Part 8

Pimeän tullessa Robert, Henri, William, Baxter, Webb, Cross ja Jack asettuivat väijyksiin viidakkoon järven rannalle. Mutta keskiyö joutui, ennen kuin mitään sen kummempaa oli tapahtunut. Silloin Robert äkkiä viittasi pimeyteen, ja nyt nähtiin kokonaisen kettulauman ohjaavan kulkunsa järvelle. Henri laski ne -- yksi, kaksi, kolme... kymmenen, yksitoista... kuusitoista, seitsemäntoista, kahdeksantoista. Kahdeksantoista kettua siinä oli. Kun ne saapuivat järven rannalle ja aikoivat ruveta juomaan, antoi Robert merkin toisille. Seitsemän pyssyä pamahti, ja neljä viisi kettua kellahti maahan; toiset pötkivät pakoon minkä käpälistä lähti, mutta niidenkin joukossa oli monta haavoittunutta ja ne löydettiin aamulla kuolleina metsästä.

Metsästystä jatkettiin vielä kolmena yönä, mutta siihen päättyikin kettujen vierailu. Kaatuneitten eläinten nahat käytettiin matoiksi tai niistä neulottiin vaatteita. Mutta nyt olivat sekä kynttilät että öljy loppumaisillaan. Eipä muuta neuvoksi: muutamien hylkeiden Laivalahdessa täytyi heittää henkensä, jotta pojat saisivat hylkeenrasvaa lamppuihinsa ja lyhtyihinsä.

Eräänä päivänä vedettiin kärryt esille jo ani varhain aamulla, ja niiden eteen valjastettiin molemmat guanakot, joita Jack ja Garnett viime aikoina olivat harjoittaneet käyttämään valjaita. Kärryihin kuormattiin ampumatarpeita, aimo eväspussi, kaikenlaisia työaseita ja suuri kattila sekä muutamia tyhjiä tynnyreitä, joihin hylkeenrasva oli määrä kaataa.

Kymmenen ajoissa metsästysseurue saapui rannalle, jonka edustalla hylkeitä tuhansittain pyöriskeli karien välissä. Sitä myöten kun aurinko kävi paahtavammaksi, ryömi yhä useampia näitä hauskoja otuksia rantaäyräälle. Täällä oli Gordon, Robert ja muutamia muita suurempia poikia väijyksissä odottamassa vain sopivaa hetkeä laukaistakseen. Moko ja pikkupojat eivät saaneet ottaa osaa metsästykseen, heidän tuli vain pitää huolta vaunuista ja "hevosista".

Robert älysi heti, että ensinnäkin oli kaikin mokomin estettävä hylkeitä pääsemästä takaisin mereen. "Meidän on katkaistava niiltä paluutie", hän sanoi ja niin puikahtivat hän ja hänen toverinsa alas rantaan hiiviskellen hiljaa ja varovasti karien lomitse, kunnes he muodostivat ampumaketjun pitkin rantaäyrästä.

Sitten Gordon antoi merkin, ja samassa tuokiossa pamahtivat pyssyt, ja kaiku vastasi nopeasti korkeilta töyräiltä.

Kaikki laukaukset osuivat. Ne hylkeet, jotka eivät olleet saaneet lyijyä nahkaansa, kääntyivät pelästyneinä ja tulla kuppuroivat vettä kohti minkä jaksoivat. Mutta Robert pani vauhtia metsästystovereihinsa, ja pökertyneet eläinrukat kohtasi sellainen luotisade, että kokonainen tusina hylkeitä joutui metsästäjien saaliiksi.

Iltapuolella Moko sytytti tulen kahden valtavan kivilohkareen väliin, täytti kattilan puoleksi vedellä ja nosti sen tulelle. Sitten ammutut hylkeet leikattiin kappaleiksi ja lihaa keitettiin niin kauan, että rasva kohosi vedenpinnalle.

