Part 4

Henri ei vielä milloinkaan ollut kadottanut rohkeuttaan siinä määrin kuin tällä hetkellä, mutta hänen täytyi kuin täytyikin purra hammasta ja pitää pää pystyssä.

Sitten hän lähti astumaan rantaan päin raskain askelin, masentuneena. Viiden tunnin kuluttua hän oli aluksessa, missä neljätoista hartaasti odottavaa poikaa heti kerääntyi hänen ympärilleen kuulemaan uutisia.

KUUDES LUKU

Neuvottelu

Niin saivat nyt kaikki kuulla sen surullisen tosiasian, että he olivat ajautuneet saareen. Ja samalla he ymmärsivät, että pelastuksen toivo oli nyt hälvennyt melkein olemattomiin. Salamana valtasi kaikki, sekä suuret että pienet, sama ajatus: nyt oli tosi edessä, nyt sai jokainen näyttää, mihin kykeni.

Joukossa oli kuitenkin muuan, johon Henrin uutiset vaikuttivat aivan toisin kuin muihin. Robert oli koko päivän ollut sysimustalla tuulella siitä syystä, ettei häntä Henrin sijasta ollut lähetetty tähystysretkelle. Nytkin hän mukisi jotain siihen suuntaan, että "Henrikin saattoi erehtyä, joku toinen olisi saattanut tuoda aivan päinvastaisia tietoja".

Mutta Henri tiesi kyllä käyttäneensä silmiään ja kaukoputkeaan taitavasti. Hän oli varma siitä, ettei ollut erehtynyt -- he olivat ajautuneet saareen. Ja idässä välkkyvän veden takaa ei näkynyt merkkiäkään maasta. Kaikki oli yhtenä taivaana ja merenä.

Tämä oli raskasta muitten kuulla. Eikä tämän kauhistavan sanoman paino suinkaan keventynyt siitä, että Robert yhä vastusti Henriä väittäen ettei maa ollut saarta. Useimmat pojista ymmärsivät sentään liiankin hyvin Henrin olevan oikeassa.

"Kunnes omin silmin olemme nähneet vettä joka puolella", intti Robert, "siihen asti en kuitenkaan missään tapauksessa..."

"Hyvä!" virkkoi Gordon. "Siinä olet oikeassa, Robert! Meidän täytyy itse tulla vakuuttuneiksi siitä, miten asian laita on. Ja minä ehdotan, että huomenna lähdemme pitkälle kiertomatkalle. Nimittäin jos on kaunis sää. Pahalla säällä meidän on paras pysyä aluksessa. Mitä arvelette?"

"Hyvä! Huomenna lähdemme matkaan! Sitä mieltä minäkin olen", kaikui poikien suusta! Tuollainen "suurenmoinen retki" oli kaikille mieleen.

"Odottakaa!" sanoi Gordon rauhoittavasti. "Emmehän voi kaikki viisitoista lähteä. Minun tarkoitukseni oli lähettää ensiksikin Henri ja Robert ja sitten..."

"Pääsenkö minä?"

"Ja minä?"

Sekä William että Jack kohottivat kätensä ylös ja pyysivät rukoillen päästä mukaan.

"Olkoon menneeksi", sanoi Gordon. "Päätämmekö siis, että nämä neljä lähtevät huomenna matkaan. Me muut emme liikahda paikaltammekaan, jäämme vain rauhallisesti alukseen, kunnes varmasti tiedämme, olemmeko joutuneet saareen vai mantereelle."

Koko päivän kohosivat eripuraisuuden laineet korkealle nuoressa pikku yhteiskunnassa. Robert ajoi järkähtämättä asiaansa. Henri oli hänen mielestään liian hätiköiden ratkaissut kysymyksen saariko vai manner. Ja Robertin sokeat ihailijat taistelivat uljaasti hänen rinnallaan. Vihdoin Gordonin onnistui hiukan jäähdyttää eri puolien intoa. Mutta sinä yönä ei moni pojista saanut unta silmiinsä jännitykseltä, eivät nekään, jotka päivän kuluessa olivat tehneet eniten työtä. Huomispäivähän oli lopullisesti ratkaiseva tärkeän arvoituksen, niin että siitä sitten enää oli turha keskustella ja kiistellä.

