Part 6

Pian he istuivat kaikki jakkaroilla ja rottinkituoleilla herkullisen pöydän ääressä ranskalaisluolassa, ja kyllä silloin sekä liemi että peltokanat katosivat nopeassa tahdissa. Koko joukossa ei ollut ainoatakaan poikaa, joka ei ollut nälissään kuin susi. Ihme kyllä Robertkin aivan unohti huomauttaa, ettei ollut hienoa syödä samassa huoneessa, missä sitten piti nukkua. Vaikka eipä hänen nukkumisestaan sinä yönä tullutkaan mitään, oli näet hänen ja Williamin vartiovuoro. Heidän oli vietettävä yönsä käytävän ulkopuolella, jossa Moko yhä oli pitänyt nuotiota vireillä lämmön vuoksi ja pelottaakseen petoeläimiä loitolle.

Seuraavina päivinä lämpömittarin elohopea aleni yhä, ja ilma kävi kylmemmäksi. Harmaa, pilvinen taivas ennusti selvästi sadetta ja lunta.

Siksipä pojat ahersivat uutterasti saadakseen tavaroita niin paljon kuin mahdollista hirsilautalta luolaan.

Robertia ei miellyttänyt raahata tavaroita aamusta iltaan. Paljon mieluummin hän olisi samonnut metsiä pyssy kädessä ja metsästyslaukku olalla, vaikka Gordon monet kerrat oli varottanut häntä tuhlaamasta niin paljon ruutia ja hauleja, sillä ajan pitkään se ei käynyt päinsä.

Mutta Robert oli itsepintaisesti sitä mieltä, että oli välttämätöntä ampua paljon metsänriistaa joka päivä, jottei tarvitsisi syödä säilykkeitä. "Kun me kerran pyrimme täältä pois, tarvitsemme kyllä kaiken säilykelihan", hän sanoi joka kerta kun Gordon neuvoi häntä hillitsemään metsästysintoaan.

"Pyrimme täältä pois?" kertasi Gordon. "Millä keinoin luulet meidän pääsevän pois täältä? Emmehän valitettavasti osaa rakentaa laivaakaan."

Mutta tästä Robert alkoi taas pistellä. Hän väitti, että Gordon ja Henri vastustivat kaikkea, mikä oli toisten hyväksi, ja että he molemmat tietysti olivat keskenään päättäneet estää toisia pääsemästä pois. Ja niin he tekivät vain siksi, että halusivat saada toiset tanssimaan heidän pillinsä mukaan.

Robert saattoi toisinaan olla paha, suorastaan häijy, kun sille päälle sattui.

Kolmessa päivässä heidän onnistui saada kaikki paikoilleen. Mikä ei mahtunut luolaan, ladottiin toistaiseksi ulkopuolelle ja peitettiin purjekankaalla, niin että tavarat pysyivät kuivina ja ehjinä, kunnes ehdittiin hirsilautan vahvoista lankuista rakentaa tiivis ja tilava katos.

Toukokuun 13. päivänä Moko, Baxter ja Henri nostivat luolaan aluksen kapyysin uunin. Savuputken johtaminen ulos luolasta ei ollut helppoa, mutta Baxter ei hellittänyt ennen kuin hän sai kaiverretuksi reiän kalkkiseinään, ja kun putki oli paikoillaan, uuni toimi varsin hyvin. Vielä samana iltapäivänä Moko keitti siinä ruokaa.

Muutamia päiviä myöhemmin Robert, William ja Webb sekä pari muuta poikaa olivat ampumassa. Silloin he huomasivat metsässä aivan suurjärven rannalla neljä viisi kuoppaa, jotka oli peitetty hyvin oksilla. Ne olivat epäilemättä hyvin monta vuotta sitten kaivettuja ansoja. Eräässä oli vielä suuren eläimen luuranko, luultavasti jaguaarin tai puuman kuten Robert arveli.

Pojat asettivat tuoreita oksia kuoppien päälle, ja päättivät jonakin päivänä käydä katsomassa, voisivatko ehkä tällä tavalla hankkia Mokon keittiöön tuoretta lihaa.