Tällainen hylkeenrasvan keitto oli isotöistä hommaa; seuraava päiväkin meni siihen, mutta kylläpä pojilla sitten olikin rasvaa koko talven varalle. Paluumatka ranskalaisluolalle sujui onnellisesti.

Nyt oli joulu kynnyksellä.

Moko ja Jack paistoivat ja keittivät hiki päässä ja Baxter ja William koristivat luolaa niin monella lipulla ja viirillä kuin vain käsiin saivat.

Joulupäivänä ja Tapanina kaikki työ saaressa lepäsi ja varhain aamulla pienet laivatykit ampuivat tervehdyslaukauksia joululle. Koska sää oli kaunis, lähtivät kaikki aamupäivällä pitkälle hauskalle kävelyretkelle, ja kotiin tultuaan heillä oli mainio ruokahalu. Mutta jopa jyrähtikin pian taas tykinlaukaus ilmoittaen, että pöytä oli katettu.

Hetkisen kuluttua kaikki istuivat suuren pöydän ympärillä. Maukkaiden ruokalajien keskellä kohosi kaunis, pienillä Englannin, Amerikan ja Ranskan lipuilla koristettu joulukuusi.

Pöydässä pidettiin monta puhetta. Henri puhui "saaren mahtavalle hallitsijalle, presidentti Gordonille", ja tämä vastasi puheeseen kohottaen eläköönhuudon pikku yhdyskunnalle. Kauniin, lämpimin sanoin hän johdatti toveriensa mieleen Uudessa Seelannissa olevat omaiset, jotka hekin nyt viettivät joulua tietämättä mitään rakkaista pojistaan.

Costarkin nousi puhumaan. Ikäistensä puolesta hän kiitti isoja poikia -- erittäinkin Gordonia ja Henriä -- kaikesta siitä huolenpidosta ja rakkaudesta, jota he olivat heille osoittaneet.

Kaikuva eläköön seurasi Costarin puhetta. Vain yksi oli vaiti, Robert.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Henri, Paul ja Moko

Vanhan vuoden viimeinen viikko kului umpeen, ja koitti uusi vuosi, 1891. Ei sellaisena kuin täällä, vaan lämpimänä ja kesäisenä; sillä vuodenvaihde sattuu eteläisellä pallonpuoliskolla keskelle kuuminta kesää.

Melkein kymmenen kuukautta oli kulunut siitä, kun "Eteenpäin" haaksirikkoutui saaren autiolle rannalle. Tämä aika oli ollut vaikea, paljon oli ollut raatamista ja työtä, monta pettymystä oli koettu, monta ikävää kärsitty. Mutta sittenkään ei pojilla ollut valittamisen syytä, sillä onnettomuudessakin oli onni heitä seurannut, niin että he nyt saattoivat elää rauhassa ja levossa, heillä oli jokapäiväinen leipänsä ja vielä vähän enemmänkin.

Vähän väliä heitä kuitenkin ahdisti tärkeä kysymys: "_Milloin pääsemme täältä_?" Mutta kukaan ei vielä voinut vastata siihen. Ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa kärsivällisesti, mitä kohtalo oli tuova mukanaan.

Ennen talven tuloa oli paljon työtä. Kaikkein ensiksi oli suojeltava kotieläimiä kylmältä. Sen vuoksi tiivistettiin tallia ja siihen rakennettiin uuni. Koko tammikuun oli siinä työtä yllin kyllin Henrille, Baxterille, Jackille ja Mokolle.

Mutta kylmyys ei ollut ainoa vaarallinen vihollinen: nälänkään kanssa ei ollut leikkiminen. Sen vuoksi Robertin ja toisten innokkaiden metsämiesten täytyi joka päivä panna parastaan kootakseen ruokavaroja taloon. Määrätyllä kellonlyömällä tarkastettiin satimet ja ansat ja Moko sai aamusta iltaan hyöriä lihan savustamisessa ja suolaamisessa.

