Chapter 10

»Niin se on, voidellen nahka lauhtuu. Vihamiehet pahuukset ne vihallaan koettavat kaikkea. Miten nyt ovat tuolle emännälle valhetelleet ja saattaneet uskomaankin. Vaan nyt kun saatiin puhua totuuden sanoja ja tuo viinilasi se teki kanssa luultavasti paljon, niin nyt se on entisellään. Voidellen nahka lauhtuu, sanotaan ja tosi se onkin».

Ukko kaatoi pikarinsa viiniä täyteen, täytti Jukenkin lasin, kalistettiin niitä ja maistettiin. Puheltiin Siiristä, kihlauksesta, Siirin perinnöstä.

Huomeniltana päätettiin laittaa oikein kihlajaiset. Ja jos vielä tulisi puhetta Juken uskottomuudesta ja muista sellaisista niinkuin esteistä, niin oli huomautettava siitä, miten Juken vanhukset olivat heränneitä ihmisiä. Miten ukko-vainaakin ihan viimmeiseen hengenvetoon rakasti körttiröijyä ja piti päällään sitä milloin vaan sillä tarkeni ja äidillä, vaikka on jo vanha ja voimaton, on vielä körttiröijy tänäkin päivänä, semmoinen mörkkipohjainen, tummaruutunen pumpuliröijy. Ja milloin vaan kylään tulee Korhosen Kusti seuroja pitämään, niin silloin nähdään ämmä körttiröijy päällä menevän seuroihin. Ja kun sieltä on tullut, niin riisuu hän heti, käärii sen hyvästi myttyyn ja pistää pussiin talteen. Niin siitäkin näkyy, miten herännyt hän on. Ja semmoisen äidin lasten on mahdoton olla uskottomia.

Kalistettiin taas lasia ja maistettiin, lisättiin pullosta ja kalistettiin ja maistettiin. Eikä unhotettu Kopolan muoriakaan, joka istui joukossa pöydän luona, kuunnellen muitten tarinoita ja hymyillen ystävällisesti.

Mutta viini alkoi tuntua tuimalta ja niin pieni seura yksitoikkoiselta markkinaelämäksi. Ukko Koponen ja Jukke päättivät siis pistäytyä kapakassa ottamassa iltasen alle karkeammat naukut. Ja siellähän muutenkin sai nähdä markinameininkiä.

Kapakka kiehui täynnä väkeä kuni muurahaiskeko. Oli siellä monta Juken tuttuakin, mikä oli tullut kellon vaihantaan, mikä saadakseen osan tuttavien harjakkaista, mikä itse ottamaan kapakan ryypyn, mikä lystikseen katsomaan sitä kapakan iloista meininkiä.

Tuttavat kun vaan näkivät Juken, niin huusivat: »Onnea kihlaukselle» ja samassa manasivat kihlajaisia. Jukke ja ukko eivät olleet sitä kuulevinaan, tungettelivat vaan läpi nuojuvain väkijoukkojen, mistä löytäisivät tyhjän pöydän, johon saisivat kutsua jonkun omituisen pullon.

Jopa yhden pöydän ympäriltä lähellä oven poskea kohosi pois muutama kellojen harjakaisten pitäjäjoukko. Sen pöydän otti nyt Jukke ja ukko Koponen ja siihen nyt Jukke tilasi ukon ehdotuksesta parasta konjakkia pullon ja kaksi lasia.

Mutta kun Juken tuttavat näkivät aikeen niin, ennenkun pullo ja lasit tuotiinkaan, kokoutuivat aivan seinäkseen pöydän ympärille tervehtimään ja toivottamaan onnea, jopa innostuivat ja nostivatkin Juken sulhasmieheksi ja Vaaralan isännäksi.

Tästä seurasi se, että piti tuoda pöydälle lisää lasia ja toinen pullo konjakkia. Mutta lasit kävi vielä vähäksi. Niitä piti tuoda vielä lisää, ennenkun riitti joka mieheen, niille, jotka olivat Jukkea nostamassa. Ja Pihkamäen Niilo, se oli pisin mies joukossa, sille viittasi Jukke ja päätään nyökäyttäen virkkoi: »Sinä Pihkamäkeläinen, minun koulukamraatini, ole sinä laskijana. Sinä olet isäntä niinkuin minäkin, me olemme isäntiä me.»

