Chapter 20

Huomenillalla kotiin palattuaan muisti Antti, että oli aikonut heti käydä Juken luona, mutta ei ollut mitä saada asian nimeksi. Hetken mietittyään havahtui ja itsekseen virkkoi: »Eläs vielä», otti yhden uusimmista raamatuistaan, kirjoitti sen kansilehteen Juken nimen ja raamatunlauseen: »Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi hänen ainoan poikansa, että jokainen kuin uskoo hänen päällensä, ei pidä hukkuman mutta ijankaikkisen elämän saaman.» (Joh. 3:16). Tämän raamattunsa vei hän nyt Jukelle, tarjosi sen jo tervehtiessään Juken käteen ja sanoi: »Toin tämän sinulle, kun tiesin että sinulla ei tätä ole.»

Jukkea hävetti, oli oikein vaikea olla eikä käsittänyt, mitä tämä on, otti kuitenkin verkalleen raamatun käteensä ja murahti: »Mitäpä hänestä sinä! Milläpä minä tämän maksanen.»

»Enhän minä sitä ole sinun maksettavaksesi tuonut. Toin sen vaan luettavaksesi», vastasi Antti tyynesti.

Jukke ei jatkanut puhetta, istahti vaan huoneensa lasin poskeen, katseli ensin ulkoa ympäriinsä sen mustia koristettuja kansia ja kirjavia päitä, sitten aukasi ja kansilehdessä näki punaisella kirjoitusmusteella kirjoitetuksi nimensä. Sitten rupesi lukea jatustamaan sitä siihen kirjoitettua raamatunlausetta, sitä lukiessa alkoivat kasvot ikäänkuin sulaa jähmetystilastaan ja kun sai sen lauseen luetuksi, niin hymyillen katseli sitä kirjaa ja tunsi halun jotakin sanoa kiitokseksi sen kirjan antamisesta. Vaan ei hän sitä kuitenkaan viitsinyt, katseli vaan kirjaa ja aukoili sitä sieltä ja täältä, mutta ei hän siitä mitään nähnyt. Tuntui vaan että Antille pitäisi jotakin sanoa, mutta mitä sanoisi, sitä ei löytänyt kun ei Anttikaan mitään alottanut, istui vaan tyynenä. Viimein Jukke rykäsi kuivan rykäyksen ja matalasti virkkoi: »No milloin sinulla on se tuomio suoritettava?»

»Ei mahtane olla kaukana», sanoi Antti suusta sanaa katkaisten.

»No tahtoisitko sinä sitten, että minä puollustaisin sinua siinä vankeusasiassa?» jatkoi Jukke hieman lupaavalla äänellä ja vilkasi Anttiin mitä tämä siihen vaikuttaa.

»En mitään, en mitään minä tahdo sinulta siihen asiaan», vastasi Antti iloisesti.

»Vaan enköhän minä jotakin voisi siihen tehdä? lisäsi yhä Jukke tarjoilevalla äänellä.

»Et mitään sinä voi valmiille tuomiolle», lisäsi Antti. »Etkä sinä tarvitse voida, se on syystä sepälle palkka. Se on suurin lievitys sille tuomiolle, että annat minulle anteeksi ja nurkumatta ja karsasta mieltä pitämättä kannat repaleisen korvanlehtesi pelättävänä muistona entiseltä pahoin eletyltä ajalta.»

»Eihän se ollut yksinään sinun syysi», murahti Jukke nurpeasti. Aikoi vielä jatkaa, mutta mieli murtui ja silmän nurkkiin herahti kyyneleet, niin jätti sanansa siihen, oli katselevinaan raamattua, mutta ei hän siitä mitään nähnyt.

»Vaikkapa niinkin», lisäsi Antti. »Mutta ainoastaan anteeksi antamuksen pyhä voide voi sen parantaa aivan kivuttomaksi, ettei se aina silloin tällöin synnyttäisi pahaa tunnetta, muu ei siinä tepsi.»

Jukke tunsi halun yhäkin tehdä Antille hyvää, niin keskeytti Antin puheen virkkamalla: »Mutta enköhän minä kuitenkin koeta saada puretuksi sitä tuomiota? Onhan se meidän kahden asia.»

»No, hyvä Jukke, elä vaivaa itseäsi», keskeytti Antti ja kun tunsi, että Jukke ei nyt muusta tahtoisi puhua kuin siitä vankeusasiasta, niin tarjosi hyvästiksi kättä ja ystävällisesti lausui: »Toivon näkeväni sinut anteeksi antaneena.»

»Kyllä», virkkoi Jukke ja häpeästä punastuen ojenti kätensä Antille. Se Antin hyvä tahto häntä niin hävetti.

Tuo Juken tarjous auttamaan vankeusasiassa oli Antin mielestä varma todistus, että Jukke on hänelle antanut anteeksi ja sitten lopettanut kartuttamasta itseensä sellaista vihaa, joka aikojen kuluessa voisi puhjeta hyvinkin kamalaksi koston työksi. Tuntui Antin mielestä kuin ympäri kiertävä, kiljuva jalopeura olisi voitettu kun Juken viha oli lepytetty. Nyt koti vasta sai kodin arvon, jommoista hän ei koskaan uskonut tapaavansa.

Hanna tuli Juken ja Antin sopimisesta niin hyvilleen, ettei hän tahtonut voida hallita itseään. Kaiket päivät näkyi hän hymyilevänä keveästi kopperehtavan askareissaan ja silloin tällöin aina lähestyessään Anttia kavahti Antin kaulaan ja loistavin silmin huudahti: »Et usko, isä, kuin minulla on lysti olla kun Juken kanssa ei tarvitse enää riidellä.» Silloin Antti hauskasti hymyillen taputti Hannaa kasvoille, siten näyttääkseen, että se on hyvä hänestäkin.

