Chapter 16

Huomisen koko päivän oli mieli töhmerö ja raskas eikä ajatukset päässeet viimeöisestä unesta erilleen. Tänä päivänä oli kuntakokous, jossa päätettiin rakentaa uusi, oma kartano Antin antamalle koululle Antti määrättiin rakennuttajaksi ja Rantalan Taneli rahastonhoitajaksi. Tästä päätöksestä tuli Antille tieto samana iltana. Tuo tieto oikein jähmetytti Anttia. Hän ei tiennyt pahako se on vai hyvä, mutta oudolta se vaan tuntui. Päätään hieman kallisteli ja silmät rävähtämättä tuijotteli alangon huuteiseen pihlajaan, jossa urpiaiset nakertelivat punaisia marjaterttuja. Pyrähtivät aina lentoon, siristen lennellä kiipuilivat sinne ja tänne ylös ja alas, kunnes tuokion perästä taas tuikasivat pihlajaan ja kynsin hampain tarttuivat marjarypäleihin käsiksi. Niitä hän katseli, mutta ei hän niitä nähnyt, ajatukset olivat niin sekaisin.

»Rantalan Taneli rahastonhoitajaksi ja minä rakennuttajaksi», aina väliin virkkoi hän kummastellen, istuessaan kammarissaan, katseli yhäti vaan niitä pikkusiipineen lipiskoivia sirilästäjiä, punarintaisia lintusia alangon huuteiseen pihlaikkoon ja hieman vapisi koko ruumis.

Koetti hän sovittaa sitä viimeöistä untaan tähän uutiseen, mutta ei se siihen sopinut. Arveli hän itsekseen että onko totta, mitä Korhosen Kusti ja muutkin körttiläiset kansakoulusta sanovat, että siellä turmeltuu lasten sielu ja ruumis. Eihän toki, eihän toki, kuului tunnon pohjalta vastaan salainen ääni eikä siitä sen selvempää tullut. Ajatukset takertuivat kuni verkkoon ja mieli hämärtyi kuni pilvinen iltakin ja semmoisekseen jäi se arvoitus mitä uni merkitsi.

Kului päiviä kolme, niin rakennustyö pantiin alkuun.

Koulun johtokunta valitsi koulun paikan päivän kaltevalle lepikkoiselle rinteelle. Kaukaa lännestä näkyi tähän vuoret, jotka sinertävinä, tuskin silmän erotettavina liittyivät kaukaisuuden hämärryttämään taivaanrantaan. Mutta ennen vuoria joutui katselijan silmä ison Luovakan järven saarikkaalle selälle, jonka lähimmäinen ranta tunkeutui lehtoisien kumpujen suojaan. Lounaan ja etelän suulla mahtavana kohosi yli kaikista monilakinen Koljon vuori. Tämän juurella kaarteili lahdikas Kaaresjärvi, jonka välkkyvään pintaan aina kesäiltoina Koljonvuori kurkisteli ruusunhohteisia, muhkeita kasvojaan.

Kaakossa ja idän korvalla kierrellen monitaloista kirkonkylää, mutkitteli salmikas Kotajärvi, joka loivana Tepenin virtana johdatteli runsaan vetensä tähän lähinnä lepäävään Kaaresjärveen. Mutta lähinnä kaikista aina Kaaresjärven kukkaluhtaiseen rantaan oli taloja ja talojen hiljalleen alenevia peltoja ja niittyjä, ainoastaan siellä täällä joku metsäinen kumpu ja lehdikkoinen saareke. Pohjoisen puolella noin sadan askeleen päässä kohosi kaikuva Turusen vaara, jonka tuomikkometsäiset kukkarinteet aina kesäiltoina henkäilivät kukkatuoksuaan kauvas alankojen viileään ilmaan.

Vaikka kylmästi hymyili nyt talvinen luonto, niin oli tämä paikka Antin mielestä viehättävä ja mitä useamman päivän hän siinä työskenteli, sitä kiinteämmin siihen rakastui. Ja hyvälle tuntui mieli, kun koulu saa nyt pysyväisen aseman, riippumattoman kenenkään yksityisen onnesta tai onnettomuudesta, rikkaudesta tai köyhyydestä...

