Part 13

"Tietenkin!" sanoi Evans. "Paul, Baxter ja... odottakaahan... Moko ja pikkupojat, niin ja sen lisäksi Kate jääköön tänne ja pitäköön puoliaan, jos herra Walston keksii tehdä rynnäkön luolaan. Me toiset: Gordon, Robert, Henri, Cross -- siinä on neljä -- Jack, Webb, William..."

"Ja minä!! Enkö minäkin saa tulla mukaan?" kysyi Garnett.

Perämies mietti hetken. "Olkoon menneeksi, koska pyydät niin kauniisti. Siis me yhdeksän varustaudumme aseilla kiireestä kantapäähän ja lähdemme seikkailulle. Pystymmekö pitämään puoliamme? Tosin meidän on taisteltava aika väkeviä lurjuksia vastaan, jos nimittäin tapaamme heidät! Mutta emmeköhän me sentään kykene pitämään heitä kutakuinkin kurissa. Muistakaa, että meillä on sekä pyssy että revolveri jokaisella, heillä sitä vastoin on kaikkiaan viisi pyssyä kuutta miestä kohti. Ja sen lisäksi he ampuvat kuin mitkäkin moukat. Eivät ole sellaisia mestariampujia kuin tämä Robert tässä ja Cross ja William."

Lyhyesti sanoen: jos roistojen ja uudisasukkaiden välillä syntyy ottelu välimatkan päästä, viimeksi mainitut saattavat kylläkin suoriutua. Pahempi on, jos on taisteltava silmä silmää vasten.

Kellon käydessä kolmea marssi pieni sotajoukko Evans etunenässä ulos ranskalaisluolasta, jonka ovi suljettiin heti visusti.

Nyt oli vain kysymys siitä, miltä puolen vihollinen oli odotettavissa. Ei etelästä eikä lännestäkään. Oli mahdotonta, että Walston olisi voinut ennättää kulkea pitkän matkan Laivalahdelle ja sieltä edelleen pitkin virtaa niin lyhyessä ajassa. Ei, konnat piileksivät varmaankin pohjoisen puolella, ja siltä suunnalta he tietysti tulevat.

Pohjoista kohti Evans ja pojat lähtivätkin. Alkupuolen matkaa he kulkivat aitauksen suojassa, ja kauempana he hiipivät toisesta pikku viidakosta toiseen. Heidänhän oli pysyttävä piilossa niin kauan kuin mahdollista.

"Olkaa vain rauhassa", toisti Evans kerran toisensa jälkeen. Hänellä oli täysi työ hallita Robertia, tämä kun joka silmänräpäys pyrki erkanemaan liian kauas tovereistaan.

Nyt he olivat saapuneet puuristille, joka oli ranskalaisen haudalla. Täältä he poikkesivat järven rantaan vievälle polulle.

Vähän ajan kuluttua Pan alkoi innokkaasti nuuskia nurmikkoa ja ilmaa. "Pan", varoitti Gordon hyvin hiljaa, mutta se ei ollut kuulevinaan, haisteli yhä vain.

Se oli varmaan vainunnut jotain erikoista.

"Meidän täytyy ryömiä pensaiden välissä", sanoi Evans. "Ja kuulepas, Robert! Jos sinä näet jonkun niistä siivoista herrasmiehistä niin läheltä, että osut häneen laukauksella, niin lähetä sinä vain luoti. Mutta älä ammu ohi!"

Metsän laidalla he saapuivat paikalle, jossa Walstonin lauma nähtävästi oli viettänyt yönsä: sen saattoi huomata hiiltyneistä puunpätkistä ja tuhkasta, joka vielä oli maassa.

"He ovat ehkä vasta aivan äskettäin lähteneet täältä. -- Tuhka on vielä ihan lämmintä", sanoi Evans. "Koko joukko voi olla vielä aivan lähellä. Olisi ehkä kuitenkin parasta..."

Mutta ennen kuin pojat ennättivät saada tietää, mikä perämiehen mielestä oli parasta, pamahti pyssynlaukaus katkaisten metsän hiljaisuuden, ja luoti suhahti Henrin korvien ohitse tunkeutuen puuhun, jonka vieressä hän seisoi.

