Chapter 19

Hän oli tähän asti uskonut itsensä hyväksi ihmiseksi. Paljoa paremmaksi muita. Hän oli rakastanut isänmaataan enemmän kuin moni muu. Uhrannut sille enemmän kuin moni muu. Harrastanut kansan sivistystä enemmän kuin moni muu. Uhrannut sille enemmän kuin moni muu. Tehnyt oikein kaikille, vihannut vääryyttä, kaikessa auttanut köyhiä, ollut armollinen, säälivä ja hellätuntoinen kärsiviä kohtaan. Ollut armollinen elukoille, ollut hyvä perheen isä. Ollut vilpitön ystävä ystävilleen. Rakastanut niitä puhtaasti ja tulisemmin kuin moni muu. Rakastanut Jumalaa ja luottanut siihen enemmän kuin moni muu. Ollut kaikessa itsensä kieltävä enemmän kuin moni muu.

Mutta nyt tämä kaikki oli mennyttä. Hän kauhistuen huomasi nyt, että häneltä puuttui yksi, jota paitsi kaikki nuo muut eivät ole mitään. Häneltä puuttui _rakkaus_ ja anteeksi antamus, tuo pyhyyden avain, joka on uskoa ja toivoa suurempi.

Perin masentuneena palasi nyt Antti hartauskokouksesta rukoushuoneelta. Mutta käyskellessään kevätauringon paisteista kivistä katua ja nähdessään kaikkialla vilisevää ihmisjoukkoa, katseli hän niitä ihan toisilla silmillä, kuin eilen illalla huomattuaan raitiovaunujen kirjoituksen.

Nyt hän katseli niitä rakastettavana yhteiskuntana, joka ajallaan ohjaa eksyneen jäsenensä oikealle tielle. Nyt jos joku osottikin häntä, että hän on tuomittu, hän on kahleeton vanki, se ei vihlassut hänen sydäntään, vaan voi hän mielellä hyvällä sanoa: »Sehän minä olenkin.»

Mieli kuitenkin pysyi hämmentyneenä sotkoksena koko yön eikä suonut varsinaista lepoa, niin aamulla tunsi Antti palavan halun päästä paremmin tutustumaan sen saarnaajan kanssa ja lähti hänen asuntoonsa. Saarnaajan terävä silmä näki, että Antilla on hänelle asiaa, niin meni jo oven suussa vastaan kuin suurta ystäväänsä ja herttaisesti huudahti: Terve tuloanne. Näin teitä eilen rukoushuoneella ja tunsin halua saada teitä puhutella erikseen, vaan livahditte siitä ulos, etten väen tungoksessa löytänyt. Kiitos nyt että tulitte ja kädestä talutti viereensä sohvalle istumaan.

Tuo saarnaajan ystävyys vaikutti Anttiin, että hän tuntematta mitään kainoutta alkoi puhella kaikista seikoista ja niistä johtuvista mielensä painoista.

Näitä kuunteli saarnaaja pitkän hetken sanomatta sanaakaan, ei kuin osanottavaisesti hyngähteli, kuullessaan Antin kertomuksia. Mutta kun tunsi, että Antti on jo pääpiirteet kertonut, niin katkasi Antin puheen ja herttaisesti lausui: Sellainen se on maailma, sellainen se on meille kaikille maailma, jossa meidän täytyy rypeä. Mutta meidän sielumme voipi kohota korkeamalle kaikesta tästä ja silloin tuo roska ja kurjuus ei suuresti paina meidän mieltämme, me voimme kotkan siivillä kohota ylemmäksi kaikkea tätä. Kristus tuli jo täällä ajassa pelastamaan omansa kaikesta tästä ja lopuksi kaikille häneen uskovilleen antamaan ijankaikkisen elämän. Otti pöydältään kuluneen raamattunsa, jonka kaikilla sivuilla näkyi viivoituksia, luki siitä erityisiä lauseita, mitkä selvimmin sisälsivät Vapahtajan työt syntisten hyväksi. Nämä ratkoivat Antin sydämmestä kuni kahleita rengas renkaalta ja sanomattoman hyvälle se tuntui, mutta vasta kun saarnaaja laski raamattunsa pöydälleen, liitti kätensä ristiin ja ääneensä rukoili Antin puolesta, aukesi Antin sydän niin kummallisella tavalla, ettei hän sitä itsekkään tiennyt mitä tämä on. Hänen ruumiinsa voimatkin katosivat että sohvalla tuskin pysyi istuallaan. Hengitys oli syvästi hyrskähtelevä ja silmistä vuoti koskena kyyneleet. Mutta mitä enemmän juoksi kyyneleet, sitä enemmän täyttyi sydän sanomattomalla ilolla, että Antti luuli tulevansa kipeäksi ja kohta kuolevansa.

