Chapter 17

Rekeen tultuaan otti Jukke käsilleen tohtorin todistuksen ja luuli näkevänsä siinä oikein hienolla herraskäsialalla kirjoitettuna ihan jokahisen sanan, mitä hän oli puhunut, ja sitten lopussa luettelevan kipujen ja haavojen vaarallisuuden ja sitten vasta nimi alla, ehkäpä hänen nimensä siinä rinnalla, koskapa hän kysyi nimeä. Kauvan hän sitä katseli, koetti jankata sanoja, mutta ei niistä tullut kokoa.

Mutta viimein tulvahti rintaan hyvä mieli ja toverilleen huudahti:

»Oikein ruotsalainen. Oi, oi, oikein ruotsalaisen todistuksen antoi. Ilmankos se niin... Kyllä sen näki, että hyvän se antaa... Ei olisi uskonut, että se niin hyvän. Oikein ruotsalainen.»

»Sentähden kai se maksoikin niin paljon», keskeytti toveri.

»Totta kai sen tähden», jatkoi Jukke. »Hyvähän se aina maksaa... Mutta kun oikein ruotsalaisen todistuksen antoi... Miehinä se piti meitä ... näkihän sen, vaikka se ei puhunut paljoa, mutta tyynessä vedessä ne suuret kalat kutevat.»

Pani kuitenkin viimein huolellisesti taskuunsa todistuksen ja tuntui nyt olevan verraton aarre povessa. Nyt ei muuta kuin tätä näytetään nimismiehelle, niin sen täytyy paikalla Antti vangita, kaksilla kahleilla vangita ja kolmen vankikulettajan saattamana lähettää linnaan, jossa se pannaan kaulastaan, jaloistaan ja käsistään kiini. Niin ne kuuluvat elinkautisia vankia pitävän -- kuvaili mielessään Jukke.

Kuvaili hän myöskin Vaaralaan isännäksi pääsemistä. Kun Antti viedään iäksi päiväksi pois, niin ei ole pitkä aika siihen, ennenkun hän on Vaaralassa isäntänä. Ehkäpä ensi kesänä jo... No, ehkäpä ensi kesänä jo...

Majataloonsa Tannilaan tuli nyt Jukke. Sisarensa Elsan laittoi sitä tohtorin todistusta viemään nimismiehelle ja ilmoittamaan asia. Nimismiehen virkavelvollisuus on sitten tulla sitomaan Anttia. Itse Jukke jäi nyt hengen heikkona makaamaan Tannilan pirtin penkille laitetulle rehualustaiselle vuoteelle odottamaan nimismiehen tuloa. Ja joka kerran kun kartanolta kuului liikettä, hevosen tiukujen kilinää, askelia, rauta-aseitten helähdyksiä tai jotain sellaista, luuli hän nimismiehen jo tulleen miesjoukon kanssa kolmilla kahleilla sitomaan Anttia. Ja joka kerran kun ovi aukeni, kääntyivät hänen heikon, ihan kuolevan näköiseksi laitetut silmänsä oveen ja luuli hän näkevänsä nimismiehen teräväsilmäiset, punakkaposkiset, pulleat kasvot. Ja ikäänkuin tunsi hänen keskikokoisen muhkean olentonsa hieman kauhistuen lähenevän hänen vuodettaan ja rupeavan tarkastelemaan hänen hengen rajoja myöten raiskattua, tässä nyt kuoleman kielissä makaavaa ruumistaan. Ja kyselemään mitä Antille pitäisi tehtämän. Mutta hän ei voisi muuta puhua kuin vaivoin sen että »kiinni ... lujasti kiini... kuolen ... kohta kuolen.»

Mutta nimismies ei tullut ei ensimmäisellä käskyllä, eikä vielä toisellakaan... Ei ensimmäisenä, eikä toisena, eikä vielä kolmantena päivänäkään.

