Part 7

Lumi oli sulanut, mutta kevät viivytteli vielä tuloaan.

Joka aamu oli poikien ensimmäisenä ajatuksena: nyt ainakin on talvi tiessään, mutta pistäessään nenänsä ulos ovesta he huomasivat pian, että talvi yhä vielä oleili niillä main.

Ikävintä oli, että pahat säät karkottivat metsänriistan saaren toiselle puolelle, missä oli suojaisempaa. Seurauksena tästä Mokon täytyi yhtä mittaa turvautua suolalihatynnyreihin.

Uunit nielivät polttopuita mahdottomat määrät, pojat heittivät niihin halkoja yhtä mittaa, mutta ne vaativat yhä enemmän. Ja nyt, kun lumi oli sulanut, ei pöytäkään enää liukunut. Baxterin täytyi siis ajatella päänsä puhki saadakseen laivakelan hammasrattaista ja muutamista lankkupahasista syntymään jotain vaunujen tapaista. Yritys onnistui, mutta vielä puuttui hevonen, joka olisi ajoneuvoa vetänyt. Ikävä, ettei nandua millään keinoin saatu kesytetyksi. Se olisi ollut aivan riittävän vahva suoriutuakseen raskaimmastakin ajotyöstä. Mutta se oli yhtä raju kuin ennenkin, eikä kukaan enää luullut siitä kesyä tulevankaan, Jackia lukuun ottamatta. Hän oli näet kerta kaikkiaan saanut päähänsä, että siitä pitää tulla ratsu, ja eräänä päivänä hän näytti pojille nandunsuitset, jotka hän joutoaikoinaan oli ommellut purjekankaasta.

Kun päästiin lokakuuhun, sai aurinko vähän enemmän valtaa, ja nyt alkoivat puut ja pensaat taas hiljakseen vihannoida.

Ja viimein pantiin talvivaatteet säilöön.

"Kunpa meidän ei enää milloinkaan tarvitsisi pukeutua niihin!" sanoi Webb.

"Niin", sanoi William. "Minä näin viime yönä unta, että muuan laiva huomasi lippumme tuolla lahden törmällä, laski maihin ja otti meidät mukaansa. Jospa se uni toteutuisi!"

"Niin, jospa!" sanoi Gordon. "Mutta ellei niin käy, suoriudumme kyllä sittenkin. Muistakaa, että nyt lähenee aika, jolloin metsänriistaa on yllin kyllin. Niin Robert, sinä vilkuilet pyssyysi ja sinä pääsetkin metsälle, kunhan vain lupaat säästää ruutia."

"Säästää ruutia! Ikäänkuin metsästäjän alituisesti pitäisi ajatella vain sitä!" tiuskaisi Robert. "Mutta sinä ja Henri olette aina kimpussani siksi ettei minua huvita samanlainen saaliinpyynti kuin Williamia."

"Huvita?" toisti William. "Enpä totta tosiaan omaksi huvikseni viritä ansoja. Sen teen vain siksi, että sillä keinoin nopeimmin saan pyydetyksi jotain, joka täyttää sekä Mokon padat että meidän vatsamme."

"Niin, kullakin on omat ilonsa", sanoi Robert niskojaan keikauttaen, "mutta minä olen mielestäni liian hyvä mokomaan metsänkäyntiin". Ja jo seuraavana aamuna hän heitti pyssyn hartioilleen ja lähti metsälle löytääkseen jotain metsänriistaa. Suureksi ilokseen hän palasi kotiin aimo saalis laukussaan. Hän kertoi nähneensä koko joukon nanduja, mutta hänen ei onnistunut ampua niistä ainoatakaan.

"Ei niitä pidäkään ampua", sanoi Jack tosissaan, "niillä pitää ratsastaa. Niin, älkää naurako. Minäpä näytän teille nyt, että se käy aivan mainiosti päinsä."

