämies olisi viitsinyt sanoa ja sanoa kuitenkin pitäisi. Jo kääntyi sisareensa, ojensi kätensä, nyökäytti päätään ja palavin silmin virkkoi:

»Mitä se muuta siinä kirjeessä puhuu? Annahan minä tässä virokseni katselen.»

»Mitäpä sinä sillä teet, se on vaan kahden keskuista», kielteli Hanna.

»No, no, siitä nyt ei silmä osaa ota, oli hän mitä oli. Olethan sinä ennenkin antanut eikä siitä ole kylä käräjiä käynyt. En minä puhu kellekään. No näytähän vaan tänne se kirje», liehakoi Jukke palavin silmin ja työnti ottamaisilleen hajotettua kättään likemmäs ja likemmäs Hannaa.

»No, eihän tuossa juuri niin erittäin harkkoja ole, vaan en minä anna kuitenkaan sitä sinun käsiisi», esteli yhä Hanna, Mutta se lisäsi Jukkeen vaan tulta.

»No ole nyt viisastelematta. Annahan nyt. Minä en heitä sinua rauhaan, ennenkun annat. Olenhan minä sinun rakkauskirjeesikin lukenut ja kaikki.»

»Hupsista pussiin ja pussin suu auki. Eipä vähä mitään. Vai minun rakkauskirjeeni sinä olet lukenut! Tuolla tavalla kärtät kuin paha mustalainen, niin sitten kuin mielihyviksi kuni huimalle sikiölle antaa jonkun lapun, jossa ei ole kuin amen ja plottis, niin sinä luulet saaneesi koko kirjeen. Mitähän semmoisellakin rakastettavalla olisi virkaa, jonka rakkauskirjeet olisivat luettavana kellä tahaan», porisi Hanna tosissaan.

»Eihän ne sentään ole kellä tahansa, jos minulla», lipasi Jukke ja osotti yhä kättään ottamaan.

»Niin, ystävä ystävälle ja ystävä koko kylälle», virkkoi tosissaan Hanna ja koppasi pöytälaatikosta sen kirjeen, viskasi sen Juken syliin ja kyllästyneesti virkkoi: »Sinä olet juuri kuin keväinen lampaan karitsa. Se määkii ja määkii, mutta ei tiedä itsekään mitä hän määkii. Samoin sinäkin tahdot ja tahdot, vaikka siinä ei ole sinulle ei tämän taivaallista. Ei saapaa eikä lähtevää. Se on kaikki minulle mitä on.»

Jukke kahden käden tapasi kirjettä helmastaan, silmissä valkeiset volahtivat ympäri teräsistä näkyviin, silmät leimahti Hannaan ja ihastuneesti hän virkkoi:

»Etpähän saattanut olla antamatta. Tiesinhän minä sen.»

»Eihän sitä mustalaisestakaan pääse erilleen kuin antamalla, kunhan ei paljoa anna. Paljon sille jos antaa, niin se alkaa epäillä ja volista, että ei hyvä emäntä tämä ole oikeaa antii», virkkoi Hanna ylenkatseisesti ja pilkallinen naurun kihna näkyi kasvoissa.

Jukke siirti jakkaransa uunin eteen, istui siihen ja kumartui uunin valossa lukemaan kirjettä. Ahmivin silmin käänteli sen sivuja, silmäili ja käänteli, käänteli ja silmäili, ikäänkuin olisi halunnut ensiksi syödä makeimman kohdan eikä tahtonut päästä alkuun käsiksi. Mutta jo viimein havaitsi alun. Silloin puoliääneen ja nuotilleen rupesi lukea jammistamaan. Mielihyvästä vapisi kädet ja kirjeen lehdet käsissä tutisivat kuni virrassa.

Pitkän tuokion oli jo lukea jamannut eikä ollut vielä ensimmäinenkään sivu luettu, katsahti Hannaan puoli hätäisen silmäyksen, punalti päätään ja kiireesti virkkoi:

»On niin kiireesti kirjoittanut, että...» Pyhkäsi nuttunsa hihalla hikeä otsastaan ja voittomielisesti lisäsi: -- »No kyllä minä sentään tämän jauhan selväksi, kunhan aikaa pannaan.»