"Kuulepas Gordon", virkkoi Henri eräänä päivänä. "Kartta, joka meillä on, tuntuu kyllä oleva jokseenkin täydellinen, mutta eiköhän olisi kuitenkin parasta hieman tutkia saaren itäosaakin? Kuka tietää, vaikka voisimme kaukoputkillamme nähdä maata jossain."

"Ehkäpä", arveli Gordon. "Mutta annahan kuulua, mitä meidän sinun mielestäsi pitäisi tehdä."

Henri lausui nyt ehdotuksensa. Moko ja hän sekä yksi tai kaksi muuta poikaa astuisivat veneeseen ja purjehtisivat järven toiselle rannalle.

"Niin, sinä ja Moko", keskeytti Gordon hänet. "Mutta kutka muut? Etkö voi tyytyä vain yhteen?"

"Se käy kyllä päinsä", arveli Henri.

"Sitten sanon sinulle jotain", virkkoi Gordon, "annetaan Robertin tulla mukaan! Tällaisella retkellä voi teistä, sinusta ja hänestä, ehkä tulla hyvät ystävät, ja sillä on paljon voitettu."

"Olet oikeassa, Gordon. Aivan oikeassa. Mutta on kuitenkin toinen, jonka mieluummin ottaisin mukaani."

"Kuka sitten?"

"Veljeni Paul. Tiedät, kuinka kummalliseksi hän on tullut. Hänen omaatuntoaan painaa jokin, mutta tähän saakka en ole saanut siitä selvää. Jos saisin hänet mukaani purjehdusretkelle, voisin oikein kahden kesken puhella hänen kanssaan ja ehkäpä saisin hänet kertomaan huolensa."

Gordon oli heti samaa mieltä, ja niin päätettiin, että Paul tulee kolmanneksi veneeseen.

Muutamia päiviä tämän jälkeen vene pantiin purjehduskuntoon, ja aamulla helmikuun 4:ntenä Henri, Paul ja Moko lähtivät purjehdusretkelleen. He ottivat mukaansa kaksi pyssyä, kolme revolveria, kolme matkavaippaa sekä runsaasti ruokaa ja juomaa. Sitä paitsi Henri kätki taskuunsa tekemänsä jäljennöksen ranskalaisen merimiehen kartasta.

Purje nostettiin, Moko tarttui peräsimeen, Henri hoiti jalusnuoraa. Ilma oli ihana ja vene liukui lauhassa lounaistuulessa yli kareilevan vedenpinnan. Mutta kun he olivat tunnin ajan purjehtineet, tyyntyi tuuli, ja nyt täytyi Henrin ja Mokon kummankin tarttua airoon. Paul taas istui pitämään perää. Sitä hän ei koskaan ennen ollut tehnyt, mutta eipä kestänyt kauan ennen kuin hän oppi sen.

Kello kolmen ajoissa oltiin puolitiessä, ja nyt saattoi Moko kaukoputken avulla nähdä maata, matalan, metsän peittämän rannan. Moko ja Henri soutaa ahersivat uskollisesti, ja hitaasti vene liukui eteenpäin. Kyllä siinä oli vetämistä, sillä ilma oli polttavan kuuma. Viimein oltiin kuitenkin perillä. Vähän yli kuuden vene laski rantaan paikalle missä järvi purki vetensä pienen virran kautta.

"Katsokaahan", virkkoi Henri osoittaen karttaa, "tämä virta on merkitty tähänkin. Mitä tässä sanotaan? I, t,... niin, _Itävirraksi_ on maanmieheni sen nimittänyt. Sehän onkin varsin sattuva nimi, otetaanko se käyttöön?"

"Otetaan vain!"

Sitten pojat astuivat maihin, kiinnittivät veneen puuhun, heittäytyivät ruohikkoon ja tarttuivat eväisiin. Aterioituaan he kietoutuivat vaippoihinsa ja painuivat nukkumaan.

Seuraavana päivänä he purjehtivat edelleen Itävirtaa alas. Virta oli vuolas, ja Henri pelkäsi että he yhtäkkiä saattaisivat joutua jonkin putouksen pyörteisiin.