»Kyllä me olemme isäntäväkeä ja veljet ja ystävät», virkkoi Niilo iloisesti ja rupesi täyttämään lasia.

»Veljet ja ystävät, ihan veljet ja ystävät kuin saman äidin kantamat!» toisti vielä Jukke ja katseli mielissään joukkoa.

Sitten Kopolan ukon esityksestä juotiin Juken malja ihan pohjaan asti, niin yksi kuin toinenkin.

Ylimmäinen juomanlaskija ei ollut huoleton virassaan, vaan laski heti täyteen lasit, mutta ei tullut kaikkiin. Täytyi saada talosta lisää, jota heti tuotiinkin.

XVII.

Jukke varastuttaa rahansa ja viedään korttikaariin.

Jukke ei ollut ennen ollut humalassa eikä hän aikoinut olla nytkään. Mutta muutama ryyppy se kuitenkin tämmöisissä asioissa seuran tekemisen tähdenkin oli tarpeellinen.

Nyt esitti ukko Koponen Siirin maljan -- ajateltu Siirin terveydeksi, vaikka siitä hän ei virkkonut. Tämäkin piti juoda ihan kuivaksi joka miehen. Joka kallistettiinkin ihan kumolleen. Ja yli koko humisevan, reuhaavan joukon kuului raikas yhteishuuto: »Siirin onneksi».

Taas ei riittänyt kaikkiin laseihin ainetta, sitä huudettiin lisää ja enempi kerrassaan. Joten tuotiinkin viisi pulloa lisää, mutta pyydettiin maksu paikalla kaikista.

Juken kasvot kuohahtivat, silmät kiiluivat vihasta, hyppäsi seisalleen pöydän takana ja kivahti: »Niin vähä aikaako tässä talossa velkaa uskotaan». Koppasi povestaan punasen juhtinahkaisen, vastaostetun lompakon, löi sen pöytään ja kiljahti:

»Ymmärrättekö mikä tuo on», purki sen auki, otti sieltä neljä suorallaan olevaa kirkasta satamarkkasta, löi ne pöytään ja taas kiljahti talon neidille, joka kainona seisoen odotti maksua: »Ota tuosta, ota korkoineen. Siinä on rahaa. Minä isäntä olen, joka maksan ja jaksan.»

Neiti otti yhden satamarkkasen, aikoi tuoda vastaan tähteet, mutta sitä ei Jukke kuunnellut, otti ne kolme satamarkkasta, löi ne taas pöytään ja kivahti: »Nuo lekeitä ovat. Näyttäkääpä pojat, onko teillä tuommoisia. Juuri tuommoisia. Niitä ei ole vielä taiteltu... Juuri tuommoisia, vasta pankosta nostettuja juuri tuommoisia, näyttäkääpä pojat!»

Löi taas ja huudahti: »Juuri tuommoisia! Näyttäkääpä pojat!»

Jokainen tunnusti ei olevan kellään semmoisia kuin Vaaralan Jukella.

Sitten Jukke pani ne satamarkkaset lompakkoon, lyödä läiskäytti sitä pöytään ja lisäsi: »Tuossa lompakossa on semmoista kuin rahaa. Ja minä isäntä olen, joka osaan rahan hallita.»

Toiset todistivat kaikki oikeaksi ja kehuivat Jukkea »ensimmäisen luokan isännäksi».

Mutta samassa tunkeutui väen tungoksen läpi talon neiti kourassa muutamia hopearahoja ja ojenti ne Jukelle. Jukke kaivoi housuin taskustaan pienen kukkaron, jossa kiilsi entisiäkin hopearahoja, pani ne talonneidin tuomat hopeat siihen, kääntyi ihmisiin ja heläytti sitäkin ja virkkoi kiivaasti:

»Tässä poika, jonka kukkarot kulisee kuparina, housut hopeina soivat.» Pani sen kukkaron housuinsa taskuun ja kääntyi pöytään päin ottaakseen lompakkotaan, lyödäkseen taas pöytään ja sanoakseen: »Onko teillä tuommoista». Mutta oi ihmettä, lompakkoa ei näkynytkään, ei pöydällä eikä pöydän alla.

