Part 9

Oli aivan oikeudenmukaista, että Henri Martinet oli näin joutunut nuoren uudisasukasyhdyskunnan johtajaksi. Hän ansaitsi todellakin enemmän kuin kukaan muu tovereistaan tämän kunnian. Henri oli aina esiintynyt poikana, jolla oli sydän paikallaan, ja siitä hirvittävästä päivästä alkaen, jolloin hän kaiken hämmennyksen keskellä piti yllä rohkeutta ajelehtivassa aluksessa ja oli ainoa, jonka pää oli selvä ja tahto luja -- siitä päivästä alkaen olivat toiset luottaneet eniten häneen ja pitäneet eniten hänestä. Ainoastaan Robert ja hänen liittolaisensa kantoivat kaunaa reipasta ranskalaispoikaa kohtaan.

Gordon oli sekä iloissaan että huolissaan vaalin tuloksesta. Hän oli iloinen koska tiesi, etteivät uudisasukkaat voisi saada parempaa johtajaa kuin Henri. Mutta samalla hän oli levoton, sillä hän arvasi että Henrin menestys saattaa Robertin ja hänen ystävänsä vielä leppymättömämmiksi, ja siitä seuraa yhä enemmän riitaa ja eripuraisuutta.

Talvi läheni nyt ripein askelin. Pian olisi ilma niin kylmä ja kolea, ettei enää voinut kulkea pitkää matkaa Laivalahdelle.

Mutta Henri ei tuhlannut aikaa. Hän oli nähnyt, että hätälippu, joka liehui lahden töyräällä, oli repeytynyt riekaleiksi myrskyssä, ja määräsi Baxterin kiireesti palmikoimaan ontelon pallon sitkeistä kaisloista. Heti kun se oli valmistunut, se vietiin lahdelle ja nostettiin tankoon lipun asemesta; se kesti kyllä tuulia ja säitä, tuuli puhalsi näet kaislakudoksen läpi vahingoittamatta palloa.

Tämä retki Laivalahdelle tapahtui 17:ntenä kesäkuuta. Siitä lähtien laski lämpömittari nopeasti, kovia pakkasia oli pian odotettavissa.

Sen vuoksi vedettiin vene maihin ja peitettiin paksulla purjekankaalla, jottei se halkeilisi pakkasessa. Ja koska maa ennen pitkää kovettuisi niin, että sitä ei enää voinut kaivaa, tuli Baxterille ja Williamille kiire kaivaa koko joukko salahautoja; sen ohella he virittivät ansoja ja loukkuja. -- Mokon keittiöhän vaati yhä tuoreita ruokavaroja, ja ruutia täytyi säästää, joskin Robertilla ja hänen metsästystovereillaan oli palava halu pamauttaa luoteja riistaeläinten nahkaan.

Kesäkuun alkupäivinä jäätyi joki, ja muutamia päiviä myöhemmin järvikin oli paksun jään peitossa. Pian oli lämpömittarin elohopea laskenut kokonaista 20 astetta jäätymispisteen alapuolelle.

Sisällä luolassa elämä kulki päivästä päivään samaa menoaan kuin viime vuonnakin. Henri ei tehnyt mitään muutoksia päiväjärjestykseen, jonka Gordon aikoinaan oli laatinut, ja kaikki kävi rauhallisesti ja levollisesti. Henrin näytti olevan hyvin helppo, helpompi kuin hänen edeltäjänsä, saada jokainen tekemään velvollisuutensa, jopa Robert ja hänen liittolaisensakin tottelivat Henriä murisematta. Mutta silti he eivät olleet ystävällisiä häntä kohtaan. Päinvastoin. He tuskin puhuttelivat häntä tai ketään muuta, he pysyivät yhdessä erillään muista ja varmaankin suunnittelivat jotain, mutta mitä, sitä ei kukaan vielä tiennyt.