Toinen laukaus: kuului oksien taittumista ja jotain putosi raskaasti maahan. Tällä kertaa oli Robertin pyssyllä ollut puheenvuoro. Hän oli tähdännyt ensimmäisen laukauksen savun mukaan ja tuntui siltä kuin laukaus olisi osunut.

Pan syöksyi eteenpäin, Robert jäljessä.

"Eteenpäin toisetkin!" huusi Evans. "Robert ei voi yksin vastustaa koko joukkoa."

Tuossa tuokiossa he saavuttivat Robertin, joka kumartui kuolleen merimiehen yli. Se oli Richard.

"Siis yksi vähemmän", sanoi Evans. "Mutta toiset..."

"Niin, he ovat kyllä jossain aivan lähellä", sanoi Baxter.

"Aivan oikein! Siis: maahan!... Maahan, maahan!"

Samassa pamahti laukaus -- kolmas, ja sen onnistui raapaista Jackia pahasti otsaan.

Gordon tahtoi sitoa haavan, mutta Jack intti vain, että se oli aivan turhaa; "mokomakin naarmu", hän vain sanoi reippaasti.

Nyt uudisasukkaiden oli pysyttävä yhdessä. Jos he hajaantuivat, ampuvat Walston ja hänen väkensä heidät yhden toisensa jälkeen. Sen vuoksi pieni joukko ryömi kylki kyljessä korkeassa ruohikossa, joka hetki valmiina taisteluun.

Mutta minne Henri oli jäänyt?

Ei kukaan ollut huomannut, mutta poissa hän oli. Ja nyt Pan haukkui aivan vimmatusti. -- Jotain oli hullusti. Henri oli joutunut otteluun vihollista vastaan.

"Henri! Henri!" huusi Robert niin kovasti kuin jaksoi.

Ei vastausta. Ei kuulunut muuta kuin Panin raivoisa haukunta. Silloin pojat eivät enää voineet hillitä itseään. Evansin varoituksista piittaamatta kaikki syöksyivät eteenpäin. Evansin täytyi seurata.

"Maahan, Evans!" huusi Cross heittäytyen samassa itsekin pitkälleen. Luoti lensi aivan perämiehen pään yli. Samassa Evans huomasi Rockin puiden välissä.

Hän nosti heti pyssyn poskelleen ja laukaisi. Rock katosi. "Mitä ihmettä!" ajatteli Evans. "Olisinko ampunut ohi?"

Mutta hänelle ei jäänyt aikaa ottaa lähemmin selkoa siitä, miten Rockin oli käynyt. Samassa hän näet kuuli aivan lähellään Robertin huutavan:

"Pidä puoliasi, Henri!... Tässä minä olen!"

Ja Evans ja pojat näkivät Henrin taistelevan elämästä ja kuolemasta pitkää roikaletta, Cope-nimistä merimiestä vastaan.

Mies oli kaatanut Henrin maahan selälleen. Sekunti vain, ja hän olisi iskenyt puukkonsa pojan rintaan. Notkeana kuin tiikeri Robert syöksyi yhdellä hyppäyksellä rosvon niskaan.

Henri oli pelastettu. Mutta salaman nopeasti Cope oli kääntynyt uutta vastustajaansa kohti iskien puukkonsa hänen rintaansa.

Ja nyt Robert makasi tajuttomana maassa, ja Cope pakeni suoraa päätä tiheimpään metsikköön kintereillään Evans, Garnett ja Webb, jotka ampuivat luotinsa hänen jälkeensä.

Henri riensi Robertin luo, kumartui hänen ylitseen ja avasi nopeasti hänen nuttunsa. Sitten hän repi verisen paidan syrjään ja tutki haavaa. Jumalan kiitos, puukko ei ollut osunut sydämeen, oli siis vielä toivoa. Mutta keuhko oli varmaan vahingoittunut, sillä Robertin hengitys kuului heikolta ja vikisevältä.

"Meidän täytyy pelastaa hänen henkensä", sanoi Henri kiihkeästi. "Mitä sinä arvelet, Gordon?"

"Että meidän kaikkein ensiksi on kannettava hänet kotiin ranskalaisluolaan."

Samaa mieltä olivat myös Evans ja toiset pojat, jotka palasivat huomattuaan että oli mahdotonta saada Copea kiinni.