Jukke tunsi kummallisen huumauksen käyvän läpi ruumiinsa, mutta ei uskonut mistään siihen varkaan tulleen, vaan luuli jonkun narikoidessaan hänen silmäinsä välttyessä pistäneen lompakon talteensa häntä säikäyttääkseen.

Mutta tuo leikki näin markkinatiloissa ei tuntunut hänen mielestään oikein sopivalta. Ja varsinkin kun konjakin vaikutuksesta tunsi olevansa kylliksi rohkea kysymään omansa itselleen, päätti kysyä tiukasti lompakkotaan, katseli tulisesti kaikkien silmiin ja äkäsesti kivahti: »Missä on lompakkoni? Kuka otti?»

»Ei minulla, ei minulla, ei minullakaan, eikä minullakaan», kuului kiinteät vastaukset.

»Mitä leikittelette? Sanokaa heti, kellä on ja antakaa se minulle. Se on minun lompakkoni», kasahti yhä Jukke.

»Ei minulla, ei minulla, eikä minullakaan ole», kuului yhä kieltävät vastaukset. Eikä kukaan sen paremmin ilmaissut mieltään, vaikka kaikki uskoivat, että ukko Koponen oli pistänyt lompakon talteen, kun näki Juken menettelevän sopimattomasti sulhaismiehen menettelyiksi, ja lystikseen vaan tahtoivat katsoa, miten Jukke on kovana lompakkonsa puolesta.

Mutta ukko Koponen uskoi, että juomanlaskija oli pistänyt lompakon talteensa, joka olikin kaikista rauhallisin, laski vaan lasia täyteen ja muistutti ryyppyjen väliä liian pitkiksi, kehotti ottamaan ja lupasi sitten löytyvän lompakon, kun ryypyt kallistetaan lompakon muistoksi.

Tehtiin juomanlaskijan esityksen mukaan, että lompakon maljat kallistettiin tyhjäksi.

Mutta jokahisen mielessä oli samana arvoituksena se lompakkojuttu, kun sitä ei kukaan nähnyt eikä varmaan tiennyt, kellä se on. Kaikki tahtoivat päästä selville, missä se oikeastaan oli ja otettiin puheiksi heti lompakon maljan kallistettua.

Mutta lompakkoa ei ollut kellään. Ei kellään. Kaikki hämmästyivät ja pitivät mahdottomana, että ei lompakko olisi heidän joukossaan, eikä ketään voitu epäillä varkaaksi, vaan se kuitenkin oli totta, että ei kellään ollut lompakkoa.

Viimein kuitenkin selvisi, että silloin kuin Jukke räiskytteli lompakkoaan pöytään, tunkeutui Juken selän takana muuan tuntematon mies hyvin lähelle. Ja kun Jukke talon neidiltä otti vastaan sen tuomia rahoja, ukko Koponen näki menevän sen tuntemattoman miehen ulos.

Nyt selvisi, että kun talon neiti toi Jukelle satamarkkasesta vastaan, niin jokahisen silmät kiintyivät siihen herttaiseen, hienosti puettuun neitiin, ja samassa kurkottivat katsomaan, minkä verran se toi vastaan rahaa, nähdäkseen siitä, minkä verran tämä kekkeri Jukelle maksaa. Siten siinä keskenään hälistessä ja tunkeillessa toisiaan, välttyi lompakosta kaikkien silmät, joten tuntematon mies Juken ja juomanlaskijan välistä pisti kätensä lompakkoon käsiksi, silmänräpäyksessä livautti puoleensa ja puitti tiehensä.