Gordon koetti estää häntä, mutta Jack oli itsepäinen, ja hetkisen kuluttua Garnett ja Baxter seisoivat luolan suulla pitelemässä strutsia. Se sai valjaat ylleen ja viimein Jack kiipesi suurella vaivalla sen selkään.

"Päästäkää irti!" hän huusi, ja samassa silmänräpäyksessä suuri lintu lähti livistämään kuin tykin suusta. Jack veti vetämistään ohjaksista, mutta lintu ei ollut tietääkseen. Hetken aikaa pikku ratsastaja pysyttäytyi selässä pitelemällä kiinni strutsin kaulasta, mutta sitten lintu ravisti itseään ja -- pöksis! -- siinä venyi Jack maassa. Strutsi katosi puitten väliin.

Toiset pojat kiiruhtivat Jackin luo. He luulivat hänen vahingoittuneen, mutta hän oli tupsahtanut pehmeään ruohikkoon eikä ollut satuttanut itseään ollenkaan, häpesi vain aika lailla epäonnistunutta ratsastustaan.

Marraskuun ensi päivinä pojat päättivät, että osan heistä pikimmiten oli lähdettävä pitemmälle tutkimusmatkalle Vanhempainjärven länsirannalle.

5:ntenä päivänä Gordon, Robert, Baxter, William, Webb, Cross ja Jack lähtivät liikkeelle. Henri sitä vastoin jäi ranskalaisluolaan pitämään huolta pienemmistä.

Joka pojalla oli revolveri ja sen lisäksi Gordonilla, Robertilla ja Williamilla oli pyssynsä sekä muutamia metsästyspuukkoja ja pari kirvestä. Baxter kantoi muutamia lassoja ja "bolaa"; nämä olivat viime aikoina tulleet hänen mieliaseikseen. Nyt hän sai näyttää, oliko hän niin harjaantunut niiden heittämiseen, että saattoi kaataa eläimen juoksusta.

Kumiveneen, jonka saattoi panna kokoon ja kantaa kädessä, Gordon otti niin ikään mukaan, siitä saattoi olla hyötyä matkalla.

Poikajoukko lähti kulkemaan pitkin järvenrantaa ja saapui tunnin kuluttua paikalle, jossa kasvoi niin korkeata heinää, että oli vaikea päästä sen läpi. Keskellä tätä ruohoviidakkoa, kuten Cross sitä kutsui, keksi Pan jotain, se kaiveli puolen tusinaa reikiä maahan. Varmaankin oli jokin eläin läheisyydessä. Robert tahtoi heti ampua erääseen reikään, mutta William esti häntä siitä.

"Odotahan vähän", hän sanoi, "niin saamme kyllä eläimen ulos laukaustakaan ampumatta".

"Kuinka sitten?" kysyi Webb.

"Autahan minua ensin kokoamaan läjä ruohoja. Kas niin! Nyt kasaamme sen tähän reiän eteen, ja sitten toisen läjän vielä tuon reiän eteen! Annapas minulle tulitikku, Gordon."

Nyt sytytettiin tuli ruoholajiin, eikä kestänyt kauan ennen kuin puoli tusinaa maamyyriä tukahduttavan savun ajamina pisti pienen kuononsa ulos raikkaaseen ilmaan. Jack ja Webb iskivät niitä nopeasti kirveillään, ja Pan päätti muitta mutkitta muutamien päivät, niin että vain yhden tai kahden onnistui paeta.

Jack tahtoi paistaa eläimet siinä samassa. Mutta Gordonin mielestä oli liian aikaista levätä nyt jo. Vasta kun he noin puoli tuntia olivat ponnistelleet korkean ruohikon läpi ja saapuneet paikalle, missä pieni puro virtasi järveen, he pysähtyivät. Jack sai nyt näyttää, kelpasiko hän kokiksi. Maamyyrät maistuivat mainioilta, ja pöytäjuomana heillä oli virkistävän raikas vesi, joka lorisi aivan heidän jalkojensa juurella.