Ja aivan oikein! Kun Henri ja pari pikkupoikaa jonkin päivän perästä saapuivat eräälle salahaudalle, he kuulivat alhaalta kummallisia käheitä huutoja.

Mikähän eläin oli sinne pudonnut? Ehkäpä jaguaari? Tai puuma?

He kurkistivat alas. Se oli kaksijalkainen eläin, jättiläislintu, strutsi.

Sepä vasta saalis! Strutsinliha, varsinkin rinta, maistuu erinomaiselta ja on varsin ravitsevaa ruokaa.

"Miksi kutsutaan tämänkaltaista strutsia?" kysyi Webb. "Na... Nan..."

"Niin", sanoi Robert. "Nandu on tämän lajin nimi. Kunpa nyt vain saisimme sen kiskotuksi ylös."

"Se ei ole niinkään helppoa", arveli Cross.

Mutta William keksi keinon. Hän riisui nuttunsa, liukui varovasti hautaan ja heitti nutun strutsin pään yli. Iso lintu pelästyi pahanpäiväisesti ja salli vastustelematta poikien sitoa sen jalat. Sitten se nostettiin haudasta.

"Mitä me nyt teemme sillä", kysyi joku.

Jack muisti, mitä hän jostakin kirjasta oli lukenut strutseista, ja vastasi viisaan näköisenä: "Me viemme sen tietysti kotiin ranskalaisluolaan ja kesytämme sen, ja sitten kasvatamme siitä ratsuhevosen."

Saman selityksen antoi Jack kotona luolassakin, jonne he suurella vaivalla saivat otuksen kuljetetuksi. John ihastui heti ehdotukseen ja innostutti koko poikalauman kohottamaan raikuvan eläköönhuudon "Jackin ratsulle".

"Saanko minäkin ratsastaa sen selässä?" kysyi Costar.

"Sinäkö? Pysy sinä vain kilpikonnissa, ne pysyvät ainakin maan pinnalla. Tämän päähän sitä vastoin voi hyvinkin pälkähtää lähteä pienelle lentoretkelle."

Ihanko totta? Silloin ei Costaria suinkaan haluttanut ratsastaa sillä.

Haaksirikkoisten poikien elämä oli vähitellen päässyt rauhalliseen ja säännölliseen uomaansa. Päivät kuluivat ranskalaisluolassa jo jotenkin tasaisesti ja levollisesti. Jokaisella oli omat toimensa, ja oikeastaan kukaan ei surrut sitä, että heidän merimatkansa oli päättynyt näin.

Ainoastaan silloin kun he muistelivat vanhempiaan, kohosivat kyyneleet silmiin. Mutta jokapäiväiset askareet eivät jättäneet paljon aikaa surullisille mietteille, varsinkin kun Gordon oli järjestänyt niin, että joka päivä käytettiin määrätunnit opetukseen. Olivathan he saaneet aluksesta pelastetuksi koko joukon kirjoja. Niitä he saattoivat yhdessä lukea, isot pojat kuulustelivat toistensa tietoja ja samalla auttoivat pienempiä läksyjen luvussa.

Kirjat olivat tarpeen erittäinkin silloin, kun talvi tuli täydellä todella ja säät kävivät sellaisiksi, että oli vaikea liikkua ulkona.

Mutta vielä toistaiseksi oli tärkeämpää tehtävää kuin lukeminen, täytyi hankkia parempaa tilaa, luolaa oli laajennettava.