Saarnaaja oli lopettanut rukouksensa ja makeasti hymyillen antoi Antin kyynelten vuotaa ilman häiritsemättä. Mutta kun Antti puristi kahden käden rintojansa ja huudahti: »Oi suuri Jumala; kuolen paljaasta ilosta», tarttui hän Antin käteen ja naurusuin virkkoi: »Ei tämä tauti ole kuolemaksi, vaan Jumalan kunniaksi. Ylösnoussut Vapahtaja ei jää asumaan vanhassa tomuisessa majassa. Hän purkaa ja puhdistaa vanhan rakennuksen, tekee heikoksi kuni lapsen, kuten hän juutalaisille sanoikin: Ellette tule niinkuin lapset, ette suinkaan tule taivaan valtakuntaan.»

Nämä saarnaajan sanat yhä lisäsivät Antin iloa, että tuskin jaksoi pidättää ettei huutanut paljaasta ilosta.

XXXVI.

Antti pyytää Jukelta anteeksi.

Tämän huomasi saarnaaja, niin ei tahtonut jatkaa puhettaan eikä lisätä Antin yli äyräittensä paisuvaa iloa, vaan nousi lattialle kävelemään ja lauleli: »Jos virtana rauha mua noudattavi, Tai murheet kuni lainehet lyö, Mik' onneni lie, sulo varmuus on mull'. Ett' oon autuas -- mennyt on yö. -- Hyvin on asiat. Hyvin on, hyvin on asiat.»

Antti ei olisi nyt tahtonut viipyä missään niin mielellään kuin täällä. Mutta asiat pakottivat eroamaan, jos mieli joutua iltasella junaan ja kun nyt vihdoin olivat silmät kuivaneet ja suurin riemun tulvaus hieman asettunut, niin ojenti hän kättä saarnaajalle, mutta saarnaaja ei huolinut kädestä, vaan tarttui syliksi ja lausui: »Kallis veli, muista että rukoilen puolestanne joka päivä, ettei maailma enää teitä voittaisi.»

Antti oli yhä ilosta niin täysi, että suullinen kiitteleminen tuntui aivan mitättömältä, niin ei sanonut edes kiitoksia, vaan saarnaaja kuin päästi hänen sylistään, niin työntyi ulos ja kadulle tultuaan hukkui vilisevään ihmisjoukkoon, jotka eivät kukaan näkyneet toisistaan välittävän, kiirehtivät vaan toiset sinne toiset tänne. Anttikin kulki kuni siivillä, ei nähnyt ketään eikä edes muistanut kyynelistä tuhrauneita kasvojaan eikä huomannut, vaikka vastaan tulevat ihmiset niihin heittivät kiinteän katseensa, mennä huristi vaan ja koko elämä tuntui niin sanomattoman keveältä, tuntui ihan kohoksi riitelevän.

Vaikka saarnaaja ei ollut siitä puhunut mitään, että sinun pitää riitaveljeltäsi pyytää anteeksi, päästäksesi kokonaan vapaaksi, niin kuitenkin muutamien päiväin kuluttua rupesi mielessä kangertamaan, että Juken kanssa ei ole vielä sovittu ja tuntui se välttämättömältä, saadakseen pysyväistä rauhaa sieluunsa.

