Chapter 13

Tästä hän näki Antin aikeet ja näki, ettei Antti aio hänelle antaa rahaa enää koskaan. Ja ne sanat, että hänen ohjaksensa ovat sidotut kantoon ja hänen isännyytensä päivät ovat luetut, kaivelivat Jukkea enimmän ja panivat oikein vapisemaan. Hän ei päässyt Taipaleen Jörkin kanssa hevoskauppaan. Eloja hän saisi velaksi sen päähän, että kun Antti tulee kotiin, niin sitten maksetaan. Vaan rahasta rahaa, sitä ei antanut kukaan, ei Kopolan ukkokaan.

Tosin siellä Lahnasjärvellä oli ukko Koposen laskun mukaan kymmenen tyttöä, joita nyt ei luultavasti tänä kesänä kaikkia viedä. Mutta kerityssä ei olisi kerkiämistä. Ja paremmin olisi vara valita, kun aikanaan joutuisi.

Nyt ei ollut Jukella muuta keinoa kuin täytyi ruveta Hannalle hyväksi, että Hanna rupeaisi Antilta houkuttelemaan rahaa ja lähettämään kotiin jo heti edes puolisenkaan tuhatta.

Hanna hymyili itsekseen, että nyt sinä kettu olet kuitenkin käpylaudassa, mutta kylmästi ja ivallisesti kuitenkin nykäsi että »Rommakkoonko sinä veisit ne rahat, kun saisit?» Tuo sana pisti Jukkeen kuin olisi puukolla vihlonut, hänen kasvonsa punasteli, hän ravisteli päätään ja tuntui, että pitäisi nyt taas sanoa, että »minä isäntä olen». Mutta ei se tuntunut nyt sopivan ohjelmaan. Hän tekeytyi vaan lauhkeaksi ja tuumaili: »Tuota, kyllä minä Rommakon velasta huolen pidän.» Ja rupesi kertoilemaan: Tässä on nyt äärettömän tärkeitä töitä teetettävänä, työmiesten palkoiksi tarvitaan rahaa. Tässä on suuri huoli isännällä, ennenkun saadaan kaikki asiat jälilleen. Muistutti miten hänellä on hirveän paha mieli siitä ruunikon kuolemasta, ettei tahdo öissä tulla unta silmään. Miten se hänen mieltään painaa, kun silloin markkinoilta tultua oli niin huoleton, ettei hoitanut itse sitä ruunikkoa, ettei olisi saanut liiaksi vettä. Miten hän ei saa rauhaa ennen kuin saa Antille nimikoksi laittaa samanlaisen hevosen. Miten hänellä on jo Taipaleen Jörkin kanssa valmis kauppa, ettei puutu muuta kuin rahaa. Että nyt kun Antti lähettää vaan puolen tuhatta markkaa, niin saa nähdä, että ensi syksynä on tallissa samanlainen hevonen kuin ruunikkokin. Ja miten kaikki asiat pääsevät käymään kuni öljyssä, kunhan vaan saadaan edes puolikaan tuhatta markkaa rahaa.

Hanna lupasi vasta sitten, kun Antti tulee kotiin, esittää rahojen antamista Jukelle. Mutta samassa ajatteli toista. Ajatteli, että Juken täytyy muuttaa nahkansa ja tulla toiseksi mieheksi, ennenkun hänen näppiinsä rahat pantaisiin...