XXX.

Jukke tulee väkisellä koulun rakennustyöhön.

Kivijalka oli jo valmis ja ensimmäisiä hirsiä aseteltiin paikoilleen. Antti nahusi työssä, autellen miehiä hirsien asettelemisessa, ja merkitsi mihin sillanniskat ovat salvettavat. Mutta kuni salaman iskusta silmänräpäyksessä värähtivät Antin kasvot ja silmistä leimahti outo tuli, kun miesjoukossa huomasi Juken taudinarpiset, rauhattomat kasvot ja hänen omin lupinsa kähentelevän työhön. Antti seisattui kuni ukkosen lyömä, koko ruumis vapisi eikä tiennyt mitä tehdä, sillä hän näki Juken haamusta, että se on tullut ihan ärsyttääkseen eikä tottele sanaa. Meni kuitenkin Juken luokse ja kysyi: »Oletko aikeessa työhön?»

»Olenpa tietenkin, kuinkas muuten!» vastasi Jukke ylpeästi ja kirveskynällään rupesi tokertelemaan hirttä.

»Sinussa ei ole tämän työn tekijätä. On paras, kun et kyhäilekään», jatkoi Antti säyseästi.

»Hah, hah, hah. Minäkö en osaa tehdä työtä. Se olikin sana. Minä en osaisi tehdä työtä! Uskotteko, te miehet, että minä en osaa tehdä työtä?» jatkoi Jukke, ivallisesti nauraa rehauttaen.

Antti tunsi, ettei hän voi jatkaa puhetta, vihaan syttymättä, niin heitti semmoisekseen ja lähti Rantalaan sanomaan Tanelille, että Jukelle ei saa maksaa palkkaa, niin eroaa siitä itsestään, jonkun päivän oltuaan. Mutta Rantalan Taneli vastata jorautti: »Jukke on minulle velkaa, niin siten saan sen saamiseni. Antaahan Juken tehdä työtä.»

»Mutta Jukke ei osaa tehdä rakennustyötä. Kuinka sille voisit maksaa palkan?»

»Se nyt kunnan kassassa ei paljon tunnu, antaahan Juken olla työssä!» jorautti taas Rantalan Taneli ja tapansa mukaan nujautti vankkoja hartioitaan asian vakuudeksi, mutta leveistä kasvoista näkyi syvä mielen lystiys, josta Antti huomasi Tanelin varsin lystikseen laittaneen vaan riitakapulaksi Juken sinne Antin työpaikalle, kun tiesi että Antilla ja Jukella on pahat välit.

Antti ei tainnut mitään. Täytyi Juken antaa olla työssä. Mutta tästä sai Jukke uutta vettä myllyynsä. Nyt hän rupesi saarnaamaan toisille työmiehille, että se on Rantalan Taneli, jota pitää kuunnella ja totella, eikä Antista ole tarvis perustaa mitään. Tämän uskoivat miehet ja ennen pitkää huomasi Antti, että työmiehet enemmän tai vähemmän rupesivat pitämään häntä pilkkanaan ja nauramaan Juken ilveilyille.

Antti meni nyt valittamaan kunnan hallitusmiehille, että Jukke on ominlupinsa työssä ja tekee kaikenlaista häiriötä. Mutta ne sanoivat: »Sinäpä mitätön työnjohtaja olet, kun saa tulla työhön kuka tahaan. Sehän on sinun asiasi. Aja pois sellainen työmies, joka tuottaa vahinkoa.»

»Mutta se ei lähde minun käskylläni. Kun rahaston hoitaja maksaa sille palkan, niin se ei välitä mitään minun sanoistani!» toisteli yhä Antti.

»Mutta keppi ei ole lurjus. Päästele saparolautaan että soipi, niin oikiaa kyllä tielle», lisäsi kunnan esimies kiuhkeasti.