KAHDESTOISTA LUKU

Ranskalaisluolaa laajennetaan

Olipa onni, etteivät haaksirikkoisten uuden kodin seinät olleet graniittia, vaan mureaa kalkkikiveä, johon taltta, kuokka ja vasara helposti pystyivät. Pojat työskentelivät ahkerasti ja koversivat seiniä joka päivä. Heidän arvionsa mukaan työn piti valmistua talvikuukausien kuluessa, ellei mitään erikoista tapahtuisi. Ensin he olivat ajatelleet, että oli pakko räjäyttää ruudilla eri osia seinistä, mutta se ei ollutkaan tarpeellista. Baxter, joka oli oikea tuhattaituri, käsitteli työkaluja harvinaisen kätevästi. Hänen käsissään kivi aivan mureni, ja työ sujui reippaasti hänen johdollaan. Samalla tavoin kuin hän aikoinaan oli kaivertanut reiän, josta savutorvi johdettiin ulkoilmaan, hän nytkin louhi pari ikkuna-aukkoa luolan ulkoseinään. Käytävän suuta hän laajensi ja nosti aluksesta saadun kajuutanoven sen eteen.

Ensin ryhdyttiin laajentamaan oikeanpuoleista seinää. Poikien tarkoituksena oli kaivaa ja porata niin syvälle, että syntyisi käytävä aivan kalkkikallion lävitse. Siten luolaan saataisiin toinenkin käytävä.

Kolme päivää, toukokuun 27:nnestä 29:nteen työskenteli joka mies lakkaamatta. Murennettu kivi lapioitiin pois sitä myöten kun kaivettiin, ja käytävän seinät pönkitettiin laudoilla. He olivat jo poranneet ja hakanneet melkein metrin verran, kun toukokuun 30. päivän iltapuolella sattui jotain odottamatonta.

Henri huomasi sen ensiksi. Hän oli aina kaikkein etumaisena työmiesten rivissä ja höristi nyt äkkiä korviaan. Hän oli kuulevinaan kummallista ääntä, tuntui aivan kuin se olisi kuulunut kalkkikalliosta, jota hän parhaillaan hakkasi.

Henri kutsui paikalle Gordonin ja Baxterin ja he kaikki painoivat korvansa seinää vasten ja kuuntelivat. Aivan oikein! Kuului melkein kuin suuren koiran murinaa.

Silmänräpäyksen kuluttua vallitsi taas haudan hiljaisuus, ja työtä jatkettiin edelleen kaikin voimin. Mutta yhdeksän aikaan illalla kuului taas sama ääni, tällä kertaa paljon kovempana ja lähempää.

Pikkupojat olivat vähällä heittää työkalut maahan ja juosta suin päin pakoon. Ja vielä enemmän he pelästyivät, kun Pan, joka muuten oli rauhallisin koira maan päällä, yhtäkkiä täyttä kurkkua haukkuen ja hampaitaan kiristellen syöksyi käytävään. Sekin oli siis vainunnut, ettei kaikki ollut niinkuin olla piti.

Mitä oli kallioseinän takana? Yö kului levollisesti antamatta vastausta tähän kysymykseen, joka ahdisti kaikkien mieltä.

Jo varhain seuraavana aamuna Robert ja Baxter olivat liikkeellä. Pan kintereillään he kiiruhtivat heti keskentekoiseen käytävään. Mutta he eivät kuulleet mitään, eikä koirakaan päästänyt hiiskahdustakaan.

Pojat ryhtyivät siis uudella innolla työhön ja ahersivat uutterasti, eikä mitään tavatonta kuulunut eikä näkynyt. Vasta illalla tapahtui kummallista. Pan ei saapunut illalliselle!

Kukaan ei ollut nähnyt, minne uskollinen koira oli juossut, kukaan ei myöskään voinut varmasti sanoa, milloin se viimeksi oli nähty. Mutta poissa se oli ja pysyi.

Koiraa alettiin etsiä joka taholta, huudettiin: "Tänne Pan!" ja "Pan, missä olet?" niin kovasti että seutu kaikui, mutta Pania ei näkynyt eikä kuulunut.

Levottomina ja väsyneinä pojat palasivat luolalle yhdeksän aikaan. Mutta astuessaan ovesta sisään he samassa pelästyneinä peräytyivät. Hiljainen ulvonta kaikui heitä vastaan, se kuului uudesta käytävästä päin ja kesti kokonaisen minuutin.