Jukke oli nyt koko kesän hyvä Hannalle ja Hannan lapsille. Ei koskaan kieltänyt lapsilta ruokaa eikä muuta toimeentuloa. Ja mieli oli kiinnitetty Lahnasjärven neitosiin. Oli kait se kuitenkin totta, että niitä on kymmenen, että niitä on jälellä vielä ensi talvenakin. Ja tällä välin kyllä kerkiää kasvotkin enemmän punakoitua ja ruumiskin lihoa täyteläisemmäksi ja muutenkin taipua isännän ryhdille -- arveli itsekseen Jukke ja heitti mielestäänkin Lahnasjärvellä käynnin tulevaan talveen. Mutta usein meni aina rekihuoneeseen istumaan uuteen komeaan rekeensä. Istui reen oikeanpuoliseen laitaan. Hymyillen katseli sivulleen ja kuvitteli mielessään, miten tuossa tulevana talvena Lahnasjärven punaposkinen, mustatukkainen ja sinisilmäinen neiti istuu ja kainosti katselee muhkeaa Vaaralan isäntää tähän viereensä, koska Taipaleen Jörkiltä ostettu liinakko juosta holpottelee Rajamäen metsäisiä taipaleita. Ja miten se siirtää kätensä lähelle, josta hän ottaa käteensä ja lämpimällä, pehmoisella kädellään puristaa sitä, puristaa kauvan. Hellittää väliin vähän ja puristaa taas. Ja toisella kädellään hoitaa ohjaksia. Siitä hän viimein puhkiaa puhumaan sydämmensä syvimmistä salaisuuksista, sen rikkauksista, sen tunteikkaista mielen ylennyksistä, sen tähän asti salatuista kokemuksista nuoruuden maailmassa, sen vakaantuneesta, murtumattomasta rakkaudesta luoma-päivänä valittua aviosiippaa kohtaan, siitä, miten ensimmäinen silmäys todisti povessa, että »sinä olet se ennen maailman luomista valittu osani. Juuri sinä olet se, jonka kanssa on jo aikojen alussa elämän tieosa pantu yhteiseksi.»

Otti taskustaan pyöreän peilinsä, johon aina katsoi, miten se lihominen edistyy. »No, jopa sitä sentään on jotenkin, kunhan syksyllä joutuu uutisperunat ja lehmät tulevat nurmiin ja lypsävät kermaisempaa maitoa, niin kyllä tulee hyvä. Aivan hyvä.»

Näissä mietteissään ja toiveissaan vietti Jukke kesän ja koetti kaikkia työmiehiä pitää mielissään, että ne kutsuisivat häntä isännäksi ja kiittäisivät aina Lahnasjärvelle asti kuulumaan.

XXIII.

Antti pyytää eroa.

Joulukuu oli jo käsissä, kun Antti vasta kotiutui. Työansioistaan ja tarukokoelmistaan oli saanut rahaa, että oli päälle parin tuhannen. Näillä hän nyt aikoi maksaa Vaaralan ukkovainaan velat ja pyytää eroa perheeseen, jakoa tavaraan. Ja vaikka hän näki, että on talouden asiat niin nurin, että elot ovat mitatut työmiesten palkoista ja toisia työmiehiä oli kymmenittäin, joille vielä piti mitata, jos hän ei rahalla maksaisi, niin hammasta purren puristi poveensa sitä mielen kauhua, mikä tahtoi purkautua ulos, ja koetti sävyisästi ruveta tuumimaan Juken ja Topiaksen kanssa erosta.

Muistutti vanhaa sananlaskua, että »sukea on sovinnon poski», että erotaan sovinnossa.

Mutta Jukke vaan tahtoi pyöritellä, että hän saisi haltuunsa Antin rahat ja kertoili, miten hän nyt juuri on saanut työt kaikki jälilleen, miten ukkovainaan jäleltä on moni kohta ollut korjattava, miten tuo kärrytiekin tuohon Pihkamäen välille oli tarpeellinen, että pääsee kärrillä taloon, miten tässä nyt on täytynyt kestää ja kertoili, miten tarkasti hän on elojakin pitänyt, vaan ne kuluvat sentään; ja kun vuosikin tuli nalosampi kuin ennen, niin vähäänhän ne vähät kuuluvat ja että hän nyt tarvitsee saada rahaa runsaammalta kerrassaan.

Antti ei ottanut korvaansakaan noita Juken laskettelemisia, sanoi vaan, että »Minä panen rahat asiaan omasta kädestäni.»