Tätä ääntä hän ei kuitenkaan totellut, vaan viivytti sitä päivästä toiseen, että ehkäpä se katoaa itsekseen. Eipähän saarnaajakaan sitä minulle käskenyt, vaikka kerroinhan minä sillekin koko jutun. Tämä ei kuitenkaan haihtunut, vaan yhä selvemmin rupesi kuulumaan: »Sovi nopeasti riita veljesi kanssa, koska vielä tiellä olet», mutta päivä päivältä rupesi tuntumaan mahdottomammalta mennä Jukelta anteeksi pyytämään.

Tästä puhui hän erään uskovaisena pidettävän ystävänsä kanssa ja kysyi häneltä, onko tarpeellista tuonlaiselta pahantekijältä mennä anteeksi pyytämään, joka on enemmän kuin kolmetoista vuotta joka päivä ärsyttänyt ja kaikella tavalla kiusannut.

»Ei, ei missään nimessä se ole tarpeellista!» vastasi toveri.

Mutta raamatussa on kirjoitettu: »Sovi nopeasti riitaveljesi kanssa, koska vielä tiellä olet», muistutti Antti.

»Niin, koska vielä tiellä olet, sepä se juuri on. Mitäpä nyt enää anteeksi pyytämisestä on etua, kun sinä olet jo tuomittu», kuului toverin varmasti kajahtava huomautus.

»No niin, mutta rukoilihan Vapahtajakin tuomitsijainsa ja ristiinnaulitsijainsa edestä anteeksi», huomautti Antti.

»Vapahtaja oli koko maailman vapahtaja», huomautti toveri, »ja sitäpaitsi ei hänkään rukoillut niiltä itseltään, vaan rukoili taivaallista isäänsä antamaan heille anteeksi; senhän voit sinäkin tehdä jos omatuntosi on sairas.»

Tämä tuntui oikealta, mutta ei se kuitenkaan mieltä tyydyttänyt. Ja tästä kaipiosta vähitellen kasvoi masentava painajainen, joka Antin sielusta hivutti pois sen ilon ja rauhan, minkä hän omisti kaupungista lähtiessään. Kotiin tultua alkoi mieli päivä päivältä jähmettyä ja painua entiseen alennustilaansa. Antti rukoili Jumalaa päästämään tästä, rukoili hartaammin kuin koskaan ennen, mutta kaikki oli turha. Raamattua hän luki sieltä ja täältä. Mutta se oli kuni lukittu. Ei siitä lievitystä lähtenyt, sanat olivat vaan kuolleita kirjaimia, joista ei jäänyt muistoon mitään; tuntui se vaan eksyneen toivottomalta haparoimiselta. Itse ajattelemattaan kiintyivät hänen silmänsä lauseeseen: »Jos me tunnustamme meidän syntimme, niin hän on uskollinen ja hurskas, joka meille synnit anteeksi antaa ja puhdistaa kaikesta vääryydestä.» (1 Joh. 1:9). Silloin hytkähti Antin sydän, että liikahti koko ruumis. Hän muisti saarnaajan sanomat sanat, mitä hän sanoi puhdistamisesta, niin ääneensä huudahti: »Puhdistaa, oi puhdistaa meitä kaikesta vääryydestä.» Samassa hyppäsi seisalleen, laski raamattunsa aukinaisena pöydälleen ja lähti Juken luokse.

Oli iltahämärä kun Antti saapui Juken köyhän näköiseen asuntoon ja istahti oven suuhun kolmijalkaiselle, kurjalle jakkaralle.

Jukke huomasi Antin kasvoista, että Antilla on hänelle asiallisempaa asiaa, niin tekeytyi hyvin kolkoksi ja vihamielisen näköiseksi eikä vastannut Antin hyvän illan sanomiseen mitään, istui kuni kivettynyt ja ajatteli vaan, että Antti näkyy tulleen tänne saadakseen täältä lievitystä vankeusasiaansa, vaan lisätään täältä löylyä, lisätään täältä löylyä, kiinnitetään täältä nööriä, päätteli Jukke itsekseen, päätään hieman nujautellen ja harmaat silmät kävivät tulisiksi.