Koko aamupuolen he antoivat virran kuljettaa venettään pitkin uomaa sen suuta kohti. Ainoastaan kerran he pysähtyivät astuakseen joen rannalle. Henri oli näet huomannut muutamia puita, joita hän ei ollut nähnyt siitä asti kun lähti Uudesta Seelannista, nimittäin pinjoja eli ruokamäntyjä.

Hän tuli hyvin iloiseksi nähdessään ne ja riensi Paulin seurassa maihin. He keräsivät koko joukon maahan pudonneita pinjankäpysiä. Ranskalaisluolassa ne varmaankin olivat tervetullutta tavaraa, niiden sydämet maistuivat näet erinomaisilta ja sisälsivät öljyä.

Noin tuntia ennen päivällisaikaa pojat huomasivat ensimmäisen kylmän tuulahduksen mereltä, ja vähän myöhemmin he näkivät keulan puolella sinisen juovan, joka selvästi kertoi, että nyt he lähestyivät joen suuta.

Pian he olivatkin rannikolla. Täällä oli kaikki aivan erinäköistä kuin sillä puolen Carrin saarta, jossa "Eteenpäin" aikoinaan oli tehnyt haaksirikon.

"Jumalan kiitos, ettemme ajautuneet tänne", huudahti Moko nähdessään epätasaisen, kallioisen rannan.

Henri kohotti kaukoputken silmälleen ja tähtäsi yli meren. Mutta turhaan, kaikkialla oli vain vettä ja ilmaa, maata ei missään näkyvissä!

Tämäkin toivo oli siis pettänyt.

"Emmekö siis koskaan keksi mitään keinoa päästä täältä pois?" huudahti Henri puristaen nyrkkiä merelle.

"Keksimme kuin keksimmekin!" virkkoi Moko, joka koetti kääntää asian leikiksi, saadakseen eloa molempiin toisiin. "Mutta nyt emme viitsi vaivata päätämme sillä", hän lisäsi. "Nyt tahdomme jotain suuhumme."

Sitten he aterioivat ja kiersivät kerran ympäristön. Seutu oli pelkkää metsää ja vilisi metsän riistaa, niin että Henrin oli varsin helppo ampua pari peltokanaa illalliseksi. Kävelyllään pojat saapuivat korkealle kalliotöyräälle, josta oli laaja näköala melkein yli koko saaren. Lännessä näkyi suuri metsä, joka ulottui Vanhempainjärvelle asti. Etelässä oli hiekkasärkkä toisensa vieressä ja siellä täällä kuusimetsikkö, joka tummana kohosi hiekkasärkkien keltaiselta pohjalta. Pohjoisessa kohtasi silmä vain suunnattoman hiekkatasangon, joka ulottui mereen asti. Ja luoteessa niin, mitä olikaan tuo tuolla kaukana?

"Katsohan Henri!" huudahti Moko viitaten merelle. "Käytä kaukoputkea, no, mitä näet?"

Mutta Henri ei voinut päästä selville siitä, mitä se oli. Se näytti valkoiselta pilkulta. Oliko se ehkä vain pilvi? Ei taivas niin sees ja kirkas... Olisiko se vuori?...

Samassa pilkku katosi. Aurinko oli painunut vähän alemmaksi. Kaikki olikin siis ollut vain kangastusta.

Ja kuitenkaan Henri ei voinut vapautua ajatuksesta, että tässä ehkä sittenkin oli jonkinlainen toivonkipinä, että tuolla kaukana ehkä pelastus viittasi heille.

Palattuaan takaisin Itävirran suulle, jonne vene oli kiinnitetty, pojat sytyttivät nuotion ja alkoivat paistaa peltokanoja.

Illallisen jälkeen Henri kulki vähän edestakaisin pitkin rantaa, ja Paul seurasi häntä. Sillä aikaa Mokolla oli tilaisuus koota pinjankäpyjä, joita oli runsaasti joen vasemmalla rannalla.