Tästä ei Jukke heltynyt, vaan enemmän innostui kertomaan, minkälainen isäntä hän on, miten työmiehetkin hänestä pitävät ja miten kyläläisetkin kehuvat häntä, miten hänellä on ihan syntymäluontainen taipumus isännäksi eikä tahtonut antautua erosta puhumaan.

Antti ei voinut kuunnella Juken selitystä, kääntyi katselemaan ulos laajaan avaruuteen, jossa lähellä vuorien harjoja alakuloisesti säteillen kulki joulukuun vaisu aurinko ja hortunut luonto nukkui talvikehdossaan.

Mutta viimein, kun Jukke oli kylläkseen asti lasketellut esityksiään, kääntyi Antti ja muistutti taas erosta, että mitenkä ruvettaisiin eroamaan sovinnossa.

Mutta Jukke ja Topias muistuttivat sovinto-välikirjasta, jonka mukaan kaikki talon yhteiset velat ovat maksettavat yhteisesti, mutta vaativat että ennen kaikkia on Antin maksettava työmiesten palkat. Kun he ovat talon töitä kotona toimittaneet, niin Antin oli maksettava syrjäisten työmiesten palkat. Kiven kovaan siis kieltäytyivät taipumasta eroon, ennenkun niin on tehty.

Antti jäi miettimään, miten on paras. Mutta sai tietää, että niitä työmiesten palkkoja on niin paljon, että hän ei voi niitä maksaa eikä tuntunut ollenkaan oikealtakaan, että hän ne kaikki maksaisi. Niin lunasti kaikki ukkovainaan velkakirjat. Sitten haastatti lankonsa erosta oikeuteen ja oikeudessa siihen välikirjassa näkyvään sopimukseen nähden pyysi eroa, kun nyt ovat perikunnan yhteiset velat maksettu.

Mutta oikeus tulkitsi sopimuksen siten, että ovat kaikki nekin velat maksettavat, mitä kukin talousosakkaista on taloa hallitessa tehnyt, ja niin tuomittiin kaikki pysymään yhtenä talona niin kauvan kuin pesä on aivan velaton, ja sitä paitsi kaikki saaliit ovat yhteisiä niin kauvan.

Ei koskaan ollut ennen Antin mieli niin mustunut kuin nyt. Ei näkynyt mitään tietä pelastamaan perheolojaan Vaaralan orjuudesta.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran palvelusmatkoille täytyy lähteä ja jättää talo näitten isäntien huostaan. Koska on elohinkalot tyhjät, että elo on ostossa koko vuodeksi, niin on aivan mahdoton ensi syksynäkään maksaa kaikkia velkoja ja toisena vuotena on vielä mahdottomampi. Ja nyt kun ovat rahat menneet joka penni vanhoihin ukko-vainaan velkoihin, niin jos jäisi kotiin, niin ei voi maksaa. Jos lähtee tienaamaan, niin ei voi maksaa. »Voi minua onnettomista onnettominta», huokasi Antti kipeästi hampaitaan kirauttaen palatessaan käräjistä ja ajatellessaan sen tuomion painoa. Ei voinut tulla sinä iltana kotiin. Talvisen yön käveli synkän korven helmassa, etsien sieltä sydämmelleen lievitystä, vaan se pysyi yhtä synkkänä kuni pilvien käärimä korven yökin. Tuntui kuni haamu manalasta kerjuusauvaa käteen ojentaisi varaksi vanhuuden voimattomille päiville...

Mutta Jukke hykerteli käsiään riemusta ja hyvästä mielestä, levottomana vietti yönsä käyskellen Vaaralan kartanon vaiheella ja miettien, miten hän nyt laittaa kaikkea, mitä ikänä osaa vaan, niin tulevana syksynä täytyy Antin maksaa. Sittenkun ne Antti maksaa ja eroaa, niin sitten hän tuopi Lahnasjärveltä rikkaan komean emännän tähän valmiiseen taloon. Sen perintörahoilla erottaa toiset osakkaat. No, nyt se vasta on oikein äänellään! Ei luulisi onnenkaan osaavan laittaa niin lautasiaan myöten menemään. Oikein teki mieli huutamaan paljaasta ilosta.