"Koetetaanko nyt kumivenettä?" kysyi Robert, kun viimeinen pala oli nielaistu.

"Päästäksemmekö puron yli? Ei, sen yli voimme kahlata", arveli Gordon.

Ja niin he saattoivatkin tehdä helposti, sen syvempi puro ei ollut. Vastakkaisella rannalla kävi maa yhä liejuisemmaksi, ja sen vuoksi heidän täytyi poiketa metsään, jossa kirjava lintuparvi lensi puusta puuhun täyttäen ilman iloisella viserryksellä. Korkealla ilmassa näkyi silloin tällöin kondori, korppikotka tai mahtava kotka.

Pojat kulkivat koko ajan pitkin metsän reunamaa. Iltapuolella, juuri kun he arvelivat että olisi ihanaa saada pian vähän lepuuttaa väsyneitä jalkojaan, he äkkiarvaamatta joutuivat taas virralle ja tällä kertaa sellaiselle, jonka yli ei voinut kahlata; se oli näet noin seitsemän metriä leveä ja näytti varsin syvältä. Gordon silmäili ranskalaisen merimiehen taskukirjakarttaa ja huomasi pian joen olevan siihen merkittynä. Se oli järven laskujoki ja virtasi mereen jonkin matkaa Laivalahdesta.

"Tähän meidän ehkä on paras leiriytyä", ehdotti hän. "Ja sitten meillä on syytä kutsua tätä virtaa Leirivirraksi. Vai onko jollakin teistä sopivampi nimi ehdolla? Eikö? Hyvä, kirjoitan siis tämän nimen muistiin."

Pojat istuivat nyt levähtämään puitten alle. Jackin täytyi paistaa viimeinenkin maamyyrä, ja se katosi siinä tuokiossa seitsemään nälkäiseen vatsaan tai oikeastaan kahdeksaan, sillä ei Pankaan halveksinut kelpo ateriaa. Sen jälkeen sytytettiin suuri nuotio, jota Robertin ja Williamin oli määrä pitää vireillä; se kyllä pelottaisi metsän pedot lähestymästä leiriä. Sitten pojat kietoutuivat vaippoihinsa, heittäytyivät ruohikolle pitkälleen ja vaipuivat pian uneen.

Seuraavana aamuna Gordon ensi työkseen levitti kumiveneen ja laski sen vesille. Kevyt vene ei kuitenkaan kannattanut useampia kuin yhden kerrallaan ja sen vuoksi täytyi sitoa köysi sekä sen keulaan että perään. Kun siis Gordon ensimmäisenä miehenä oli sauvonut itsensä vastarannalle, toiset hinasivat veneen takaisin. Sitten veneeseen astui Robert ja hänet lautattiin yli, ja vähitellen koko joukko oli kerääntynyt toiselle rannalle.

Pan ei tarvinnut venettä, se ui virran yli.

Ja sitten eteenpäin, yhä eteenpäin!

Nyt maa oli taas hyvää lujaa hiekkapohjaa, ja sinä aamupäivänä pojat saivat kuljetuksi pitkän matkan. Kello kymmenen he söivät välipalaa ja ohjasivat sitten jälleen kulkunsa pohjoista kohti.

Kahdentoista ajoissa pysähtyi Robert äkkiä ja sanoi kohottaen kaukoputken silmälleen:

"Nyt näen toiselle puolelle järveä."

Aivan oikein, tuolla hyvin kaukana häämötti todellakin tumma, vielä epäselvä juova näköpiirissä. Nyt oli kysymys vain siitä, ennättäisivätkö pojat sinne ennen pimeää. He astuivat reippaammin ja kulkivat aution hiekkaerämaan läpi, joka ulottui yli koko Carrin saaren pohjoisosan. Noin kello kolmen ajoissa he saattoivat jotakuinkin selvästi nähdä, miltä vastakkainen ranta näytti. Muita eläviä olentoja ei ollut näkyvissä kuin merilintuja, ja niin pitkälle kuin silmä kantoi oli koko ympäristö autiota ja tyhjää.