"Ja me voimme hyvin viedä hänet kotiin, koska näyttää siltä kuin Walston olisi saanut tarpeekseen tappelusta tänään. Hän piileksii nähtävästi joukkoineen jossain metsässä."

Baxter ja Jack alkoivat punoa oksista paareja, joille Robert nostettiin. Hän ei ollut vielä tajuissaan, mutta hengitti kuitenkin. Neljä poikaa tarttui paareihin, toiset kävelivät jäljessä pyssyt ja revolverit valmiina.

Hitaasti astui surullinen saattue metsän halki. Vihdoin oli enää vain taipale matkaa luolaan -- kahdeksan-yhdeksänsataa askelta. Silloin kuului äkkiä kimeä huuto, ja Pan lähti täyttä vauhtia laukkaamaan virralle päin.

Walston oli varmaankin hyökännyt ranskalaisluolaan.

Aivan oikein! Se oli -- kuten sittemmin selvisi -- käynyt seuraavasti: Sillä aikaa kun Evansin ja isojen poikien huomio oli kokonaan kiintynyt Rockiin, Copeen ja Rickhardiin, riensivät Walston, Brandt ja Black metsän halki ja hyökkäsivät "linnoituksen" kimppuun. He löivät oven rikki ja tunkeutuivat luolaan.

Kovista hätähuudoista säikähtyneinä Evans, Gordon, Henri, Jack ja William lähtivät juosten kohti luolaa jättäen Crossin, Webbin ja Garnettin vartioimaan Robertin paareja. He saapuivat parhaiksi näkemään, kuinka Walston syöksyi ulos luolan ovesta pusertaen kirkuvaa ja riuhtovaa lasta voimakkailla käsivarsillaan.

Ja Walstonin jäljessä tuli Brandt kantaen pikku Costaria, joka itki surkeasti.

Aivan raivoissaan hyökkäsi Baxter Brandtin kimppuun, mutta tämä potkaisi hänet luotaan ja juoksi eteenpäin lapsi sylissä.

Entä John, Edvard ja Moko ja kaikki toiset? Oliko heidät jo surmattu?

Walston ja Brandt olivat jo melkein ennättäneet virran rannalle, missä Black ja vene odottivat.

Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen. Jos konnien onnistuu hypätä veneeseen, ovat Paul ja Costar hukassa.

Evans ja nuo neljä poikaa hehkuivat innosta saada laukaista pyssynsä rosvoihin, mutta he eivät uskaltaneet ampua, koska luoti olisi voinut osua pelastettaviin.

Mutta Pan, se ei pelännyt käydä käsiksi rosvoihin. Rohkea eläin hyökkäsi Brandtin kimppuun iskien hampaansa tämän kurkkuun. Baxterin hän oli kevyesti potkaissut tieltään, mutta Pania ei ollutkaan yhtä helppo karkoittaa. Brandtin täytyi päästää Costar torjuakseen raivoisaa koiraa.

Mutta Walston pääsi esteettömästi juoksemaan alas virralle. Hetki vain, ja hän olisi veneessä ryöstösaaliineen.

Silloin nähtiin äkkiä miehen juoksevan esiin luolasta. Se oli Forbes.

Walston huomasi hänet. "Hyvää päivää, Forbes!" hän huusi ja pysähtyi hetkeksi, niin iloiseksi hän tuli nähdessään vanhan toverinsa rientävän avuksi. "Tätä tietä", hän jatkoi. "Kiirehdi, niin voimme..." Forbes juoksi kuin henkensä edestä, ja pian hän oli Walstonin kintereillä. "Hänet ainakin voin tehdä vaarattomaksi!" arveli Evans ja tähtäsi karanneeseen vankiinsa.

Mutta mitä nyt? Forbes syöksyi äkkiarvaamatta Walstonin kimppuun ja kaatoi hänet maahan, niin että hänen täytyi heittää Paul.

Hetkessä Walston oli taas jalkeilla ja syöksyi puukkoaan heiluttaen Forbesin kimppuun. Lyhyen kamppailun jälkeen Forbes kaatui maahan. Walstonin puukko oli iskenyt syvälle vatsaan.