»Ei siitäkään hyvää tule», virkkoi Antti tyynesti ja pää painui alas.

»No kunpa sille ei ole hyvästä tehtoa», jatkoi esimies tosissaan ja siveli lyhyttä, ruskeaa leukapartaansa.

Tuo neuvo ei tuntunut Antin mielestä somalta, niin pitemmittä puheitta lähti pois, tuli rakennuspaikalle, tekeytyi sävyisäksi ja siivolleen virkkoi Jukelle: »Kun sinä itsekin näet, ettet osaa tehdä tätä työtä, niin on paras että hyvällä erkanet tästä työstä.»

Jukke irvisti ikenensä ja ilkeällä tavalla alkoi jätkytellä: »Hyvällä erkanet, hyvällä erkanet, hyvällä erkanet. Puhu koirille hyvästäsi semmoinen isäntä.»

Antin veret kuohahtivat, tunsi palavan halun lyömään Jukkea, hallitsi kuitenkin itsensä, ettei lyönyt, mutta jalkaa polkasten vihasesti ärjäsi: »Jos et heti laita luitasi pois hyvällä, niin minä laitan pahalla. Näytän isännän käskyn.»

Silloin moni työmiehistä nauraa kahautti pilkallisen naurun ja Jukke jatkoi ilkeästi jätkytellen: »Pahalla, vai pahalla näytän isännän käskyn, näytäppä isännän käsky, näytä heti, näytäppä!»

Antti täyttyi enemmän vihasta ja harmista ja tunsi yhä polttavamman halun lyödä Jukkea ja ajaa pois työstä, mutta hammasta purren hallitsi itsensä, ettei se viha päässyt puhkeamaan ilmituleen. Ei virkkanut sanaakaan, sillä hän tunsi, että jos hän rupeaisi puhumaan, niin olisi mahdotonta hallita itseään. Kun oli jo ilta, niin lähti kävelemään pois koko työpaikalta.

Jukke kun sen näki, niin ivallisesti huusi jälkeen: »Joko lähdit häpeämään? Hah, hah, hah! Joko menet häpeämään? Mene vaan häpeämään semmoisia puheitasi! Häpeä oikein katkerasti. Pane luuta silmillesi ja häpeä sitte, että rutisee. Hah, hah, hah!»

»Kyllä Jukke tekee Antista mieluisensa. Tekee se. Ei sille Antti taida, ei tään taivaallista. Ei se saa, ei hiki rupea. Mutta sydämmelle sillä kävi, kun lähti pois. Kyllä sitä kaiveli. Sen näki vaan, että ei tainnut pappi paremmalleen mitään. Ei tainnut!» kuului työmiesten joukosta kuiskeita.

Tästä yltyi nyt Jukke kertomaan miten se ei ole hänelle ilmo eläissään saanut mitään eikä siinä ole miehelle vastusta.

»Elähän sano. Etpä tiedä vielä, mistä tuulee, ennenkun olet leikistä luopunut. Tyynessä vedessä ne suuret kalat kutevat. Antti on vanhastaan tukkilainen, sillä on keskellä ruumista sydän. Se ei ole kiireinen, vaan kunhan tuolla lailla karhot, niin elä pane pahaksesi, jos kuumana kihisee korvallisesi kerran!» kuiskaili Jukelle vastineeksi toiset joukosta.

»Eei, eheei», jatkoi Jukke käsiään levitellen, »siinä ei ole, ei märällä sormella koskijaa. Eei, eheei Se on arka kuin jänis. Sitähän minä toivoisin, että se löisi, että saisin linnaan.»

»Niin sinä antaisit lyödä?» kuului miesjoukosta kysyvä muistutus.

»Antaisin» -- lisäsi päätään punaltaen Jukke -- »antaisin kahdestikin, antaisin monastikin. Ai, ai että se löisi. Silloin sanottaisiin Vaaralan isännälle, että kuka käski. Ei muuta kuin kruunun kinttaat käteen ja tuonne noin Kakolata kohti tai Siperiaan. Ai, ai, jos se löisi. Se olisi lystiä. Se olisi lystiä.»