Kolmen neljän pojan seuraamana Henri riensi käytävään, josta samassa alkoi kuulua raivoisaa haukuntaa.

"Tuon haukkumisen me kyllä tunnemme, siinä on Pan", sanoi Henri. Mutta käytävässä oli tyhjää ja autiota, eikä sieltä nyt kuulunut hiiskahdustakaan. Salaperäisyys yhä vain kasvoi.

Seuraavana aamuna samottiin koko seutu ristiin rastiin, mutta Pania ei vain kuulunut eikä näkynyt.

Tästä huolimatta Henri ja Baxter kaivoivat ja porasivat uutterasti kalliota ja pääsivät aamupäivän kuluessa puoli metriä eteenpäin mitään kummallista kohtaamatta. Välipalan syötyään he tarttuivat jälleen työhön ja huomasivat nyt vasaranlyöntien kaikuvan ontosti. Luultavasti vain ohut seinä erotti heidät jostain toisesta luolasta. Ja luolassa väijyi ehkä petoeläin valmiina hyökkäämään ensimmäisen kimppuun, joka sen rauhaa häiritsi.

Siksipä Henri pyysikin Robertin, Webbin ja Williamin lataamaan pyssynsä. Kuka ties mitä kaikkea saattoi tapahtua.

Noin kahden ajoissa seinä oli puhkaistu. Henrin kuokka tunkeutui kalkkikivikerroksen läpi. Hän hypähti taaksepäin ja oli huutamaisillaan muita avuksi, mutta ennen kuin hän ennätti saada sanaakaan suustaan, lohkeili kalkki sirpaleina hänen ylitsensä ja suuri eläin syöksyi reiästä luolaan.

Suuri eläin oli -- Pan!

Se hyökkäsi vesisangolle ja alkoi ahmien juoda vettä. Sammutettuaan janonsa se juoksi isäntänsä luo ja hyppi häntäänsä heiluttaen häntä vasten. Ei ollut siis mitään vaaraa, koska koira käyttäytyi noin.

Laivalyhty kourassa tunkeutui Henri murretun seinän aukosta, Gordon, Robert, William ja Moko kintereillään. He joutuivat luolaan, joka oli melkein ranskalaisluolan suuruinen, vain hiukan syvempi. Kaikkialla oli aivan pimeää, ihmeellistä kyllä, sillä jostain aukostahan Panin oli täytynyt päästä sisään.

Yhtäkkiä William huomasi polkeneensa jotain pehmeätä, ja lyhdyn valossa pojat näkivät kuolleen sakaalin.

Sillä oli arvoitus ratkaistu. Pan oli tavalla tai toisella päässyt sakaalin jäljille, uskaltautunut luolaan sen perässä ja alkanut tappelun sitä vastaan. Viimein se oli puraissut sakaalia kurkkuun niin kovasti, että eläin heitti henkensä. Ulina, jonka pojat edellisenä iltana olivat kuulleet, oli sen epätoivoinen kuolinulvonta.

Mutta mitä tietä Pan oli päässyt luolaan? Saadakseen tästä selkoa Henri meni ulos ranskalaisluolan kautta ja kulki pitkin töyrään juurta huutaen alinomaan kumppaneilleen luolaan. Nämä vihelsivät vastaukseksi, ja tällä keinoin hän joutui viimein paikalle, jossa silminnähtävästi ennen oli ollut aukko. Mutta kalkkiseinä oli luhistunut maahan, ja niin olivat sekä Pan että sakaali tulleet suljetuiksi luolaan.

Olipa se oikein onnenpäivä pikku poikayhteiskunnalle. Pan oli tullut takaisin ja luola oli yhdellä iskulla laajentunut.

"Huoneiston" uudelle osalle annettiin nimeksi "arkihuone", "Panin arkihuone". Pojat päättivät käyttää sitä makuu- ja työhuoneena, ranskalaisluola taas tulisi olemaan keittiönä, varastohuoneena ja ruokasalina.