Mutta Walston ei sittenkään päässyt voitolle, sillä nyt riensivät Evans ja pojat paikalle ja sellaista ylivoimaa hän ei kestänyt. Brandt, joka oli jo vapautunut vimmastuneesta koirasta, oli juossut veneelle. Walston aikoi seurata häntä, mutta tahtoi saada Paulin mukaansa. Sen hän kuitenkin sai kalliisti maksaa, sillä Paulin oli onnistunut siepata taskustaan revolveri, ja nyt hän ampui Walstonia suoraan rintaan. Konna kaatui maahan, mutta Brandtin ja Blackin onnistui kuitenkin raahata hänet veneeseen ennen kuin Evans ja pojat ennättivät tähdätä.

Mutta samassa kun vene lähti rannasta jyrähti jylisevä laukaus, ja nuo kolme rosvoa vaipuivat hengettöminä veneen pohjalle. Kartessiryöppy oli kaatanut heidät, ja veneen ympärillä kiehui ja kuohui virran tyyni pinta sen voimasta.

Taitava ampuja oli Moko, joka tarkoin tähdättyään oli laukaissut pienen laivatykin ranskalaisluolan ikkunasta.

Nyt olivat siis Walston ja hänen kolme toveriaan saaneet surmansa. Severniläisistä murhaajista oli jäljellä vain kaksi metsän tiheikössä piileksivää miestä.

Tämä päivä oli tuonut onnen ja pelastuksen Carrin saaren uudisasukkaille.

KAHDEKSASKOLMATTA LUKU

Hyvästi!

Mutta miten oli Robertin laita?

Kate, joka oli taitava sairaanhoitaja, huomasi heti, että Copen puukko oli iskenyt sangen vaarallisen haavan reippaaseen poikaan. Mutta hengenvaarallinen se ei sentään ollut.

"Kyllä me hänestä terveen teemme", hän lohdutti Henriä joka kerta kun tämä valitti, miten kauheata olisi, jos Robert hänen tähtensä menettäisi henkensä. "Maltahan vähän aikaa, niin näet että minun lehteni kyllä auttavat."

"Lehdillään", Kate tarkoitti jonkinlaisen leppäpensaan lääkitseviä lehtiä, joita usein käytetään parannuskeinona Amerikassa. Näitä lehtiä kasvoi myös Carrin saaressa, ja Kate sitoi niitä Robertin haavaan.

Forbesin tila oli paljon vakavampi. Vaikka Kate kuten toisetkin pani parastaan saadakseen hänet elpymään, hän kävi vain päivä päivältä heikommaksi. Ja eräänä aamuna hänen taistelunsa päättyi, hän sammui hiljaa ja rauhallisesti Katen käsi omassaan. Seuraavana aamuna hänet haudattiin ranskalaisen merimiehen viereen, ja siitä lähtien kohosi Carrin saaren pienellä kirkkomaalla kaksi ristiä.

Ensi työkseen tämän jälkeen Evans ja uudisasukkaat samoilivat metsän ristiin rastiin saadakseen selkoa siitä, missä Rock ja Cope kuljeksivat.

Copen he löysivät pian. Jokin luoti oli osunut häneen, sillä verisiä jälkiä seuraten he saapuivat paikalle, jonne hän verenvuodon heikentämänä oli kaatunut ja heittänyt henkensä. Mutta missä oli Rock? He etsivät seudun läpeensä, mutta eivät tavanneet hänestä jälkeäkään. Vasta kauan jäljestäpäin kävi aivan sattumalta ilmi, että tämäkin rosvo -- viimeinen -- oli saanut surmansa. Evansin luoti oli todella kaatanut hänet, ja syy hänen äkilliseen katoamiseensa oli se, että hän oli pudonnut erääseen Williamin salahautaan. Sieltä Baxter löysi hänen ruumiinsa, ja sinne se jätettiinkin. Samaan paikkaan haudattiin myös Richardin ja Copen ruumiit.

Nyt kun lepo ja rauha taas vallitsivat saaressa, päätti pikku yhdyskunta todenteolla ryhtyä suureen työhönsä, veneen korjaukseen.

Veneen, jossa Walston ja hänen kaksi toveriaan olivat purjehtineet kuoleman maille, oli virta vienyt kappaleen matkaa alemmaksi. Siihen sälytettiin nyt työkaluja, aseita ja ruokatavaroita. Sitten Evans, Henri ja Baxter purjehtivat järven yli Itävirralle päin.