»Vaan jos kävisi kipeästi?» kuului taas miesjoukosta huomattava muistutus.

»Se ei tekis mitään», lisäsi Jukke innoissaan. »Se olisi kuin Pelkosella, että sitä kirjat kirkkahammat, mitä kirjotus kovempi. Ai, ai, että se löisi.»

Alkoi hämärtyä ilta, niin yksin alkoivat miehet läheskellä pois. Sen huomasi Jukkekin, niin lähti hänkin, vielä vakuutellen: »Saatte nähdä, että en pelkää Anttia.»

Uusi Hellberg oli Juken ystävä. Sille hän vielä erittäin kättä puistain terotti, että hän ei pelkää Anttia ja jos Antti häntä hipasee, niin panehan mieleesi.

»Juu, juu, kyllä, kyllä. Juu, kyllä nähdään», vakuutti Uusi Hellberg, päätään nyökäyttäen, punoen punaisia viiksiään ja kieroon katsovaa silmäänsä pitäen hipallaan.

Nyökäytti päätään Jukelle hyvästiksi huomeneen asti, varmuudeksi vielä ystävällisesti murahti: »Juu, juu kyllä nähdään, juu, juu», ja lähti majataloonsa kävelemään.

Tämä tuntui Jukesta hyvälle ja oikein juoksun hypäkässä lähti vökeltämään majapaikkaansa.

Antilla oli rauhaton mieli koko illan, mutta toivoi toki Juken eroavan työstä kun kuuli, että pannaan pahalla pois, jos ei hyvää tottele. Tuntui se aivan varmalta ettei huomenna enää näy Jukkea työpaikalla.

Huomisaamu valkeni poutaisena. Kirteä aamupakkanen paukahteli nurkissa. Laakson helmaan laskeutui pakkasen usva harmaaseen lavaan ja kuuretutti kumpujen tuuheita puita. Helisten kiiri rakentajain moukarin iskuista huikea kaiku kaikkialle laaksoihin ja vuoriin auringon nousun punertavassa ilmassa.

Kuivasti kirnasivat kengät pakkastuneella kierällä tiellä Antin astuessa rakennukselle, kädessään nivaskaisesta koivun kylestä tehty mittakeppi, johon oli merkitty tarkasti sekä kyynärä että metrimitta kaikkine osineen.

Jukke oli rakennuksen sivulla tantereella kirveellään tokertelemassa helisevää, kaunista hirttä. Tämä näkyi olevan vartta vasten laitettua, sen näki Uuden Hellbergin lystikkäistä kasvoista ja tulisesti pälyvista silmistä, joilla hän salaisesti varttoi, mitä se Anttiin vaikuttaa kun se havaitsee Juken.

Kuni salaman lyömä silmänräpäyksessä lensi Antin kasvot punaisiksi, kuni tulikekäle, kun havaitsi Juken nykyisessä työssään. Ja kuni viskattu lensi Juken eteen, voimakas käsi nostettu ylös ja mittakeppi korkealla ilmassa odottamassa viimeistä sanaa. Samassa ärjäsi:

»Kuka on käskenyt sinua siihen... Kävele nyt paikalla pois työstä.»

Jukke tunsi ja tiesi ennestään Antin luonteen, että viimeisellä kerralla olisi parempi paeta ja näki nyt olevan leikin kaukana, niin nosti kirveensä pystyyn, väänti muotonsa hirveäksi, hampaansa puri yhteen, paksut huulensa irvisti kuni karhua ärhentävä koira, maailmantaudin kiillottamat silmät paloivat kauheasti ja hammastensa välistä kähisi: »Nyt kasahtaa.»

Samassa silmänräpäyksessä muisti Antti, että Jukke on murhamiehen sukua, että hänen isänsä veli on miehen tappaja ja hänen vanhimman, jo kauvan toisista eronneen veljensä poika on miehen tappaja, niin sälähti läpi sielun kauhistava tunne: »Tuossako on minulle murhan isku?»