Mutta seuraava päivä ei sittenkään ratkaissut mitään. Jo varhain aamulla sateli, ja ilmapuntari ennusti pahaa. Niinpä täytyi neljän tähystäjän armotta nielaista karvas pala ja jäädä paikoilleen, vaikka jalkoja poltti kiihkeä retkeilynhalu.

Sen päivän Gordon kulutti tutkimalla suurta karttakirjaa, joka oli löytynyt kapteenin kajuutasta. Hän tutki tarkoin Tyynen meren karttaa ja erityisesti niitä saaria, jotka sijaitsivat Uuden Seelannin itäpuolella. Oikeastaan saattoi olla kysymys vain kahdesta saariryhmästä, nimittäin Chiloesaarista Chilen rannikolla ja Tulimaan saarista, jotka olivat aivan Etelä-Amerikan eteläisimmässä nenässä. Alakuloisena Gordon pudisti päätään ajatellessaan, että he ehkä olivat joutuneet johonkin näistä saarista. Vaikkapa heidän onnistuisikin päästä mantereelle, heillä olisi kuitenkin satojen peninkulmien taival kuljettavana, ennen kuin he pääsisivät ihmisten ilmoille. Sellainen matka kysyisi varmaan liiaksi voimia ja kestävyyttä, Gordon arveli, ja samaa mieltä olivat sekä Henri että Baxter. Kunpa vain Robert tahtoisi olla ymmärtäväinen eikä keksisi mitään tyhmyyksiä.

Kaksi viikkoa umpeen satoi ja tuuli lakkaamatta niin ilkeästi, että poikien täytyi pysyä alallaan. Mutta aluksessa oli työtä yllin kyllin. Päivä päivältä tuulet ja sateet jyrsivät runkoa yhä enemmän. Kansi halkeili ja vuotoja täytyi paikata, ja nyt oli joka miehen näppärästi käytettävä käsiään, muuten kävisi olo aluksen kajuutoissa tukalaksi.

Haaksirikkoisten poikien, pienimpienkin, täytyi myöntää, että heidän pian kyllä oli pakko etsiä toinen asuinsija. Puoleen vuoteen ei voinut ajatellakaan lähteä edemmäksi itään päin, mutta niin kauan ei "Eteenpäin" nähtävästi tulisi pysymään pystyssä. Minne silloin voisi majoittua? Töyräässä ei ollut ainoatakaan luolaa merelle päin, ei pienintäkään syvennystä, jossa olisi voinut olla tuulensuojassa. Mutta ylängön tuolla puolen, missä sen rinteet tasaisesti viettivät sisämaahan päin, saattoi hyvinkin olla tuulensuojaa. Sinne saattoi ehkä rakentaa turvallisen ja tilavan majan.

Kun myrsky kerran hetkeksi tyyntyi, lähtivät Robert, Webb ja William ampumaan. Garnett, Jack, Cross ja pikkupojat lähtivät myös pyyntiretkelle, mutta ilman ruutia ja luoteja, mukanaan siimat ja kalastusvehkeet. Meressä aivan vilisi kaloja. Varsinkin suuria turskia oli runsaasti, ja aivan rantatöyräällä vesi oikein kiehui pikkukaloista, niin että niitä saattoi pyytää vaikka paljain käsin.

Virrassa sitä vastoin kalansaalis oli mitätön. Sieltä ei saatu koskaan mitään muuta kuin pikkuruisia simppuja. Niitä saattoi tosin syödä, mutta, käyttääksemme Costarin sanoja, ne maistuivat samalta kuin kourallinen tyhjää.

27. maaliskuuta oli ikimuistettava päivä nuorten kalastajien elämässä. Oli satanut koko päivän, ja pikkupojat kiiruhtivat kalastusneuvojen kanssa hyvää vauhtia rannalle.