Antin mieli pysyi mustana ja synkkänä kuni syksyinen yö. Ei hän enää monta päivää viihtynyt kotona. Ei koti kodilta tuntunut.

Isänmaan liesi kuitenkin häntä lämmitti, valaisi, viihdytti ja rauhoitti.

XXIV.

Antti epätoivon vaiheella.

Helmikuun kireänä pakkaspäivänä, koska lumen pinta kiilui täynnä pakkasen silmiä ja metsä oli lymyssä raskaan huudetaakan alla, käänti suksensa Antti pohjoista kohti ja virkkoi Hannalle ja lapsille: »Jääkää Jumalan haltuun», tunsi kuumain kyynelten pitävän tietään kasvoja alas, mutta pakkasviima kylmi ne heti ja teki niistä pieniä puraita lyhköseen partaan ja turkin rintakaulukseen.

Pitkän tuokion hiihdettyään, hän seisahti suksillaan, karisteli puraita leuvastaan ja turkkinsa rintakauluksesta ja pyyhki hikeä otsastaan. Tunsi olevansa irti kaikesta ja melkein orpo. Ainoastaan hieno säije kiinnitti häntä kotiin. Mutta tuon kodon ympäryskehto oli niin kamalasti muutteleva, että sekin viimeinen säije tuntui katkeavan.

Tuo pelko säikähdytti Anttia ja pani vapisemaan joka jäsenen. Uusi kyyneltulva purkautui ja sydämmensä pohjasta huokasi: »Eihän toki. Eihän toki.»

Kyyneleet kuitenkin puhdistivat sydäntä niin paljon, että perhe tuosta kodon myrskyistä kohosi kuni sumusta. Siihen sumun mustaan yöhön kätkeytyi ja hukkui kaikki. Mutta rakkauden kultainen side jäi näkyviin ja palkitsi kaiken muun...

Sillä matkallaan oli Antti kesätöissäänkin pohjolassa tukkipäällikkönä ja tuli vasta kotiin Marraskuun lopussa, kuten tavallisesti ennenkin.

Jukke oli tällä aikana kulkenut useita kertoja Lahnasjärvellä kosimassa rikkaita tyttöjä. Mutta sen sijaan, että olisi hän saanut kihlatuksi morsiamen, oli hän saanut itseensä »maailmantaudin», joka hänestä tarttui Topiakseenkin. Nämä veljekset nyt makasivat siinä taudissa vuoteen omina, kun Antti tuli kotiin.

Antti toivoi, että Jumala on ne nyt taivuttava sovinnossa eroamaan. Ja byvittääkseen niitä antoi niille rahaa, että pääsivät lääkärin hoitoon Suvannon kaupunkiin.

Siellä ne viipyivät kuukauden, jolloin sitten jouluksi tulivat kotiin viimeistä parantelemaan kotonaan.

Nyt Antti tahtoi sovintoeroa, vaan siihen Jukke ja Topias vastasivat: »Ei, kun ei. Sen saat kerralla uskoa, että ei ennenkun olet maksanut kaikki velat» ja viittasivat entiseen tuomioon.

Nyt oli velkoja jo niin paljon, ettei Antti voinut niitä mitenkään maksaa. Ja sen sijaan kuin Antti toivoi, että tauti olisi Juken ja Topiaksen sydäntä puhdistanut, oli entinen saastaisuus kohonnut pinnalle, käärinyt kapaloonsa koko sydammen ja tukehduttanut sydämmessä kaiken hyvän. Tunteminen hyvää lähimmäisestään ja itsestään sekä puhuminen hyvää lähimmäisestään ja itsestään oli heille aivan mahdoton; joten kaikki puheet kaikissa tiloissa olivat vaan mitä inhoittavimpia ja rivoimpia.