Kaikista tuntui tuo tapaus hieman kummalliselta ja vaikutti se masentavasti. Jukestakin tuntui pahalta, kun meni ne kuninkaalliset sormukset, joihin oli piirretty Siiri Jokelan nimikirjaimet. Mutta näkyipä niitä samanlaisia kuninkaallisia sormuksia vielä jäävän kultasepälle. Ja pianpa se näkyi ne nimikirjaimet niihin piirtävän. Ne rahatkin tuntuivat niin helposti saaduilta. Eikä huomenna tunnustanut olevan lujassa velaksi saadessa senlaiseen asiaan kuin Siirin kihlarahoiksi miehellä semmoisella kuin Vaaralan isännällä muutama kolme tai neljäsataista siksi aikaa -- kunnes Antti kotiutuu. Sitä paitse oli nyt naapureille ja ukko Koposellekin näytettävä, miten hänellä on jalo luonne, joka ei pikku pienistä ole millänsäkään. Niin Jukke tekeytyi iloiseksi, kehotteli vaan ottamaan ryyppyjä lompakon peijaiksi ja kehahteli:

»Ei se meissä mitään, vaan köyhiä se koettelee. Tässä on poika, joka ei itke satamarkkasen kuolemaa, ei kahden eikä kolmenkaan. Minulle äiti sanoi jo pienenä, että elä itke.»

Miehet kallistivat ryyppyjä lompakon peijaiksi ja kehuilivat Juken luonnetta mainioksi, miten tuonlaisen luonteen kanssa on hyvä elää pahana päivänä ja miten monelta jo tuonlaisen tapauksen sattuessa olisi itku päässyt tai tullut ihan hulluksi, mutta tämä veitikka ei ole millänsäkään.

Tämä kiihotti Jukkea. Oikein riemastui kertoilemaan:

»Minulla on voimakas luonne, ihan juuri semmoinen kuin talonisännällä pitää olla. Talonisännälle sattuu eteen tuultakin, tuiskuakin, myötäistä jos vastaistakin, niin sillä pitää olla luja luonne. Juuri semmoinen kuin minulla. Ihan juuri semmoinen kuin minulla», kehui Jukke ja muistutti ylimmäistä juomanlaskijaa tietämään, mitä virkansa vaatii.

Juomanlaskija pitikin huolen virastaan ja konjakki puolestaan teki tehtävänsä.

Miehet kerta kerralta tulivat iloisemmiksi, terveemniiksi, rikkaammiksi ja rakkaammiksi. Ja puheleminen kiihtyi innokkaammaksi. Mutta sekaan alkoi yhdeltä ja toiselta singahdella pisteleviä komppasanojakin naapurusten vanhoista känistä. Niitä ei kukaan sietänyt kahta sanaa, ennenkuin otettiin kiini ja toisen syntiluettelosta etsittiin vielä pistävämpi sana, semmoinen joka selvänä ei koskaan olisi tullut sanotuksi. Ja sitä paitsi olivat ne jo kerta sovitutkin, vaan nyt löytyivät sentään uudestaan käsille.

Tästä syntyi se, että ne äsköiset iloiset ja toisiaan halailevat veljet rupesivat siirtelemään ja töykkimään toisiaan pois tieltään.

Ukko Koponen huomasi, että tästä ei lopussa tule hyvää, niin alkoi hommata lähtöä pois ja tahtoi Jukkea mukaansa. Mutta Jukke tahtoi näyttää, kuka isäntä on ja tahtoi asettaa ensin sen riitelevän joukon ja näyttää ukollekin, miten häntä pitää naapurien miesten totella. Arjasi suun täydeltä:

»Hiljaa miehet... Minä isäntä olen!»

»Niin sukillesi ja kengillesi», kuului joukosta pistävä vastaus.

Tuo kiukustutti yhä Jukkea ja uhemmasti lisäsi: »Hiljaa miehet, minä isäntä olen!»

»Herra hengellesi, itsepäällesi isäntä», kuului taas joukosta ivallinen sana.

Tästä kiukustui Jukke ja syöksyi riiteleväin joukkoon erottamaan niitä käsivoimilla, pukki niitä sinne tänne ja kirkui: »Minä isäntä olen. Minä näytän teille että minä isäntä olen!»