He eivät ennättäneet kovinkaan kauas aluksesta, kun Gordon ja Moko, jotka askaroivat kannella, kuulivat heidän huutavan ja kirkuvan täyttä kurkkua. Ensin kuului avunhuutoja, sitten vain kaikuvaa naurua ja äänekkäitä riemuhuutoja. Mistä oli kysymys?

Gordon ja laivapojat kutsuivat Henrin ja Jackin mukaansa ja juoksivat ääntä kohti minkä jaloista lähti. Eipä aikaakaan kun he keksivät pikkupojat ja ymmärsivät nyt, mikä huudot aiheutti. Costar ratsasti kummallisen elukan selässä. Otus riensi rantaa kohti sellaista vauhtia, että Costar istui sydän kurkussa ja huusi yhtä mittaa: "Seis! Seis! Minä tahdon pois! Minä tahdon pois!" John oli myös kepsahtanut eläimen selkään, mutta hän otti asian iloiselta kannalta, huusi vain: "Hei hops, heponi!" ja nauroi minkä jaksoi hassua ratsastusretkeä.

Henri ymmärsi myös heti, ettei ollut minkäänlaista vaaraa. Kummallinen eläin oli näet kilpikonna! Pojat olivat heittäneet silmukan sen kaulaan, mutta he eivät voineet sitä hallita, mokomaakin suurta ja väkevää möhkälettä.

"Seis nyt, niin kauan kuin naurua riittää!" huusi Gordon. "Hyppää alas, John, ja auta myös Costar pois!"

Mutta eipä ollut Johnin niinkään helppo päästä pois. Gordon juoksi silloin apuun ja nosti sekä hänet että Costarin kummallisen ratsun selästä. Tämä vain hetkeäkään pysähtymättä juosta köpitti mereen päin. Näyttipä jo siltä kuin se pääsisi livahtamaan pakoon, vaikka koko liuta veti köydestä tarmonsa takaa. Mutta silloin Moko sai loistavan päähänpiston. Yks kaks hän riensi alukseen ja toi sieltä muutamia aimo tankoja. Näiden avulla poikien onnistui kääntää kummitus selälleen. Siinä venyi nyt kilpikonna avuttomana eikä voinut paikaltaan liikahtaa. Tuokion kuluttua pisti sen pää esille kilven reunasta, ja silloin Henri antoi sille aimo iskun, niin että se heitti henkensä.

Costar, joka oli vielä pyörällä huimasta ratsastuksestaan, uskalsi nyt lähestyä eläintä ja katseli sitä suu ammollaan.

"Älä pelkää, ei se pure", sanoi Henri. "Katso vain, että ruokahalusi on kunnossa, sillä nyt meidän on pidettävä huoli siitä, että tämä tulee syödyksi."

"Syödyksi", matki Costar; hän luuli Henrin laskevan leikkiä.

"Niin juuri: syödyksi!" sanoi Henri. "Etkö sinä mokomakin herkkusuu tiedä, että kilpikonnanliha on maailman parasta herkkua?"

"Olenhan minä joskus kuullut puhuttavan kilpikonnaliemestä", tuumi Costar, "mutta..."

"No niin, mutta se liemi, jota sinä tarkoitat, on valekilpikonnalientä. Tämä otus tässä sitä vastoin on _oikea_ ja sata kertaa hienompi. Mitä Moko arvelee? Etkö luule osaavasi valmistaa tätä niin, että se maistuu Costarille?"

"Niinpä luulisin", virkkoi Moko. "Mutta ensin se on paloiteltava. Emmehän saa tuommoista möhkälettä kotiin raahatuksi. Kuka juoksee noutamaan poraa -- ja nuijaa?"