Henri puolestaan koetti tehdä oikeutta kaikille, ja kun oli ryhdyttävä johonkin, joka kysyi erittäin suurta rohkeutta ja nerokkuutta, hän oli itse aina ensimmäisenä käymään käsiksi. Ei Pauliakaan säästetty: hän sai kokea kovaa nyt, kun hänen veljensä oli työnjohtajana, mutta työ ja vaivat eivät näyttäneet häntä paljon rasittavan. Päinvastoin saattoi sanoa, että Paul nyt vähitellen loi raskasmielisyyden yltään ja sai hiukkasen entistä luonnettaan takaisin. Hän, joka kokonaisen vuoden oli ollut vain varjo entisestä itsestään, saattoi nyt taas temmeltää samanikäisten toveriensa kanssa, ja hänen reipas naurunsa, jonka hän näytti jo melkein unohtaneen, kaikui taas, kun pojat päättyneen päivätyön jälkeen kokoontuivat ranskalaisluolaan viettämään pitkää pimeää talvi-iltaa leikkimällä, laulamalla ja vilkkaassa keskustelussa.

Koulussa työskenneltiin ahkerasti ja säännöllisesti. Pikkupojat edistyivät huomattavasti, ja samalla isot pojat, jotka toimivat heidän opettajinaan, kokosivat enemmän tietoja. Joka ilta joku luki ääneen, tavallisesti jotain matkakertomusta tai kuvausta historiallisesta tapahtumasta. Sen jälkeen oli "soitannolliset iltahuvit", jolloin Garnett soitti kaikkien iloksi pari numeroa hanurillansa ja toiset lauloivat kuorossa.

Gordon ja Henri olivat monessa asiassa täydellisesti samaa mieltä, mutta yhdessä suhteessa heillä oli aivan vastakkaiset ajatukset. Henri näet myöhään ja varhain vaivasi päätään ajattelemalla, millä keinolla he voisivat päästä pois saaresta, takaisin kotiinsa Uuteen Seelantiin. Sitä vastoin Gordon, joka ei ollut niin uskollisesti kiintynyt kotiinsa, oli jo kauan sitten alistunut siihen ajatukseen, että heidän kaikkien oli pakko asua saaressa kuolinpäiväänsä asti, ja sen vuoksi hän pudisti päätään kaikille Henrin ehdotuksille.

"Jospa vain voisin päästä selville siitä, mikä oikeastaan oli tuo valkoinen pilkku, jonka näin kaukana", kuului aina loppusäe Henrin virressä. "Jos siellä on maata, pitäisi meidän voida päästä sinne, kun vain rakennamme itsellemme laivan."

Mutta laivan rakentaminen oli helpommin sanottu kun tehty. Baxterkin, joka muuten aina oli niin taitava, kun veistämistä tai nikkaroimista kysyttiin, arveli että moinen työ kuitenkin oli liian raskasta heidän voimilleen.

"Niinpä niin", täytyi Henrinkin huoaten myöntää. "Mehän olemme oikeastaan lapsia, ja meidän pitäisi olla miehiä."

Kuinka pitkiä olivatkaan pimeät talviyöt! Ja sen lisäksi Panin hurja haukunta pelästytti heitä tähän aikaan tuon tuostakin. Silloin tiedettiin metsän petojen uskaltaneen lähelle luolaa. Varsinkin sakaaleja vilisi ympäristössä, mutta näitä pelkurimaisia eläimiä ei ollut vaikea pelottaa pois. Heti kun pojat heittivät palavia kekäleitä niitä kohti, ne pötkivät pakoon minkä käpälistä lähti.

Jaguaarit sitä vastoin olivat vaarallisempia vieraita. Niin pian kuin tuli pimeä, ne vainuskelivat ranskalaisluolan ympärillä, ja näihin nopsajalkaisiin eläimiin oli miltei mahdotonta osua.

Elokuun ensi viikkoina laskeutui elohopea aika vauhtia. Oli kolmenkymmenen asteen pakkanen. Kuitenkaan ei tuntunut kovin kylmältä, sillä oli aivan tyyni, niin tyyni että tuskin tuulenhengähdystäkään tuntui.