Antti koetti etsiä sanoja miten päästä puheen alkuun, mutta luonnosta tuntui aivan voittamattoman vastenmieliseltä koko homma ja Juken jyrkkä käytös ja vihaiset katseet jähmetyttivät koko olennon, että aivan leukasaranatkin tuntuivat kontottuvan yhteen paikkaan. Ja kun Juken käytös osotti, että puhuminen sellaisista asioista tällä kerralla on turha, niin alkoi tehdä mieli lähtemään pois.

Tuntui se kuitenkin sangen mitättömältä lähteä siltään takaisin ja sydämmessä jylähti, että se kaipio tulisi yhä raskaammaksi eikä sitä voisi paeta mihinkään. Ja kun onneksi oli Jukke yksin asunnossaan, ettei ollut hänen suulas sisarensa siinä sekaan rähisemässä, niin päätään punaltaen murti hän itsestään tuon kankeuden, rykästä kuhjautti kuivan, mitättömän rykäyksen ja matalasti arveli: »Minulla olisi sinulle puhelemista jos kuulisit.»

Noista Antin sanoista ja äänen soinnusta kuului jotakin outoa änkytystä ja hätäisen tapaista vapistusta, niin tämä vahvisti Juken uskoa, että Antti on tullut häneltä kerjäämään armoa. Jukke punalti tuimasti päätään, kasvot kuohahtivat tulisiksi, suu vetäytyi enemmän tavallista väärään ja paksujen huuliensa raosta oikein uhkaavan jyrisevällä painolla lausui: »Taitaapa Vaaralan isännällä ruveta tuulemaan housuihin. Taitaa linnaan lähtö alkaa lähestyä. Lähestyköön vaan, kyllä täältä autetaan.»

»Siitä asiasta minulla ei ole mitään sanomista, muuta minulla olisi», kuului Antin hiljainen ääni.

»Hym, muuta, mitä muuta?» kysyi Jukke, niskojaan ylpeästi ketkauttaen ja katseli tuimasti Anttiin.

Antti sommitteli sanoakseen jotakin ennen, ettei niin suoraan menisi pääasiaan, mutta ei tullut esille muuta sopivaa sanaa, niin rykäsi kuivan, mitättömän rykäyksen ja nöyrästi sanoi: »Olisi suoraan sanoen anteeksi pyytämistä.»

»Hahaa, anteeksi pyytämistä, vai anteeksi pyytämistä. Sellainenpa sinä olet mieskin», huudahti ivallisesti Jukke kesken Antin puheen ja ylpeästi jatkoi: »Vai sillä luulet minut pettäväsi. Saat uskoa, että minua ei tähkällä tanhuaan vedetä. Minua et petä niinkuin luulet. Menehän linnaan, kyllä täältä evästetään.»

Antti tunsi, että Jukke on erehdyksissä, niin tahtoi puhua vieläkin ja vakavasti lausui: »Se puoli asiasta on valmista, siinä on laki tehnyt jo työnsä, etkä sinä voi sitä jouhenkaan vertaa lisätä etkä vähentää. Mutta toinen syvempi puoli on asiassa vielä koskematta.»

»Syvempi puoli, syvempi puoli, vie koirille se syvempi puolesi», katkasi taas Jukke Antin puheen ja käänti päätään halveksivan näköisesti näyttääkseen siten, ettei hän viitsi kuulla koko puhetta.

»Sinä näyt yhäkin olevan minulle vihassa, mutta minä en ole sinulle enää vihassa ja pyydän anteeksi entistä vihaani», sanoi Antti ystävällisesti.

»Minä olen vihassa», tikasi Jukke, »ja pysyn vihassa, minä en tarvitse sinun lempeäsi.»