Joku pikkupojista juoksi noutamaan niitä, ja sen jälkeen alettiin miehissä hakata ja leikata otusta pieniksi kappaleiksi. Noin pulskaa saalista ei vielä ollut alukseen kuljetettu. Ja maukkaampaa ateriaa eivät Moko ja Jack vielä olleet tarjonneet. Kilpikonnalientä ja pannussa paistettua kilpikonnanlihaa! Molemmat ruokalajit maistuivat taivaallisilta, vaikka Jack olikin hiukan kärventänyt paistin toista kylkeä. Pan nuoli autuaana huuliaan, sellainen ruoka oli sille mieleen!

Parasta oli kuitenkin se, että pikku yhteiskunnalla nyt oli lihaa pitkiksi ajoiksi. Kuudettakymmentä naulaa lihaa saatiin tästä yhdestä ainoasta saaliista.

Näin kului maaliskuu, eivätkä haaksirikkoiset kärsineet mitään puutetta. Huhtikuun ensi päivinä sää muuttui ilahduttavasti. Tuuli säästi voimiaan, auringon valta vahvistui, ja pian ehkä saatettiin lähteä kauan toivotulle kiertomatkalle.

Robert oli joka päivä aamusta iltaan murissut sitä, että matkallelähtöä turhaan viivyteltiin. Hän koetti kylvää tyytymättömyyttään muihinkin ja uskotteli heille, että Henri ja Gordon eivät uskaltaneet lähteä retkelle sisämaahan. Joka ilta maatapanon aikana hän ehdotti pilkallisella tavallaan, että varhain seuraavana aamuna lähdettäisiin matkaan: "ellei meidän ankara herramme ja mestarimme pelkää saavansa nuhaa". Mutta Henri ei välittänyt hänen ivallisista sanoistaan. Hän itse ja Gordon halusivat hartaasti saada oikein varmasti tietää, minne maan ääriin he lopultakin olivat joutuneet, mutta he olivat kumpikin kyllin järkevät ymmärtääkseen, ettei voinut lähteä matkaan suin päin. Lapsen täytyy ensin oppia ryömimään, sitten vasta kävelemään, sille ei voi mitään!

Mutta eräänä iltana huhtikuun alkupäivinä, kun Robert taas veti vanhaa virttään: "Emmekö vihdoin viimein pääse lähtemään?" kuului Henrin vastaus kaikkien iloksi toisin kuin ennen.

"Eiköhän huomenna, luullakseni", hän virkkoi. Ja Gordon nyökäytti päätään arvellen hänkin: "Niin, huomenna!"

Nyt alettiin innokkaasti laatia matkasuunnitelmaa. Gordon, jonka oli määrä jäädä kotiin alukseen pikkupoikien kanssa, painosti lujasti neljän löytöretkeilijän -- Henrin, Robertin, Williamin ja Jackin -- mieleen, että heidän täytyy palata niin pian kuin mahdollista, ainakin vuorokauden kuluttua. Myös Henri arveli, että he kyllä ennättäisivät vuorokaudessa tarkoin tutkia seudun. Mutta hän piti kuitenkin parempana varustautua eväillä pariksi kolmeksi päiväksi, sillä kukapa tiesi, vaikka olisi hyvinkin vaikea raivata tie metsien halki.

"Niin, siinä olet kun oletkin oikeassa, Henri", sanoi Gordon. Robert sitä vastoin tokaisi: "Pyh! Mokomakin metsikkö!" ja näytti pöyhkeältä, aivan kuin raivaamattomissa aarniometsissä samoaminen olisi varhaisesta lapsuudesta ollut hänelle jokapäiväistä leipää.

Niinpä valmistauduttiin nyt kaikin tavoin pikku retkeilyyn. Kukin sai ison eväspussin, siitä piti Moko huolen, ja sen lisäksi retkikunta otti mukaansa neljä revolveria, neljä hyvää pyssyä, kaksi kirvestä, taskukompassin, kaukoputken, ja muutamia paksuja lämpöisiä matkavaippoja.

Nyt pojat saivat näyttää, minkä verran heissä oli löytöretkeilijää. Gordon ei ollut oikein tyytyväinen siihen, että Henristä ja Robertista tuli matkatovereita. Mutta sille ei mitään mahtanut, eihän hän itse voinut lähteä mukaan rauhanvälittäjäksi, pikkupojat eivät voineet jäädä yksin laivaan.