Samassa sivalti hän mittakepillään Jukkea käsille, että kirves kolisten putosi tantereelle ja mittakeppi nujahti korvalliseen, että korva meni räpäleiksi ja veri räiskähti kauvas.

Mutta Jukke puhisten kuni paholainen tavotteli kirvestään käsiinsä, sillä kuitenkin lyödäkseen, koska ei vähemmästä ollut apua.

Silloin hurmasi vielä voimakkaampi huumaus läpi Antin kaikkien elimien. Lensi turraksi kuni taintunut ja järjen määräävä voima pakeni, ettei tuntenut itseään eikä tekoaan. Sielun vuosikymmeniä paisutetut virrat pääsivät purkautumaan veriin. Kuohuneet veret ja lujan luonteen vaistomainen laki pani jäsenet käytäntöön. Ja teon määrääjänä oli nyt vaan kohtalon epämääräiset rajat ja raivostuneen luonteen säälimätön käsky.

Tuokion perästä tointui Antti kuni horroksista ja näki edessään Juken verissään ja hoiperrellen hätäisesti pakenevan ihmisten turviin ja ruikuttavan kuni satimesta päässyt riekon poika.

Nyt Antin järki palasi, sielu sai elon voiman, sydän omisti tunteensa ja mieli palveli sielua.

Nyt hän kauhistuen käsitti, että kuitenkin toteutuu se kamala uni. Tahtoi tulla kyyneleet silmiin, mutta niitä salatakseen lähti kävelemään kotiinsa.

Oikeuden tuntoa kuitenkin todisti se, ettei yksikään työmies tullut auttamaan Jukkea eikä sanonut hänen väärin tehneen. Olivat vaan kuni kynsille lyödyt ja syypään näköiset itsekukin.

XXXI.

Mikko Lihvonen vakuuttelee Juken vieraitamiehiä.

Päivä oli jo joutunut puolen rintaan ja paistoi se nyt suopeasti, että lumi suli hirren selässä. Jäätynyt kuura puitten oksista putoili alas pieninä kappaleina ja harmaat usmalavat laaksoista oli haihtuneet ilmaan.

Mikko Lihvonen, Peltolan isäntä, se oli Juken rippikoulutoveri, ja oli pysynyt aina hyvänä ystävänä. Hän oli toimittanut Juken tohtorin tutkintoon Suvannon kaupunkiin. Sen tehtyään tuli nyt rakennukselle ja näkyi olevan miehille asiampaa asiaa sanottavana. Pitkällisen keuhkotaudin kalvistamat tuhkan harmaat lyhytpartaiset kasvot olivat hartaan, oikein rukoilevan näköiset ja pää hieman vinosti kallellaan vasemalle korvalliselle.

Uuden Hellbergin luokse hän nyt asettui. Mutta samassa lakkasi kaikkien miesten kirveet kapsamasta ja kokoutuivat Lihvosen ja Uuden Hellbergin ympärille rakennuksen seinähirsille istumaan kuni varikset aidalle syksyisen toukopellon vaiheella, korvat terotettuina, mitä nyt kuuluu. Ja moni aavisti, että Juken kuoleman sanoma piilee nyt Mikon raskaasti hengittävässä rinnassa.

Puhalteli nyt Mikko muutamia ahtaasti vinkuvia huokauksia, pani päänsä enemmän kallelleen ja hampaansa asetti niin, että sanat saivat kauniisti sissahtavan soinnun ja alkoi:

»Tuo Jumala, se on viisas, se on viisas. Se on viisautta ja miehuutta täynnä. Se on pitkämielinen, hurskas ja vakaa. Mutta sen pyydyksestä ei karkaa otus.»

»Kyllä, kyllä, ei karkaa sen pyydyksestä otus, ei karkaa», vakuutti Uusi Hellberg, päätään nyökyttäen ja yhtä hartaalla painolla kuin Mikkokin.