»Mutta minäpä en usko että sinä yksinäsi voit olla vihassa», lisäsi Antti. »Yksi kivi ei tee myllyssä jauhoja, sanotaan, etkä sinäkään yksipuolelta voi kauan kantaa vihaa, kun näet, etten minä ole vihainen. Yksinään ei puu pala, on sananlasku.»

»Minä olen sinulle vihainen ja minulla on syytä olla, sitä todistaa tämä repaleinen korvanlehteni», sanoi Jukke jyrkästi ja käski Antin paeta pois huoneestaan. Antista se äsköinen kankeus oli nyt hävinnyt kokonaan, sielun syvyyteen tuntui virtaavan uusi voima ja anteeksi pyytäminen ei tuntunut enää kainostuttavan, mutta näki ettei pitemmästä puheesta tällä kerralla kuitenkaan olisi apua, niin nousi seisalleen, tarjosi Jukelle kättä ja herttaisesti hymyillen virkkoi: »Tuohon käteen, minä puolestani annan sinulle kaikki anteeksi. Hyvästi nyt.»

»Mene tiehesi ja heti siitä lörpöttelemästä», ärjäsi Jukke ja näytti rupeavan katselemaan asetta, jolla korvanlehtensä palkkioksi löisi, eikä tarjonnut kättään Antille.

Antti ei jatkanut, pyörähti pois ja lähti kotiin.

XXXVII.

Antti tuntee sydammen iloa.

Kotiin tultuaan tunsi Antti olevan hyvän olla, sydämmestä se painajainen oli kadonnut. Viimeisen päivän hämärän ja täyden kuun himmeästi valaisema huonekin näytti silmissä niin somalta, ettei sitä sellaisena ollut koskaan huomannut, oli kuin pumpuleilla sisustettu ja ne loistavat tähdet näyttivät vartioivan kaikelta pahalta, sytytti kynttilän, otti sen aukinaisen raamattunsa käsiinsä ja silmäili sen sivuja, niin erittäin pystyi silmiin lause: »Joka veljeänsä rakastaa, se pysyy valkeudessa eikä hänessä ole pahennusta. Mutta joka veljeänsä vihaa, hän on pimeydessä eikä tiedä kuhunka hän menee, sillä pimeydet ovat hänen silmänsä sovaisseet.»

»Oi kiitos Jumalan!» huudahti Antti tämän lauseen luettuaan. Samassa tuli Hanna kammariin, niin Antti tarttui häneen syliksi, puristi ja huudahti: »Oi äiti, et usko kuin minun on hyvä olla.»

Hanna oikein tyrmistyi, eikä ymmärtänyt mitä se on, huudahti vaan että: »Hyvä Jumala mikä sinulle nyt on tullut? Oletko mieletön.»

Antti ei kuin halaili ja nosteli kohoksi Hannaa ja iloisesti lisäsi: »Ei mitään, hyvä äiti, ei mitään ole tullut, mutta minun on vaan nyt niin hyvä olla.»

»No mistä se nyt on tullut?» keskeytti Hanna ja epäili mielessään yhä, että jos tuo on Antilla järkensä menettämisen oireita, kun sitten kaupungista palattuaan näki aina Antin erimielisenä kuin koskaan ennen ja pelkäsi Antin pahoilevan linnaan lähtemisen takia.

»En tiedä itsekkään», vastasi Antti. »Luin tuossa raamattua, niin siitäkö lienee tullut, vai lieneekö siitä kun äsken kävin Jukelta anteeksi pyytämässä.»

»Jukelta anteeksi pyytämässä!» huudahti Hanna ja tahtoi riistäytyä pois Antin sylistä.

Antti piteli kuitenkin Hannaa ja jatkoi: »Niin. Eikös sinunkin mielestäsi ollut se oikein.»

»Mutta lupasikos Jukke ruveta toimimaan, että sinun ei tarvitseisi linnaan lähteä?» virkkoi Hanna ja kasvoihin hulmahti hauska ihastus.