»Kyllä siinä nyt on hikoilemista ja puhkailemista. Taitaa käydä kuin entisellä venäläispojalla, että 'ennen nurmie kynnäis ennenkuin lukis'», virkkoi Hanna naurahtain ja ilvehymy vihotti huulissa.

Jukke punalti päätään ja toimessaan virkkoi: »Kyllä minä ... kyllä minä sentään... Vaan tuota tämä on... Se on tämän niin kiireesti kirjoittanut, että nuo muutamat sanat... Vaan kyllä minä tämän, kunhan aikaa pannaan, niin kyllä minä...»

»Niin, niin, jos silmäkulta tekisi sen hyvän, että näkisi», Hanna naurahtain pisti väliin.

Jukke puistalti päätään ja tosissaan jatkoi: »Kyllä silmäkulta totta tekee, vaan tämä kirjoitus on niin sekavasti... Nuo muutamat sanat. Muutamat tässä kyllä seisoo selvänä kuin isämeidässä, vaan nuo muutamat... Noo, kyllä tästä selvä tulee kun ei hätäillä.» Rupesi taas lukea jäytämään.

Uunissa palavat kekäleet jo möhähtelivät hiiliksi ja lämmitys muuttui liekehtiväksi hiilokseksi, jonka valo vähitellen varveni ruusunhohteiseksi koitteeksi. Kirjekkin Juken vapisevissa käsissä kuvasteli soman näköiseltä. Rakkaalla muistolla silmäili sukkaa neuloessaan Hannakin sen kirjeen kullanhohtavia tutisevia lehtiä.

Mutta valo kun tummeni, niin Jukke siirtyi likemmäs uunia ja työnti kirjettään likemmäs valoa. Uuni lämmitti että kasvot hiestyivät hikihelmim ja korvallisilta jo tippua nolkkasi vesikarpalot lattiaan. Mutta tästä ei Jukke näkynyt tietävän mitään. Tunkeutui vaan likemmäksi ja likemmäksi valoa, sitä myöten kuin hiillos riutui.

Hiki juoksi jo Juken kasvoista ihan virtanaan, mutta pyöreät silmät katsoivat kirjeeseen, kuni naulatut, ja sana toisensa perästä monen parsimisen takaa selvisi ilmoille että tupa kaikui.

Jo viimein pääsi loppuun kirje ja vetäytyi ulommas uunista. Hikoilevissa kasvoissa näkyi salaperäisiä väreitä. Katsahteli syvämielisen näköisesti palavaan lamppuun, katsahteli uuniin ja kirjeeseen. Ja taas lamppuun, uuniin ja kirjeeseen, vilkasipa tyytyväisen näköiseen Hannaankin. Aukasi taas kirjeen ja lampun himmeässä valossa lukea jamasi:

»Enemmän, enemmän kuin yksi tuhatta ... tuhatta on ... on ... on ... mark ... on markkaa.»

Nyökäytti päätään, pani kirjeen laskulle, pujotti sen kirjekuoreen, pyyhkäsi nuttunsa hihalla hikeä kasvoistaan, kääntyi Hannaan ja mielihyvästä tyytyväisesti hymyillen työnti kirjeen hänelle ja ihastuneesti virkkoi: »Sainpaan selvän kirjeestä.»

Hanna naurahti ja jatkoi: »No, jo tuon nyt sai saadakkin. Olisi nelikon maltaita jauhanut sillä vaivalla, kuin sinä luit tuon kirjeen.»

Jukke katsahti uuniin: »Tuo uuni lämmitti tuossa, vaan en minäkään uhallakaan heittänyt kesken.» Nousi kävelemään taas lattialle edes takasin. Ajatukset ja mieli menivät taas Siiriin, Pokkeen, tuhanteen markkaan ja markkinoihin.