Mikä onni pojille, ettei "Eteenpäin" ollut ajautunut tälle puolelle saarta.

Illan suussa Gordon ja hänen toverinsa saapuivat järven pohjoisimpaan kolkkaan. Sinne he pysähtyivät ja leiriytyivät yöksi. Mutta sen sijaan että heillä edellisenä iltana oli ollut niin mukava ja rauhallinen yösija pehmeässä heinikossa, heidän täytyi nyt tyytyä nukkumaan paljaalla hiekalla. Ja kun ei missään ollut puuta eikä ruohonkorttakaan, he eivät voineet tehdä nuotiota ja saivat siis tyytyä kylmään illalliseen.

Mutta kylmä liha luisti mainiosti alas, ja jokainen nukkui epämukavalla vuoteellaan niin sikeästi ja makeasti kuin pehmeimmillä untuvilla.

Ranskalaisluolassa eletty talvi oli saanut heistä jokaisesta lähtemään kaiken herkuttelun ja hemmottelun tarpeen.

VIIDESTOISTA LUKU

Metsästysseikkailu

Heti kun päivä koitti ja pojat saattoivat kunnolla nähdä ympärilleen, he huomasivat hiekkaisen harjanteen, joka kohosi parinsadan askeleen päässä merestä. He kiiruhtivat sen kukkulalle ja näkivät sieltä, että erämaa ulottui aina mereen asti. Oli siis turha kulkea eteenpäin pohjoista kohti.

Robert ehdotti, että he lähtisivät kotiin toista tietä kuin olivat tulleet; saattoivathan he esimerkiksi kulkea pitkin järven oikeata rantaa, niin tulee sekin samalla tutkituksi.

Mutta siitä Gordon ei tahtonut kuulla puhuttavankaan. "Ei", hän sanoi, "silloin viipyisimme liian kauan matkalla, eivätkä Henri ja muut voi ymmärtää, minne olemme joutuneet. Ei, oikeanpuoleisen rannan jätämme toiseen kertaan. Mutta silti voimme kylläkin, kuten Robert ehdottaa, valita toisen tien kuin sen, jota tulimme. Mitähän, jos kulkisimme pitkin järvenrantaa Leirivirralle asti, poikkeaisimme siellä sivulle ja vaeltaisimme metsän läpi rannikolle."

Pohdittuaan asiaa puolelta ja toiselta pojat suostuivat ehdotukseen. He nauttivat vähän aamiaista, kokosivat tavaransa ja lähtivät matkaan.

Sää oli ihana, ja jos se sellaisena pysyisi, he saattoivat olla kotona jo huomisiltana. Kello yksitoista he menivät kumiveneellään Leirivirran yli ja lähtivät samoamaan halki metsän.

"Hei, herra bolametsästäjä!" ivaili Robert Baxteria. "Minun mielestäni voisit pian näyttää, mihin nuo korusi kelpaavat." Näin sanoen hän viittasi lassoon ja bolaan, jotka olivat kierrettyinä Baxterin vyötäisten ympäri.

Ja matkien serkkuaan Cross yhtyi heti pilkkaamaan Baxteria.

Gordonin täytyi vihdoin ruveta rauhoittamaan riidanhaluisia poikia. "Toistaiseksi ei ole ollut mitään eläintä, jota Baxter olisi voinut pyydystää välineillään", hän sanoi. "Eihän täällä näe ainoatakaan elävää olentoa paitsi lintuja, ja niitä varten bolat eivät suinkaan ole. Ei, mutta katsokaapas, tiedättekö mikä puu tuo tuossa on? Ettekö? Sehän on teepuu -- ei se oikea, jota kiinalaiset viljelevät, mutta tämänkin puun lehdistä voi helposti keittää teetä."

Jokainen poimi kourallisen lehtiä ja pisti ne taskuunsa, myöhemmin he aikoivat panna toimeen varsinaisen teenkorjuun, tiesiväthän he nyt missä puut kasvoivat.