Nyt tunsi Antti kaikkine perheineen olevan ikäänkuin haudattu lokaiseen hautaan, josta nouseminen itseään saastuttamatta näytti mahdottomalta.

Jos itse voikin tukkia korvansa kaikelle tuolle roskalle, niin viattomain lasten herkät korvat olivat auki. Jota aina kuulivat, niin alkoi se kuulua somalta. Ja lapset ennen pitkää alkoivat kertoa Juken ja Topiaksen hävyttömiä sanoja, vaikkapa niitten merkitystä eivät ymmärtäneetkään.

Tuo kuuleminen lastensa suusta kävi isän läpi kuni kylmä virta ja jäähmetytti sen kokonaan. »Kuka kiertää helvetin?» huokasi hän epätoivoisesti tätä nähdessään ja kuullessaan.

Hän koetti miettiä keinoja, miten saada lapsensa pois Juken ja Topiaksen parista, mutta ei löytänyt keinoja.

Jos ne laittaisi johonkin taloon ja hoitaisi sinne omilla rahoillaan, mietti ja ajatteli hän, niin sekin on mahdotonta. Sillä Jukke ja Topias sillä lainvoiman voittaneella tuomiolla pakottaa pysymään yhdessä ja panemaan rahansa talon yhteiseksi. Jos rahansa panisikin talon asioihin, niin ei sekään pelasta. Sillä velkaa on niin paljon, että rahat menevät kuni suola suureen mereen. »Kuka kiertää helvetin?» huokasi taas Antti ja levottomana käyskeli monta päivää kuni aituukseen salvattu elukka, etsien veräjää tai heikkoa kohtaa aidassa, josta hän pääsisi omalle syntymälaitumelleen. Mutta ei löytänyt ei veräjää ei heikkoa paikkaa aidassa. Kaikki näytti olevan kuni uhasta aidattua.

Lapsien kohtalo ei lähtenyt mielestä, ei lievennyt, vaikka katsoi mihin päin.

Oli Tammikuun iltahetki. Nousevan myrskyn vihainen tuuli ravisteli pensaita, ravisteli kummun huudehuntuisia kuusia ja kiskoi niistä mukaansa kuuran kiteitä, jotka usvana pölisten pyörteisinä laumoina kiirehtivät viidakon helmaan.

Myrsky oli syntymässä ulkona. Samanlaisen tunsi nousevan Antti sielussaan.

Viikkokausia kestänyt raskas mieli pyrki sydämmestä ulos jotakin tietä. Sillä kyynelten tietä ei enää se päässyt. Kyyneltä ei enää tullut silmään.

Järkensä tunsi jähmettyvän. Ei voinut ajatella mitään, ei tuntea mitään, ei puhella mitään, ei rakastaa mitään. Ainoastaan vihata hän voi.

Elämä oli kokonaan kuni sammunut. Hämärtyvä sumuinen illankuhja vaikutti mieleen hämärryttävästi ja mustensi viimeisenkin elämän valon.

Hän muisti erään kokeneen miehen sanoneen, että jaloudesta hulluuteen on vaan yksi askel... Tämän muistettuaan Antti epätoivoisesti huudahti: »Enkö saisi astua sitä askelta... Ah, enkö...» Ja toivon lohduttavan voiman tunsi virtailevan suonissaan.

Monta kertaa onnellisempana itseään katseli hän niitä mielettömiä ihmisiä, joilla ei ole mitään ajatusta, ei mitään tunnetta. Ei tietoa elämästä, ei kuolemasta, ei pahasta, ei hyvästä, ei Jumalasta, ei perkeleestä, ei ajasta, ei iankaikkisuudesta. He ovat saaneet armon siirtyä pois näitä kaikkia näkemästä ja tuntemasta...

Tätä siirtymistä toivoi nyt Antti sydämmensä pohjasta. Mutta ennen kaikkea olisi tahtonut nähdä jonkun ukkosen salaman sytyttävän tuon kirotun Vaaralan tuleen ja yhdellä leimauksella polttavan tulena taivaalle ihan juuriaan myöten, ettei jäisi ei rikkaa ristiin.