Mutta hyvää kestää harvoin kauan. Heti kun päästiin kuun keskipaikkeille, alkoi niin ankarasti myrskytä, että puu toisensa jälkeen kaatui ryskyen. Pojat tosin eivät sitä sen enempää surreet, he kun täten pääsivät kaatamasta puita, joita tarvittiin haloiksi. Pahinta oli, ettei voinut pistää nenäänsä ulos niin kauan kuin myrsky raivosi.

Vasta elokuun loppupäivinä sää tuli niin leudoksi, että pojat taas saattoivat ryhtyä ulkotöihin. Satimet ja ansat tarkastettiin nyt perinpohjin. Ne olivat täynnä metsänriistaa, ja Moko saattoi tähän aikaan joka päivä tarjota jos jonkinlaisia herkkuja. Yhtä vain puuttui -- kalaa. Järvi, joet ja purot olivat vielä paksun jään peitossa, niin että kalanpyytämisestä ei voinut tulla mitään.

Vähitellen oli elämä sekä kanatarhassa että tallissa vilkastunut. Laama sai eräänä yönä viisi pientä vuonaa, joita Garnett ja Jack hoitivat niin huolellisesti kuin ikinä saattoivat. Trapit ja helmikanat munivat joukottain munia, joista pieniä trapin- ja kananpoikia tuon tuostakin ilmestyi maailmaan.

Ennen kuin pakkanen lausui viimeiset jäähyväisensä, tahtoi Henri kuten ainakin hyvä "kuningas" ilahduttaa pikku "kansaansa" viettämällä suuren juhlan ulkona jäällä. Baxterin täytyi parhaan kykynsä mukaan tehdä viisitoista paria luistimia.

"Hienoja niistä tietenkään ei tule, sitä teidän on turha toivoakaan", hän vakuutti tovereilleen. "Te luultavasti hyvinkin morkkaatte minua ja sanotte että olen hankkinut teille kurjia kämpyröitä, mutta teen joka tapauksessa minkä voin."

Ja kun aika tuli, Baxterin luistimet eivät olleet niinkään huonot.

Sunnuntaina elokuun 25:ntenä kello yksitoista aamupäivällä lähtivät Edvardia, Johnia, Costaria ja Mokoa lukuun ottamatta kaikki pojat järvenrantaan, Henri etunenässä. Henrillä oli mukanaan huutotorvi, sillä hän tahtoi olla varma siitä, että milloin tahansa saattoi kutsua kokoon laumansa, vaikka pojat hajaantuisivat laajalle jääkentälle.

Robert ja Cross olivat heittäneet pyssyn hartioilleen, eihän tietänyt vaikka sattuisivat matkalla löytämään jonkin riistaeläimen jälkiä. Henri oli tänään vastoin tavallisuutta varsin runsaskätisesti jakanut panoksia.

Ei Henri eikä Gordon liioin välittänyt luistelemisesta. Robert sitä vastoin oli kovin ihastunut luistinurheiluun, hän osasi tehdä kaikenlaisia rohkeita pyörähdyksiä, eikä Paul ollut häntä paljonkaan huonompi. Oli hauska nähdä molempien poikien kilpailevan siitä, kumpi heistä luisteli paremmin. Henri iloitsi nähdessään miten hänen veljensä innostuksissaan yhä enemmän vapautui raskaasta ja painostavasta mielentilastaan ja otti osaa toisten huviin. Hän pyörähteli taidokkaasti kerran toisensa jälkeen liukkailla luistimillaan ja vaati yhä kiivaammin Robertia kanssaan kilpaan.