Sinä päivänä pojat eivät kokeilleet mitään erikoista, ja kun he illan suussa asettuivat leiriin, sanoi Baxter, että tänään ei tarvinnut monta sanaa kirjoittaa päiväkirjaan. Mutta juuri tätä puhuessaan hän hypähti pystyyn, tarttui bolaansa ja nakkasi sen reippaalla heitolla puitten väliin.

Hän oli nähnyt muutamia eläimiä metsässä -- mitä ne olivat, sitä hän ei tietänyt, mutta hänen mielestään ne näyttivät vuohilta.

Bola lennähti eläinten joukkoon ja kietoutui erään jalkoihin niin että se ei voinut seurata kumppaneitaan, jotka pelästyneinä pakenivat metsän tiheikköön. Gordon ja Baxter juoksivat nyt paikalle, ottivat eläimen kiinni ja sitoivat sen. Lisäksi he saivat kiinni sen kaksi vuonaa, jotka pysyttelivät emän turvissa.

"Kas, mikähän kameli tuokin on?" huusi Robert heille, kun he tulivat kuljettaen eläintä.

"Sehän on laama", sanoi Gordon. "Niin, juuri laama", hän toisti nähdessään Robertin ja toisten epäilevät katseet. "Se on kyllä hyvin vuohen näköinen, mutta te näette kyllä, että sillä on paljon korkeammat sääret, ja sitten sen villa on pehmeää kuin silkki. Niin, tämä on erityistä laamalajia, joka elää Etelä-Amerikassa. Olipa hauska, että Baxter pyysi sen elävänä, ja vuonat vielä lisäksi."

"Niin, tämähän tuntuu olevan hienointa metsästystä tässä maassa", pilkkaili Robert. "Muuten minua kyllä haluttaisi koetella, miten kuula iskisi mokomaan roskaan."

"Mitä sinä lörpöttelet, Robert", huudahti Gordon. "Voin kyllä käsittää, että sinua huvittaa ampua oikeata metsänriistaa. Mutta enpä tosiaan ymmärrä, kuinka tahtoisit ampua tuollaisen rauhallisen laamaemän, josta meillä on paljon enemmän iloa elävänä!"

Jo samana yönä Robert kuitenkin sai tyydyttää metsästyshaluaan. Noin kello kolmen ajoissa ajoi kova ulvonta, joka kuului jostain läheisyydestä, kaikki pojat makuulta.

Mikähän eläin se noin ilkeästi ulvoi?

"Kenties lauma petoeläimiä", arveli Robert. "Ehkä jaguaareja."

"Niin, tai puumia. Ne eivät ole aivan yhtä vaarallisia, mutta jos niitäkin sattuu kokonainen lauma, se ei totta vie ole leikin asia. Pyssynne ja revolverinne ovat kai käsillä. Kuulkaapa Pania. Ne lienevät nyt aivan lähellämme."

Puitten välissä oli kuitenkin liian pimeä, jotta olisi voinut nähdä vihollisen. Ja kuitenkin, eikö tuossa...? Siinä loisti kaksi pilkkua kammottavasti pimeydessä; varmaankin petoeläimen silmäpari.

Samassa tuokiossa pamahti Robertin pyssy, mutta siitä ulvonta vasta yltyi. Yhä lähemmäksi tulivat äänet. Aikoivatko pedot hyökätä leiriin?

Nyt ei auttanut vitkastella. Baxter sieppasi leimuavan kekäleen leirinuotiosta ja heitti sen tuijottavia silmiä kohti.

Se auttoi. Eläimet pötkivät pakoon täyttä karkua. Vähitellen niiden raivoisa ulvonta häipyi kaukaisuuteen.