»Tuo Vaaralan Antti», jatkoi Mikko, »on tehnyt osansa jo pahaa.»

»Se on tehnyt, se on tehnyt», toisti taas Uusi Hellberg, nyökäyttäen päätään.

»Synti aikansa menestyy», jatkoi Mikko. »Aikansa menestyy ... aikansa menestyy, mutta viimein se pudottaa selästään. Ja se pudottaa korkeammalta kuin luudan päältä lattiaan.»

»Kyllä, kyllä. Se on totta, se on totta», vakuutti Uusi Hellberg.

»On luultu, että tuolla Antilla menestyy ikänsä», lisäsi yhä Mikko. »Se sieluton hävitti näiltä langoiltaan talon. Saatti ihmiset tuonne maailmalle, kuin suden poikaset. Ei auttanut laki eikä oikeus. Nyt pieksi, rusikoi ja raiskasi tuon Juken vaivaisen omiksi. Mutta Jumalan kiitos, se oli viimeinen paha teko... Jo tarttui nyt.»

»Jo tarttui, jo tarttui nyt ja pysyy nyt kissa selässä», toisti Uusi Hellberg.

Mikko puhalteli taas useita tiukkoja huokauksia. Mutta asetti taas kuloharmaan leukansa entiseen asemaan ja alkoi:

»Olen paljon ollut vieraanamiehenä oikeudessa. Olen ollut murha-asioissa, olen ollut lapsen ruokkoasioissa, olen ollut kunnianloukkaus-asioissa. Olen ollut akkojen korentojutuissa, olen ollut semmoisissakin kuin Pekkalan piian kihlauksen purkamis-jutuissa ja kaikissa tärkeimmissä asioissa. Juuri tärkeimmissä kylän asioissa kaikissa. Ja olen tullut ymmärtämään sen kalliin valan, mikä vieraallamiehellä teetetään, että en ole puhunut liikaa. Sen vaan, minkä vala sisältää, sen vaan, juuri sen vaan. Ja sitä juuri terotan nyt teillekin, kun on varma, että tulette vieraaksimieheksi todistamaan ja ilmi antamaan kaikkia tässä Jukke raiskan, kärsivän Jukke raiskan onnettomassa asiassa.»

»Kyllä, kyllä, sen ymmärrämme, kyllä, kyllä sen ymmärrämme», vakuutti Uusi Hellberg, nyökyttäen päätään.

»Tottahan valaansa vastaan todistaa kaikki todistajat», sanoi joukossa Risto Kyllönen ja alla päin istuen vuoleskeli puikkoa.

»Ei suinkaan siellä viitsi horista joutavia ja selvähän tuo on asiakin», virkkoi joukosta Halosen Teppo. »Meitä neljänäkymmentä miestä katsoi silmillä kuin helmillä tuohon, juuri tuohon tantereelle, kun Antti löi Jukkea, hakkasi ihan kuin riihen puija, että vaara helisi vastaan tuossa. Ja Jukke ähki, parkui, kirosi ja ähelti kuin pikku Iikka tulen palavassa saunan löylyssä. Ja pökkerehti sinne ja tänne kuni kukkopoika pimeässä. Mutta Antti vaan lauvisti takalihoille kuni vierasta sikaa ja kiljui: Mene pois työstä. Nyt on viimeinen käsky. Tässä on viimeinen käsky.»

»Hyvä kai tuonlaisessa asiassa on olla vieraanamiehenä, kun noin selvästi näkee asian», lisäsi vielä joukosta Tannilan Aapeli ja nytkäytti ruumistaan vakaumuksen merkiksi.

Huokasi taas Mikko ja jatkoi: »Sitä vierasmiehen valaa ei moni ymmärrä. Siinä luetaan: Minä omantuntoni mukaan todistan ja ilmi annan kaikki, mikä voipi asialle antaa valistusta. Se kolunki siinä on, jota ei moni ymmärrä. Omantuntoni mukaan. Se siinä on paras kohta, siinä se on koko asian ydin. Omantuntoni mukaan... Ajatelkaapa sitä kohtaa... Omatunto... Se se meitä kaikkia kerran on todistamassa, Jumala varjelkoon... Omantuntoni mukaan kuuluu valassa... Niin, omantuntoni mukaan...»