Matti oli tuoreen päreen taitellut monille mutkille ja puikkonaulojen avulla tehnyt siitä uivan vesilinnun muotoisen laitoksen. Sen kanssa tuli uunin eteen ja pyöreillä suurilla silmillään katsella remautteli äitiin, Jukkeen ja vesilintuunsa ja taas äitiin, Jukkeen ja vesilintuun, että eikö muut näkisi tätä hänen laitostaan.

Mielihyvällä kiinnitti silmänsä äitikin vihantaan pulloposkiseen poikapalkeroon ja herttaisesti virkkoi:

»Mikäs uusi laitos se nyt Matilla on taas? Vesilintuko, laivako vai mikä se on?»

»Vetilintu. Suuli vetilintu tämä on, joutten tämä on», puheli toimessaan vastaan Matti ja taivutteli siipeä toisen kanssa yhtä mukaiseksi. Ja väliin tyytyväisesti katseli äitiin, Jukkeen ja lintuunsa.

Jukke ei välittänyt Matista eikä Matin linnusta mitään. Kekalla niskoin, ryhti isäntämiehen, kädet selän takana käveli edestakaisin lattialla ja ajatteli vaan Siiristä, ruunikosta, markkinoista, tuhannesta markasta ja Jokelan kuuliaiskemuista.

Mutta kello tuvan seinällä löi jo kymmenen; silloin havahtui Jukke, alkoi laittautua kotiin lähtemään, koppoi päällysnuttunsa seinältä, pani sen päälleen ja toimittautui tielle. Mennessään vaan hyvästin asemasta nyökäytti päätään Hannalle ja anteliaasti virkkoi:

-- »No, tulehan sinne huomenna paistamaan leipiäsi, siellä on uuni ja sitä annetaan. Tule vaan sinne.»

Sen sanottuaan työntyi ulos, lupsautti oven kiini ja pakenevat askeleet kuuluivat porstuasta ja katosivat heti.

Hannaa kummastutti Juken kiire lähtö, ajatteli sitä kieltää viipymään iltasella ja ajatteli vielä mennä jälkeensäkin hoihkasemaan iltaselle, mutta ei kuitenkaan tuntenut siihen varsinaista halua. Oli se niin usein ollut iltasella, jota vastaan hän ei ollut vuosikausiin ollut Vaaralan atrioilla. Jo tuntui väsyttävänkin ja mieli teki nukkumaan. Se vaan siinä yhä lopiseisi ja viivyttäisi maata pääsyä myöhempään, niin menköön matkaansa, ajatteli Hanna ja siirtyi sängyn luo laittamaan lapsia yöteloilleen. Tytöt nukkua retkottivat henkihieverinä sikeintä iltauntaan ja paljon sietivät puistelemista, ennenkun tointuivat nousemaan siksikään, että sai vuoteen korjata. Manti sentään tointui täydelle tajulleen ja riisui itse vaatteita päältään äidin vuodetta laittaessa. Mutta Kaisu ei tiennyt tälle ilmalle. Äiti otti varatonna retkottavan Kaisun syliinsä laskeakseen johonkin vuoteen tekoajaksi, mutta tämä tointui kuitenkin siksi jaloilleen, että seisoa tökötti lattialla unen töhmeröisenä horjahdellen sinne tänne kunnes äiti sai vuoteen valmiiksi, riisui vaatteet päältä ja nosti vuoteelle.

Manti oli vuoteen tekoajalla riisunut itsensä ja paiskautui seinän vierimmäiseksi sänkyyn, että Kaisu tuli jäämään äidin viereen, koska hän oli pienin.

Pieni Mattikin huomasi tämän homman, viskasi lintunsa loukkoon, kävellä vääkötteli sängyn luo, pudotti mekkonsa lattialle ja sanaa puhumatta heittäytyi sijalleen, joka oli tehty sänkyyn jalkain puoleen. Kääntyi syrjälleen selin toisiin, vetäsi jalkansa koukkuun, pisti kätensä korvallisensa alle, silmät lupsahtivat raskaasti kiini, huulet hervahtivat varattomasti hieman raolleen, koko ruumis lavahti hermottomaksi ja hieman nytkähteli raskaan huokumisen mukaan.