Jukella siinä selkänsä tiessä hengen heikkona sairastaminen kävi polttavan ikäväksi. Kun ihmisiä kulki päiväkaudet katsomassa, ettei saanut kuin yösydämmellä vaan syödäkkään ja olla jalan viljassa, niin kärsimys odottamiseen tahtoi loppua kokonaan. Ja sama levottomuus kuohui Juken ystävissäkin, jotka hengen hartaasti odottivat nähdäkseen Antin kolmiin kahleisiin kytkettynä lähtevän kruunun reessä ikuiselle matkalleen. Levisipä jo puhe, että Antti on lahjonut nimismiehen, että se on jo Antin puolella. Tämä kauhea väärinkäytös kuohutti enemmän ja enemmän Juken puolueen mieliä. Ja nyt uhattiin virkarikoksen uhalla käydä ahdistamaan nimismiestä.

Mutta ennen kaikkea lähti vielä Elsa käymään pyytämässä nimismiestä siihen tärkeään toimeensa.

Silmät itkusta turvoksissa ja läähöttäen, että joka jäsen notkui hengityksen mukaan, seisahti Elsa nimismiehen salissa kukkapöydän vaiheelle. Ja kun nimismies aukasi kammarinsa oven ja tuli kysymään, mitä on asiaa, parahti kohtikurkkuaan itkemään. Ja itkunsa seasta pasusi:

»Taappavathaan nuo toisensa... Viimein taappavat... Ensin söi talon ... häävitti... Nyt pieksi, repi ... poikki luiksi... Nyt taappaa viimeiset...»

Sitten koetti asettaa itkuaan, puristi itseään, mutta leuka oli vielä tuohisen nurkan näköisenä rutistuksissa.

Oikesi viimein leukakin ja kasvot vakautuivat. Nenäliinallaan pyyhki vesiä kasvoistaan ja hyrskähteli hiljaista itkua, mutta viimein taas jatkoi vapisten:

»Lähtisitte herra vangitsemaan sen Antin. Se on uhannut käydä... Taappaa se sen Juken.»

»Eikös jotta? Mitäpä hän hänestä tappaa, vaikka on vähän lihan kipua antanut!» virkkoi nimismies välinpitämättömästi.

Mutta Elsan leuka rupesi kupristumaan tulikupille, kasvot pyyristyivät kokoon kuni puserrettu pesutukko ja rinta ponnahteli katkeria itkun hyrskeitä. Ja jatkoi:

»Ei suinkaan Ju ... Jumalakaan salli ... o ... lemaan i ... irti se ... semmoisen ... ka ... kauheampi mu ... urhamies ... tä.»

Parahti taas valtavaan itkuun. Tahtoi kyllä jatkaa, mutta ei voinut, itki vaan ääneensä, vollotti kuni susi saaressa.

Nimismies tekeytyi ystävälliseksi ja hyvitti Elsaa. »Olkaa nyt huoletta. Minä tulen sinne. Sanokaa Jukelle, että minä tulen sinne.»

Elsa kiitteli syvästi, polviaan notkistaen, ja lähti takaisin. Mutta matkallaan hän nureksi itseään siitä, kun ei voinut puhua enempää nimismiehelle. Tosin hän tullessaan oli aikonut itkeä nimismiehen kotona, että asia näyttäisi kamalammalta. Mutta ei olisi itkun tarvinnut niin kovin voittaa, ettei saanut enempää puhutuksi Antin pahuuksista, kun oli muuten niin hyvä tila. Mutta kunhan tulee sinne, huokasi Elsa tietä käydessään ja kertoi mielessään nimismiehen vakavia sanoja: »Sanokaa Jukelle, että minä tulen sinne. Minä tulen sinne.»

Ei vieläkään tullut nimismies. Ei sinä päivänä, ei toisena, eikä vielä kolmantenakaan.

Nyt uskottiin varmaksi, että Antti on lahjonut nimismiehen ja oli sitä ruvettava pakottamaan lain voimalla, mutta nyt tarvitsi asia sitä terävämpiä ja valaisevampia todistajia. Ja oli nyt Mikko Lihvosella työtä saadessa kaikkia rakennustyömiehiä käsittämään asia samalla tavalla kuin Uusi Hellberg oli sen käsittänyt.