Tästä pienestä aatteen viittauksesta liikahti Antin mieli eri alalle ja syntyi koko pitkä sarja ajatuksia. Ja mielikuvitus loi siitä koko juhlallisen näytelmän. Mitä enemmän hän ajatteli mahdolliseksi sitä tapausta, että ukkosen salama sytyttäisi Vaaralan, sitä todellisemman näköiseksi selvesi sen tapauksen vaikuttava puoli. Hän ihan näki ne kohisevat tulipatsaat, jotka hillittömässä raivossa riehuen syöksyilivät siintävään korkeuteen, tupruuttaen tervamustaa savua ja riuhtoen kokonaisia kekäleitä mukaansa. Liekkien hurjissa pyörteissä kohosivat ilmaan, mutta sieltä humisten viskautuivat matkan päässä alas.

Tämän vaiheella hän näki Juken taudin pahkottamine kasvoineen hätäisenä pöllistelevän ja juosta pökkerehtävän sinne tänne, väliin kirkuvan hätäisen epämääräisiä sanoja. Tätä vastaan hän itse katseli mitä rauhallisemmin niitä järisyttävän kamalia, mutta verrattoman hauskoja vasta siintävässä korkeudessa sammuvia liekkiouruja. Tuntien rinnassaan riemuisia liehauksia, että haihtuupa nyt maailmantauti Vaaralasta, haihtuu sen nurkista ainainen sydäntä ellosteleva, inhoa herättävä taudin rohtojen vinkerä katku. Haihtuu ainiaksi, ainiaksi, ainiaksi...

Näki hän tuskin palosta pelastuneen lehmikarjan pötkyssä hännin laukkailevan vainiolla ja väliin aina yhteen ryhmään seisattuvan pystyssä korvin katsomaan sitä hirmuista näkyä, siitä taas kamalasti suhahtavan sieramiinsa, siitä taas pölähtävän laukkailemaan kiilivässä kimmassa siksi, kunnes taas seisoivat kylki kylkeen kiini ja terottivat korvansa ja silmänsä kohti jyrisevää paloa. Näkipä parin hevosiakin korskuen laukata vihlasevan vainioitten perille metsäin rinteeseen, jossa vasta pyörähtivät hätäisin silmin katsomaan takansa, josta taas potaltivat metsään että kellojen räikinä vaan kuului tömisevästä metsästä. Näki salamia räiskyttelevän ja ankarasti jyrähtelevän ukkospilven käärivän savenharmaaseen huntuun koko tienoon. Kuuli kohisevan sateen maata jyristäen lähenevän, joka pienessä tuokiossa tukahdutti sen hurjana riehuvan palon suhiseviksi kekäleiksi. Niitten vaiheella hurjina aaveina näki käyskelevän epätoivossaan tuskittelevat ihmiset, mutta kuitenkin pakenevan etsimään sateen suojaa palamatta jääneessä lautakattoisessa riihiladossa. Ainoastaan Juken näki pöllistelevän huuhkaimen silmillään niitä ruskean tuhkan peittämiä uuniraunioita ja suhisevia kekäleitä, murenneita muodottomia kivijalkoja, joilla äsken seisoi vielä rakennukset, mutta nyt vaan muutamia lapiollisia tuhkaa ja märkiä sysiä. Näki hän välähtävän salaman, kuuli jyrähtävän pilvessä ukkosen, tunsi kiihtyvän yhä tuulen ja rankkenevan sateen. Mutta Juken, eräs kuonaiseksi palanut sarantorauta kädessään, näki hän yhä kaahkailevan raunioitten vaiheella eikä tajuavan mitään siitä lätisevästä sateesta, joka valoi kuni ämpäristä eikä siitä kaatavasta tuulesta, joka seurasi ankaraa pilveä.

Tuo mielikuvituksen luoma mahdollisuus oli kuin selvää merkillistä unta, jonka toteutumisesta voisi olla aivan varma. Kysymys vaan, että miten se toteutuu.