Mutta muutama otti Jukkea rinnasta, töytyytti pöydän luo soppeen, sanoen: »Nuole kapustata semmoinen isäntä, eläkä tule mieheen käsiksi.» Jukke hyppäsi kuni harakka aivan tajutonna vihan ja konjakin vaikutuksesta, löi nyrkillään pöytään minkä jaksoi ja ärjäsi: »Minä isäntä olen!» Mutta pöytä särkyi, lasit ja pullot menivät kolisten ja rimisten lattiaan. Talonväki kirkui sitä hätää, että kaikki kaatavat alleen, ja muutamat naiset rukoilivat asettumaan ja ottamaan sen kiinni, joka pöydän särki. Ääntä, sekä talonväen rukouksia että riitelijäin kirouksia ja muuta pauhua, oli huone aivan halkeamassa.

Talonväki kun oli nähnyt riidan syttyvän, oli kuitenkin pannut hakemaan poliisia paikalle varalta, ja juuri kun kuului pöytä rämähtävän palasiksi ja syntyi tuo suuri hätäileminen, syöksyi kymmenen poliisia sisään, joitten kynsiin joutui ensimmäiseksi Jukke ja repäsivät kuni kotka saaliinsa ja lähtivät viedä retuuttamaan vankihuoneelle. Ja samassa sammui ääni kapakassa, kuni ei mitään olisi ollut.

Jukke kahden poliisin keskessä torin halki astua toikkaroidessaan kuiskutteli poliisia:

»Ettehän minua mihinkään pahaan. Ne muut ne siinä. Minkätähden te minua? Minulla on morsian, ettehän minua. Lähtekääpäs takasin, minä neuvon, kutka ne. No lähdetään, eihän nyt mitä kiirettä... Tuota, ettehän minua vie, eihän toki korttikaariin. Kulkaapas, kuulkaapas. Ettekö kuule?»

»Kuulemme», virkkoi poliisi ja riuhtasi vastustelevaa Jukkea taipumaan matkan mukaan.

Toiset poliisit jäivät kapakkaan hämilleen joutuneessa joukossa tekemään selkoa, onko muita syypäitä kuin se joka vietiin. Vaan kun ukko Koponen maksoi Juken vahingon, niin talonväki ei kantanut toisten päälle, niin saivat mennä matkaansa.

Ukko tunsi ikävää mieltä Juken kohtalosta ja koetti kaupungin järjestysmiestä saada taipumaan päästämään sitä irti, vaan sai vastauksen:

»Ei ennen kuin huomisessa tutkinnossa.»

XVIII.

Jukke pääsee putkasta.

Huomenna Suvannon kaupungin torilla kuhisi markkinat parhaillaan. Väkeä lainehti koko tori kuin meren selkä ja tavarakuormatkin peittyivät väen suojaan. Ainoastaan muutamia tavara-ulkuja kohosi väen seasta näkyviin, kuni luotoja meren pinnalle, joita vastaan laineet särkyivät ja toisella puolen syntyi pieni tyynenholma. Tämä näkyi Juken pohmeloiseen silmään vankihuoneen rautaristikkoisesta ikkunasta ja vapaaksi pääseminen pelotti enemmän kuin vankihuoneen kammo siellä vankina ollessa.

Tuli kuitenkin hetki, jolloin Jukke laskettiin vapaaksi ja täytyi tuon kauppatorin kautta kulkea majapaikkaansa.