"Severnin" venettä ei ollut vaikea löytää. Se virui vielä samassa paikassa, jonne se oli hinattu. Mutta pian huomattiin, ettei venettä voitu saada purjehduskuntoon ilman hirsiä ja lautoja, joita ranskalaisluolassa oli yllin kyllin. Evans ehdotti siis, että he ensin tukkisivat veneen reiät niin hyvin kuin taisivat ja sitten hinaisivat sen oman veneensä perässä kotiin, Seelanninvirtaa ylös.

Hänen suunnitelmansa miellytti suuresti Henriä ja Baxteria. Innokkaasti ja uutterasti he kävivät tuumasta toimeen.

Ei ollut niinkään helppoa käsitellä suurta venettä, ja järvellä ja Itävirralla oli Evansilla ja hänen tovereillaan monta vastusta voitettavana. Mutta he _tahtoivat_ voittaa kaikki vastukset, sen he olivat itselleen pyhästi luvanneet, ja lupauksensa he pitivätkin. Eräänä iltapuolena purjehti pieni "laivasto" -- poikien vene ja sen perässä "Severnin" suuri vene -- ylös Seelanninvirtaa myöten ja kävi ankkuriin pienelle lahdelle ranskalaisluolan edustalle.

Kotona Evansin ja hänen venekumppaniensa saalis herätti suurta riemua. Mutta yhtä suuri oli matkamiesten ilo, kun he kotiin tultuaan saivat kuulla, että Robertin tilassa oli tapahtunut ilahduttava käänne. Hän saattoi nyt hengittää kärsimättä tuskaa, ja hänen voimansa alkoivat vähitellen palata. Tietysti ei vielä ollut kysymystäkään siitä, että hän voisi olla jalkeilla, siivosti hän sai pysyä vuoteessaan sillä aikaa kun hänen toverinsa ahersivat veneenrakentajina.

Näytti vihdoinkin siltä että heidän toiveensa toteutuisi. Veneen korjaustyö kävi hämmästyttävän helposti ja joutuisaan. Evans oli tavattoman kätevä, ja reippaat pojat, sekä suuret että pienet, olivat sellaisia apulaisia, ettei paremmista väliä. Varsinkin Baxter oli kullan arvoinen: oli aivan samantekevää, mihin työhön se poika ryhtyi, joka alalla hän oli yhtä pystyvä.

* * * * *

Mutta vaikka "kirvesmies Evans" ja hänen "oppipoikansa" uutteraan ja hikipäässä työskentelivät, kului kuitenkin runsas kuukausi ennen kuin vene oli niin hyvässä kunnossa, että sen saattoi laskea vesille. Tammikuun kahdeksantena työ vihdoinkin päättyi ja kahden viikon päästä oli aika ruveta kuljettamaan alukseen tavaroita, arveli Evans.

Henri ja hänen toverinsa olisivat kovin mielellään vieneet mukaansa kaiken mitä he aikoinaan olivat "Eteenpäin"-laivasta pelastaneet. Mutta siihen ei ollut riittävästi tilaa, täytyi valikoida ja hylätä.

Gordon piti huolen siitä, että kaikki ranskalaisluolassa säilytetyt rahat otettiin mukaan. Tähän asti ne olivat olleet arvottomia -- suurinkin kultamöhkäle on arvoton autiossa saaressa. Mutta nyt, kun aiottiin lähteä avaraan maailmaan, oli kyllä hyvä että taskussa oli täysinäinen kukkaro. Moko piti huolen ruokatavaroista, ja Robert, joka vähitellen oli parantunut, kokosi aseet, ruudin ja luodit ja sai kuin saikin aikaan, että molemmat pikku tykit kuljetettiin veneeseen.

Ranskalaisluolan kirjavarasto, josta oli ollut niin paljon hyötyä ja huvia näiden kahden vuoden aikana, otettiin useimmat kirjat veneeseen. Samoin kävi keittiökaluston. Kaukoputkia, kompasseja ja muita tärkeitä purjehdusvälineitä ei myöskään unohdettu.

William keräsi pienen valikoiman kalastusvälineitä, joista saattoi olla hyötyä matkalla.