Mutta Antti nähdessä tuota mielikuvituksen loitsimaa paloa ja syventyessä sen armottomaan vaikutukseen, keräytyivät hänen ympärilleen turvattomat lapset etsimään suojaansa kuni puun juurella lähetessä kohisevan sateen.

Mutta samassa vetäytyi esiin kuni kätköstään ajatus:

Lapsille on perustettava kansakoulu.

Tästä ajatuksesta syntyi toinen satumaailma, toinen se ihmeellinen palo. Mutta tämä ei haihtunut kuin uni. Vaan voittamattomalla mahdilla rupesi tunkeutumaan todellisuuteen ja yksi kaksi voitti alleen sielun, voitti tahdon, voitti sydammen. Eikä ennen päästänyt rauhaan, ennenkun oli päätös valmis, että perustetaan kansakoulu säilyttämään lapsia sortumasta siihen likahautaan, minkä partaalla ne nyt ovat kotona, ja kasvattamaan niitä elämää varten, sillä aikana kuin veloista syntynyt ukkospilvi salamoillaan sytyttää ja hävittää yhteisen kodin...

Antti päätti nyt jättää Vaaralan aivan Juken valtaan. Ei ajatellut katsoa päin, ei perin. Pysyköön se Juken hommilla pystyssä vähän tai kauvan. Ja aikoi siis Antti perustaa omille ja kylänsä lapsille kansakoulun ja antaa sille mitä hänellä on.

Suurena voittona katseli nyt Antti kotirettelöitä, joiden tuottama oli tämä kansakoulu-aije. Sillä jos koti olisi ollut onnellinen, ei koskaan olisi pälkähtänyt päähän kansakoulu-aijetta.

Totinen pyhälle tuntuva ilo elämän voitosta täytti nyt Antin sydammen. Ja kammarinsa akkunasta katsellessaan talvisen myrskyn huuhtomaan ilmaan ihastuneena huudahti: Oi suuri Jumala, ole kiitetty. Joka annoit minulle kokonaisen sydammen, että voin iloita, voin surra, voin elää, voin kuolla... Hän muisti Daavidin sydämmelliset sanat: »Hän kätkee pyhäinsä sielut jumalattomain käsistä ja vanhurskaille koittaa valkeus ja ilo hurskaille sydämmille...»

XXV.

Jukke näyttelee velkakirjoja.

Kului päiviä, viikkoa kolminen, kun kansakoulu oli olemassa kylän keskellä, päivään kaltevalla rinteellä. Kun opettajaneiti päästi oppilaansa aina välitunnille, niin kymmenittäin näkyi punaposkisia nuorukaisia suksillaan ja kelkoillaan kiitävän mäkeä alas. Tuokion perästä rinnakkain hiihtäen ja kelkkojaan työnnellen hauskan kanssapuheen kestäessä palailivat takaisin sekä rakentelivat hyppyriä ja teiskuja alasmenoladulleen. Kello kun soi, niin silloin tuli kilpa, kuka ensimmäiseksi joutuu paikalleen. Mutta tullessaan ei kuitenkaan unohdettu jättämättä suksiaan ja keikkojaan lähtevään asemaan. Ja taas kun tunti oli mennyt ja lupa tullut lähteä, niin silloin kirkastui kaikkien kasvot, usahtivat kuni pulmuset pälvestä ja yksi humahdus kuului kuin olivat ulkona ja yksi huokasu vaan, niin taas näkyi lettinään hilpeitä nuorukaisia luistavan alas mäkeen kuni tuulispään ajamina. Siellä joukossa Manti, Matti ja Kaisukin.

Tätä katseli nyt mielihyvällä Antti.

Nyt oli Antilla koulu ja koulu vaan elämän palkkana, sitä hän hoiti kuni lintu poikasarjaansa, metsän varjoiseen pesäänsä kantaen niille ruokaa; jos ei likeltä saanut, niin etsi kaukaa eikä tyhjänä tullut koskaan.