Mikko Lihvonen muun lisäksi oli kuullut, että Antti on kerran tiellä hätyyttänyt Jukkea, pukannut sitä ja ahdistanut palaamaan takaisin.

Tätä Mikko Lihvonen oikein käsiään taputtaen ja levitellen kertoi ja selitti, että:

»Se siellä tiellä. Se se tapaus on se siellä tiellä, kun kylän tiellä. Ihan keskellä kylän tietä. Se se seikka on kylän tiellä hätyyttää ihmistä. Se se asia on.»

»Hym. Onpa jotakin», hyngähti vähäpuheinen Niilo Pekonen, salainen Antin ystävä.

»Samaa minäkin sanoa», lisäsi Lanton Niilo. »Oli Antti kerran tavannut Juken kantamassa hyvää rakennuksen puuta kotiinsa, niin oli käännyttänyt tuomaan takaisin ja antanut Jukelle vähän kiireen voidetta. Niin syystähän oli sepälle palkka.»

Mikko Lihvosen kasvot tulistuivat ja rupesi oikein sydammen pohjasta selittämään:

»Hyvät ihmiset. Tuommoisia ne ovat ihmiset, eivät ymmärrä asioita. Eihän se ollut hänen puutaan, sehän oli rakennuksen puuta. Ettekö ymmärrä, hyvät ihmiset. Ettekö ymmärrä, että nämähän ovat rakennuksen puita? Eihän nämä ole Antin puita. Ettekö ymmärrä?»

»Juu, juu, kyllä ymmärrämme. Juu, juu, me ymmärrämme», vakuutti Uusi Hellberg päätään nyökyttäen.

Ja yleensä taas tunnustettiin, että nämä ovat rakennuksen puita, eikä Antin puita, eikä Antti olisi saanut pakottaa Jukkea sitä takaisin tuomaan.

Mutta Niilo Pekonen lupsautteli vaan pitkiä silmäripsiään ja ajatteli itsekseen: »Tehkäähän nyt mieluistanne, kyllä vielä kääntyy kello lampaan kaulassa. Kyllä härkä jäniksen tavottaa, jos ei ennen, niin kattilassa.»

Nimismies oli hiljainen, rauhaa rakastava mies, eikä olisi mitenkään tahtonut tulla tekemisiin noitten härskejuttujen kanssa. Ja toivoi nytkin että sopisivat Antti ja Jukke asiansa, ettei tarvitseisi hänen sekautua ollenkaan heidän seikkoihinsa. Sitä paitsi hän tunsi Anttia ja Jukkeakin niin paljon, että tiesi Juken syystä saaneen sen selkäsaunan, niin ei kiirehtinyt pitämään poliisitutkintoakaan. Odotteli vaan, eikö tulisi sovinnon sanomat.

Sitä ei kuitenkaan tullut. Ja kun kuuli, että ruvetaan ahdistamaan virkarikoksen uhalla, niin lähti viimein. Mutta hän ei tullut Juken tautivuoteelle, johon Jukke sitä mielessään kuvitteli tulevaksi ja makasi selkänsä tiessä kokonaista kahdeksan päivää. Mutta hän tuli Sipolaan, rakennuksen lähimpään taloon, ja kutsui sinne Antin ja Juken.

XXXIII.

Jukke ja Antti poliisitutkinnossa.

Oli lenseä maaliskuun päivä. Taivas oli hienossa pilven kihnassa, jonka läpi suopeasti paistoi puolisen jälkiaurinko. Nätänä nurisi jaloissa tie ja vetenä kiirehti katoilta alas riutuva lumi, kun nimismies palvelijansa kanssa asettui Sipolan kammariin Juken ja Antin asiassa poliisitutkintoa pitämään.

Kaksi miestä keskessään taluttaen toivat sinne oihkavaa ja kipeästi parahtelevaa Jukkea. Repaleiseen, puolipuhtaaseen ryysyyn oli käärittynä pää, että kurjat silmät vaan näkyivät muutamasta aukosta. Toinen käsi oli kannettavana viilekkeessä, toisella hallitsi turkkia hartioillaan, jonka hihoihin ei saatu muka sujumaan käsiä. Jaloissa vanhat, suuret, puolivillaiset, harmaat housut ja jalkineina paikkaiset turkkitöppöset, raasuisilla siisnoilla kiinnitetyt nilkkoihin, että pysyivät jaloissa.