Mutta se ei ollut Robertin mielen mukaista. Eihän hänen arvolleen sopinut kilpailla Paulin kaltaisen pikkupojan kanssa, ja kun hän juuri samassa huomasi metsähanhiparven, joka leijaili korkealla pilvissä, hän kutsui ystävänsä Crossin luokseen ja sanoi hänelle: "Haluttaako sinua lähteä ampumaan, Cross? Tuolla ylhäällä on saalista. Katsopas, nyt ne lentävät kauemmas. Niiden jälkeen!"

Ja ennen kuin kukaan arvasi kiitivät Robert ja Cross täyttä vauhtia jään yli järven keskelle päin.

"Minnekähän he aikovat?" huudahti Henri. "Minähän pyysin hartaasti Robertilta, ettei hän karkaisi meiltä."

"Älä hätäile!" arveli Gordon. "Jää on kai kyllin vahvaa joka paikassa, kyllä he selviävät."

Mutta vähän myöhemmin alkoi tuuli puhaltaa aivan toiselta suunnalta, ja samalla nousi paksu sumu lännen puolelta. Näköpiiri supistui joka silmänräpäys, eikä Robertia ja Crossia näkynyt missään.

"Kunpa he nyt vain löytäisivät takaisin kotiin!" päivitteli Henri yhtä mittaa, nosti kaukoputken silmälleen ja tähysteli järven yli. Mutta ei näkynyt ketään.

"Jospa ottaisit huutotorven ja kutsuisit heitä sillä", ehdotti Gordon. "Ehkäpä he laukaisevat pyssynsä vastaukseksi, kun kuulevat sinun huutavan."

Henri huusi keuhkojensa koko voimalla. "Robert! Cross! Missä olette?" niin että kaikui. Mutta kukaan ei vastannut.

Ja nyt oli koko järvi peittynyt sumuverhoon.

Henri kutsui koko joukkonsa ympärilleen ja alettiin keskustella siitä, mitä oli tehtävä molempien kadonneiden löytämiseksi.

Baxter tahtoi ottaa huutotorven, luistella keskelle järveä ja kutsua heitä uudelleen sieltä, mutta Henri sanoi että hän itse tahtoi sen tehdä.

"Voi ei, anna minun mennä", pyysi Paul ja tarttui veljensä käsivarteen ja katsoi häneen rukoilevasti.

Henri mietti hetkisen. "Olkoon menneeksi!" hän sanoi sitten. "Tästä saat huutotorven."

Paul katosi hetkessä sumuun. Toiset odottivat neljännestunnin, odottivat puoli tuntia. Kello oli jo paljon, mutta ei kuulunut Paulia eikä niitä, joita hän oli lähtenyt hakemaan.

"Olisipa meillä nyt pyssy!" sanoi Jack. "Laukauksen he ainakin kuulevat, vaikka olisivat kuinkakin kaukana."

"Pyssy" toisti Henri. "Se olisi kotoa asti noudettava. Mutta emmehän sillä tiellä kovinkaan kauan viivy. Tulkaa kaikki! Mennään!"

Pysähtymättä hetkeäkään pojat kiiruhtivat kotiin ranskalaisluolaan, sieppasivat pari pyssyä, latasivat ne ja ampuivat pari laukausta, jotka kaikuivat yli seudun. Sitten he kuuntelivat. Mutta ääntäkään ei kuulunut.

Henri oli kovin levoton. "Meidän täytyy antaa heille jokin merkki. Meidän täytyy saada heidät johdetuksi oikealle tielle. Yritetäänpä tykillä."

Laivatykki vedettiin esille ja ladattiin. Sytyttimeen pantiin tuli, ja pian jyrähti laukaus niin järeästi, että sen täytyi kuulua yli saaren. Mutta ei vieläkään mitään elonmerkkejä kadonneista.

Kerta toisensa jälkeen laukaistiin nyt tykki, mutta turhaan. Koetettiin kuunnella vastausta.

Yhtäkkiä noin kello viiden ajoissa, pamahti kaksi laukausta koillisesta päin.

Heti Baxter vastasi Robertin laukaukseen. Vaara oli siis tällä kertaa vältetty.