Niinpä nostettiin siis vuoteet ja koko joukko muuta kalustoa arkihuoneeseen. Kaakeliuuni, joka aikoinaan oli sijainnut aluksen suuressa kajuutassa, pantiin pystyyn, ja pian asumus näytti oikein hauskalta. Päivisin virtasi arkihuoneeseen valoa kahdesta oikeasta ikkunasta, jotka näppärä Baxter oli saanut sijoitetuksi ulkoseinään, iltaisin taas suurta huonetta valaisi laivalyhty, joka oli ripustettu lakeen.

Koska ilma päivä päivältä kävi kylmemmäksi, voivat pojat vain harvoin olla ulkotöissä. Sitä vastoin he työskentelivät ahkerasti sisällä ja muun muassa kaivoivat käytävän seiniin kaksi syvää komeroa, yhden kummallekin puolen. Toisessa säilytettiin ruuti, se pysyi siellä kuivana eikä ollut vaarassa syttyä. Nandu sai toistaiseksi majailla ranskalaisluolassa, myöhemmin sille kyllä aiottiin rakentaa oma asunto.

Kesäkuun 10:ntenä pojat istuivat tapansa mukaan illalla arkihuoneessa. Keskustelu oli vilkas ja kaikki olivat hyvällä tuulella istuessaan siinä toveripiirissä rauhallisessa huoneessa, takkavalkean iloisesti loimutessa.

Joku joukosta kysyi silloin noin vain ohimennen, eikö sopisi antaa saaren tärkeimmille paikoille nimet.

Henri kannatti heti ehdotusta, ja muutkin olivat kerrankin kaikki samaa mieltä, voisihan sattua keksimään oikein muhkeita nimiä.

"Lahdenhan olemme jo ristineet", sanoi Robert, "ja se nimi on aika hyvä, eikö niin? Laivalahti."

"Aivan niin, ja luolan nimeä, ranskalaisluola, ei kaiketi myöskään ole syytä lähteä muokkailemaan", virkkoi Henri.

Robertin teki kovin mieli mukista jotain vastaan, mutta hän tiesi ettei kukaan olisi häntä kannattanut ja hän piti suunsa kiinni.

"Mutta minkä nimen annamme virrallemme?" kysyi William.

"Jos minä saisin päättää, kutsuisin sitä Seelannin virraksi", lausui Baxter.

"Niin, kotimaamme muistoksi! Se on kerrassaan mainio nimi. Päätetty, vai mitä?"

"Hyvä, hyvä!" huusi joka mies.

"Entäs järvi?"

"Mitä jos antaisimme sille nimen Vanhempainjärvi!" ehdotti Robert, ja sillä oli nimi annettu.

Näin pojat ristivät kaikki saaren rämeet, niemekkeet ja metsät. Viimein oli kaikilla paikoilla nimi, paitsi itse saarella. Ja tottahan senkin täytyi saada nimi.

"Minäpä tiedän, minkä nimen sille antaisin", sanoi Costar ja näytti hirveän salaperäiseltä.

"Hohoo, kyllä kai! Ehkäpä Kapalolasten saari?" ivaili Jack.

"Anna sinä Costarin sanoa ehdotuksensa!" arveli Henri. "Mikä se sinun ehdotuksesi on."

Mutta nyt meni pikku poikaraukka aivan hämilleen ja istui hiljaa, aivan kuin hänen suunsa olisi mennyt lukkoon. Hän ryki ja nieleksi, nieleksi ja ryki ja sai vihdoin viimein sanan suustaan.

"Minusta vain tuntui", hän sanoi, "että meidän pitäisi muistaa kouluammekin, ja siksi juolahti mieleeni, että voisimme kutsua saarta _Carrin_ saareksi".

"Mainiota, se on kerrassaan suurenmoinen nimi!... Hyvä, Costar!" Näillä sanoilla vastaanotettiin ehdotus joka suunnalla, ja jo melkein Costar ylpeili keksinnöstään.