Gordon ei siis voinut tehdä muuta kuin pyytää Henriä vakavasti lupaamaan, että hän kaikin tavoin koettaisi välttää joutumasta riitaan Robertin kanssa.

Ja sen Henri ilomielin lupasikin.

SEITSEMÄS LUKU

Tutkimusmatkalla

Kello seitsemän seuraavana aamuna pojat ynnä Pan lähtivät liikkeelle aluksesta eli _leiristä_, joksi pojat olivat laivansa ristineet.

Ei pilvenhattaraakaan näkynyt taivaalla, aurinko helotti kirkkaana ja sää oli ihana. Kaikesta päättäen oli edessä kaunis päivä.

Pojat lähtivät kulkemaan tietä myöten, joka koukerteli pitkin rantaa korkean töyrään juurella, eikä aikaakaan kun jo metsä oli kätkenyt heidät Gordonin ja toisten poikien silmiltä. Pohdittuaan asiaa vähän aikaa pojat päättivät seurata Henrin neuvoa ja kulkea suoraan niemeä kohti, kunnes he saapuisivat samalle niemekkeelle, jonka kukkulalta Henri oli nähnyt merelle.

Robert juonitteli kyllä hetken aikaa ennen kuin suostui tähän ehdotukseen. Hän koetti myös kiivetä ylös jyrkkää töyrästä päästäkseen oikotietä, mutta kyllästyi pian siihen leikkiin. Hänen täytyi niellä karvas pala ja seurata kiltisti muita.

Kun he olivat kulkeneet noin tunnin ajan, pysähtyi Henri äkkiä ja katseli etsien ympärilleen.

"Hyvänen aika, mihin Jack on jäänyt?" hän huudahti.

Niin, missä oli Jack? Ja Pan?

"Jack!... Jack!... Pan!... Pan!" huusi Henri, ja muut yhtyivät huutoon. Ensin ei kuulunut muuta vastausta kuin kaiku, joka raikkaasti kajahti vastaan töyräästä, mutta pian kuului Panin kimeä haukunta ja vähän sen jälkeen Jackin huhuileva ääni.

Pojat lähtivät juoksujalkaa ääntä kohti. Hetkisen kuluttua he löysivät Jackin, eikä hänelle, Jumalan kiitos, ollut tapahtunut mitään. Hän oli vain tehnyt hyödyllisen keksinnön, huomannut kuoppaisen vaon, jonka äskeiset sateet olivat kaivaneet erääseen kohtaan pitkin töyrästä. Hänen mieleensä oli heti juolahtanut, että uraa voisi käyttää tienä, jota myöten pääsisi kiipeämään mäen huipulle.

Ja aivan oikein! Kepeäjalkaiset ja notkeat pojat kiipesivät kuin oravat pitkin luonnon käden muodostamaa polkua. Robert käytti ilomielin hyväkseen tilaisuutta näyttääkseen etevämmyyttään toisten rinnalla ja pian hän olikin korkealla harjanteella. Henri pelkäsi vähän, että maa hänen allaan oli liian pehmeätä ja lähtisi vierimään, mutta Robert pääsi ehein nahoin uhkapelistään. Kukkulalle päästyään hän kajautti raikuvan eläköönhuudon tovereilleen.

Muutaman minuutin kuluttua olivat harjalla myös Henri, William ja Jack. Sillä aikaa kun he hiukan hengähtivät kapuamisen vaivoista, käytti Robert ahkerasti kaukoputkea, jonka hän suuntasi etupäässä itää kohti, yli suuren metsän.

"No, miten on veden laita?" kysyi William. "Näetkö merta?"

Ei, Robert ei nähnyt veden tippaakaan. Hän loi sanomattoman ylimielisen katseen Henriin, pudisti päätään ja sanoi:

"Vettäkö? Siinä ei ole vettä minun pikkusormeni vertaa! Johan sen heti sanoin!" hän lisäsi ja nosti itsetietoisena nenäänsä.