Vähän myöhemmin saattoi sumusta nähdä jotain, joka liikkui ja tuli lähemmäksi. Siinä tuli Robert ja siinä Cross. Mutta minne oli Paul jäänyt? Eivätkö Robert ja Cross olleet nähneet häntä? Ei, ei vilahdustakaan.

Nyt hyvät neuvot olivat kalliit. Henri oli aivan epätoivoissaan ajatellessaan, että hänen veljensä jäisi ehkä koko yöksi harhailemaan jäälle, hänhän paleltuisi kuoliaaksi. Mitä oli tehtävä?

"Olisinpa mennyt Paulin sijasta!" hän sanoi yhä uudelleen. Mutta nyt oli liian myöhäistä -- tehtyä ei voinut enää muuttaa.

Tuli pimeä. Paulia ei kuulunut.

Oli onni onnettomuudessa, että sumu vihdoin viimein alkoi hiukan hälvetä. Pojat sytyttivät mahtavan nuotion Paulille oppaaksi -- ellei hän ollut pudonnut railoon.

"Kuulkaapas!" huudahti Gordon äkkiä. Hän tähysti parhaillaan kaukoputkella. "Eikö tuolla...? On kuin onkin, siellä liikkuu jotain. Eikö totta, Henri?"

Yks kaks oli kaukoputki Henrin silmällä. "Niin, sinä olet oikeassa, siellä on joku. Mutta... tokkohan? On, hän se on, se on veljeni. Jumalan kiitos!"

Nyt kaikki pojat alkoivat huutaa niin kovasti kuin jaksoivat, jotta Paul tietäisi, että hänet oli huomattu.

"Mennään häntä vastaan!" ehdotti joku. Ja pian oli koko joukko menossa.

Paul tuli yhä lähemmäksi. Vielä hän näkyi kaukana vain pienenä mustana pilkkuna. Mutta koska hän oli nopsa luistelija, saattoi tuskin kestää enemmän kuin pari minuuttia ennen kuin hän saapuisi rantaan.

Mutta mitä tämä merkitsi? Eikö hän ollut yksin? Baxterin terävä silmä keksi pari tummaa pilkkua Paulin takana. Nyt saattoi Gordonkin nähdä ne.

Mitä ne olivat?

"Ovatkohan ne ihmisiä?" kysyi Baxter.

"Ei, pikemminkin näyttää siltä kuin ne olisivat joitakin eläimiä, jotka ovat aivan hänen kantapäillään", arveli Gordon.

Heti Robert lähti matkaan pyssy kädessä niin nopeasti kuin suinkin pääsi. Muutamassa hetkessä hän oli kaukana edellä muista. Seuraavassa tuokiossa hän laukaisi, ja Paulin vainoojat, kaksi suurta karhua, kääntyivät pakoon.

Toverit vastaanottivat Paulin iloisella eläköönhuudolla. Paul kertoi, kuinka hän oli yhtä mittaa toitottanut huutotorveen kutsuakseen Robertia ja Crossia mutta yhtäkkiä hän huomasikin itse joutuneensa eksyksiin. "En olisi koskaan löytänyt kotiin, elleivät kanuunanlaukaukset ja sittemmin nuotio olisi johtaneet minua jäljille", hän sanoi. Kotimatkalla, hän kertoi edelleen oli kaksi karhua ruvennut ajamaan häntä takaa. Hänen oli silloin täytynyt luistella niin nopeaan kuin jaksoi, ja hän olikin koko ajan ollut hyvän matkaa karhuista edellä. Mutta jos hän vain kerrankin olisi kompastunut, ne olisivat varmaan saavuttaneet hänet, ja silloin olisi hän ollut hukassa.

Ensimmäisen kerran pojat näkivät nyt karhuja Carrin saaressa. Ne eivät suinkaan olleet sieltä kotoisin, vaan olivat luultavasti kulkeneet sinne jään yli tai ajautuneet maihin jäälohkareella. Siitä päättäen ei lähimpään saareen tai lähimpään mantereeseen olisi niinkään pitkä matka.