Tuolille lähelle nimismiehen istuinta asettivat miehet Juken istumaan varovasti kuin paperinuken. Ja suuri pusa oli miehillä sitä saadessa siihen asettumaan, sillä pieninkin kosketus tuotti kipeän voivahtavan kirkaisun.

Antti istui toisella puolen kammaria nimismiehen palvelijan vieressä.

Nyt kuitenkin uskoi Jukke olevan sen hetken käsissä, jolloin Antti pääsee kruunun kihloihin. Tuosta se ei nouse enää vapaana. Rautoja kantaa mies jaloissaan, kun lähtee tuosta, ajatteli Jukke nyt, istuessaan tuolilla, varatonna kuin lankaviihti, ja voihkaessaan kipeästi, miehien siinä pidellessä päätä kohollaan.

Nimismies kirjoitti paperiarkin yläosaan pöytäkirjan alkulauseen, kääntyi Juken puoleen ja hieman jäykästi sointuvalla, järeällä äänellään kysyi:

»Mitäs tähän nyt Jukke sanoo?»

Jukke oihki ja voihki kipeästi eikä voinut puhua muuta kuin:

»Vielat miet, uih, voih. Todistaja, uih, voih, Uusi Hellberg, uih, voi, tietää tämän, voih, uih.»

Hän ei voinut muka ärrää sanoa, kun kielikin oli saanut niin ankaran tärähdyksen, että mökelehti suussa aivan tajutonna.

Sisään kutsuttiin nyt Uusi Hellberg.

Hän seisattui seinustalle lähelle ovea, josta tuli sisään.

Punaiset viikset olivat nyt jo taipuneet paraamman mallin tapaiseksi, punainen turriparta oli pitkän leuvannenässä kääntynyt jo ulos päin, kuten sitä oli taivutettukin. Ohkainen juutalaisnenä seisoi nyt hyvässä asemassa, toinen silmä lupotti melkein kiinni juuri niinkuin oli tarkoitus, somimmalleen vaan kiini. Ja hiivistelevissä laksomaisissa kasvoissa kuvastui peitetty mielihyvä.

Muuten pystynä ja oikeutta kunnioittavan näköisenä terävästi kuunnellen mitä kysytään, hän siinä seisoi kuni tauluun maalattu. Kädetkin asetetut suoraksi sivuun kuni sotamiehellä.

Nimismies kirjoitti muutaman sanan pöytäkirjaan, katsahti ikkunasta ulos tietä myöten tulla kupeltavia ihmisiä, jotka lystin ja kammon sekainen aavistus povissaan riensivät katsomaan sitä ihmettä, kun Anttia lähdetään raudoissa viemään linnaan. Ja jospa senkin saisi nähdä, kun sitä vangitaan. Kääntyi hän sitten huoneelle päin ja kysyi:

»Mitäs Uusi Hellberg osaa nyt sanoa?»

Uusi Hellberg huokasi ensin. Siirti toista jalkaansa hieman eteenpäin ja kasvot saivat totisen, hieman noin tunteekkaan muodon, huokasi vielä, asetti äänensä oikein laupiaaksi ja alkoi parhaalla herrasmurteellaan:

»Eileisestä viikko taaksepäin aamulla olimme tuolla rakennuksella työssä, juuri parhaaltaan olimme kaikki arpeetissa. Tämäkin Jukke, joka on aina ensimmäinen ja viimeinen, ahnein ja nöyrin, sanalla sanoen, paras arpeetimies, oli veistämässä hirttä. Niin tämä Antti juoksi kuin mieletön Juken luokse ja löi päähän seipäällä.»

»Päähän seipäällä», keskeytti nimismies hieman kammostuen sitä selitystä, ja luihautti salaisen katseen Anttiin, mitä tuo siihen vaikuttaa.