Pimeän tullessa pieni laivapoika oli koonnut sylillisen näitä maukkaita hedelmiä. Hän kääntyi nyt takaisin veneen luo, mutta ei nähnyt missään veljeksiä.

Mihin he olivat joutuneet?

Hän kuulikin jo heidän äänensä, he eivät siis olleet kaukana. Aivan oikein, tuolla hän jo näki heidät jonkin matkan päässä rannalla.

"Kuulkaa, Henri ja Paul!" hän huusi heille. Hän aikoi ehdottaa, että he kaikki kolme nyt menisivät nukkumaan. Mutta he eivät kuulleet häntä.

Hän aikoi rientää heidän luokseen ja lähti juoksemaan. Mutta samassa hän näki Paulin lankeavan polvilleen veljensä eteen, joka nuhteli häntä ankarasti.

Moko saattoi selvästi kuulla jokaisen sanan. Paul oli vihdoin kertonut Henrille, mikä häntä vaivasi.

"Vai niinkö se olikin!" huudahti Henri. "Sinä siis olet syypää tähän kaikkeen."

"Älä ole vihainen minulle, Henri", rukoili pikku poika ja itki epätoivoisena. "Sinun _täytyy_ antaa minulle anteeksi! Kuuletko?"

Mutta Henri oli leppymätön. "Kyllä nyt ymmärrän, miksi arastelet tovereitasi ja häpeät heitä. Mitä sinä teet, kun he kerran saavat tietää tämän kaiken?"

Sen verran Moko kuuli, ja vielä enemmänkin. Ensin hän aikoi olla mistään tietämättä, mutta kun hän ja Henri vähän ajan perästä kohtasivat toisensa veneen luona, ei hän voinut teeskennellä, vaan sanoi Henrille suoraan kuulleensa kaiken, mitä Paul oli puhunut.

"Mitä ihmettä! Kuulitko sinä...?"

"Kuulin kyllä, mutta en kerro kenellekään!"

"Onko se miehen sana?" kysyi Henri.

"On", vastasi Moko, ja molemmat pojat löivät kättä. Mutta Paul-poloinen istui yksin ja hylättynä suurella kivellä ja vuodatti katkeria kyyneliä.

Kellon käydessä kymmentä vesi alkoi nousta ja nousuveden avulla veneen oli varsin helppo viilettää takaisin virtaa ylös. Vasta keskiyöllä läheni pakoveden aika, ja silloin ei vene enää päässyt kulkemaan. Sen vuoksi he kiinnittivät sen, astuivat maihin ja laskeutuivat nukkumaan. Päivän valjetessa nousuvesi auttoi uudelleen heitä eteenpäin, ja jo kello yhdeksän tienoissa he saapuivat järvelle. Nyt Moko nosti purjeen, ja hilpeästi halkaisi vene aaltoja navakassa aamutuulessa. Iltapuolella kolme matkamiestä saapui taas kotiin.

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Vaali

Henri ei kertonut Paulin tekemästä tunnustuksesta kenellekään mitään, ei edes hyvälle ystävälleen Gordonille. Sitä vastoin hän kuvaili tarkoin, mitä hän, Paul ja Moko muuten olivat kokeneet ja nähneet saaren itärannalle tekemällään retkellä. Hän ei unohtanut kertoa valkoisesta pilkusta, jonka he olivat nähneet kaukana merellä; hänen mielestään oli paras koettaa ratkaista tämä arvoitus joskus.

Nyt oli käynyt päivänselväksi, että Carrin saari oli aivan yksinäinen ja että kymmenet mailit erottivat sen lähimmästä manteresta tai saaresta, ja kaikki pojat suurimmasta pienimpään huomasivat, että nyt oli täysi tosi edessä. Taistelu olemassaolosta heidän oli kestettävä aivan yksin, omaan itseensä luottaen, kenenkään muun apua ei ollut odotettavissa.