Kotimatkalla Henri lausui muutamia vakavia sanoja Robertille.

"Pyysinhän minä, ettet lähtisi liian kauas meistä muista", hän sanoi. "Ajattele, minkä onnettomuuden itsepintaisuutesi oli tuottaa. Mutta en kuitenkaan tahdo sinua nuhdella. Päinvastoin kiitän sinua siitä, että niin reippaasti ja nopeasti riensit veljeni avuksi. Kiitos siitä, Robert."

Näin sanoen Henri ojensi vanhalle vastustajalleen kätensä. Mutta Robert katsoi toisaalle, mutisi jotain että "hän vain oli tehnyt velvollisuutensa", eikä ollut näkevinään Henrin tarjoamaa kättä.

KAHDESKYMMENES LUKU

Yhdyskunta hajaantuu

Syyskuu tuli ja meni. Ilmassa tuntui kevättä.

Eräänä lokakuun iltana istui neljä ranskalaisluolan poikaa nuotion ääressä järven etelärannalla. Valkea roihusi iloisesti suuren hongan juurella, ja pojat olivat parhaillaan paistamassa muutamia sorsia. Kun he olivat syöneet, kietoutui kolme heistä vaippoihinsa ja laskeutui levolle. Neljäs jäi vartioimaan.

Nämä neljä poikaa olivat Robert, Cross, Webb ja William. He olivat heittäneet hyvästi tovereilleen ja ranskalaisluolalle ja aikoivat tästedes tulla toimeen omin päin.

Tämä oli tapahtunut seuraavasti.

Henrin ja Robertin välit olivat talven kuluessa käyneet yhä kireämmiksi. Gordon koetti tarmokkaasti saada aikaan sovintoa, mutta turhaan. Robert _tahtoi_ riitaa Henrin kanssa. Ei sekään auttanut, että Henri tarjoutui luopumaan hallituksesta ja jättämään sen Robertin käsiin. Suurin osa pojista vastusti näet kynsin hampain sellaista ratkaisua.

Viimein Robert ja hänen liittolaisensa kävivät niin hurjapäisiksi, että he eräänä päivänä, heti kun jää oli kokonaan sulanut sekä virrasta että järvestä, ilmoittivat Henrille ja Gordonille hämmästyttävän uutisen. He eivät enää tahtoneet asua ranskalaisluolassa, he tahtoivat elää omin päin tottelematta ketään muuta.

"Mutta kuinka ihmeessä saatatte ajatella jotain sellaista?" kysyi Gordon. "Mistä syystä olen teille vastenmielinen. Vai Henriäkö ette voi sietää?"

"Niin, juuri Henriä!" vastasi Robert, ja hänen liittolaisensa nyökkäsivät kiivaasti päätään. "Niin, Henriä."

"Mitä olen teille tehnyt?" Henri Martinet huudahti ja katsoi Robertia suoraan silmiin.

"Mitäkö olet meille tehnyt? Olet tehnyt sen, että _meidän täytyy totella sinua_. Meidänkö, englantilaisten, täytyy olla sinunlaisesi muukalaisen vallan alaisia! Ensin pantiin amerikkalainen meitä hallitsemaan. Se vielä jotenkin kävi päinsä. Nyt hallitsee meitä ranskalainen. Ensi kerralla valitaan ehkä Moko tai Pan." Robert aivan kiristeli hampaitaan sinkauttaessaan nämä sanat suustaan, niin raivoissaan hän oli.

Henri pysyi aivan levollisena. "Olkoon menneeksi", hän sanoi vain. "Ei kukaan tietysti voi kieltää teitä lähtemästä täältä."

"Eipä suinkaan", keskeytti Cross, "ja huomenna lähdemme".

"Niin, huomenna", lisäsi Robertkin.