»Juu, juu, herra vallensman, seipäällä päähän, seipäällä päähän että veri roikasi kauvas!» vakuutti Uusi Hellberg, päätään nyökyttäen.

»Juuri niin, uih, voih. Pankaahan kiljaan, uih, voih»! lisäsi Jukke.

Nimismies kirjoitti kaiken tämän ja kääntyi kysymään lisää, mutta Jukke pelkäsi, että jos ei nimismies kirjoittane kaikkia, niin muistutti:

»Tuliko se kiljaan, voih, uih?»

Nimismies nyökäytti päätään Jukkeen ja vakuutti:

»Kyllä on.»

Uudelta Hellbergiltä kyseli lisää. Tämä huokasi, rykäsi ja huokasi ja rupesi taas jatkamaan:

»Tämä Jukke yritti pakoon, vaan tämä Antti kaatoi maahan.»

»Kaatoi?» keskeytti nimismies.

»Juu, juu, herra vallensman, kaatoi aivan maahan makkaraksi ja siihen pieksi, tukkusi aivan näin juuri, noin, tällä tavalla. Voi hirmuista. Aivan näin, hakkasi kuin kirvesmies, aivan näin, tällä tavalla», vakuutti Uusi Hellberg näyttäen oikein käytännöllisesti miten Antti löi Jukkea.

»Juuri niin, juuri niin!» toisti Jukke perästä.

Jukke virkistyi vieraanmiehensä perinpohjaisuudesta, että ärrä kuului jo terveenä juuri sanaa sanoessa eikä muistanut voihkaistakaan.

Nimismies ei ollut tätä huomaavinaan, katsoi vaan Uuteen Hellbergiin ja virkkoi:

»Sillä kepillä se löi?»

»Juu, juu, herra vallensman. Sillä staakalla se vaan löi ja löi ihan kun madon tappaja... Tämä Jukke kiemuroi, pyörtyi ja pökkerehti, mutta Antti vaan löi ja löi.»

»Pyörtyi ja yhä löi?» muistutti nimismies.

»Juu, juu, herra vallensman!» vakuutti yhä Uusi Hellberg.

»Juuri niin, juuri niin, uin, voih», myönsi Jukke perässä.

Nimismies kirjoitti tämän pöytäkirjaansa ja kysyi vielä todistajalta tietäisikö muuta. Mutta se ei tiennyt, niin sai mennä ulos. Jukke vaan surkealla äänellä muistutti:

»Tuliko kiljaan? Uih, voih, uih, voih.»

»Tuli, tuli», kuului nimismiehen varma vakuutus.

Kaikissa ihmisissä oli nyt vakautunut se mieli, että nyt Antti kahlehditaan ja viedään pois ijäksi päiväksi. Ja kaikki rakennuksen työmiehet uskoivat, että Uusi Hellberg tulee työnjohtajaksi. -- Olihan sen jo Rantalan Taneli sanonutkin työmiehille. -- Niin, nyt kun ei tässä todistuksessa ollut valan tekoa, niin Uudelle Hellbergille mieliksi päättivät kaikki sanoa vaan tietävänsä saman mitä Uusi Hellberg on jo puhunut.

Tätä temppua vielä vakuudeksi iski nyt Mikko Lihvonen miesten päähän siellä ulkona ja Uusi Hellberg myöskin kuiskautteli todistamasta tultuaan niitten miesten korviin, joitten epäili puhuvan Antin puoleen ja lupasi sen palkita.

Niinpä kävikin. Sisään kutsuttiin mies toisensa perästä ja kysyttiin mitä hän tietäisi, niin se vaan sanoi tietävänsä saman mitä Uusi Hellberg on jo puhunut.

Antti toivoi jonkun, edes jonkun puhuvan asian oikean puolen. Ja muistuttikin muutamia miehiä, joitten luuli antavan totuudelle jotakin arvoa, että eikö asiassa olekaan toista puolta. Mutta ne vaan hieman punastuivat ja vakuuttivat ei muuta tietävänsä kuin mitä Uusi Hellberg on puhunut.