"Onnea matkalle!" huusi Cross niiden jälkeen. "Kunpa ne eivät vain palaisi!" sanoi joku. "Eivät ne enää uskalla", arveli Robert. "Mutta katsotaanpa nyt, mitä hirviöitä ne olivat. Sen, jonka minun luotini kaatoi, pitäisi maata jossain täällä läheisyydessä."

Päivä oli vähitellen alkanut koittaa ja oli kyllin valoisaa, jotta pojat saattoivat lähteä etsimään Robertin saalista. Mutta minne eläin oli joutunut? He hakivat ristiin rastiin, mutta sitä ei näkynyt missään. Kutsuttiin Pankin avuksi ja se keksi piankin jäljet, mutta ne johtivat syvälle tiheikköön, ja sinne ei Gordonin mielestä ollut yrittäminen. Niin jäi Robertilta hänen suureksi surukseen löytämättä hänen ampumansa jaguaari tai puuma tai mikä otus lie ollutkaan.

Ja kyllä saivat muut osansa siitä, että hänen metsästäjänarvoaan näin oli loukattu. Mutta Gordon oli niin järkevä, ettei ollut kuulevinaan Robertin hävyttömyyksiä.

Kuuden ajoissa he alkoivat taas päivämatkansa, jonka oli määrä päättyä ranskalaisluolaan.

Jack ja Webb saivat molemmat laamanvuonat kantaakseen, Baxter kuljetti emää, aivan kuin olisi vienyt sitä markkinoille. Gordon pelkäsi hiukan, että eläimet hidastaisivat heidän kulkuaan, mutta matka kävi kerrassaan mainiosti, ja he olivat jo kulkeneet aikamoisen taipaleen, kun he vähän vailla kello yksitoista pysähtyivät saadakseen jotain suuhunsa.

Syötyään aimo aterian he jatkoivat matkaansa kokematta mitään erikoista. Mutta iltapuolella, juuri kun Gordon oli katsonut kelloansa ja ilmoittanut kumppaneilleen sen olevan kolme, pamahti äkkiä laukaus.

Mistä se tuli?

Tietysti Robertin pyssystä. Hän oli muista hiukan edellä ja oli kai keksinyt jonkin saaliin. Samassa kuului hänen äänensä viidakon takaa, joka oli kätkenyt hänet toisten silmiltä: "Pitäkää varanne! Pitäkää varanne!" ja siinä tuokiossa ryntäsi eläin viidakosta.

Samassa sieppasi Baxter lassonsa ja heitti sen salaman nopeudella kohti eläimen päätä. "Hyvä, Baxter!" huusi Gordon, ja pieni poika oli todella suorittanut tehtävänsä hyvin. Silmukka oli heitetty sievästi aivan eläimen kaulaan, ja parissa tuokiossa Gordon ja Baxter olivat sitoneet otuksen lujasti kiinni puuhun.

Nyt saapui Robert juoksujalkaa paikalle. "Senkin peto pääsi käsistäni!" hän huusi vihoissaan, mutta samassa hän huomasi, että muut olivat olleet häntä onnellisemmat. "Mitä tuo hyödyttää?" hän kysyi. "Onko sekin sitä varten, että säästyisi laukauksellinen ruutia."

"Ei suinkaan!" vastasi Gordon. "Olemme pyytäneet sen elävänä, koska tarvitsemme sitä elävänä."

"Elävänä? Mihin tarkoitukseen?"

"Vetojuhdaksi" kuului vastaus. "Se on guanako, ja sen voi helposti kesyttää. Saatpa nähdä Jack, se ei metkuile kuten sinun nandusi."

Ja Gordon piti pienen luonnontieteellisen esitelmän guanako-eläimestä. Se on kamelin sukua, hän kertoi, vaikka se ei juuri sanottavasti kamelia muistuta. Varsinkin Argentiinassa sitä käytetään yleisesti ratsuna; se soveltuukin erinomaisesti tähän tarkoitukseen, notkea, sirorakenteinen ja nopsajalkainen kun on. Muuten se on rauhallinen eläin eikä tee kissallekaan pahaa.