Portin pielessä seisoi Jukke kauvan miettien, miten päästä tuon salmen yli ja sitten tuota poikkikatua tuonne kosken rannalle majapaikkaansa. Jokahinen jäsen vapisi kuni virrassa häpeän kauhusta ja pohmelon heikkoudesta. Jokahisen ihmisen luuli hänet tuntevan ja osottavan sormellaan: »kas tuossa se nyt on, Jokelan Siirin sulhanen, palaa korttikaarista...» Viimein kuitenkin puri hampaansa yhteen, lukitsi korvansa, ettei niihin mitään kuuluisi ja puhaltautui ikäänkuin tulipalon läpi kauppatorille, josta väkijoukkojen läpi mennä pökkerehti poikkikadulle, jossa harveni väki. Sitten juoksujalassa melkein hengähtämättä kepyesti juosta vökelti majatalonsa talliin, jonka loukossa koukkusiinsa kyyristyneenä vilusta väristen seisoi ruunikko parka, eiliseltä jäleltään, suitsi suussa, länki päässä, karvat pystyssä vaahden kanssa tallostuneina ja kuurettuneina. Ruunikko kun näki viimein Juken, niin päästi oikein rakkaasti valittavan hörhötyksen, katseli koreasti Jukkeen ja rupesi tulemaan Jukkea vastaan, vaan jalkojaan ei tahtonut saada mitenkään kuontumaan liikkeelle. Hiljalleen kuitenkin vetäytyi Juken luokse lattialle. Jukke seisoi eikä tajunnut, maassako hän on vai taivaassa.

Päässä jyskytti kohmelo kuni seitsemän seppää, korvissa kuhisi kuni koski, sydän juhmitti kuni pellavasaunassa ja mielessä kuohui tuskainen epätoivo. Ajatukset eivät saaneet selville, mikä on tehtävä, mikä jätettävä. Ruunikko kuitenkin hörhöttäen likeni ja alkoi nykiä, niin siitä tointui Jukke ja toimitti ruunikolta ajokalut pois päältä, loimen selkään, ruokaa eteen ja seisattui taas ajattelemaan -- mikä on tehtävä, mikä jätettävä.

Otti taskustaan pyöreän kuvastimen, johon katseli onko hän miten muuttunut. Punalti ihastuneena päätään: »Ei tuota siksikään, kun vaan saisi pestä kasvojaan. Ehkäpä talon väki ei tiedä koko asiasta, koska täällä ei näy ihmisiä.»

Se oli totta. Talossa ei tiettykään Juken seikoista mitään.

Tämä talo oli lasarettikartano, eikä ollut ketään muita majamiehiä kuin Jukke, joka vanhustensa tuttavuuden takia sai lasaretin hoitajan huoneessa olla majalla. Tallissakaan ei siinä tapauksessa ollut muita hevosia. Eikä käynyt ihmisiä ketään, niin siten välttyi kuulemasta Juken seikkailuja.

Jukke meni sisälle ja heti sisälle mentyä huomasi emännän käytöksestä, että se ei tiedä mitään, niin alkoi kertoilla:

»Asioita on muutamalle ihmiselle luotu enemmän kuin toiselle. Saa olla kuin tulisten hiilten päällä yönsä päivänsä.»

»Missä olette olleet yötä?» keskeytti emäntä. »Me odotettiin illalla tänne. Vaan kun ei alkanut näkyä, niin lukitsimme ovet, arvasimme että jossakin se on muualla.»

Jukke vavahti, vaan tekeytyi rohkeaksi ja kertoili:

»Tuolla Landerin kamarissa, Kopolan ukon huoneessa minä kutjotin, se alkoi pyytää väkivetoon jäämään sinne, niin jäin kuin jäinkin.»

»Mutta jo tuo teidän orit on ylpeä», lisäsi emäntä, »lienee se koko iltikka, kun se illallisen illan ja koko yön on hirnua pauhannut ja kuoputtanut lattiata, että on luullut tallin särkyvän. Vaan tänä aamuna ei ole kuulunut mitään. Miten se mahtaa pysyä käsissä semmoinen äytäri?» kertoili emäntä, eikä tiennyt, että orit hirnui vilussa ja nälässä. Kun aina kuuli liikettä ulkoa, niin rupesi telmimään, että eikö kuultaisi, mutta kun ei ollut apua, niin täytyi kyyristyä loukkoon.

Jukke ei oikein keksinyt mitä sanoisi tuohon emännän puheeseen vastaukseksi, mukauttihan vaan, että kyllä se sentään pysyy käsissä ja käänsi puhetta toisaanne.