Antin kasvoihin ilmaantui arkoja, kiehuvia väreitä ja povessa tuntui tuskallinen levottomuus, että pyrki siirtelehtämään istuimellaan ja punaltelemaan päätään. Pelkäsi takanakin käyvän hullusti. Tunsi ruumiissaankin arkaa vapistusta, mutta koetti salata niin paljon kuin mahdollista ja pysyä vaan tyynenä.

Asiaan kuuluvat miehet olivat loppusilleen käyneet tutkintopaikalla ja loistavin kasvoin vakuuttaneet sanoneensa vaan sen mitä Uusi Hellberg oli sinne puhunut. Kuumeen tapaisella kiihkolla odotti nyt suuri ihmisjoukko Sipolan kartanolla ja porstuissa sitä ilmestystä, kun Anttia tuodaan raudoissa ulos. Ja voimakkaammat henkilöt asettuivat ovien poskiin rappusille sekä muualla matkan varteen, josta tiettiin sitä tuotavan. Muutamat katselivat ja penkoivat nimismiehen rekeä, nähdäkseen minkälaiset ne kahleet ovat, joihin Antti pannaan. Mutta ei siellä ollut. Tottapa ne on jo viety sisälle. Tottapa ne on viety, arvelivat niitten etsijät.

Nyt ei enää Mikko Lihvonenkaan paljoa lipattanut. Huomautti vaan jännityksessä seisovalle ja odottavalle joukolle:

»Paha aikansa menestyy... Aikansa se menestyy. Menestyy aikansa, mutta siitä tulee loppu, kurja loppu, kurja loppu.»

Nyt tuli jo viimeinen mies sisältä reippaasti ja loistavin kasvoin vaakuutti tullessaan sekin sanoneensa vaan ei tietävänsä mitään muuta kuin sen mitä Uusi Hellberg on jo sinne puhunut.

Nyt se oli valmista. Nyt lähestyi se viimeinen hetki. Kaikki seisoivat vakavina kuin tuomitut, terottivat korvansa kuulemaan mitä kuuluisi ja moni luuli jo salin peräkammarista kuuluvan rautojen liikuttelun. Silmät pyöristyivät ja suut vetäytyivät hämmölleen. Toiset kuiskailivat joko kuuluu, vaan nämä ei muuta kuin nyökäyttivät päitään kehotukseksi pysymään hiljaa. Ja pieninkin liike salin peräkammarissa kuulosti rautojen liikuttelemiselta.

Nimismies nyt kirjoitti kaiken tutkimuksen tuloksia pöytäkirjaansa. Ja katseli miettien mitä tämä olisi vielä vailla.

Jukke luuli nyt olevan käsissä sen silmänräpäyksen, jolloin tartutaan Anttiin käsiksi, niin tahtoi lisätä vauhtia sille seikalle kipujensa suuruudella. Aikoi pyörtyä ja silmät menivät jo nurin ja parahteli kipeästi. Mutta luuli nimismiehen rupeavan jotakin puhumaan, niin vakautui kuitenkin, kipeästi tuskitellen ja sydäntä särkevästi oihkaen kuulemaan nimismiehen puhetta.

Juken parahteleminen kuului salin yli porstuaan, jossa ihmisjoukko odotti. Nämä hiljaa kuiskailivat: »Eipä ole leikki enää Antilla» ja terottivat vaan korvansa enempää kuulemaan.

Nyt kun näin oli todistettu, näytti nimismiehen mielestä melkein pahalta ja katseli Anttia suurena rikoksen tekijänä. Ja kokonaan tunsi erehtyneensä, ennen uskoessaan Anttia tavalliseksi ihmiseksi. Olipa äskettäisin Antin eräässä käräjäasiassa tehty väärä valakin Antin puolustamiseksi, luultavasti Antin houkutuksesta -- mitenkäs muuten -- niin tämäkin asia paljasti nyt nimismiehen mielessä Antin kunnottomuutta. Ja tuntui se nyt aivan oikealta, että olisi Antti pantava kiini, mutta tuo tohtorin todistus oli niin huono tuki, ettei Anttia kuitenkaan voinut ruveta kahlehtimaan. Kokosi vaan paperinsa pöydältä ja kehotti Anttia sovittamaan Jukkea.