"Mitä kummaa, ettäkö ei vettä?" ihmetteli Henri. "On kuin onkin siellä vettä."

"Niin, sinun mielikuvituksessasi kyllä", väitti Robert. "Mutta tuolla kaukana ei ole muuta kuin pilviä. Myönnä sinä vain erehtyneesi."

Mutta Henri ei taipunut. Hän tiesi voivansa varmasti luottaa näköönsä, ja hän oli todella nähnyt vettä idän suunnassa. Mistä johtui, ettei... Nyt hän keksi. Hän oli katsonut merelle niemekkeen korkeimmalta kohdalta. Töyräs oli siis matalampi kuin niemeke. Näköala ei täällä ollut laaja eikä vapaa.

Henri koetti selittää tovereilleen tätä huomiotaan. Mutta Robert ja William eivät tahtoneet sellaisesta kuulla puhuttavankaan. Eivätkä he suostuneet Henrin ehdotukseen, että mentäisiin eteenpäin metsän halki itää kohti, kunnes saavuttaisiin merelle.

"Ei, kuulepa", sanoi William nauraen. "Jos aiomme kävellä kunnes saavumme merelle, niin saammepa kulkea aikamoisen taipaleen."

"Niin minäkin arvelen", lausui Robert. "Emme siis kulje kauemmaksi."

"Sama se" sanoi Henri. "Jack ja minä menemme sitten yksin." Näin hän sanoi vain siksi, että tiesi Robertin ja Williamin silloin kyllä suostuvan. Nämä eivät enää vastustaneetkaan, vaan seurasivat kauniisti toisia alas kaltevaa mäkeä, jossa siellä täällä ruohikosta kohosi sammalpeitteinen kivi ja joskus heidän täytyi tunkeutua korkean, sananjalkaa ja orjantappuroita kasvavan viidakon halki.

Alkuosa matkasta sujui helposti ja esteettömästi, mutta sitten he saapuivat metsään, ja siellä he saattoivat kulkea vain askel askelelta. Koko ajan heidän täytyi näet kavuta kaatuneiden puitten yli, joiden latvat olivat lujasti kietoutuneet toisiinsa, tai tunkeutua tiheän viidakon läpi, koko ajan karsien kirveellä oksia. Kului tunti, kului toinen, eivätkä he olleet päässeet kuin kappaleen matkaa eteenpäin. Oli helppo huomata, ettei tätä metsää kuuna päivänä mikään ihmisjalka ollut tallannut. Ihmiskäsi ei ollut kaatanut puita, jotka makasivat maassa tietä sulkemassa, ikä tai myrsky oli ne kukistanut.

Eläimistä ei sitä vastoin ollut puutetta. Sen näki siitäkin, että ruoho oli sotkettu lakoon. Ja silloin tällöin pojat näkivät vilahdukselta jonkun säikähtyneen nelijalkaisen otuksen, joka piiloutui viidakkoon rauhanhäiritsijöiden lähetessä. Robertin oli kovin vaikea hillitä metsästyshimoaan, mutta hän kuitenkin ymmärsi säästää ruudin parempaan tarpeeseen.

Kello kahden tienoissa löytöretkeilijämme levähtivät. Tällä kertaa he istahtivat aukealle paikalle pienen, iloisesti lorisevan puron reunalle. Joku heistä huomasi, että puron yli kulki oikea pieni silta. Joukko litteitä kiviä oli näet sijoittunut niin, että saattoi kuivin jaloin astua pienen virran yli.

Henri alkoi heti tarkoin tutkia kiviä, mutta oli mahdotonta päättää, oliko silta tehty vai olivatko kivet noin vain sattumalta joutuneet tällaiseen asentoon.

Puro virtasi koillista kohti, ja kun pojat taas jatkoivat matkaansa, he lähtivät seuraamaan sen juoksua kappaleen matkaa. Mutta parin tunnin kuluttua kompassi ilmoitti heille, että puro oli kääntynyt pohjoista kohti, ja silloin heidän täytyi luopua siitä ja ruveta taas samoamaan raivaamattoman metsän halki.