Henri Martinet ehdotti vielä muutakin. Hän esitti, että uudisasukkaat, näin kutsuivat pojat mielellään itseään, valitsisivat itselleen johtajan, kutsuttakoon häntä sitten presidentiksi, esimieheksi tai joksikin muuksi.

Tämäkin ajatus tuntui kaikista hyvältä. Ainoastaan Robert tahtoi lisätä ehdon, ettei päämiestä saanut valita elinajaksi, vaan hänen tulisi luopua toimestaan hallittuaan pikkuyhteiskuntaa ennakolta määrätyn ajan.

Kuka valittaisiin? Siinä oli polttava kysymys, varsinkin Robertille, joka olisi joutunut suunniltaan, jos hänen kilpailijansa, Henri, olisi valittu.

Mutta Henri oivalsi tämän ja tahtoi kaikin keinoin välttää riitaa. Sen vuoksi hän esitti johtajaksi Gordonia, joka hänen mielestään oli siihen sopivin.

Kättentaputuksilla ja hyvähuudoilla pojat tervehtivät hänen ehdotustaan, ja yhtä ääntä lukuun ottamatta Gordon valittiin yksimielisesti Carrin saaren uudisasukkaiden johtajaksi.

Tämä yksi poikkeusääni oli Gordonin. Häntä ei nimittäin lainkaan haluttanut ruveta johtajaksi. Hän tiesi, että siinä asemassa oli ikävyyksiä enemmänkin. Lähemmin mietittyään hän kuitenkin suostui vastaanottamaan toimen, luvaten koettaa aina parhaansa mukaan täyttää velvollisuutensa.

"Eläköönhuuto Gordonille", sanoi Henri ja nousi seisomaan. "Mekin puolestamme lupaamme koettaa olla uskollisia ja kelpo alamaisia!"

"Sen lupaamme!" huusivat pojat yhteen ääneen. "Kauan eläköön Gordon! Eläköön! eläköön! eläköön!"

KOLMASTOISTA LUKU

Talvi kiristyy

Jo kauan oli sää ollut kylmä ja raaka, mutta yhä ilkeämmäksi se kävi toukokuussa. Talvi teki tuloaan täydellä todella, ja välistä sää oli niin kylmä, etteivät pojat moneen päivään voineet pistää ulos nenännipukkaansakaan.

Mutta silti he eivät suinkaan laiskotelleet. Gordon piti kyllä huolen siitä, että kullakin oli jotain tehtävää. Nuoresta iästään huolimatta hänellä oli koko lailla ihmistuntemusta. Hän ymmärsi, että elämä itse ja jokapäiväinen taistelu olemassaolosta kykeni paremmin kuin paraskaan koulu kasvattamaan pojista miehiä.

Hän oli järjestänyt niin, että Henri, Robert, Cross, Baxter, William ja Webb olivat pikkupoikien opettajia. Henri ja Robert olivat molemmat hyviä laskemaan, joten he saivat opettaa laskentoa. Baxterin keppihevosena taas oli historia, ja sitä tieteenhaaraa hän siis tahtoi edustaa. Mitä Webbiin ja hänen uskolliseen ystäväänsä Williamiin tulee, oli vaikea sanoa, mitä tiedonalaa he oikeastaan harrastivat. Mutta he itse kuten Gordonkin arvelivat, että he kyllä voisivat opettaa pikkupojille jonkin verran maantietoa hyvien oppikirjojen ja karttojen avulla, jotka aluksesta oli saatu korjatuksi.

Näin kaikkien täytyi askaroida kirjojen ääressä, ja siitä oli sekin hyöty, että isommat pojat saivat palauttaa muistiinsa mitä he koulussa olivat oppineet. Gordon oli jonkinlainen yliopettaja; hänen tuli pitää silmällä, että opetus sujui kunnolla.

Lisäksi oli paljon muitakin tärkeitä puuhia. Williamin tehtävänä oli vetää kellot määräpäivinä ja määrätyllä kellonlyönnillä. Baxterillekin riitti työtä ajan seuraamisessa, hänen tuli näet vetää viiva almanakkaan jokaisen kuluvan päivän kohdalle, ja sitä paitsi hän kirjoitti tarkoin päiväkirjaan kaikki pikku yhteiskunnan kokemukset ranskalaisluolassa. Webb sai pitää huolta lämpömittarista, joka päivä hänen tuli tarkata niitä ja merkitä muistiin, mitä niillä oli sanomista. Pesusta vastasi Moko, mutta pian huomattiin, etteivät siihen riittäneet yhden pojan voimat, ja siksi täytyikin isompien poikien vuoron perään auttaa Mokoa, niin happamelta kuin se useimmista tuntuikin.

Sunnuntaisin kaikki lepäsivät työstään paitsi Moko, joka keitti ruoan. Joka sunnuntaiaamupäivä, ellei sää ollut aivan mahdoton, muut pojat lähtivät pitkälle kävelyretkelle järven rannalle ja palasivat kotiin nälkäisinä. Kun he olivat syöneet, otti Garnett aina esille hanurinsa, ja niin kului ilta laulaen ja soittaen. Laulussa tosin ei ollut paljonkaan kehumista, sillä Paul oli ainoa, joka lauloi hyvin, ja hän oli aina allapäin. Eikä häntä koskaan enää saatu laulamaan niitä iloisia lauluja joita hänellä aina ennen oli tapana lauleskella.

Tuli kesäkuu ja sen kanssa yhä ankarammat talvisäät. Alkoi sataa lunta, ja pian oli hauska rakentaa lumilinnoja ja olla lumisotasilla. Kuun lopulla oli lunta niin korkeat kinokset, että poikien täytyi pysytellä kokonaista kaksi viikkoa ranskalaisluolan ja Panin arkihuoneen seinien sisäpuolella. Mutta sisällä olikin hyvä ja lämmin, varsinkin sitten kun näppärä Baxter muutamien aluksesta saatujen lyijyputkien avulla pani kuntoon vesijohdon, joka hankki luolaan juomavettä virrasta.

Mokon täytyi näinä aikoina iskeä aikamoinen kolo aluksesta saatuihin säilykkeisiin, kun metsästys ja kalastus eivät talvisaikaan tuottaneet paljonkaan ruokavaroja taloon. Onneksi pikku laivapoika oli ollut niin ymmärtäväinen, että oli syksyllä suolannut koko joukon lohta. Muutenpa hän olisikin monta kertaa ollut pulassa koettaessaan keksiä ruokaa niin monelle suulle. Silloin tällöin William hankki tuoretta lihaa päivällispöytään. Hän viritti näet ansoja pikkuriistalle ja linnuille.

Jack oli saanut niskoilleen vaikean tehtävän, hänen täytyi joka päivä hankkia rehua nandulle. Joka aamu hän lähti jo varhain metsään ja lapioi lumen pois löytääkseen sille ruohoa ja juuria. Kaikesta tästä huolimatta tuo tyhmä eläin pysyi yhtä kesyttömänä, mutta sittenkin Jackissa eli yhä toivo saada lintu kesytetyksi itselleen ratsuksi.

Pakkanen kiihtyi ja puita täytyi tuoda "taloon". Koska kaikki tiet olivat lumen peitossa, ehdotti Gordon, että he käyttäisivät suurta pöytäänsä halkorekenä. Ja tämäkös oli pojille mieleen! Jo varhain aamulla joka mies oli jalkeilla, pöytä käännettiin ylösalaisin, ja niin neljä poikaa veti sitä aika vauhtia metsään. Pan ja pikkupojat juoksivat ilakoiden edellä. Silloin tällöin joku piti mukavampana ja hauskempana päästä ajoretkelle, hyppäsi muitta mutkitta pöydänpohjalle istumaan ja ajoi siinä sitten hetken aikaa tyytyväisenä, kunnes hevoset väsyivät ajomieheensä ja lennättivät hänet suin päin kinokseen.

Koko sen viikon he ravasivat edestakaisin luolan ja metsän väliä, ja halkokuorma toisensa jälkeen pinottiin luolan suun ulkopuolelle.