Nyt näki Jukke, ettei taida tullakaan vangitsemista, niin rupesi tuska kiihtymään.

Silmät rupesivat vääntymään nurin ja hampaat kirahtelivat, ryysyinen pää retkotti jo varatonna, voivotus kävi kovemmaksi ja alkoi sekasin yhtä ja toista höpistä.

»Kiini, uih, voi Antti kiini. Uih, voih! Lujasti kiini. Voih, uih. Se mojoo, uih, voih. Se mojoo, voih, uih. Tästä niskasta se mojoo, voih, uih. Se mojoo läpi, uih, voih. Aivan läpi ytimien ja munaskuiden, voih, uih. Kiini Antti, uih, voih. Kuolta täytyy, uih, voih.»

»Kuolehan nyt ensinnä», lohdutti nimismies Jukkea. »Tämä tohtorin todistus sisältää niin vähän, ettei Anttia voida vangita, ennenkun kuolet. Tässä sanotaan vaan, että on huomattu ruumiissa vähäisiä väkivallan merkkiä, mutta ne heti paranevat.»

Nyt tuli Juken hätä suurimmalleen eikä tiennyt mitä tehdä, kun kuuli, että pyörtyminen ei auta, kuin ainoastaan kuolema, ja kuoleminen vähäksi aikaa oli mahdotonta. Niin jätti pyörtymisenkin semmoisekseen. Rupesi hätäisesti selittämään, miten hänessä ei ollut tohtorille tautinsa selittäjää, miten hän kolmasti pyörtyi. Miten hänen tilansa nyt on vaarallinen. Miten se mojoo tuota niskasuonta, miten kopristaa sydäntä. Ja väliin aina parahteli kipeästi, kun se, jolta päätä leikattaisiin, ja nimismiestä pakotti sitomaan Anttia. Silmät paloivat kun tuskassa ja koetti puristaa itkua.

Tämä Juken poru kuului porstuaan, niin kuiske kulki miehestä mieheen, hengestä henkeen että:

»Lujallepa pannaan Antti. Lujallepa pannaan. Ei ole kohta helppo. Ei ole helppo, ei ole leikki, ei ole.»

Mutta nimismies koppoi lakkinsa, ja aukasi kammarin oven mennäkseen ulos. Silloin samassa avauksessa lähti Antti ja nimismiehen palvelijakin. Salista kuului tömiseviä askelia, niin porstuassa oleva väkijoukko odotti milloin vanki lähtee rautoineen tulla helkkäsemään ulos. Ja kun salin ovi työnnettiin auki, niin koko porstua ja puoli kartanoa paistoi silminä, jotka renkaisilleen pyöristyneinä olivat valmiit ottamaan vastaan sitä lystin kamalaa näkyä kun Anttia tuodaan vankina kolmissa kahleissa.

Mutta yhä suuremmiksi repesivät silmät ja kasvot vaalenivat, kun havaitsivat Antin hauskasti hymyillen ja nimismiehen kanssa iloisesti puhellen työntyvän vapaana ulos.

Kartanolle tultuaan huomasi Antti ihmisjoukossa niitä nuorukaisia, jotka ovat olleet hänen koulussaan oppilaina. Tulleet hekin katsomaan entistä rakastajaansa pahantekijänä vietävän vankeuteen.

Nyt muisti Antti unensa. »Tässähän juuri se likainen huone, johon minut vietiin pakottamalla, jossa vaan vähäsen pilasin vaatteitani. Mutta te olette tulleet vapaina ja jäätte tänne... Oi lapsi kullat!» -- huokasi Antti, nähtyään lasten rakkaudettomat, epäpuhtaat kasvot, ja tunsi sääliä. Mutta viipyminen tuntui pahalta, tuntui kuin ilma ympärillä olisi tukahtunut, niin pisti nimismiehelle kättä hyvästiksi ja kaikkien hämmästyttäväksi ihmeeksi lähti uleisen ilta-auringon paistaessa reippaasti astumaan nurisevaa tietä kotiinsa Vaaralaan. Ja muisti nyt olevansa sillä aukealla tasangolla, jolle hän unissaan joutui, tultuaan likaisesta huoneesta. Ja ne kaukaa meren rannalta näkyvät kammottavat huoneet hän tiesi vankilaksi, josta häntä ei pelasta mikään.