Hän nukkui.

Samoin tytötkin olivat vaipuneet sikeään uneen, mieluisen unielämän hymy näkyi kasvoissa, nytkeilivät ruumiitaan, liikuttelivat sormiaan ja varpaitaan. Näkyi unielämässä olevan joku yhteinen leikkimistoimi käsillä. Äiti pani kiini uunin pellit, arveli poistua ruokahuoneeseen purasemaan jonkun voileivän illallisekseen, mutta ei tuntunut haluttavan. Illan kuhjassa lapsia illastaessaan, oli hänkin pureskellut voitaleipää maitopiimän kanssa, niin nyt ei kuulunut nälkää.

Jukke lähtökiireessään unohti Hannan kengät siihen oven pieleen lattialle, johon hän ne heitti ottaakseen lähtiessään ja viedäkseen kotiin paikattavaksi. Hanna otti kenkänsä, pani sopelle halkoin nenään edes vähänkään valumaan eikä niitten kuivaamisesta ollutkaan etua.

Seisahti lattialle, katsahti huoneen ympäri näkyisikö mitään korjattavaa, johdatteli mieleensä olisiko ulkona tai huoneessa mitään epäkunnossa, mutta ei hän mitään senlaista keksinyt. Räntäsateisen myrskyn pelottava jyrinä kuului nurkista, kellon yksitoikkoinen soinnuton käynti kuului seinältä, jonka vanhuudestaan tummuneet kasvot osottivat myöhäistä yötä. Tuo rauhaisesti nukkuva lapsiliuta suojasi hieman arkaa mieltä ja hän tunsi vastustamattoman halun päästä itsekin kehtoon, sammutti lampun ja kallistui Kaisun viereen.

Mikähän sillä veli Jukella nyt oli, kun se oli niin omituisella päällä. Eihän tuo milloinkaan ole Antista niin kylmästi puhunut sitten kuin kerran on yhteen tultu. Muuten hän on aina niin tanakkatuntoinen ja toimellinen mies, mutta nyt se oli niin kummallisen lapsellinen. Nuokin kengät heitti tuohon, vaikka varmaankin sillä oli aikomus viedä ne kotiinsa ja ennen päivää jo tuoda ne minulle päiväksi jalkaan. No, on sillä joku erityinen ajatus mielessä, kun se oli niin hajamielinen. Eihän tuolla vaan naintipuuhat liene? Joko kyllästyisi siihen emännöitsijäänsä ja laittaisi omituisen emännän taloonsa? Vaan eihän siitäkään hommasta ole vielä kuulunut mitään, hetipä kyläläiset saavat viestin senlaisista asioista. Kun lienee vaan hiiskaustakaan senlaisista, niin heti se on ympäri kylää... Kyllähän siinä Vaaralassa on jonkunlainen menopaikka eikähän niillä suuria velka-asioita ole ja kun ne ovat niin tarkkoja, ihan viinan maistamattomia ne veljekset, niin jos ne vaan yhdessä pysyvät, niin mikäpäs niitten on eläissä valmiilla tilalla, kunhan se Elsa ei vaan saisi ihan onnoksi kaivaa koko taloa, ajatteli Hanna köllöttäessään lastensa vaiheella ja nukkui hänkin.

IV.

Jukkea ei nukuta.

Jukke ei saanut unta koko yönä. Makuuhuoneessaan Vaaralan porttiluhdissa hän vuoteellaan viehkuroi, kääntelehti ja viehkuroi.