»Ei, äiti kulta, en minä sitä tahtonutkaan», virkkoi Antti herttaisesti hymyillen.

»No mitäs sitten?» kysyi Hanna taas tutkivasti.

Antti heitti nyt Hannan irti, otti raamattunsa käsiinsä, osotti sen muutamia lauseita Hannalle ja virkkoi: »Kuuleppas, äiti, kun kerron. Minulla on monta päivää ollut paha mieli siitä kun en ole Jukelta pyytänyt anteeksi, niin äsken iltapäivällä luin tässä raamattua, niin tämän lauseen luettuani tunsin pakon lähteä Juken luokse, sitten tultuani luin tämän lauseen, tästä sain tämän ilon ja nyt tunnen anteeksi antamisen täydellisen voiman. Oi kiitos Jumalan, kiitos Jumalan. Hallelujaa.»

»No antoiko Jukke sinulle anteeksi?» keskeytti Hanna ja kyyneleet kiiltivät silmien nurkista.

»Ei hän äsken antanut», vastasi Antti. »Hän oli hyvin vihainen eikä kärsinyt paljon minun puhettani, mutta kyllä minä tunnen sielussani, että hän on kuitenkin antanut, kun minä sain suullani vakuuttaa, että minä puolestani annan hänelle anteeksi.» Oli pitkän aikaa äänetönnä, jonka perästä hän jatkoi: »On totta, kun eräs hengen mies siellä kaupungissa saarnasi, että yksikään ihminen ei voi niin syvälle vajota syntiin ja pahuuteen, ettei sen syvimmässä vielä piile joku Jumalan kuvasta karissut hyvän siemen, joka rakkaudella ja anteeksi antamuksella saadaan esiin Jumalan armon paisteessa itämään, vesomaan ja kasvamaan Jumalan valtakunnan siunatuita ijankaikkisuushedelmiä... Eikös ole ihanaa kun sellaiset kuin minä ja Jukkekin, nuo verisesti riitelevät kurjat, voimme niin syvästä alennustilasta kohota Jumalan lasten kunniaan. Oi suurta armoa Jumalan.»

Hanna ei kysellyt enää mitään, jäi vaan miettimään, mistähän Antti on saanut tuon uuden mielen, ja joku kyynel aina silloin tällöin vierähti kasvoille. Kysyi hän viimein: »Eikö sinusta kuitenkin ole hyvin paha, kun täytyy lähteä vankeuteen?»

»Hanna kulta, älä huolehdi», huudahti Antti, »minulle on vaan ilo siitä. Se vankeus on liian pieni oppiraha sen suhteen, mitä minä olen sen johdosta oppinut ja tullut käsittämään, se on ei vähemmän kuin sieluni johtanut pimeydestä ihmeelliseen valkeuteen, synnin ja kuoleman vallasta ijankaikkiseen elämään. Ilman tätä en vieläkään tuntisi anteeksi antamuksen ihmeellistä voimaa.»

Hanna ei enää jatkanut kyselemistä, tuntui se hyvältä, kun Antti ei enää sure vankeuteen menoa, mutta istui kuitenkin tyynenä ja ajatteli miten mahtoi Antille olla mahdollista mennä Jukelta anteeksi pyytämään, joka oikeastaan olisi pitänyt Juken tehdä.

Antti oli yhä niin iloinen, ettei voinut pysyä yhdessä kohti, niin tahtoi Hannankin saada yhtä iloiseksi, tarttui Hannaan taas syliksi ja iloisesti huudahti: »Oi äiti, kuin olen nyt onnellinen, minä suutelisin vaikka kiveä tai kannon palasta ja halailisin tuota uunia tai metsän puita, jos sinua ei olisi tässä. Ole sinäkin yhtä iloinen.»

Hanna ei siitä tullut iloisemmaksi, oli vaan herttainen ja melkein, niinkuin kuiskaamalla sanoi: »Ei kukko käskien laula eikä märkä pala tulessakaan.»