Eikö tällä metsällä ollut loppua. Kello kävi jo seitsemää, ja yhä vain riitti puita, loppumattomiin, niin pitkälle kuin silmä kantoi. Alkoi vähitellen pimetä, ja nyt ei ollut muuta neuvoa kuin asettua lepäämään ja tyytyä metsän tarjoamaan yömajaan.

Niin pojat tekivätkin. Ensiksi he kävivät hyvällä ruokahalulla Mokon varaamien eväiden kimppuun ja alkoivat sitten etsiä itselleen sopivaa makuupaikkaa. Jack keksi parhaan, pienen rauhallisen viidakon. Sen keskeltä kohosi puu, jonka riippuvat oksat melkein koskettivat maata. Yks kaks pojat haalivat kuivuneita lehtiä läjään puun juurelle, kääriytyivät vaippoihinsa ja vetivät pian unta.

Pan, joka oli otettu matkaan vartijaksi, ei ollut erikoisen valpas sinä yönä. Se oli lopen väsynyt kovan päivätyön jälkeen ja kuorsasi niin että kaikui. Silloin tällöin se kuitenkin säpsähti unestaan ja murahti. Se oli kuullut jonkun eläimen hiipivät askeleet puitten välistä tai oli vain unessa kuulevinansa.

Yö kului levossa ja rauhassa. Päivän valjetessa heräsi Jack. Samassa silmänräpäyksessä hän oli jalkeilla ja puhkesi äänekkääseen ihmettelyyn, joka herätti muutkin.

"Hei! Mikä sinua vaivaa". Näillä sanoilla Robert, Henri ja William toivottivat hyvää huomenta Jackille. Mutta samassa silmänräpäyksessä hekin hämmästyivät.

Mitä he sitten näkivät? 'Puu', jonka riippaoksien suojassa he olivat nukkuneet, ei ollutkaan puu. Eikä 'viidakkokaan' ollut viidakko. Molemmat olivat muuttuneet ränsistyneeksi majaksi, joka oli kömpelösti punottu kokoon paksuista ja hienoista oksista.

Täällä asui siis sittenkin ihmisiä! Nyt oli helppo tietää, kuka oli rakentanut sillan puron yli.

"Mutta nämähän ovat oikein herttaista väkeä", arveli Jack. "Oikein herttaisia ja vieraanvaraisia ihmisiä, rakentavat tällaisia somia majoja, aivan kuin meitä varten."

Mutta Henri ja Robert pudistivat päätään, heitä tämä keksintö ei ilahduttanut. Ja mitä näitten metsäihmisten herttaisuuteen tuli, se saattoi olla varsin epämääräistä laatua -- todennäköisemmin he olivat ihmissyöjiä.

Miehissä kierrettiin nyt maja läpikotaisin, mutta ei löytynyt mitään, josta olisi voinut päätellä, kuka majan oli rakentanut ja siinä asunut.

Pojille ei ollut muuta neuvoa, kuin lähteä jatkamaan tutkimusmatkaansa, yhä vain itää kohti.

Tänäänkin matka sujui hyvin hitaasti, joka hetki nousi vastaan jokin este, jonka vain kirveen avulla saattoi raivata tieltä pois. Mutta vihdoin viimein vaivat päättyivät, ja he saapuivat metsän reunaan. Heidän eteensä aukeni taas vihreitä kenttiä, sitten leveä hiekka-alue, ja lopuksi kauimpana _meri_.

Henrin silmät eivät olleet pettäneet!

Robertin asema oli tällä hetkellä jotenkin nolo. He olivat siis sittenkin ajautuneet saareen. Hämillään Robert vilkuili Henriin, näyttiköhän tämä hyvin mahtailevalta, koska oli ollut oikeassa? Mutta Henrillä ei ollut mitään halua ylpeillä. Päinvastoin, hän oli melkein pahoillaan, että Robert oli ollut väärässä. Olisihan ollut paljoa parempi heille kaikille, jos he olisivat joutuneet mannermaalle.