Viimme yönäkin oli jo ollut uni hyvin katkonaista ja nukkuminen aivan levotonta, mutta olihan kuitenkin muutaman tunnin puoliskon aina silloin tällöin nukkunut edes korvakuulolta. Vaan nyt ei tullut unen tapaistakaan kuuluviin. Mieli oli täyteläinen, asiat kaikki hyvästi ja tulevaisuus tahattoman lupaava. Siirillä ei ollut tiettävästi kihloja eikä lähitienoissa ollut senlaisia poikamiehiä, joista Siiri ennen häntä huolisi. Pokke oli ihan kuin omassa tallissa, Antin tuhat markkaa olivat niinkuin käsirahoja isomman kassan siiressä. Suvannon kaupungin markkinat olivat lystimälleen kaukana, noin vaan kuukauden päässä, että kerkiää juuri tulla oikea talvikeli ja puhdistella sekä vähän lihotellakin ruunikkoa, Pokkea. Puhemieheksi oli Koposen ukko kaikista sopivin, se oli jo pyritellytkin ja oli muutenkin tuttava ja luotettava. Ja kaikki kävi kuin öljyssä, kaikki oli kuin kaavoin valettua ja mieli oli täyteläinen.

Mutta ajatukset eivät siihen tyytyneet, ne vaeltivat halki halean maailman. Myrskyn vauhdilla kulkivat sekä mahdollisilla että mahdottomilla vuorillaan. Purjehtivatpa aina väliin tähtitarhan yläpuolellakin, autuasten sinisatamiin, aina kolmansihin taivosihin, jossa on monta asuinsijaa. Mutta luistivatpa sieltä alas syvyyksiin, joitten pimeissä luolissa oli asunto pettäjillä, pärjääjillä, panettelijoilla, valheellisilla, valapattoisilla, varkailla, huorintekijöillä, kateellisilla, toisen oman himoitsijoilla, houkuttelijoilla ja kaikilla niillä, joilla syystä tai toisesta ei ole osaa eikä arpaa taivaan valtakuntaan. Kohousivatpa sieltä ajatukset taas yläilmoihinkin, tuoden mukanaan suuria syytöslaskuja, joitten tuhraantuneissa tauluissa kuvastui koko entinen elämäkerta. Näitä hän tahtoi työntää pois luotaan, viehkuroi ja kiemuroi vuoteellaan, kyyristyi kokoon, kätkeytyi peiton sisään, ummisti silmänsä, koetti hillitä ajatuksiaan ja nukkua koiran unta, eikö siihen tulisi oikea uni. Mutta kun uusi myrskyn puuska riuhtasi räystästä ja jyristi seiniä, niin silloin silmät remahtivat selkäpiilleen, ajatukset pemahtivat kuni riekkoparvi metsäkoiran hätyyttämänä hurjaan lentoon ja kiitivät hämäriin sokkeloihin, kunnes sieltä taas palasivat kotoisiin seikkoihin ja toivat mukanaan joko ihastuttavaa tai harmittavaa löytöä. Ja niin ei kukko käskien laulanut, ei tullut unta, vaikka olisi kuinka koittanut taivutella. Vaikka tuntui yötä olleen jo enemmän kuin seitsemän tavallisen yön verran, niin yhä Juken silmät kirkkaina harreilivat sysimustaan korkeuteen. Sisäinen toiminta oli vaan valloillaan, lakasi taivasta kuni myrskypilvet tuolla ulkona ja tahdon voima tuntui kokonaan loppuneen.

Viimein kuitenkin vaikeni sade, taukosi tuuli ja tummasti ullottavia tähtiä ilmautui sinne tänne öiselle taivaankannelle. Jukke kavahti istualleen, kuni säikähtynyt, kuuntelemaan kuuluisiko ulkona elon merkkiä. Suu hömmötti auki, silmät seisoivat ja korvat terotetut kuulemaan. Tallista kuului hevosten jalkain kopsetta ja vanha yskäinen kulkumuori rykiä kalkutteli pirtissä.

»Johan toki ovat yläällä, loppuihan viimein tämäkin yö», ihastui Jukke ja kömpi ylös. Pani jalkaan märät, saviset kenkänsä ja työntyi kartanolle.