Emännän kanssa puhelusta elpyi Jukke, pesi kasvonsa, kopisteli vaatteitaan ja lähti taas tapaamaan ukko Koposta. Mutta portista kadulle astuessa taas sävähti koko ruumis kylmäksi, kuni vedellä valaen, ja tuntui, että jokahinen häntä katsoo ja osottaa sormellaan: kas tuossa.

Meni kuitenkin Kopolan ukon luokse. Ukko näki, että Jukke on arkana, niin heittäytyi ystävälliseksi ja leikillisesti alkoi kysellä:

»Mitä sinne yhteiseen majaan kuuluu?»

Jukke ei jatkanut eikä kertonut kuulumisia, alkoi vaan selitellä: »Koko homma oli niitten oman kyläläisten syy. Ne varsin laittoivat poliisit oven taa kuuntelemaan, että he kun riidan alkavat, niin silloin poliisit hyökkäävät minun niskaani. Eihän siihen minun syytäni ollut, ei napin eestä. Se oli aivan niitten pirullisten vihamielisten naapureitten, jotka kadehtiessaan tuota Siiriä minulta sen tekivät. Mutta katsotaanhan kannasta rekeä, vielä se käypä härkä jäniksen tapaa. En ole Vaaralan akan poika, jos en vielä kerran kosta niille.»

»Siirin sen kävi onnettomasti», keskeytti ukko.

Jukke pöllistyi: »Miten niin?»

»Sen kasvot oli kylmännyt niin pahoin», jatkoi ukko. »Ne kohosivat suurille vesirakoille ja kuka tietää miten käypi... En kuitenkaan usko kovin pahaa, kun saatiin kuitenkin katsoa pakkasen jälki.»

Juken tuhkan harmaista silmistä näkyi valkeaiset ympäri terästen ja kesken ukon puheen vapisten kysyi: »Mutta miten arvelette kihlauksen tänä iltana?»

»Se kyllä on tällä kertaa jäänyt», vastasi ukko varmasti. »Siirin piti mennä pois. Huppukorvissa meni rekeen ja äitipuolensa kanssa lähtivät äsken kotiinsa.»

»Kotiinsa?» huudahti Jukke epätoivoisesti.

»Kotiinsa», jatkoi ukko. »Ja parastahan se oli. Siellä se kyllä paranee. Minä käskin panna jäniksen sappea viinaan ja sillä voidella.»

»Eikö sian sappea?» kysyi Jukke.

»Ja sitten käskin jäniksen kuulla paistella», jatkoi ukko. »Sen minä olen nähnyt hyväksi. Ja luulen nytkin, että kun niin tekevät, niin tuskin tulee arpea ollenkaan. Se kun tuli alussa kuitenkin katsotuksi pakkasen jälki, ettei tuska pääse sydämmeen painumaan niin siinä jäniksen kuussa on semmoinen hiimosti, että se ajaa tuskan pois. Siinä on tuulen väki.»

»Kotiinsa? Aivan huppu korvissa?» keskeytti Jukke. »No tiesiköön ne minusta, missä minä olin?»

»Ei suinkaan. Mistäpä ne sen tiesivät?» mukautti ukko.

»Vai ei toki», jatkoi Jukke ihastuneesti. »Sitä ei pidä sanoa Siirille eikä Jokelan emännälle. Jos joku siitä sattuisi kertomaan, niin teidänhän sopii sanoa, että se on valhe, minä olin paikoilla, niin kyllä ne nuo vihamiehet eivät pääse pitkälle sillä juorulla, kyllä ne Siiri ja Jokelan emäntä teitä uskovat. Minä jos esimerkiksi itse kieltäisin, niin luulisivat minun vaan puoleeni puhuvan. Kyllä se niin pitää tehdä.»

»Kyllähän se on paras niin», mukautteli ukko. »Parempihan se on paha valheena, sanotaan. Ja kukapa sitä kertookaan? Eikä se nyt ole mikään kumma koko asia. Olen minäkin ollut korttikaarissa yötä, vaan miessä minä sentään menen», vakuutti ukko, kun tiesi Juken olevan ilkeissään.