"Kunpa ette vain tulisi tätä katumaan!" sanoi Gordon tyynesti. Hän huomasi, että oli turhaa koettaa saada Robertia ja hänen ystäviänsä järkiinsä.

Robert oli pannut muistiinsa tiedot, jotka Henri kerran oli tuonut oloista Carrin saaren itäosissa, ja niihin luottaen hän nyt uskalsi rikkoa välit Henrin ja toisten kanssa. Tiesihän hän, että kauempana idässä oli suuria metsiä ja jokia, siis metsästykselle ja kalastukselle soveliasta alaa -- vieläpä siellä oli luoliakin, joihin voi laittaa asunnon itselleen.

Kaikesta päättäen saattoi siis sillä puolen saarta tulla toimeen yhtä hyvin kuin siinä, mihin pikku yhdyskunta oli asettunut, ranskalaisluolassa ja Panin arkihuoneessa. Ja kun Robert keskusteli Crossin, Webbin ja Williamin kanssa esittäen heille tuumiaan, he myönsivät heti hänen olevan oikeassa.

Niinpä siis nuo neljä "kapinoitsijaa" istuivat nyt paistamassa sorsia kaukana ranskalaisluolasta. He olivat matkalla siihen osaan maata, joka oli heidän halunsa päämäärä.

He olivat lähteneet kotoa aikaisin aamulla. Henri, Gordon ja toiset pojat olivat olleet oikein suruissaan jättäessään heille hyvästi. Ja Crossin, Webbin ja Williamin, yksinpä Robertinkin oli hyvin vaikea pysyä "arvokkaan" näköisenä, mutta he purivat hammasta eivätkä olleet tietävinään: he olivat kaikki neljä liian itsepintaisia näyttääkseen, kuinka raskaalta heistäkin lähtö tuntui nyt kun tosi tuli eteen.

He eivät ottaneet mukaansa paljon tavaroita. Toistaiseksi he tahtoivat vain tutkia seutuja ja etsiä paikkaa minne voisivat rakentaa tulevan pesänsä. Sen vuoksi heillä ei ollut muuta kannettavaa kuin kaksi pyssyä ja kaksi kirvestä, neljä revolveria, muutamia onkia ja verkkoja, matkaviitat ja taskukompassi sekä muutamia säilykerasioita. Sen lisäksi kumivene, jonka Henri ystävällisyydessään oli lainannut heille. Kun he viikon ajan kuljettuaan olivat löytäneet paikan, johon saattoivat laittaa kodin, he aikoivat kääntyä takaisin ranskalaisluolaan noutamaan sen, mikä heille kuului laivasta pelastetuista kapineista.

Viisi kuusi mailia seikkailijamme kulkivat ensimmäisenä päivänä.

Seuraavana aamuna he heräsivät kovin viluisina. Nuotio oli kyllä palanut koko yön, mutta sen lämpö ei riittänyt haihduttamaan kevätyön kovaa kylmyyttä.

Pojat lähtivät heti kulkemaan pitkin järven rantaa ja taivalsivat noin kello ll:een kertaakaan levähtämättä. Sitten he seisahtuivat pienen lahden rannalle ja paistoivat vähän metsänriistaa, jonka William oli aamulla ampunut. Ruoka ei tosin ollut yhtä maukasta kuin Mokon keittiössä valmistettu -- Cross oli nyt kokkina -- mutta se painui kuitenkin alas.

Syötyään he kulkivat eteenpäin. He saapuivat suureen tammi- ja havumetsään ja huomasivat, että kaikkialla missä he kulkivat oli runsas ja vaihteleva eläinkunta; näillä seuduin oli metsästäjällä nähtävästi yhtä paljon työtä kuin kauempana lännessä.

Kuuden ajoissa iltapuolella he saapuivat Itävirralle, ja täällä Robert huomasi puiden välissä sammuneen nuotion jäännöksiä. Tässä siis Henri, Moko ja Paul olivat majailleet silloin kun he olivat liikkuneet näillä mailla. Robert ja hänen toverinsa päättivät levätä ja söivät illallisensa samojen puiden varjossa kuin aikoinaan ne toverit, jotka he nyt olivat jättäneet.