Töhmerölle tuntui elämä. Pää oli kuin puusta, ajatuksia ei ollut ollenkaan, mieli oli kuin tervattu, suu maistui pahalle ja jäsenissä tuntui lamauttava raukeus.

Ei ollut vielä nousun aika, etelää kohti oli vasta otavan sarvet. Jukke haukotteli pitkään ja moneen kertaan, haukotteli että vesi tihkui silmistä ja luuli leukasaranain repiävän kahdeksi kappaleeksi. Puistalti päätään ja kaihoisesti virkkoi: »Olisi pitänyt saada nukkua. Ei tule muuten koreaa.» Palasi jälleen vuoteelleen, ajatteli: »antaa heidän vielä nukkua muutaman tuntisen, niin ajan ne ylös. Ja jospa tässä aamun korvassa tulisi unta, että saisin pikkusenkaan nurvahtaa edes siksikään, että silmät menisivät kiini, niin olisi sekin tyhjää parempi.»

Kului tuntia muutama, unta ei vieläkään tullut, ikäväksi kävi viehkuroiminen ja kadehdittavalle tuntui yhä antaa muitten nukkua. Nousi Jukke ylös, ajoi kaiken rahvaan pystyyn ja toimitti, että tänne tulee Hanna leipiään paistamaan heti päivän tultua. Elsalle varotti kovasti, että ei saa Hannalle osottaa mitään kannemieltä ja pitää auttaa häntä leipien leipomisessa.

Tämän toimitettuaan lähti Jukke Tannilaan paikkaamaan Hannan kenkiä. Rohkeasti astui Jukke Tannilan porstuaan. Hanna heräsi, kohotti päätään, terotti korvansa kuulemaan ja seurasi korvillaan askeleita, kunnes Jukke kiskasi oven auki ja työntyi tupaan.

Keskelle lattiaa hän seisahti, puhalti voimakkaita henkäyksiä, rykästeli ja virkkoi: -- »Yhäkö täällä nukutaan?»

»Mitäs sitä yöllä tehdään... Mikä sinua nyt ajelee, kun yösydämmellä olet kuhnamassa. Vasta ikään löi kello kaksi», virkkoi Hanna unen töhmeröisesti ja painautui vielä nukkumaan.

Mutta uni tuntui pakenevan, mieleen tuli ajatus, että ehkä se Jukke ainakin tuli paikkaamaan kenkiä ja hyvälle tuntui että se niitä vähänkään tukkii. Ei kuitenkaan kohonnut eikä ollut tietävinään Jukesta mitään, oli nukkuvinaan vaan ja ajatteli, että sanokoon Jukke asiansa, jos hän tuli sitä varten.

Jukke käveli lattialla, rykästeli, karasteli kurkkuaan, rykäsi taas ja ystävällisesti virkkoi: -- »Kummasti vähän tämä yö on vasta kulunut, vaikka tätä on ollut olevinaan jo ihan nälkävuoden pituiselta. Minua ei ole nukuttanut. En ole vielä nukkunut en silmäni täyttä. Tämäkö sinun eleesi lienee huolestuttanut; tuntui niin pahalta, kun nuo toisen pirttiläiset sinua niin ahdistavat ja jokapäiväiset puutokset siihen pitävät likeltä, kuten tuokin kengän puutos. Tulin niitä paikkaamaan.»

Siinä kirkastui Hannan silmät, kääntyi selälleen vuoteellaan, mieluinen hymy lepäili kasvoilla ja tyytyväisesti virkkoi: -- »Tuskinpa tätä elämätä kukkaisten ja ruusuin päällä saanee moni kulkea. Eikö ne liene puutoksensa muillakin. Kunhan taas Antti joutuu kotiin, niin kyllä meiltä puutokset pakenevat. Ja toisen pirttiläisetkään eivät ne meitä purasematta nielase. Saahan nähdä, että aisoissaan pysyvät, kunhan isä tulee kotiin, vaikka ne meitä kunnottomuuden päähän ahdistelevat.» -- Nousi istualleen sängyn laidalle, hieroskeli kangistuneita käsivarsiaan, peitteli lapset ja nousi laittamaan tulta lamppuun ja hommaamaan kahvia suutarilleen, kun kuuli, ettei se ollut nukkunut koko yönä.