XXXIX.

Antti menee vankeuteen.

Luvattu vapaavuosi oli nyt kulunut loppuun. Ja virallisesti ilmotettiin Antille, että vaaditaan suorittamaan rangaistustaan Suvannon kaupungin vankilassa. Samalla ilmoitettiin, että jos ei menisi mielellään, niin vietäisiin kruunun mahdilla.

Antti valitsi nyt paremmaksi mennä itse, kuin antautua kruunun kynsiin ja pyysi nimismieheltä matkapassin.

Kello yhdeksän aikaan aamupäivällä oli vankien varsinainen vastaanotto ja irti laskenta-aika.

Antti pani kellonsa juuri yhteen kaupungin yleisen kellon kanssa, josta näki milloin se aika on sisällä. Mutta meni kuitenkin jo paljoa aikaisemmin vankilan läheisyyteen näkemään sitä ulkoakin päin.

Mutta ulkoa katsellen siinä ei ollut mitään erityistä silmään pystyvää. Korkea puinen, ruskeaksi maalattu, kattopäällinen valliaita ympäröi laitosta, että asumuksia sen yli ei näkynyt ei harjaakaan eikä sisältäkään kuulunut yhtään elonmerkkiä, tuntui kylmältä kuin jäinen hauta.

Laitosta ympäröi kahdelta sivulta juuresta karsittu mäntymetsä, jonka juuressa oli viistoon kohoava, sammalsekainen käpyinen tanner.

Mutta laitoksen toisia sivuja ympäröi louhinen kallion kieluinen, metsätön tasanko, jonka yli yhdeltä sivulta noin parin kiven heiton päästä näkyi kaupungin mustat katot ruskeine valkeasaumaisine tiilipiippuineen.

Toiselta sivulta yli sen karun vietteen näkyi noin tuhannen askeleen päästä laakson pohjalta kainona hiipivä, pienoinen Ilveslampi. Ja sen takana kannaksen yli vaan näkyi niemiensä ympärillä kaitaisena luikerteleva Palojärvi, jonka vaalean sinertävän pinnan metsäiset niemet peittivät toisin paikoin, että näkyi se vaan muodottomana kätköönsä pyrkivänä kaistaleena.

Valliaidan tumman sinertäväksi maalatun korkean portin kohdalla oli sammalkattoinen paasikivi. Siihen tuuheitten mäntyjen kattamalle kosteasammaleiselle kivelle istui nyt Antti odottamaan määrättyä tunnin lyömää ja katseli kaupungin yli näkyvän korkean metsän latvoilta hiljalleen kohoilevaa aamuruskoista syyskuun aurinkoa, jota yön viimeinen hämärä häveten pakeni laakson syvimpiin sopukoihin, mutta haihtui sieltäkin heti tietämättömään tyhjyyteen. Katseli kaupungin piipuista verkalleen kohoovia, harmaita savuja, katseli laakson pohjalla tyynesti hymyilevää Ilveslampea ja tuolla kauvempana suippukärkisinä kaistaleina kaukaisuuteen urkenevaa Palojärveä. Katseli hän pohjoiselle taivaalle myrskyä ennustavia tuulen kynsien monihaaraisia, vaaleanharmaita haitaleita.

Näitä kaikkia hän katseli, mutta ei hän mitään niistä nähnyt. Mieli oli syvennyksissä elämän olleisiin päiviin, niitten myrskyisiin vaiheisiin, joissa kaikissa näkyi kaikkivaltiaan Jumalan ihmeellinen johto ja jotka liittyneinä toisiinsa taluttivat elämän halki kuni askeltietä aina nykyiseen kohtaloon asti.

Mutta kello oli nyt juuri yhdeksän.

Antin tyynesti totiset kasvot hieman värähtivät, mutta hyppäsi seisalleen, kaivoi povitaskustaan esille nimismiehen antaman paperin. Se neljäksi taitettu paperiarkki kädessään siirtyi Antti valliaidan portille. Soitti ovikelloa. Ei kuulunut hiiskaustakaan enempi kuin haudasta. Soitti kovemmin ja rupesi odottamaan.

Silloin alkoi kuulua likeneviä voimakkaita askelia. Lukko karahti, ovi aukeni ja ovelle ilmestyi keskikokoinen, keski-ikäinen, pieniviiksinen mies, punapontaisine lakkineen, jonka jäykistä kasvoista voi selvästi lukea, että hän on vankilan johtaja.

Oven auettua astui Antti reippaasti sisään. Mutta vankilan johtaja seisoi virallisesti takakeikkana ja ennenkun painoi oven kiinikään tummilla silmillään katsoi pystyvästi Anttiin ja kysyi:

»Mikä on asia?»

Antti ei puhunut mitään, ojenti vaan sen paperin hänen käteensä ja seisoi tyynenä katsellen vaan vankilan johtajan virallista, laajapäälakista, punapontaista, sinertävää lakkia, sen keltareunuksista, virallisesti pitkää, harmahtavaa päällysnuttua ja hankasten päälle leimattuja ankkurin kuvia.

Mutta vankilan johtaja luki nimismiehen virkasinetillä leimatusta paperista hienokäsialaisen, tiheän kirjoituksen ja hieman päätään nyökäyttäen lausui:

»Jahaa. Neljä kuukautta kahleetonta vankeutta.»

Silloin painoi kiinni raskaan oven, että koko valliaita kumahti vastaan kolkosti ontelon kumahduksen.

Parin kertaa pyörähti avain lukossa ja pakenevat kahden miehen karskavat askeleet kuuluivat vankilan pihan someroiselta käytävältä.