"Mutta nyt saamme lähteä hyvää kyytiä livistämään, jos aiomme ennättää kotiin ennen iltaa", sanoi Gordon.

Jack tahtoi ratsastaa guanakolla, mutta siihen ei Gordon suostunut. Tosin ei ollut pelkoa siitä, että eläin olisi noussut takajaloilleen tai heittänyt ratsastajan maahan, mutta eihän koskaan tiedä mitä voisi sattua.

Noin kuuden ajoissa pieni karavaani lähestyi ranskalaisluolaa.

He näkivät pikku Costarin leikkivän aukon ulkopuolella. Nyt hänkin jo keksi heidät, sillä he kuulivat hänen huutavan Henrille:

"Nyt he tulevat! Nyt he tulevat!"

Hetken kuluttua he olivat kotona, missä heitä tervehdittiin kaikuvilla eläköönhuudoilla.

KUUDESTOISTA LUKU

Joulu

Luolassa oli kaikki entisellään. Ei mitään tärkeätä ollut tapahtunut Gordonin ja hänen toveriensa poissa ollessa, niin että Henrin oli ollut varsin helppo ylläpitää järjestystä uudisasukasyhdyskunnassa.

Ainoa, mikä aiheutti hänelle huolta ja päänvaivaa oli hänen veljensä Paulin raskasmielisyys. Mikähän suru painoi tuota ennen niin reipasta poikaa?

Henri koetti puhua hänen kanssaan kahden keskenkin saadakseen siitä selvää, mutta turha vaiva, Paul ei ilmaissut mitään. Kun isoveli kysyi, oliko hän tehnyt jotain pahaa, hän vastasi vain, että Henri kyllä kerran saa sen tietää, sillä hän antaa anteeksi, mutta toiset...

"Entä sitten? Toiset... Mitä toiset?"

Mutta Paul ei sanonut sen enempää.

Heti seuraavana päivänä Gordonin retkikunnan kotiintulon jälkeen, marraskuun 9:ntenä, ryhdyttiin rakennuspuuhiin. Laamat ja guanako tarvitsivat välttämättä tallin ja siihen kuuluvan aitauksen. Baxter oli rakennusmestarina ja työnjohtajana. Hän osasi mainiosti panna vauhtia toisiinkin ja sai heidät käyttämään sahaa ja kirvestä niin näppärästi kuin olisivat olleet taitavia puusepänkisällejä jok'ainoa. Aitaus tehtiin niin vahvaksi, että se hyvin saattoi suojella petoeläimiltä. Itse talli rakennettiin aluksen lankuista, katto tehtiin tervatusta purjekankaasta, joka kesti sadetta ja lunta. Kun rakennus valmistui ja guanako ja laamaemä vuohineen olivat muuttaneet siihen, annettiin eläinten hoito ja rehun hankkiminen Jackin ja pikku Garnettin toimeksi. Sen lisäksi heidän piti parhaansa mukaan koettaa kesyttää ne.

Garnett varsinkin oli kovin innostunut tehtäväänsä. Kaiket illat hänen nähtiin istuvan tallissa rakkaiden kasvattiensa luona huvittamassa niitä kaikilla niillä sävelillä, joita hän hanurillaan osasi soittaa. Hän arveli näet, että eläimet siten helpommin kesyyntyivät.

Suureksi ilokseen hän sai pian useampia kuulijoita. Eräästä salahaudasta saatiin näet vielä yksi guanako, ja muutamana päivänä onnistui Baxterin ja Williamin -- viimeksi mainittu oli nyt myös ruvennut harjoittamaan bolanheittoa -- saada kiinni laamapari, koiras ja naaras.

William ja pari muuta poikaa virittivät myös ahkerasti ansoja ja satimia ja tarkastivat niitä joka päivä. Vähitellen he saivat pyydystetyksi koko joukon peltokanoja, fasaaneja, trappeja ym., ja ne linnut, joita Moko ei heti ottanut hengiltä ja pannut vartaaseen, joutuivat kanatarhaan, jonka Gordon oli laittanut aitauksen nurkkaan. Sen hoito oli uskottu Edvardille ja Tom Jenkinsille.