Robert vaipui mietteisiin siinä maatessaan. Katuiko hän jo poislähtöään? Sitä ei ole helppo sanoa. Hän ei sitä ainakaan näyttänyt. Mutta hänen pienet ystävänsä Cross, William ja Webb toivoivat salaa että he olisivat nyt kotona turvallisessa luolassa eivätkä vaeltaisi tuntemattomia erämaita. Mutta "kun on sanonut A:n, on sanottava myös B", kuuluu sananlasku, ja näin oli pikku muuttolaistenkin käynyt. He olivat kerta kaikkiaan liittyneet Robertiin, sen vuoksi heidän täytyi seurata häntä, kävi miten kävi.

Seuraavana päivänä he kulkivat kumiveneellä Itävirran yli, ja sitten jatkui matka eteenpäin rannikkoa kohti.

Siitä tuli pojille kova päivä. Tuntikausia heidän täytyi suurella vaivalla raivata itselleen tietä tiheän viidakon halki tai rämpiä laajojen rämeiden poikki.

Kello kahdentoista ajoissa he levähtivät. He olivat nyt saapuneet sille paikalle, josta Henri veljineen oli koonnut pinjankäpyjä. Robert ja hänen seuralaisensa maistelivat myös näitä hyvänmakuisia hedelmiä, mutta eivät uskaltaneet poimia niitä paljon, koska eivät kuitenkaan voineet liikoja kantaa, siitäkään syystä, että heidän täytyi yhtä mittaa tarttua kirveeseen raivatakseen tiheätä verkkoa, jonka oksat olivat punoneet heidän tielleen.

Oli jo pimeä, kun he saapuivat rannikolle. He eivät tosin nähneet merta, mutta kuulivat sen yksitoikkoisen, juhlallisen kohinan.

Pian leimusi kuivista risuista laadittu nuotio korkealle ilmaan. Robert oli ampunut pari metsäkanaa, jotka paistettiin ja syötiin, ja pian kolme pienempää poikaa kuorsasi pinjan juurella.

Robertkin oli väsynyt, sanomattoman väsynyt. Hän piti kuitenkin silmänsä auki melkein koko yön. Mutta viimein väsymys voitti hänetkin. Ja kun aurinko seuraavana päivänä nousi, se lämmitti säteillään neljää uupunutta poikaa, jotka nukkuivat niin sikeästi ja rauhallisesti kuin makaisivat kotonaan vanhempainsa talossa Aucklandissa eikä autiossa saaressa keskellä valtamerta.

YHDESKOLMATTA LUKU

Myrsky-yö

Herättyään Robert juoksi ensi työkseen rannalle ja tuijotti yli aaltojen. Yksi ainoa silmäys riitti todistamaan, ettei täältäkään voinut nähdä maata.

Mutta, ajatteli hän itsekseen, eihän saari kuitenkaan voi olla niin mahdottoman kaukana Amerikan mantereesta. Sen vuoksi täytyy laivojen, jotka ovat Magalhãesin salmen kautta matkalla Chileen ja Peruun, kulkea itärannikon ohi. Lienee siis viisainta, että asetumme jonnekin tänne läheisyyteen. Ja Robert olikin varsin oikeassa.

Saatuaan toverinsa valveille hän selvitti heillekin mielipiteensä. Sitten he kaikki neljä tutkivat tarkoin ympäristön. Siihen, missä virta laski mereen, oli muodostunut pieni satama, sama, jonka Henrikin aikoinaan oli huomannut.

"Jospa olisimme ajautuneet tänne", sanoi Cross.

"Niin, sanopas muuta", vastasi Robert. "Silloin ei laivamme luultavasti olisi hajonnut, ja me olisimme voineet purjehtia kotiin jo kauan sitten."