»Sitähän minäkin», ihastui Jukke. »Ettehän luule Siirin olevan milläänkään?»

»En luule», vakuutti ukko päästäkseen Jukesta erilleen ja alkoi toimittautua asioilleen. Sanoi pitävän tänä päivänä lähteä pois markkinoilta. Mutta Jukke ei päästänyt ukkoa käsistään, ennenkun ukko lupasi hyvittää Siirin ja Jokelan emännän ja antaa tiedon kihlauspäivästä ja paikasta.

Sen ukko lupasikin oikein kättä puristaen. Joulun pyhinä aikoi antaa siitä jo tiedon.

Nyt Jukke ei tuntenut halua markkinoimaan. Enemmän pelotti kuin halutti. Yhä vaan tuntui, että jokahinen häntä sormellaan osottaisi markkinatorilla, että kas tuossa. Ja kun Siiri oli mennyt, niin eihän sitä asiallista asiaa ollutkaan markkinoitavana. Meni nyt katsomaan ruunikkoa ja aikoi lähteä pois. Mutta ruunikko seisoi yhä yhtä kurjan näköisenä. Ei ollut syönyt heiniään, joita äsken annettiin.

Janottaa mahtaisi, vaan mikäpä viitsi tuolta koskelta käydä juottamassa, kun on niin kurjan näköinen ja siellä voisi sattua tuttuja, jotka osoittaisivat että: »Kas tuossa», ajatteli taas Jukke. »Sai jäädä sen juottaminen hämärään. Mutta pimeällä ei kukaan tunne. Ja sitä paitsi, eihän sitä kauvan mene kotiin, jos pimeälläkin lähtee, kun antaa ruunikon mennä senlaista kyytiä kuin eilen Tihisen lahdella. Sitten kyllä kotona kelpaa ruoka. Ja nyt se kyllä jaksaa juosta, kun se on hoikistunut. Nyt siltä pääsee askelet ... jos nyt olisi Siiri reessä... Jos olisi... Koukkusissaan se nyt tuossa seisoo käyköttää, vaan kyllä siltä löytyy jalat, kun pannaan aisoihin, ja vielä kotiin päin... Jos olisi Siiri reessä... Ah, jos olisi... No, vielähän kerran onkin... Joulun pyhinä siitä saadaan tieto. Luultavasti itse tulee ukko silloin meille sanomaan, ajatteli Jukke hämärää odotellessaan tallissa. Ja väliin aina katseli pyöreään kuvastimeensa, onko tuota muuttunut. No ei tuota siksikään. On tuota nuo silmät vähän pöheiset. Se konjakki se. Ja eihän se ollut se nukunta oikein... No, kotona sitten... Kyllä minun sentään pitää kotona olla helpommalla ja saada hyvää ruokaa, että veret tulisivat helakammiksi, niinkuin esimerkiksi Siirillä, nuo veret ne ne kaunistavat paljon... No, kotona sitten...»

Ilta oli jo hämärtynyt jotenkin pimeän kuhjaksi. Jukke veti aisoihin kankeasti kömpivän ruunikon.

Mitäpä tuosta juottanee. Ei vedestä väkeä lähde, sanotaan, ja tosi se onkin. Paremmin jaksaa juosta kun on hoikempi. Kyllä sen ruunikon pitääkin nyt näyttää askeleensa, kun pääsemme selälle. Ei me rupea siellä kauvan paleltumaan, ajatteli itsekseen Jukke, kahden sadan markan reen eteen valjastellessaan koukkusissaan värisevää, kurjaksi hoikistunutta ruunikkoa.

Istui Jukke sitten rekeen, vetäsi mustan nahkapeitteen jalkainsa päälle aina kainaloihinsa asti, pisti sen puoleen ja toiseen kaustassa oleviin koukkuihin, sitä vasten laitetuista renkaistaan, ja ajatteli: »Jos olisi Siiri tuossa rinnalla. Jos olisi... No sitten vasta ehkä uunna vuonna.»