Rahojaan ei koskaan Antti enää antanut Vaaralan talouteen kuin ainoastaan Hannan kipeimpiin tarpeisiin. Mutta kouluun hän antoi kaikki, mitä hänellä oli.

Jukke ei uskonut, että Antti antaisi hävitä sen yhteisen talouden, vaan luuli, että Antti kokoaa rahoja, sitten kerralla maksaakseen kaikki velat ja päästäkseen siten erilleen. Niin nyt hän teki uhasta velkaa, siinä ajatuksessa, että Antti kun ryhtyy maksamaan, ei jaksaisi kaikkia maksaa, että jäisi vielä kiini. Tai jos ei rupeaisi maksamaan, niin sen tuomion voimalla pakotetaan antamaan rahansa taloon.

Tätä tuomiota piti Jukke passinaan aina velkaa saadessaan ja selitti velan antajille, miten se Antti pakotetaan antamaan rahansa taloon, joilla tämä velka aivan silloin ja silloin, juuri sinä päivänä, maksetaan. Ja uskotteli miten Antilla on rahaa jo kolme tai neljäkin tuhatta kasassa, vaan se kokoaa niitä siksi, kunnes hän maksaa kerralla kaikki velat, niinkuin sen täytyykin tehdä, ennenkun pääsee erilleen. Siihenhän on jo valmis tuomio, siitä ei pääse mihinkään, sen täytyy, sen täytyy maksaa kaikki. Siitä ei pääse puuhun ei pitkään. Sen täytyy.

Kauppias Frants oli Suvannon kaupungissa mies, johon kaikki turvautuivat, aina silloin kun ei muualta saanut velkaa pitemmäksi aikaa. Hän oli hyväsydämminen mies ja tahtoi auttaa, kun kuuli olevan tositarpeen.

Tämän puoleen kääntyi nyt Jukke, kun muut alkoivat kyllästellä antamasta. Sieltä hän sai aina mielellään velkaa, minkä verran milloinkin tarvitsi, milloin kuormallisen tavaraa tai kaksi, aina sen mukaan kuin tarvitsi.

Muut velkamiehet alkoivat ikävöidä maksua eikä alkaneet uskoa Juken selityksiä, että Antti tulisi maksamaan, ei sitäkään kihlakunnan tuomiota, joka pakottaa Antin maksamaan kaikki velat. Alkoivat vaatia lain kautta Jukelta saamisiaan.

Nyt meni Jukke kerrassaan suuremman asian kanssa kauppias Frantsin pakinaan. Nyt kertoili taas aivan alusta alkaen kaikki taloussuhteet Antin kesken. Kertoili, miten Antilla on nyt kohtsillään, aivan nyt ihan kohta, muutaman parin kuukauden perästä monen tuhannen markan saalis. Luki taas sen kihlakunnanoikeuden tuomion, oikein sormellaan viilettäen, erinomaisella painolla ne kohdat, jossa Antti pakotetaan maksamaan kaikki velat. Loistavin silmin osotti kauppiaalle, miten tämä tuomio on jo lainvoiman voittanut. Miten nyt, jos Antti ei mielellään antaisi kaikkia rahojaan, niin voidaan pakottaa häntä siihen.

Nyt kun kaiken tämän oli saanut Jukke uskottavaksi, niin esitti hän asiansa, että hänen täytyy saada nyt kerrassaan seitsemän tuhatta, että pääsee kaikista muista velkojista. Ja että kaikki velka tulee yhteen paikkaan, niin se on parempi sopia aina sen yhden kanssa.

Tämän seitsemän tuhannen markan velan hän saikin, mutta sai sen muilta perittävinä, Jukelle siirrettyinä velkakirjoina.

Nyt oli Jukella suuri pakka velkakirjoja, joitten kanssa hän kulki velkamiestensä luona. Otti sen pakkansa aina povestaan loistavin silmin ja hehkuvin kasvoin, löi pöytään ja kehahti: