Part 5

Strutsejako? Sen mukaan maa olisi mannerta, Amerikkaa, sillä Amerikassahan noita jättiläislintuja on tuhansittain.

Seitsemän ajoissa nuoret löytöretkeilijät päättivät matkansa siltä päivältä, söivät illallisensa ja asettuivat lepäämään suuren puun suojaan. Tämäkin yö kului levollisesti, mutta aamupuolella yötä Pan rupesi murisemaan eikä voinut pysyä levollisena. Se murisi murisemistaan, juoksenteli sinne tänne ja nuuski joka suunnalla, aivan kuin olisi ollut metsänriistan jäljillä.

Kun joka mies oli päässyt jalkeille ja saanut suuhunsa leipäpalasen ja kulauksen maailman kirkkainta lähdevettä, he alkoivat tarkoin tutkia ympäristöä. Kaikki neljä, sekä Robert ja Henri että William ja Jack, olivat samaa mieltä, nimittäin: että siihen sopii hyvästi rakentaa asunto. Robertia paikka miellytti siitä syystä, että aivan lähellä oli suuri suo, joka vilisi villisorsia ja kurppia -- niissä oli yllin kyllin metsänriistaa. William ja Jack taas valitsivat paikan siitä syystä, että sen läheisyydessä virtasi kalaisa joki. Henri puolestaan oli tehnyt sen huomion, että paikka oli erinomaisesti tuulensuojassa ja että se ylimalkaan vallan mainiosti soveltui pienen poikayhteiskunnan tulevaksi kodiksi.

Matkatoverit kulkivat yhdessä pitkin virranreunaa. Äkkiä William viittasi kiviröykkiöön, jossa kivet olivat aivan samanlaisessa asennossa kuin äskeiset kivet purossa. Nyt ei ollut enää epäilemistäkään -- tässä maassa oli siis ihmisiä. Entä tuossa! Robert äkkäsi muutamia veneenlankkuja, jotka laineet olivat heittäneet äyräälle, eräässä näkyi vielä ruostunut rautarengas.

Mutta mikä Pania vaivasi! Se vain lakkaamatta nuuski ja haki. Nyt se seisoi hiljaa kieli riipallaan ja toinen käpälä pystyssä. Yhtäkkiä se nuolen nopeudella syöksyi muutamien tuuheiden puitten väliin, jotka kohosivat juuri sillä kohdalla, missä virta laski järveen. Pojat seurasivat koiran jäljessä. Mitähän se oli löytänyt? Se pysähtyi vanhan pyökin juurelle, jonka kuoreen oli piirretty kaksi kirjainta:

P.J.

ja niiden alla vuosiluku 1807.

Se oli vihdoinkin löytö, joka kävi jostakin!

Kaikki neljä poikaa seisoivat hetkisen aivan sanattomina. Pan oli sillä välin taas saanut käpälät alleen ja kadonnut näkyvistä, mutta se haukkui vimmatusti. Oliko se kohdannut joukon villejä? Vai oliko siltä jalka katkennut?

Henri kutsui sitä nimeltä, ja Robert vihelsi sille, mutta Pan oli yhtä kuuro kumpaisellekin. Se pysyi siellä, missä oli.

"Pysytellään kaikki hyvin yhdessä!" kuiskasi Henri toisille. "Eihän sitä tiedä vaikka täällä olisi vaarallisia vihollisia lähellä, intiaaneja Etelä-Amerikan tasangoilta."

Hiljaa ja varovasti pojat hiipivät eteenpäin koiran haukuntaa kohti. Heidän pyssyjensä hanat olivat vireessä, ja he olivat valmiina laukaisemaan heti, jos vihollinen karkaisi heidän päälleen.

Mutta kaikki pysyi yhä hiljaisena ja rauhallisena, ainoastaan Panin ulina rikkoi metsän äänettömyyden.

Joen äyrästä kulkiessaan Robert kumartui maahan ja otti käteensä jonkin esineen, jonka hän oli keksinyt. Se oli tavallinen, ruostunut lapio, jonka varsi oli niin laho, että saattoi nähdä sen viruneen maassa jo vuosia.

Siltä kohden maa oli ilmeisesti aikoinaan ollut viljelty, mutta siinä kasvaneet jamssinjuuret olivat kauan sitten metsittyneet.

Vihdoin Robert taas näki Panin. Sekin huomasi pojat ja tuli heti juosten heidän luokseen, ulisi ja nyki heitä vaatteista saadakseen heidät mukaansa.

Ja niin he seurasivat koiraa tiheään pensaikkoon, joka rehotti korkean töyrään juurella. Siirtäessään muutamia oksia sivulle Henri näki aukon, joka näytti johtavan jonkinlaiseen maaluolaan.

"Katsokaa!" hän sanoi osoittaen tovereilleen Panin merkillistä löytöä. "Mitähän siellä on sisällä? Mennäänkö katsomaan?"

Mutta pian huomattiin, että aukkoon tunkeutuminen olikin helpommin sanottu kuin tehty, ensin täytyi kirveellä raivata tiheäksi kietoutunut oksaverkko, joka oli edessä.

Nyt oli tie auki. Ensiksi tassutti luolaan Pan. Se haukkui yhä yhtä kiivaasti, mutta muutoin luolasta ei kuulunut pienintäkään ääntä. Luola oli ilmeisesti asumaton.

"Emmekö mene sisään?" sanoi William.

"Menemme, mutta ensin meillä pitää olla 'lyhty kokassa'", arveli Henri, ja niin sanoen hän iski poikki pihkaa tihkuvan oksan lähimmästä kuusesta ja raapaisi siihen tulitikulla tulta. Se hulmahti heti palamaan, ja tämä soihtu vasemmassa kädessään ja pyssy valmiina oikeassa astui Henri toveriensa edellä ahtaaseen käytävään.

Jo muutaman askelen astuttuaan he huomasivat käytävän väljenevän, ja pian he seisoivat suuressa kammiossa, jonka lattiassa oli laajuutta ja laessa korkeutta.

Tämä "lattia" oli hienoa, kuivaa hiekkaa. Lattialla oli jakkara ja huojuvajalkainen pöytä sekä sen päällä saviruukku, muutamia isoja näkinkenkiä, vanha ruostunut puukko ja läkkirasia. Seinässä oli pöydän kohdalla laudanpätkistä karkeatekoisesti kyhätty laatikko ja siinä muutamia vaaterepaleita, miehenpuvun tähteitä. Perimpänä tässä maanalaisessa majassa oli sänky, muutamia höyläämättömiä riukuja, joiden päälle oli heitetty reikäinen peite. Päänpuolella olevalla penkillä oli läkkikuppi ja puinen kynttilänjalka.

Kuka asui tässä luolassa? Tai kuka oli siinä asunut? Olikohan ehkä risaisen peitteen alla ruumis?

Henri rohkaisi ensiksi mielensä. Hän astui vuoteen ääreen ja tempaisi ripeästi peitteen syrjään.

Viheliäinen vuode oli tyhjä.

Peloissaan pojat riensivät takaisin päivänvaloon. Pan oli taas juossut heidän luotaan, he kuulivat sen ulvovan vähän kauempana.

Tuokion etsittyään he löysivät koiran ja huomasivat samalla, mikä oli syynä sen levottomuuteen: vanhan pyökin juurella oli luuranko, ihmisen, _luolan asukkaan_ vaalenneet luut.

YHDEKSÄS LUKU

Kuollut merimies

Mutta toveruksilla ei ollut aikaa hukattavanaan, heidän täytyi kiirehtiä, jos aikoivat ehtiä takaisin kuunariin ennen iltaa.

Ensiksi he kuitenkin tahtoivat huolellisesti tarkastaa luolan. He ryömivät takaisin sinne ahtaasta aukosta, ja sytyttivät tulitikun. Sen valossa Jack keksi käärön, joka oli vuoteen alla. Sen huomattiin sisältävän kynttilöitä, jotka oli valettu rasvasta puretusta vaatteesta tehtyjen sydänten ympärille. Yksi niistä sytytettiin heti, ja sitten alkoi tarkastus täydellä todella.

Pojat huomasivat nyt, että luolan seinät eivät olleet multaa, niinkuin he ensin olivat luulleet, vaan jonkinmoista kalkkikiveä, jota oli verrattain helppo hakata. Se ei merkinnyt niinkään vähän, sillä silloinhan luolaa ja käytävää täytyi voida laajentaa, ja laajentaa niitä täytyikin, jos haluttiin saada tilaa kaikille viidelletoista. Samalla luola tulisi ilmavammaksi ja valoisammaksi oleskella.

Muutoin ei siellä ollut suuria nähtäviä. Eräästä nurkasta löytyi lasso ja sitten kummallinen ase, jota Robert ensin luuli joksikin leikkikaluksi, mutta jonka hän ja Henri pian oivalsivat myös metsästysaseeksi. Se oli nuora, jonka molemmissa päissä oli raskas rautakuula, ja tätä merkillistä asetta käyttivät paljon Etelä-Amerikan intiaanit. Heidän kielessään sen nimenä on _bola_, ja he osaavat heittää sen niin taitavasti otuksen jälkeen, että nuora kietoutuu eläimen jalkoihin ja se pääsee tuskin paikaltaan liikahtamaan.

Ja sitten löytyi vielä eräs esine, arvokas, kaunis hopeinen taskukello ketjuineen.

"Katsotaanpas tätä!" sanoi Robert ja avasi heti kuoren taskuveitsellään. "Missähän se on tehty? Mitä siinä lukee? Ma... Marsei, ei, en saa selvää tuosta sanasta."

"Annas minä katson!" sanoi Henri ja luki kirjoituksen kellon kuoresta. "Sehän on Marseille. Kuka olisi uskonut! Kaupunki Ranskassa, minun kotimaassani!" hän selitti tovereilleen. "Ajatelkaa, hän on ollut minun omia maanmiehiäni, tämän luolan asuja!"

Samassa Robert kumartui vuoteen yli ja otti vanhan taskukirjan, joka oli osunut hänen silmiinsä. "Tässä on sitten jotain sinulle", hän sanoi Henrille ja ojensi kirjan hänelle. "Katsohan, siihen on kirjoitettu lyijykynällä pitkät jutut."

Henri ryhtyi heti selailemaan kellastuneita lehtiä ja tavaili kuluneita kynänpiirtoja. Kirjan ensimmäisellä lehdellä oli nimi, Pierre Jeannot. Siis taaskin sama P. J., joka oli kaiverrettu puun kuoreen.

Henri oli pian selvillä siitä, että tämä vanha repaleinen ja rypistynyt kirja oli päiväkirja, jota merimies Pierre Jeannot oli pitänyt sinä aikana, jonka hän oli elänyt täällä. Hän oli, kuten muistiinpanoista kävi selville, pestautunut alankomaalaiseen laivaan, joka vuonna 1807 oli ajautunut tälle rannikolle. Hän oli yksin jäänyt eloon, koko muu miehistö oli hukkunut.

Ja ranskalainen merimies oli siis kuollut täällä. Vuodesta vuoteen hän oli odottanut ja toivonut, mutta pelastusta ei tullut milloinkaan. Sellaisen kohtalon oli saanut Pierre Jeannot. Oliko Carrin koulun oppilailla parempi onni?

Ajatuksissaan Henri selaili lehtiä edelleen. Mitä tuo oli? Sehän oli kartta! Haaksirikkoinen oli taskukirjansa loppuun kyhännyt lyijykynällä karttapiirroksen rannikosta.

Nyt voitiin siis nähdä, oliko maa saarta vai mannerta. Innoissaan ja henkeään pidättäen muut kumartuivat katsomaan kirjaa, jota Henri piti kädessään. Vain hetkisen silmäiltyään kaikki olivat osapuilleen perillä kartan viivoista: tuossa oli lahti, jonne he olivat ajautuneet matalikolle, "Laivalahti", niin kuin he olivat sen ristineet, tuossa oli vuorentöyräs, tuossa metsä, ja tuossa juoksi joki. Kaikki sopi pilkulleen yhteen.

Mutta entä järvi? Sekin oli merkitty karttaan. Ja sen toiselta rannalta alkoi suuri metsä, _joka ulottui aina mereen asti!_

Henri oli siis todella ollut oikeassa. Samoin kuin Pierre Jeannot, samoin oli hänkin neljäntoista toverinsa keralla vankina autiossa saaressa.

Kartasta päättäen tämä saari oli soikeahko, ääriviivoiltaan miltei kuin perhonen siivet levällään. Paitsi Laivalahdessa meri pisti syvälle maahan kahdessa muussa paikassa. Varsinkin saaren eteläosaan merkitty vuono näytti suurelta. Järvi, jota he ensin olivat luulleet mereksi, oli sekä leveä että pitkä. Se laski mereen kahden tai kolmen joen kautta. Se joki, joka virtasi aivan luolan ohitse, laski Laivalahteen, siis vain vähän matkan päähän "leiristä". Mitä saaren kokoon tuli, osoitti kartta, että sen pituus pohjoisesta etelään oli seitsemänkymmenen mailin vaiheilla, idästä länteen se oli vain noin viisikolmatta mailia.

Kaikki neljä poikaa päättivät kohta yksimielisesti rientää takaisin muiden luokse, jotta he heti pääsisivät muuttopuuhaan. Kaikki mikä saattoi heille vastaisuudessa olla hyödyksi, oli näet tuotava tähän turvalliseen luolaan, ja muutto oli suoritettava ennen kuin tuulet ja säät ehtivät tehdä lopun haaksirikkoutuneesta aluksesta.

Ennen paluutaan he kuitenkin muistivat kauniisti tuota kuollutta merimiestä. Sen puun juurelle, jonka kuoreen Pierre Jeannot oli piirtänyt etukirjaimensa, he kaivoivat haudan, laskivat hänen luunsa siihen ja loivat haudan umpeen.

Sen tehtyään ja pystytettyään yksinkertaisen puuristin haudalle he lähtivät matkaan. Kartasta he olivat havainneet, että joki juoksi suoraan Laivalahtea kohti, ja siksi he päättivät kulkea pitkin joen vartta arvellen siten ehtivänsä "leiriin" parissa tunnissa.

Alkumatka sujui helposti ja ripeästi, mutta sitten tuli eteen suuri suo, joka heidän täytyi kiertää. Siten he taas joutuivat sankan metsän sisään, missä jo oli jotenkin pimeä ja sen vuoksi vaikea pysyä suunnassa. Ennen kuin tiesivätkään he olivat eksyksissä. Pitikö heidän viettää tämä yö taivasalla? Siltä näytti. Se tuntui ikävältä, ja pahinta oli, että eväspussit olivat tyhjät ja kaikilla nälkä.

Pojat ymmärsivät, että heidän piti pyrkiä länttä kohti. Niin he kulkivat kulkemistaan, mutta pimeästä metsästä ei tuntunut ikinä tulevan loppua.

Mutta mikä se oli? Eikö jotain välähtänyt puiden lomitse? Oliko se vain tähdenlento? Vai oliko se "kotoa" ammuttu raketti? Niin arveli Henri, ja seuraavassa tuokiossa nähtiin, että hän oli oikeassa. Vasten tummaa taivasta nousi näet vielä yksi raketti ilmaan, sillä keinoin Gordon osoitti heille, mitä tietä heidän oli kulkeminen. Robert laukaisi heti pyssynsä tiedoksi laivassaolijoille, että merkki oli nähty ja ymmärretty.

Puolta tuntia myöhemmin kaikki neljä löytöretkeilijää olivat jälleen leirissä.

KYMMENES LUKU

Hirsilautta

"Me olemme ajautuneet saareen."

Sen enempää eivät Gordon ja leirin pikkuväki saaneet Henriä ja hänen tovereitaan puhumaan sinä iltana, sillä he olivat aivan liian väsyneitä ja unisia ryhtyäkseen pitkiin selityksiin. Mutta oikeastaanhan nämä muutamat sanat ilmaisivat kylliksi, ja ne tekivätkin syvän vaikutuksen kaikkiin poikiin. Gordon otti tiedon levollisimmin vastaan, hän oli aina ajatellut asian olevan juuri näin.

Seuraavana aamuna varhain, kun pienemmät vielä nukkuivat, pidettiin kannella suuri "sotaneuvottelu". Ensin neljä kotiutunutta kertoi matkakokemuksensa, sitten kuulijat, Gordon, Baxter, Cross, Webb ja Moko, yhtyivät keskusteluun lausuen kukin mielipiteensä.

Gordon ehdotti, että perustettaisiin siirtokunta. Hän ei suotta ollut amerikkalainen, hänen mielestään he suoriutuisivat aivan loistavasti, kun vain ei tulisi mitään riitaa. Mutta kaikkein ensiksi heidän täytyi ryhtyä muuttoon, hän arveli, jos nimittäin luolassa oli riittävästi tilaa heille kaikille? Oli kylläkin, tuumi Robert, tai paremminkin, siinä oli, kunhan ensin hieman heiluteltiin kuokkaa ja lapiota.

"Niin", sanoi Gordon, "tarkoitin vain, että voimmeko me kaikki viisitoista majoittua siihen? Jos voimme, meidän on luullakseni paras muuttaa sinne niin pian kuin mahdollista. Laajennuksen voi tehdä myöhemminkin. Kuulkaa, mikäli minä ymmärsin oikein Robertin ja Henrin kertomuksen, voi virtaa myöten purjehtia täältä luolalle saakka. Mehän voimme purjehtia kimpsuinemme kampsuinemme uuteen kotiimme. Meidän on rakennettava hirsilautta, siihen kuluu, odottakaapas, noin kuukauden kuluttua voimme olla ranskalaisessa luolassa..."

"_Ranskalaisluola!_ Se on mainio nimi!" keskeytti Henri hänet. "Kutsummeko sitä tästälähin niin?"

Robert ja pari muuta poikaa mutisivat vähän vastaan. Heidän mielestään se oli aivan liian suuri kunnia Henrille, joka samoin kuin merimiesvainajakin oli ranskalainen. Mutta siitä hetkestä alkaen luolaa joka tapauksessa nimitettiin "ranskalaisluolaksi".

Seuraavana päivänä pojat alkoivat kiireellä rakentaa telttaa lähelle virtaa. Siinä he aikoivat asua kunnes päästäisiin muuttamaan. Kahden pyökin alimmat oksat kiinnitettiin kolmanteen puuhun, ja niiden yli levitettiin niin suuri pala purjekangasta, että se kummaltakin puolen ylettyi maahan. Sitten se sidottiin lujasti kiinni maahan iskettyihin paaluihin. Tähän telttaan sijoitettaisiin vuodevaatteet, aseet, ruokatavarat ja paljon muuta.

Säät olivat erinomaiset. Tuskin pisaraakaan satoi, ja tuulikin pysyi kutakuinkin alallaan. Sellaisessa säässä työnteko sujui hyvin.

Puolivälissä huhtikuuta oli alus melkein tyhjä. Painolastilyijy, vesitynnyrit ja kela olivat vielä laivassa, mutta keulamasto, raakapuut, ankkurit, köysivarasto ym. oli vähitellen kuljetettu virran partaalle ja varastoitu teltan läheisyyteen.

Nyt lähestyikin jo talvi. Sää muuttui päivä päivältä tuimemmaksi, ja poikien piti pukeutua paksuimpiin vaatteisiinsa. Henri piti hyvää huolta pienimmistä, varoi etteivät he päässeet kylmettymään ja antoi Mokon keittää seljateetä heti kun joku vilustui.

Kun alus oli tyhjennetty, sitä ryhdyttiin hajoittamaan. Se oli kova urakka! Mutta huhtikuun 23. päivänä tuli myrsky poikien avuksi. Se alkoi raivota yöllä, ja parin tunnin kuluttua se oli särkenyt rungon pirstaleiksi, niin että pienimmätkin pojat kykenivät toimittamaan viimeisen hajoittamisen. Heidän tarvitsi vain koota maihin ajautuneet lankut ja laudat sekä poimia naulat, joita oli pitkin rantaa. Kela ja muut raskaat esineet heidän onnistui raahata teltalle.

Ja sitten pojat alkoivat rakentaa lauttaa. He aikoivat rakentaa sen virralle, jotta ei olisi vaivaa sen vesille laskemisesta. Kaikki aluksesta saadut lankut oli ladottu virran äyräälle sellaiseen paikkaan, että nousuvesi yletti niihin. Se nosti hirret veden varaan, ja sitten pojat alkoivat järjestää lankkuja. He asettivat pisimmät sivutusten, veistivät pienempiä poikkihirsiä lujaan niiden päälle ja köyttivät koko rakennelman lujilla köysillä.

Jo ensimmäisenä päivänä työ edistyi hyvin. Ja illalla oli työmiehillä niin kiljuva nälkä, ettei Moko sinä ikänä ollut sellaista nähnyt. Ja yöllä joka mies nukkui niin sikeästi, että tuskin kukaan olisi herännyt vaikka tykit olisivat jyrisseet teltan luona.

Molempina seuraavina päivinä tehtiin edelleen työtä, ja sitten oli hirsilautta valmis. Se valmistui viime hetkellä, sillä kylmä yltyi yltymistään, paikka paikoin pyrki jo jääriite peittämään veden.

"Ylihuomenna on täysikuu", sanoi Henri. "Sitten on parin päivän ajan tavallista voimakkaampi nousuvesi, jota meidän täytyy käyttää hyväksemme. Jos lykkäämme lähdön liian kauas, meidän täytyy kuljettaa lauttaa vastavirtaan tai sauvoa sitä eteenpäin, ja silloin tuskin pääsemme perille!"

Päätettiin muuttaa ennen noiden kolmen päivän kulumista.

Toukokuun kolmantena pojat alkoivat kuormata omaisuuttansa lautalle. Kaikki tavarat, isot ja pienet ladottiin paikoilleen mitä huolellisimmin. Varsinkin pidettiin tarkka huoli siitä, ettei lautta joutunut pois tasapainostaan, jolloin se olisi voinut kaatua matkalla. Reippaasti ja iloisesti sujui työ, ja 5. päivän iltapuolella saatettiin ilmoittaa: kaikki kunnossa. Seuraavana aamuna nousuveden aikana oli purjehtimisen määrä alkaa.

Kun viimeinen kantamus oli tuotu lautalle ja köytetty kiinni lankkuihin, pojat kohottivat kaikuvan eläköönhuudon uuden aluksensa kunniaksi. Gordonille, joka oli johtanut työtä, huudettiin samoin eläköötä.

"Suurkiitos", sanoi tämä. "Mutta tuskinpa kovinkaan ihastutte minuun, kun saatte kuulla, mitä nyt aion teiltä pyytää. Te tahtoisitte tietysti kaikki olla vapaina tämän iltapäivän..."

"Kyllä tahtoisimme!" huusi koko liuta yhteen ääneen.

"Niin, mutta siitä ei tule mitään", jatkoi Gordon. "Ensin meidän täytyy pystyttää lipputanko ja nostaa lippu, joka näkyy laajalle yli meren. Kun sitten jokin laiva kulkee ohitse, laivan miehistö ymmärtää, että täällä on haaksirikkoisia avun tarpeessa."

Suurella vaivalla saatiin pitkä tanko kuljetetuksi mäen kukkulalle. Se pystytettiin paikoilleen, Baxter nosti lipun, Englannin lipun, ja Robert ampui laukauksen sen kunniaksi.

"Nyt on saari Englannin", sanoi Henri Gordonille. Häntä huvitti vähän kiusata ystäväänsä, sillä hän tiesi hyvin, että Gordon kaikessa hiljaisuudessaan piti saarta Amerikan omaisuutena. Totta puhuen oli aivan yhdentekevää, mille valtakunnalle saari kuului. Toistaiseksi tuskin kukaan ajatteli anastaa sitä pojilta.

Seuraavana aamuna auringon noustessa oli joka mies täydessä toimessa. Teltta irrotettiin paikoiltaan ja vuodevaatteet kuljetettiin hirsilautalle. Moko oli edellisenä päivänä valmistanut ruokaa moneksi päiväksi koko joukolle. Nyt hän toimitti keitoksensa lautalle suurissa padoissa ja ruukuissa.

Kello puoli yhdeksän olivat kaikki paikoillaan, vähän ennen yhdeksää nousuveden tullessa irrotettiin kiinnitysköydet, ja lautta lähti kulkemaan virtaa myöten. Se hinasi jäljessään pientä venettä, ja kokan puolella seisoivat isot pojat keksit ja pitkät tangot käsissä alusta ohjaamassa.

Yhdentoista tienoissa he olivat, mikäli saattoivat kartasta päättää, kulkeneet kuudenneksen matkasta. Mutta nyt vesi laskeutui, joten heidän täytyi kiinnittää lautta ja odottaa seuraavan päivän nousuvettä.

Robert ja muut pojat, joiden tapana oli käydä metsällä, heittivät pyssyn hartioilleen ja astuivat Panin kanssa maihin. Puolen tunnin kuluttua he palasivat puoli tusinaa peltokanoja saaliinaan. Ne sai Moko, mutta hän ei tahtonut paistaa niitä ennen kuin oli saavuttu ranskalaisluolalle.

Yöllä Baxter, Webb ja Cross vartioivat vuoroin, mutta mitään erikoista ei tapahtunut, ja seuraavana aamuna päivän koittaessa pojat purjehtivat edelleen. Ilma oli sinä päivänä purevan kylmä, oikein näytti uhkaavalta, entäpä jos virta jäätyisi ennen kuin he olivat perillä?

Seuraavana yönä, kun alus taas oli paikoillaan, pyrki jää toden teolla rakentamaan siltaansa rannasta toiseen. Pikkupojat kärsivät kovasti kylmästä, he itkivät ja valittivat sitä, ettei ollut jääty vanhalle paikalle. Henrillä oli täysi työ koettaa saada heidän mieliinsä hiukan rohkeutta.

Mutta aamulla, kun aallot voimistuivat, murtui jääpeite, ja saman päivän iltana hirsilautta vihdoin viimein liukui päämääräänsä aivan ranskalaisluolan suun edustalle.

YHDESTOISTA LUKU

Ranskalaisluolassa

Heti kun lautta oli kunnollisesti kiinnitetty, alkoivat sekä isot että pienet kuljettaa tärkeimpiä tavaroita maihin. Työ sujui reippaasti ja ripeästi. Varsinkaan pikkupojat eivät juuri malttaneet olla paikallaan, niin ihastuksissaan he olivat näistä ihmeellisistä seikkailuista.

John, joka juuri oli latonut sylillisen peitteitä ja lakanoita luolan suun eteen levitetylle purjekankaalle, juoksi hyppien ja tanssien takaisin lautalle, täyttä kurkkua rallatellen iloista laulua.

"Tuollainen sinunkin pitäisi olla!" sanoi Henri veljellensä, joka seisoi hänen vieressään alakuloisena ja kiusaantuneen näköisenä. "Miksi et koskaan enää voi ottaa osaa toisten iloon? Oletko sairas?"

"En", väitti Paul. "Minua ei vaivaa mikään ei ollenkaan mikään." Mutta siitä huolimatta hän oli yhä alla päin ja totinen toisten poikien iloitessa.

"Moko!" kuului nyt Costarin ääni. "Mitä saamme tänään päivälliseksi?"

"Ahaa, sinä ahmatti!" nauroi Moko. "Mepä emme saa päivällistä lainkaan."

"Ei päivällistä! Miksi ei?"

"Siksi että meillä on muuta ajattelemista, senkin herkkusuu. Me saamme tyytyä illalliseen, näetkös. Mutta silloin on pöydällä oikein peltokanaa."

"Niin, kunhan vain olisi pöytä", ivaili Costar.

"Tietysti meillä pöytä on! Vai mitä Henri?"

"Onpa kylläkin. Moko on oikeassa", kuului vastaus. "Mutta montako siihen mahtuu istumaan, se on eri asia. Eipä sillä sentään taida niin suurta väliä olla, missä kukin peltokanankoipensa kalvaa. Mutta mennään nyt sisälle katsomaan asuntoamme", hän ehdotti. "Sytytäpäs, Moko, toinen laivalyhty."

Henri ja Robert etunenässä koko joukko marssi kohti luolaa. Suulla pysähdyttiin, ja toinen toisensa jälkeen pojat puikahtivat kapeaan käytävään.

"Ohoh, eipä täällä ole liiaksi tilaa", arveli Baxter.

Päästyään sisään hän tarkasti luolaa lyhdyn valossa ja lisäsi: "Huh, täällä on aika tukalaa."

"Niin", virkkoi siihen pari muutakin poikaa, "mitenkä ihmeellä tulemme täällä toimeen? Missä voimme nukkua?"

"Hohoo, luulitteko ehkä, että muuttaisimme johonkin hienoon huvilaan, missä on kylpyhuoneet ja komerot. Vielä mitä!" huudahti Henri, jota poikien tyytymättömyys harmitti.

"Ei, mutta... Täytyyhän meidän saada ruokaa, ja missä Moko keittää sen?"

"Ulkona", vastasi Moko.

"Ei, se ei käy", päätti Henri. "Meidän täytyy huomenna sijoittaa aluksen uuni tänne sisään."

"Tännekö, jossa meidän pitää nukkua!" tiuskaisi Robert Henrille, eikä suinkaan tullut paremmalle tuulelle, kun Jack nokkelasti neuvoi "herra paronia" hankkimaan itselleen pullon hajuvettä.

Gordon oli yhtä mieltä Henrin kanssa. Uunitta ei voitu tulla toimeen luolassa, jossa tarvittiin lämmintä. Ja hienosta nenästään sai jokainen itse pitää huolen.

Kaikkein ensiksi asetettiin vuoteet pitkin luolan seiniä. Sitten nostettiin aluksen kajutasta pelastettu pöytälevy jaloille. Garnett ja pikkupojat alkoivat kattaa pöytää sillä aikaa kun Moko keitti liemen ja pani Robertin peltokanat vartaisiin tulelle, jonka hän oli sytyttänyt luolan ulkopuolelle. Ruuanvalmistustouhut olivat täydessä käynnissä. Moko hämmensi liemipataa, Jack ja Edvard käänsivät uskollisesti varrasta, Costar ahmi jo edeltä käsin silmillään kaikkia herkkuja, ja Pan loikoi maassa seuraten koko sielullaan tärkeätä toimitusta.