»Ai, ai, hyvä äiti, kun sanoit hyvästi», huudahti Antti, »ei märkä pala tulessakaan. Se on aivan totta. Suossa makaava hako on synnin alle myyty pelastumaton ihminen. Se ei voi palaa, ei voi iloita. Ja jospa sen pinta joskus jonkun onnen paisteessa kuivaisikin siksi, että joksikin hetkeksi tuprahtaisi ilon tapaiseen ilmituleen, niin se ei mitenkään voi olla niin syvää, palavaa ja puhdasta kuin vanhurskauden auringon lämmittämässä sydämmessä syttynyt Jumalan armotulen sytyttämä ilo. Sillä vanhurskauttamattoman ihmisen ilo -- olkoon se kuinka raikasta ja viatonta tahaan -- tuottaa jälkeensä kahta suuremman surun, jota vastaan vanhurskautetun ilo puhdistaa sydammen kaikesta surusta ja surun tuottamista sairauksista, siten valmistaakseen sitä taivasta varten, kuten Jesus sanoo vuorisaarnassaan: Iloitkaat ja riemuitkaat, sillä teidän palkkanne on suuri taivaissa.»

Hannan mielestä tuntui tämä vaan somalta, muuta ei hän siitä käsittänyt. Kummalliselta se vaan kuului, kun hän ei koskaan ollut isän suusta tällaista kuullut, ainoastaan vaan isänmaallisia olivat hänen innostuspuheensa ennen olleet.

Kun Hanna ei ilostunut Antin ilosta, niin heitti hän viimein, otti raamattunsa, katseli siitä näkisikö jonkun lauseen joka sopisi Hannalle lukea. Mutta mieli oli niin irtanaisella sijalla, ettei silmät vakauneet yhteenkään lauseeseen, jotta sen olisi voinut ajatusalta lukea, niin heitti sen pöydälleen, kohosi lattialle kävelemään ja hymyilevä loiste kasvoissaan rupesi laulamaan: »Ma etsein kauvan päästäksein, myrskyn alta suojahan, vaan Jesus vasta rinnallein tuotti turvan rauhaisan.

»Niin, Jesus ompi kallio, Hän vahvistaa ja Hän virvoittaa, miss' on erämaa. Jesus ompi kallio tään erämaan, on vahva turva myrskyssä.

»Oi kiitos kun ma kuollutkaan turvatonna myrskyyn en, Hän ennätti mun nostamaan kalliolle autuuden, niin Jesus ompi kallio tään erämaan, on turva myrskyssä.»

Hanna istui yhä tyynenä sängyn päällä selkä kenossa, hän vaan istui ja hymyillen katseli Anttia ja somalle se vaan tuntui, kun Antin ei ollut koskaan kuullut tällaisia lauluja laulavan kuin ainoastaan Kalevalasta Väinämöisen virsiä ja muita isänmaallisia kansakoululauluja.

Antti olisi tahtonut päästä Hannan kanssa puhelemiseen, vaan ei tiennyt Hannan nykyistä äänetöntä mieltä, mistä puhuminen päästäisi hänen kielensä irti. Istui keinutuoliinsa ja katseli taivaalle täysinäistä kuuta, katseli synkkää pilveä kuun alla ja sen pimittämää taivaan rantaa ja lausui: »Oi, kuinka synkkä on luonto kuin pilvi peittää taivaan valon. Mutta monta kertaa synkempi on se sielu, josta taivaan valo on kokonaan poissa. Aurinko on pimennyt ja kuu ei anna valoansa. Synnin pimeys peittää maan. Eipä kumma jos tällaisessa pimeydessä eksytään... Oi kiitos, että Jumala on sanansa antanut meille valkeudeksi. Alussa oli sana ja se sana oli Jumalan tykönä ja Jumala oli se sana. Tämä oli alussa Jumalan tykönä. Hänessä oli elämä ja elämä oli ihmisten valkeus ja se valkeus pimeydessä paistaa, jota ei pimeys käsittänyt... Tuo kuu tuolla taivaan avaruudessa saa valonsa auringosta, mutta hän ei pidä sitä itse, hän valistaa sillä meitä yön pimeydessä. Samoin Jumalan sanassa on valo kotosin Isästä, iankaikkisuusauringosta, niin se valistaa meitä, vaikkapa itseään aurinkoa emme näekään kuin ainoastaan uskonsilmillä.»