»Kyllä, kyllä», kuului Uuden Hellbergin mukautus.

»Te tiedätte Antin pahuuden», jatkoi Mikko. »Miten se kalmasi ja hävitti talon langoiltaan. Miten tämäkin laitos on hänen hommastaan. Olettehan nähneet miten järjettömät luontokappaleetkin kärsivät märkinä vaahtisina kiskoessaan raskaita hirsikuormia tänne. Ja niitä lyödään vaan jos eivät jaksa vetää. Kaikista näistä hän on syypää saamaan rangaistuksensa. Ja se on todistaja, joka on oikeuden tuki ja turva. Ilman todistajaa joutuu oikeudella peukalo keskelle kämmentä. Mutta nyt niinkuin omatuntonne sanoo, ettette puhu mitään sen laista, joka Anttia puolustaa. Senhän tiedätte, ettei Jukke vie teitä Anttia puolustamaan, kuten omatuntonnekin sanoo.»

»Kyllä, kyllä, kyllä käsitämme, kyllä käsitämme. Kyllä, kyllä käsitämme. Aivan oikein käsitämme», vakuutti Uusi Hellberg, nyökyttäen päätään ja toinen silmä lupotti puoleksi kiini.

»Kyllä se niin on, kyllä se niin on, kyllä se on oikein mitä isäntä sanoo, kyllä se on oikein», kuului miesjoukosta varmat vakuutukset.

Kauvan keskusteli siitä vielä miehet, miten hirmuista olisi, jos ei tuommoinen pahantekijä saisi rangaistustaan. Ja aivan oikealta tuntui että todistajana ollessa ei saa puhua muuta kuin sitä mikä puolustaa Jukkea. Muutoin jos todistettaisiin Juken rikoksia Anttia vastaan, niin voisi oikeus joutua tasapainoon ja asia menisi vaan akoille. Ja sitten Antti pääsisi irti ja kukatiesi jälkimmäinen villitys tulisi pahemmaksi ensimmäistä. Sitä paitsi, onhan soma nähdä miten mies raudoissa kalisee. Miten kruunun kihlakalut miehen käsissä napottavat. Miten se uopea sankari lähtee nöyrästi vankikuljettajan mukaan.

Ai, ai, miten hauskaa... Silloin on Antilla toista kuin täällä annellessa meille kaikuvia käskyjään ja viittoessa mittakepillään. Ai, ai, miten hauska. Joutuisi se päivä jo heti, innottelivat miehet ja hykertelivät käsiään.

»Kyllä sen näette, kyllä näette miehen raudoissa. Kyllä näette kunhan Jukke kotiutuu kaupunkimatkaltaan», vakuuttelivat Mikko Lihvonen ja Uusi Hellberg ja päättivät, että kahdeksitoista vuodeksi se Antti kaikkein vähintään tuomitaan, jos ei iäksi. Mutta voipi se mennä iäksi.

»Kahdeksitoista vuodeksi!» huudahti Halosen Teppo. »Kylläpä, kylläpä kerkiää sydän lauhtua. Olikin äsken täysi kuni Piiraisen Kaisan massi. Mutta Jukke otti selkäänsä. Otti kuin poika.»

»Otti kuin poika», toisti Rinteelän Sipo, päätään punaltaen. »Otti kuin poika eikä ollut mies linnun luista, kun ei jo jalkotallukaksi joutunut siinä leikissä. Mies vaan kävellä toppuroi, vaikka pää oli verissä kuni karhun repimä ja korva repaleina kuni ylimmäisen papin palvelijalla.»

»Jukke kiemuroi kuin makkara kattilassa» -- keskeytti Timolan Salu -- »niin toinen ei muuta kuin ruotasi selkäpuolen päällimmäiseksi ja laski kuin laudan veistäjä, että metsä raikui ja kenttä tömisi.»