Henri oli aina ensimmäisenä toimimassa yhteiseksi hyväksi. Ja Gordonin terävä silmä huomasi pian, että Henri nyt sälytti pikkuveljensä hartioille paljon enemmän työtä kuin ennen. Kun vain oli suoritettava jotakin, joka kysyi rohkeutta ja tuotti vaaraa, piti Henri aina huolta siitä, että työ joutui Paulin tehtäväksi. Ja pikku poika ei koskaan ollut vastahakoinen, päinvastoin hän oli aina valmis ryhtymään, voisi melkein sanoa, että hän olisi mielellään mennyt tuleen heidän kaikkien puolesta, jos se olisi ollut välttämätöntä.

Gordon ymmärsi yskän: Henri oli siis päässyt veljensä salaisuuden perille.

Helmikuu oli oikea suolauskuukausi pikkuyhdyskunnassa. Kaikki järvestä pyydetyt lohet suolattiin. Mutta mistä saatiin suolaa? "Baxter & Paul Martinet'n suolatehtaasta", jonka molemmat pojat olivat perustaneet Laivalahden luo. Tehtaan toiminta ei ollut kovinkaan monimutkainen -- oli vain kaivettu syvennys hiekkaan, ja kun merivesi haihtui jäi suola jäljelle.

Tärkeimmistä maaliskuun tapahtumista mainittakoon löytöretki, jonka neljä poikaa teki saaren eteläpäässä oleville soille.

Robert oli mukana tällä matkalla ja oli seitsemännessä taivaassa nähdessään niin paljon metsänriistaa, missä tahansa he kulkivat. Ja kyllä Pan sai käyttää käpäliään! Sen täytyi tietysti loikkia niityille ja soille kaikkien metsähanhien, kurppien ja kurmitsojen jäljissä, jotka kaatuivat Robertin ja hänen toveriensa laukauksista.

Parin seuraavan viikon ajalla pojat lähtivät miltei joka päivä metsään mukanaan kärryt, joiden eteen kaksi guanakoa oli valjastettu. Kun he palasivat kotiin, oli kuorma täynnä oksia ja risuja, jotka varattiin polttopuiksi talvea varten.

Gordon piti kuitenkin huolen siitä, ettei kukaan kesken kaikkea kiirettäkään laiminlyönyt oppitunteja. Isot pojat olivat pikkupoikien jokapäiväisiä opettajia, ja siten edistyivät kaikki, sekä suuret että pienet. Robert toimi myös tässä uudessa "Carrin koulussa", mutta hän ei voinut olla hiukan mahtailematta etevyydellään, ja siksi hänen luokkansa ei oikein pitänyt hänestä. Mutta olisipa vain joku uskaltanut hänelle sanoa, ettei hän ollut yleisesti rakastettu. Hän kun kuvitteli olevansa heistä kaikista eniten suosiossa. Hän oli aivan varma siitä, että kun uudisasukkaat ensi kerran valitsevat itselleen johtajan, tulee vaalissa voittajaksi hän eikä kukaan muu. Kuitenkaan ei ollut oikeastaan ketään muita kuin William, Cross ja Webb, jotka olisivat antaneet äänensä Robertille.

Jo ennakolta saattoi helposti päättää, ettei Gordonia valittaisi uudestaan. Useimmat pitivät kyllä hyvinkin paljon hänestä, mutta kuitenkin pikkupoikien mielestä hän oli liian ankara. Hän torui aina kun joku poloinen oli tahrannut tai repinyt nuttunsa. Vaikkapa vain nappikin olisi puuttunut, oli hänellä aina nuhdesaarna valmiina. Sitten hän oli kovin saita lupapäivien suhteen, eikä tullut kysymykseenkään että hän joskus olisi antanut Mokon valmistaa jotain oikein herkullista. Puhumattakaan siitä, että yksi ja toinen pojista tuon tuostakin pistettiin "koppiin" rangaistukseksi laiskuudesta tai tottelemattomuudesta! Todellakin, moni seikka esti Gordonin valitsemista uudelleen.