Alakuloisina ja väsyneinä, kaksin verroin väsyneinä nyt, kun jännitys oli ohi, pojat astuivat rantaan, istuivat hiekalle ja avasivat eväspussinsa. He aikoivat ensin syödä kylliksensä ja sitten heti lähteä kotimatkalle. Siinä tapauksessa he olisivat perillä aluksessa jo ennen illan tuloa.

Kun ateria oli päättynyt, he seisoivat vähän aikaa ja katselivat ulos merelle, ennen kuin saivat lähteneeksi. Oli niin vaikeata päästää silmistään taukoamatta loiskuvia laineita, joiden tuolla puolen oli maailma ja ihmisten yhteiskunta, kaukana kaukana heistä.

Mutta yhtäkkiä Pan kävi levottomaksi. Se hyökkäsi pystyyn ja alkoi juosta alas rantaan. Jack vihelsi sitä luokseen, mutta se ei totellut, juoksi vain eteenpäin. Ja samassa se syöksyi mereen, pisti kuononsa veteen ja alkoi ahmien juoda.

"Mitä ihmettä!" huudahti Robert. Ja "mitä ihmettä!" huudahtivat hänen toverinsakin. Koira sammuttaa janonsa suolavedellä!

Robert ryntäsi koiran perässä. Tultuaan rantaan hän otti kouraansa vettä ja maistoi sitä.

Se oli suolatonta!

Vesi heidän edessään ei siis ollut merta, se oli järvi!

KAHDEKSAS LUKU

P.J.-luola ja luuranko

Nyt oli jouduttu ojasta allikkoon. Pojat olivat peräti ymmällä. Sen verran he tiesivät, että jos maa oli saarta, se oli mahdottoman laaja saari, koska siihen mahtui suuri järvi.

Robert tietysti piti yhä mantereen puolta, hän arveli maan olevan Etelä-Amerikan mannerta. Mutta Henri ja hän olivat kerrankin yhtä mieltä siitä, että oli joka tapauksessa mahdotonta nyt heti ottaa asiasta selkoa. Heidän oli pakko odottaa leudompaa vuodenaikaa.

Mutta eivät he myöskään voineet jäädä alukseen asumaan koko talveksi. Täytyi siis etsiä jokin paikka, jonne saattoi majoittua kesän tuloon asti. Sen vuoksi pojat päättivät hetkisen neuvoteltuaan ensin hiukan tarkemmin tutkia seutua ja palata rannikolle vasta päivän tai parin kuluttua.

Kenties he saattaisivat keksiä jonkin sopivan rakennuspaikan. Ja voisihan ilmaantua uusia elonmerkkejä ihmisistä, jotka palmikoidusta majasta ja sillasta päätellen varmaankin asuivat jossain näillä seuduin.

Kellon käydessä yhdeksää pojat lähtivät liikkeelle ja suuntasivat kulkunsa pitkin suuren järven rantaa. He kulkivat etelää kohti ja tulivat siten samalla lähemmäksi alusta.

Pan oli aina hyvän matkaa muista edellä. Vähän väliä se pelotti lentoon suuria peltokanaparvia kanervaisilta kentiltä. Matka kävi nopeasti sinä päivänä, olikin aivan toista astua täällä järven laakealla hiekkarannalla kuin raivata tietä köynnöskasvien ja viidakkojen halki. He kulkivat yhä, mutta eivät kohdanneet ainoatakaan ihmisolentoa, eivät myöskään huomanneet heikointakaan savua millään suunnalla.

Sitä vastoin he näkivät paljon eläimiä, ei kuitenkaan ainoatakaan petoeläintä eikä märehtijää. Iltapuolella näkyi kaukana metsän reunassa muutamia kummannäköisiä otuksia. Ensin pojat eivät voineet ymmärtää, mitä ne olivat, mutta viimein heille selvisi, että ne olivat strutseja.