"Kunpa meillä vain ei olisi niin kovin niukalti sokeria", sanoi Moko joskus. "Silloin voisin leipoa kakkuja; munia ja maitoahan meillä on yllin kyllin."

Jack pani Mokon sanat korvan taakse. Hän tutki näet yhä uutterasti "Robinson Crusoeta" ja tästä erinomaisesta kirjasta hän tiesi, ettei ollut lainkaan mahdotonta löytää jotain ainetta, jota saattoi käyttää sokerin asemesta. Eräänä päivänä hän keskusteli Gordonin kanssa asiasta, ja Gordon arveli hänen olevan oikeassa: silmät auki vain, niin kyllä löydettäisiin, mitä puuttui.

Ja aivan oikein! Kun Gordon kerran saapui kotiin metsästä, hän kutsui Jackin luokseen ja vei hänet muutamien puiden luo, jotka kasvoivat jonkin matkan päässä luolasta.

"Tässä näet, Jack! Nämä ovat sokerilehmuksia! Odotapas kun otan veitseni ja leikkaan sillä runkoon, kas noin, valuu nestettä, näetkö? Se on sokeria!"

Ja niin todella olikin. Tietysti ei tämä sokeri ollut yhtä makeata kuin oikea sokeri, joka valmistetaan sokeriruo'osta tai sokerijuurikkaasta, mutta sitä sopi mainiosti käyttää taloudessa.

Keväällä Webbille ja Williamille tuli taas kiire virittää ansojaan. Robert kävi myös uutterasti metsällä; eräänä päivänä hän ampui haisunäädän ja toi sen kotiin laukussaan.

"Katsokaapas, minkä venkaleen olen nitistänyt!" hän sanoi toisille. "Eikö sillä ole kaunis turkki?"

"Onpa kyllä!" sanoi Edvard. "Mutta hyi kuinka se haisee! Mitenkä eläin itse voi sietää hajuaan!"

"Se on siihen tottunut", tuumi Jack. "Mutta mitä oikeastaan teemme tällä eläimellä, Robert? Olisipa totta vie paljon parempi, jos saisit käsiisi jotain vihanneksia -- niitä tarvitsemme eniten."

Ja siinä Jack oli oikeassa. Muita vihanneksia ei näet ollut saatavissa kuin metsäselleriä, jota kasvoi järven rannalla. Ja oikeastaan Robertin olisi ollut viisainta hiukan säästää ruutia, se hupeni pelottavasti varastosta. Kätevä Baxter oli sitä paitsi keksinyt tehdä saarnesta jousia ja putkista nuolia, joiden kärkenä oli rautanaula. Näillä jousipyssyillä William ja Cross oppivat pian ampumaan melko taitavasti ja toivat usein kotiin aika lailla pientä metsänriistaa. Tietysti he eivät voineet olla Robertin kiusaksi kehumatta, kuinka paljon ruutia he tällä tavoin säästivät.

Mutta eräänä päivänä tehtiin keksintö, joka oli oikein mieluinen Robertille. Gordon huomasi näet, että ketut ja sakaalit eivät antaneet ansojen olla rauhassa öisin, vaan anastivat sukkelasti kaikki pikkueläimet, jotka olivat joutuneet satimeen. Tehdäkseen lopun moisesta rosvouksesta Gordonin täytyi kuin täytyikin antaa pari tusinaa panoksia Robertille ja toisille pyssymiehille. "Mutta pitäkää varanne, ettette niitä turhanpäiten ammuskele!" hän sanoi.

Sitä hänen oli turha pelätä, arveli Robert: "Kyllä me pehmitämme sekä Repolaisen että sen seuralaiset niin perinpohjaisesti, ettei ansoista enää vähään aikaan näpistellä."