Entä Henri! "Pyh, Henri, hänet minä kyllä voitan!" kehuskeli Robert aina, kun joku tuli maininneeksi, että reipas ja suosittu ranskalainen hyvinkin saattoi kohota Gordonin seuraajaksi. Mutta kaikessa hiljaisuudessa Robertia kuitenkin vaivasi se, että Henri oli voittanut niin monen suosion.

Sen vuoksi hän ei voinutkaan koskaan pysyä aisoissa, vaan oli kerran toisensa jälkeen kilpailijansa niskassa. Eräänä päivänä, kun koko poikaparvi oli kiihkeässä jalkapallo-ottelussa kentällä luolan ulkopuolella, molemmat vastustajat olivat täydellä todella käydä toistensa kimppuun. Robert väitti nimittäin, että Henri oli harjoittanut petosta pelissä, ja sitä ei Henri tietenkään, kunniastaan arka kun oli, voinut sietää. Hän tarttui Robert-herraa kauluksesta ja tahtoi tapella hänen kanssaan, mutta ennen kuin he oikein ennättivät käydä toisiinsa käsiksi, astui Gordon väliin.

"Mitä nyt?" hän kysyi.

"Hän väittää, että minä olen pelannut väärin", selitti Henri. "Ja se ei ole totta."

"Siinä nyt kaikki kuulette", huusi Robert raivoissaan. "Hän väittää, että minä valehtelen. Pitääkö minun kärsiä sellaista?"

Gordon mietti hetken aikaa, katseli vuoroin toista, vuoroin toista poikaa, ja sanoi sitten: "Minä en usko, että Henri on alkanut riitaa, sen vuoksi."

"Niin tietysti!" keskeytti Robert hänet pilkallisesti naurahtaen. "Tietysti! Henri on aina viaton kuin kapalolapsi! Aina pidät sinä hänen puoltaan, Gordon! _Minä_ sitä vastoin -- minä olen aina väärässä! Tässä maassa noudatetaan tosiaan kaunista oikeutta!"

"Sinä erehdyt, Robert", vastasi Gordon. "Minä en pidä enempää yhden kuin toisenkaan puolta. Minä tuomitsen vain sen mukaan, kuka on oikeassa, kuka väärässä."

"Hyvä! Anna siis Henrin ja minun tapella!" intti Robert. "Sillä tavoin ratkaisemme asian parhaiten."

Mutta sentapaisesta oikeudenkäynnistä Gordon ei tahtonut kuulla puhuttavan. Hän käski molempien taistelunhaluisten poikien pysyä alallaan, ja niin vältettiin rajuilma suurin piirtein sillä kertaa. Mutta ukkosta oli yhä ilmassa, ja Robert sekä hänen kolme uskollista liittolaistaan punoivat entistä kiihkeämmin salajuonia Gordonia ja varsinkin Henri Martinet'ta vastaan.

Sillä aikaa alkoi talvi jo vähitellen kolkuttaa oveen. Toukokuu toi ensimmäiset tuimat säät mukanaan, ja sekä ranskalaisluolassa että Panin arkihuoneessa ja tallissa täytyi pistää tulta uuniin, muuten olisi miltei jäätynyt.

Ja ulkonakin saattoi huomata talven lähestyvän. Päivä päivältä harveni saaren lintumaailma; joukottain linnut lensivät pois etsimään lauhkeampaa kotia Amerikan mantereelta.

Jospa olisikin siivet kuin linnuilla, jotta voisi lentää kauas avaraan maailmaan, ihmisten ilmoille! Mutta Henrin mieleen juolahti kuitenkin jotakin, jonka saattoi tehdä. Saattoihan käyttää muuttolintuja sanansaattajina. Pojat vangitsivat joukon tervapääskyjä, joiden pesät olivat olleet itse luolassa. Kunkin kaulaan sidottiin pieni nahkapussi, johon Henri pani paperilapun. Siihen hän oli kirjoittanut, että eräässä saaressa, joka sijaitsee suunnilleen siinä ja siinä paikassa, elää viisitoista poikaa Aucklandin kaupungista Uudesta Seelannista, ja että nämä pyytävät sitä, jonka käsiin kirje joutuu, tekemään parhaansa auttaakseen haaksirikkoisia.