Hanna ei tarttunut tähän puheesen eikä vähäpätöisimmistä asioista Antti nyt saattanut puhua, niin jäi tyynenä istumaan.

XXXVIII.

Antti ja Jukke sopivat.

Kului viikkoa kaksi. Tällä ajalla hän ei Jukkea nähnyt, mutta nyt kulki Antti mutkaista polkutietä metsäisellä taipaleella ja laulella lurkutteli erästä hengellistä laulua, kun Jukke äkkiarvaamatta tien mutkassa metsän suojasta pallahti vastaan. Antti samassa ojenti kätensä Jukkea kohti ja iloisesti huudahti: »No terve mieheen.»

Antin iloiset ja hämmästyttävän loistavat katseet tyrmistyttivät Jukkea, ettei huomannutkaan evätä kättään antamasta Antille, vaan työnti kuin ainakin vastaan ja huomasi vasta sitten kun Antti puristi käden käteensä ja ystävällisesti uudisti: »No terve, terve, nyt sinä Jukke hyvä. Ethän nyt ole enää vihassa vai mitä arvelet?»

Jukke punastui eikä viitsinyt katsella Anttia silmiin, koetti tekeytyä kolkoksi ja mutisi jotakin sanoakseen, mutta ei mitään kokonaista sanaa tullut. Yhä pahemmalta rupesi vaan tuntumaan, kun hän antautui ollenkaan tekemisiin Antin kanssa ja lähti vetäytymään pois.

»Elä nyt kiirehdi, puhellaan vielä», muistutti herttaisesti Antti. »Elä luule minua kiusaavasi sillä, ettet anna minulle anteeksi. Olen sinulle tunnustanut rikokseni ja Jumala on rakkaan poikansa Jesuksen tähden antanut minulle anteeksi, joten se ei minua enää paina enkä sentähden puhu, vaan puhun sääliessäni sinua, joka tuon pienen seikan tähden pysyt pimeyden orjuudessa, että sinun tähtesi on Kristus hukkaan kuollut. Jota vastaan, jos sinä suullasi tunnustat sen mitä nytkin sydämmesi todistaa, niin vapaudut orjuudestasi ja iankaikkisen elämän valo pääsee heijastamaan sieluusi, jossa valossa sitten tulet tarkemmin näkemään itsesi mikä olet».

Tarttui sitten Juken käteen ja silmiin ystävällisesti katsoen sanoi: »Eikös todellakin tunnu oikealta suullasi tunnustaminen, että annat minulle anteeksi.»

Jukke rupesi jotakin mutisemaan, mutta ennenkuin kerkesi mitään sanoa, livahti suusta hänen huomaamattaan murahtava sana: »Annatkos sinä?»

»Hyvä Jukke», huudahti Antti. »Aikoja sitten olen jo antanut sinulle anteeksi ja sen tähden voin olla nytkin näin iloinen ja onnellinen.»

Jukke joutui aivan ymmälle eikä tajunnut mitä sanoisi, niin rupesi vetämään--kättään Antin kädestä irti ja vetäytymään lähteäkseen pois, niin Antti ei tahtonut enää estää, puistalti vaan Juken kättä ja virkkoi: »No hyvästi nyt eläkä tahdo potkia tutkainta vastaan... Käyn heti kotonasi.» Silloin päästi käden irti ja lähtivät kävelemään toinen toisaalle päin. Miellyttävä kuva jäi Jukesta Antin mieleen, kun lähti kävelemään metsän varjoista tietään ja alotti laulunsa siitä mihin äsken katkesi.