Jukke oli tuonut kotoaan härän pääkkönahkan paikkanahaksi, kasteli sitä aina vesiämpärissä ja irvillä ikenin oikein hartian voimasta väänteli ja varmasti lausui: »Tuossa on paikkanahkaa, että tukkeutuu reijät. Ei tuule reijistä kuin tuolla paikataan. Se kestää tallailla kotvemmaisen kuin minä tuosta näverrän paikat. Sen sanon, ettei tarvitse niitä jälkiä heti parsia.»

Hanna liemakehti hyväntuulen näköisenä, kahmerehti pieniä puita, joita oli uunin ja seinän väliin syttöpuikseen varustanut kuivamaan. Pani ne uuniin, viritti tulen niihin. Ne rupesivat oikein riehakasti palaa rekottelemaan ja loimottavat liekit yhdessä lampun valon kanssa valasivat koko huoneen ystävällisen näköiseksi. Näytti se mielestä monta kertaa somemmalta kuin illalla. Hetipä siinä uunin kielellä kiehahti kahvikin.

Hanna ketterästi toimitti pöydälle kaksi paria valkoisia kultaranteisia kahvikuppia, kerma-astian ja sokerikorpon. Pani parin lastua rinnakkain pöydän nurkalle, niitten päälle nosti kullan hohtavan kahvipannunsa ja kodikkaalle tuntui taas elämä. Hanna laski kahvia kumpaiseenkin kuppiin, laski pannunsa siihen entisille teloilleen ja kehotti Jukkea tulemaan pöydän luo. Jukke istuikin tuolille pöydän vierelle, jossa kahvikupit höyrysivät ja vaahtisorot pyöriskelivät kahvin pinnalla. Mitä vaahtisoreita tähysteli kumpaisenkin silmät mihin ne sammuu, mutta ne kumpaisessakin kupissa tupsahtivat Juken puoleisiin laitoihin.

Hanna hymyillen ystävällisesti virkkoi: »Sinun puoleesipa nuo näkyvät kaikki rahatkin kiertyvän.»

Jukelle hykähti nauru oikein sydämmen pohjasta, muisti Antin tuhatta markkaa, leimautti iloisen katseen Hannaan ja lisäsi: -- »Minähän niitä tarvitsenkin ja silloin ne ovatkin rahat kotonaan kun ne ovat minulla.» -- Otti kahvikuppinsa ja hyvälle tuntui mieli. Mielestä oli kahvikupissa kierteleväin vaahtisorojen hänen laitaansa sammuminen aivan varma viittaus, että ne Antin tuhannen markkaa ovat niinkuin tulevia hänelle, ja taskussa oli jo viisikymmentä markkaa aluksi, niin kuka oli rikkaampi näissä kuuluvin. Kyllä sietäisi isännäksi sanoa eikä Jukeksi, ajatteli hän ja ryypiskeli kahviaan.

Kahvi oli juotu, Hanna korjasi kahvineuvot pois, Jukke siirtyi uunin eteen tuolille istumaan, riisui jaloistaan kenkänsä, tarjosi ne sisarelleen kehuen että: »Tuossa on täksi päiväksi kengät jalkaasi, ettei turska niissä jalkineet, vaikka suossa seisoisit yhden päivän. Ne ovatkin kotoisin nahkan vierestä ja ne ovat olleet voiteen luona, etteivät sentään vääntele jalkojakaan.»

Hanna kopperehti kuivia sukkia, pujotti niitä jalkoihinsa, vetää kurautti Juken pitkävartiset, saveen tahrautuneet kengät niitten päälle ja alkoi toimittautua karjaansa ruokkimaan.