Mutta olihan siinä sen kamalan huoneiston edustalla hauskasti liekotteleva meri ja toisella puolen viehättävä kukkanurminen tasanko. »Niitten vaiheellahan toki viihtynen vankinakin», hyvitti mieltään Antti, yhä ajatellessaan unensa toteutumista.

Antti otti nyt eronsa rakennustyön johtajan virasta ja asettui olemaan kotona toimimaan kotitöissään. Mutta siitä, kun ei Anttia vangittu poliisitutkinnossa, levisi ankara huhu, että Antti on lahjonut nimismiehen. Tätä huutoa oli nyt maailma niin täysi, että sitä puhuttiin lähellä ja kaukana, ettei nuorilla eikä vanhoilla ollut muusta puhettakaan, ja jokahinen ennusti asian sillä vaan pahentuneen ja joutuvan Antin vaan tuhatta lujempaan, kun kuvernööristä tulee oikea käsky.

Tuollaisen toivon esineenä oleminen tuntui tukehduttavalta. Oli kuolettavinta mitä Antti oli ikänään tuntenut. Ei ollut yhtään, joka häntä olisi täysin ymmärtänyt, jolle olisi saattanut haastella mielihaikeistansa, niin tuntui kuni sielu hiljalleen vuotaisi ulos. Koko tunteellinen ajatus sekä elämän elävyys vähitellen haihtui kuni viljan tähkästä haihtuu vihannuus ja nuorteus syksyn tuuliin ja päivä päivältä muuttuu tyhjänä ahavan syömänä kortena heilumaan sinne ja tänne mihin milloinkin tuulen henki kallistaa, kunnes vihdoin ytimettömänä kulona murtuu alas, josta ei koskaan nouse.

Tällaiseksi aavekuvaksi oli alenemassa Antti, mutta Hanna ja lapset pysyivät ystävällisinä ja ottivat Antin huoliin osaa, minkä taisivat, joten kuitenkin koti pysyi eheänä ja mieluisena loppuun asti ja lyhensi paljon niitä pitkiä viikkoja kulkiessa sinne, jolloin oikeus tutkii asian.

XXXIV.

Antti oikeuden edessä.

Käräjäpäivä -- jona Antin ja Juken asia oli määrätty tutkittavaksi -- oli vihdoinkin tullut. Syyskuun alakuloinen aurinko paistoi korkean männikkömetsän latvoilta käräjäkartanoon. Korkean männikön ja kartanon vaiheella lakson pohjassa väreili päivän tuulesta pieni lampi, jonka rannoilla lipisi kellastuneet lumpeet ja sinne tänne huojuvat, surkastuneet kaihilat. Lammin töyräällä seisovasta pajasta kaikui sepän vasaran totinen kolke, kun Antti astui santaista tietä käräjäkartanoon. Sepän vasaran kolkkeen kuultua jylähti pahasti Antin sydän ja muisti hän nyt ne kauvan jo hänelle ennustetut kahleet. Mutta hän työnti kamaluuden pois luotaan ja huokasi:

»Minun toivoni ja linnani on minun Jumalani, johon minä uskallan.»

Käräjätalon kartanolla oli sadottaisin ihmisiä isommissa ja pienemmissä ryhmissä. Jokahisella oli asiaa jollekin toiselleen. Mikä kiikkui velkamiehensä kaulassa, pyytäen vielä odottamaan, ettei ottaisi tuomiota. Mikä kiisteli perintönsä päältä, kun luuli sitä lain varjossa tahdottavan vetää puoleensa, mikä puhui vierasmiehelleen asian tärkeydestä ja terotti hänen muistiaan vielä erityisemmästi siinä suhteesa. Eikä kukaan näyttänyt huomaavan Antin tulemista joukkoon.