»Juhlallinen kylpy, juhlallinen kylpy. Täytyy sanoa, että juhlallinen kylpy», vakuutti Kerilän Jaska. »Monen täytyy ottaa selkäänsä metsän syvyydessä ainoastaan nähdessä neljän silmän. Meitä kolmekymmentä ja seitsemän naamaa katselimme täältä pyhästä korkeudestamme alas kärsivään ihmiskuntaan kuin pulliaishaukat syksy-iltana viirin tangosta. Mutta rietas olisi sentään perinyt Juken, jos ei Antti olisi itsestään heittänyt siteiksi vanhaa henkeä ja päästänyt vielä hynttäilemään omine jalkoineen tämän elämän tietä.»

»Sen minäkin sanon», todisti Lehto Pekka, »että Antin armosta elää Jukke vielä tänä hetkenä. Meistä ei olisi koskaan heltinyt Jukelle apua. Sydämmet pamppailivat ja läkättivät kuin Pekka Retusen laukun kieli, juostessa Piilimäkeä alas karhua pakoon.»

»Ja hyvä että pysyimme alallamme», lisäsi Lanton Niilo. »Jos olisimme mielineet lähestyä sitä sadetta, niin emme olisi tervein nahoin palanneet. Ei ole hyvä hillitä aseellista miestä, joka on unohtanut lait ja asetukset ja hurjistunut koston työhön, viikkokausia valmistetun ja kätketyn koston työhön. Onpa Jukke itse koonnut nuo tappurat, jotka nyt paloivat. Ja nuolkoon nyt koira itse haavansa.»

»Sen minäkin sanon», vakuutti vähäpuheinen Niilo Pekonen ja alkoi kaperrella työtään.

Uusi Hellberg ja Mikko Lihvonen kuulivat, että on vielä joukossa, jotka puolustelevat Anttia enemmän tai vähemmän. Niin tahtoivat nyt lopettaa yleisen puheen. Mutta Uusi Hellberg kuiskaten lupasi Lihvoselle, että hän pitää siitä huolen, että kaikki tulevat vaikuttamaan Juken hyväksi.

Mikko Lihvonen laskeutui rakennukselta alas, lähti astua kaarittamaan kotiinsa. Mielessä lauhkea lienne, mutta rintaa kahlehti tauti leppymätön.

Rakennuksellakin rupesi kirves toisensa perästä kalkahtelemaan, mutta monen miehen mielessä tuntui kaipio kun ei näkynyt Anttia tulevaksi rakennukselle. Ja silmät pätivät Vaaralaan päin milloin näkyisi Antti pitkävartisine saappaineen pieni reunusniekka turkki päällään reippaana laskeutuvan alas rinteen metsänvarjoista tietä.

XXXII.

Jukke tohtorin tutkinnossa.

Jukke surkeasti voihkaen oli saanut kaikki vaivansa kerrotuksi tohtorille. Oli kolmasti kaatua rojahtanutkin tohtorin huoneessa, silmiään pahasti väännellen ja hampaitaan kirautellen älissyt kuin teurastettava vasikka. Siitä aina tointunut kertoilemaan vanhoja ja nykyisiä tapahtumia ja taas sekaisin nykyisiä sekä vanhoja.

Vähäpuheinen, ylpeä tohtori, joka oli nähnyt ennenkin kujeilijoita, katseli nyt haavat, jotka eivät olleet vielä kerinneet ajettua eikä tuskittua. Sanan puhumatta kirjoitti todistuksen, pisti sen vapisevaan ja kipeästi voihkavan Juken käteen ja virkkoi:

»Kymmenen markkaa.» Jukke osotti kumppalilleen -- joka häntä muka talutti ja hallitsi -- taskuaan, josta tämä kaivoi rahan, antoi sen tohtorin valkoiseen käteen ja lähti taluttamaan Jukkea pois, ettei enää neljättä kertaa kerkeäisi eikä tarvitseisi pyörtyä.