Sitten pääskyset päästettiin irralleen ja ne lensivät heti pohjoista kohti. Carrin saaren uudisasukkaat seurasivat surullisin katsein niiden lentoa.

Toukokuun viimeisinä päivinä tuli vuoden ensi lumi. Edellisenä vuonna talvi ei alkanut niin ankarana. Mutta mitäpä siitä! Kun oli yllin kyllin polttopuita eikä lämpöisiä talvivaatteitakaan puuttunut, niin ei ollut hätää.

Mutta oli jotakin, joka oli pakkasta pahempi, oli riitaa ja eripuraisuutta, jota Robert ja hänen liittolaisensa alituisesti herättivät. Mitä lähemmäksi joutui päivä, jolloin Gordonin piti luopua hallituksesta -- se oli tapahtuva syyskuun 10:ntenä, hänen vaalinsa vuosipäivänä -- sitä suurempi sekamelska vallitsi mielissä. Nythän sai nähdä, kenen onnistui saada enimmät äänet.

Robertilla ei ollut lepoa ei rauhaa. Häntä harmitti nähdä, miten kylmäverisenä Henri koko ajan pysyi. Ja vaikka Henri kuinka olisi vakuuttanut hänelle ja kaikille muille, ettei hän vierasmaalaisena todellakaan aikonut pyrkiä heidän johtajakseen, pysyi Robert koko ajan yhtä epäluuloisena ja väitti, ettei Henri tarkoittanut sitä mitä sanoi.

"Sinä tahtoisit kyllä niin sanomattoman mielelläsi kiekua kukkona tunkiolla", hän ivaili joka päivä Henriä. "Sinä et vain tahdo sitä näyttää. Ja sitten sinusta olisi niin kovin hauskaa, jos me lankeaisimme polvillemme eteesi ja rukoilisimme sinua että antaisit valita itsesi, eikö niin?"

Vihdoin viimein koitti tuo suuri, ratkaiseva päivä. Iltapuolella jokainen pojista, paitsi Moko, sai vaalilipun, johon hänen tuli kirjoittaa sen nimi, jonka tahtoi valita. Kun äänet laskettiin, huomattiin että ne olivat jakautuneet seuraavasti:

Henri oli saanut 8 ääntä Robert 3 ja Gordon 1 äänen.

Musertavampi ei Robertin tappio olisi voinut olla. Itse hän ei tahtonut äänestää, ja sen vuoksi hän ei saanut useampia ääniä kuin kolmen tottelevaisen orjansa, Webbin, Crossin ja Williamin.

Gordon sai vain yhden äänen, se oli Henrin. Itse Gordon ei äänestänyt.

Kun Robert kuuli vaalin tuloksen, hän oli kuin ukkosen lyömä. Henri oli siis todellakin kaikkien lemmikki! Mutta sen hän kyllä saa kalliisti maksaa! Ja vimmoissaan Robert puristi kätensä nyrkkiin.

Henri oli kahden vaiheilla. Suostunko vai enkö? hän kysyi itseltään. Häntä halutti oikeastaan kieltäytyä koko tästä rasittavasta toimesta. Mutta sitten hänen katseensa kohtasi Paulin, ja hänelle johtui mieleen, että tässä hänelle tarjoutui tilaisuus sovittaa, mitä hänen veljensä oli rikkonut. Samassa tuokiossa hänelle selvisi, että hänen tuli suostua.

"Kiitoksia, ystävät!" hän sanoi puristaen jokaisen käsiä. "Minä rupean johtajaksenne."

YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Luistimilla