Mutta nyt ilma kävikin oikein purevan kylmäksi; kyllä sieti olla polttopuita pistettäväksi uuniin. Henri pelkäsi jonkun pikkupojista sairastuvan, mutta ei sattunut sen pahempaa kuin jokin pieni vilustuminen, ja siitä Mokon seljatee teki lopun.

Elokuun keskivaiheilla tuuli kääntyi, ja samalla sääkin muuttui leudommaksi.

Nyt Robert, Henri, Jack, William ja Baxter päättivät panna toimeen aikeen, jota he jo kauan olivat hautoneet. He päättivät tehdä retken merelle, "Eteenpäin-leirille".

He lähtivät matkaan aamun koittaessa, ja jo kello yhdeksän ajoissa he olivat rannikolla.

"Onpa siinä lintuja enemmänkin", virkkoi William viitaten pingviineihin, joita tuhansittain istui kareilla pitkissä riveissä kuten sotilaat paraatissa.

"Pyh!" sanoi Baxter, "mokomiin elukoihin ei totisesti kannata tuhlata ruutia laukauksenkaan vertaa. Mutta se olisi jo jotain jos voisimme kellistää jonkun noista pojista tuolla." Ja Baxter osoitti muutamia hylkeensukuisia eläimiä, merinorsuja, jotka kuppuroivat jäällä. "Niistä voisimme sulattaa talia lyhtyihimme." Mutta merinorsuja ei nähtävästi lainkaan haluttanut tulla ammutuksi. Niin pian kuin pojat saapuivat rantaäyrään läheisyyteen, ne olivat pää edellä avannossa ja veden alla. Sillä kertaa siis saalis livahti poikien nenän ohi.

Pojat asettuivat nyt syömään välipalaansa ja katselivat tuon tuostakin ympärilleen, tutkien olisiko aluksen jäännöksiä vielä jäljellä. Mutta lumisade ei ollut jättänyt jälkeäkään koko aluksesta. Henri suuntasi kaukoputkensa merelle, nähdäkseen olisiko missään laivaa näkyvissä, mutta kaikkialla oli vain merta ja taivasta.

Sillä aikaa Baxter oli päästänyt alas lipun, joka syksystä alkaen oli liehunut rannalla. Se oli nyt repaleinen, tuulet ja sateet olivat sitä pahoin retuuttaneet. Sen sijalle nostettiin uusi lippu, jonka Baxter oli tuonut mukanaan luolasta. Samalla hän kiinnitti lipputankoon puulevyn, johon oli kirjoitettu muutamia tiedonantoja: missä päin ranskalaisluola sijaitsi ym.

Kotimatkalla Robert ampui pari hyyppää, muuta kummempaa pojat eivät kokeneet, ja päivänlaskun aikaan he olivat taas kotona. Baxterilla ja Robertilla riitti juttuja hyljeparvista, joita he olivat nähneet Laivalahdessa, eivätkä he jättäneet Gordonia rauhaan ennen kuin hän lupasi panna toimeen suuren hylkeenajon heti kun sää sen sallii.

Vähitellen talvi läheni loppuaan. Syyskuussa oli vielä muutamia oikein ilkeitä rajuilmapäiviä myrskyineen ja raekuuroineen, mutta ne olivatkin talven viimeinen voimannäyte.

Sää kävi nyt leudommaksi, lumi alkoi sulaa, järven jääpeite ritisi ja ratisi ja halkeili viimein ristiin rastiin; pian purjehti suuria jäälauttoja hurjaa vauhtia alas virtaa myöten.

Ranskalaisluolassa asiat olivat hyvin. Yksikään pojista ei ollut sairas, kaikki olivat iloisia ja tyytyväisiä ja toimittivat uutterasti ja reippaasti päivätyönsä.

Syyskuun 10. päivänä oli puoli vuotta kulunut siitä päivästä, jolloin "Eteenpäin" ajautui Carrin saareen.

NELJÄSTOISTA LUKU

Matkalla