Lopuksi täytettiin puoli tusinaa pieniä tynnyreitä raikkaalla jokivedellä ja ladottiin veneen pohjalle.

Helmikuun 3:ntena vene oli valmiiksi lastattu. Nyt he saattoivat lähteä matkalle milloin tahansa.

Evans arveli, että he jo 5:ntenä, siis kahden päivän kuluttua, voisivat heittää hyvästi Carrin saarelle, ja kaikki uudisasukkaat tervehtivät hänen ehdotustaan riemastuneilla eläköön-huudoilla.

Helmikuun 4:ntenä päästettiin kaikki kotieläimet irralleen. Aitauksen ovi avattiin ja -- samassa kiitivät guanakot, laamat, trapit ja muut eläimet aika kyytiä metsään.

"Mokomatkin kiittämättömät elukat!" huudahti Garnett. "Toinen tekee parastaan pitääkseen niitä hyvänä ja sitten..."

Niin, kiittämättömyys on maailman palkka!

Seuraavana päivänä koitti lähdön hetki.

Viimeisen kerran Henri ja hänen toverinsa kävivät molempien merimiesten kukkivalla haudalla. Sitten kaikki astuivat isoon veneeseen, joka oli lähtövalmiina pikkuvene perässään.

Robert istui perään Evansin rinnalle, joka hoiti peräsintä. Henri ja Moko istuivat keulan puolelle hoitamaan purjeita. Toiset pojat tarttuivat kukin airoonsa. Sitten irrotettiin kiinnitysköysi, airot viilsivät tasaisesti vettä, ja uudisasukkaat purjehtivat pois asuntonsa luota, jonka seinien sisällä he olivat viettäneet niin monta kuukautta.

Matka Seelanninvirtaa alas kävi varsin hitaasti. Vasta myöhään illalla vene saapui virran suulle. Evans piti viisaimpana käydä ankkuriin ja vasta seuraavana aamuna lähteä merelle.

Kun päivä koitti, puhalsi navakka maatuuli, ja meri lepäsi saaren suojassa tyynenä.

Kaikki purjeet nostettiin, ja tottuneella kädellä Evans ohjasi alusta karien lomitse.

Ammuttiin tykinlaukaus, ja Englannin lippu kohosi ilmaan. Sitä tervehti kolminkertainen eläköön-huuto.

Kun oli purjehdittu kahdeksan tuntia liukui vene salmeen Cambridgen saaren luona ja kääntyi sitten pitkin Adelaiden saaren rannikkoa.

Viimeinen kärki Carrin saarta katosi näköpiiristä.

YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU

Kotiintulo

Poikien purjehduksesta Magalhãesin saaria leikkaavien kapeitten salmien kautta ei ole paljon kerrottavaa. Tämän lyhyen merimatkan kuluessa tapahtui tuskin mitään erikoisempaa -- oikeastaan koko matka sisältyy näihin sanoihin: Sää pysyi koko ajan kauniina.

Purjehtijamme eivät kohdanneet matkallaan ainoatakaan laivaa. Se ei tietenkään ollut erikoisen hauskaa. Sillä olisi ollut parempi päästä johonkin alukseen. Eivät he myöskään nähneet yhtään ihmisolentoa saarissa, joiden ohi he purjehtivat. Sitä he eivät kuitenkaan surreet, näiden seutujen asukkaat, pääasiassa villejä, eikä ole hyvä joutua liian lähelle heitä.

Noin viikon kuluttua matkalaiset purjehtivat navakassa myötätuulessa itse Magalhãesin salmeen. Pojat saattoivat nyt selvästi nähdä suunnattomien jäävuorten uiskentelevan Beaufortin lahdessa. Jokin näistä hohtavista jättiläisistä oli aikoinaan näyttänyt Henrin silmissä "valkoiselta pilkulta", silloin kun hän Karhuvuorelta tuijotti idän puolelle Carrin saarta.

Veneessä voitiin mainiosti. Joka mies oli reipas, Robertkin. Hänelle teki hyvää saada raitista meri-ilmaa keuhkoihinsa, ja pian hän oli terve kuin pukki. Itse hän useat kerrat kehui, että jos niikseen tuli, hän milloin tahansa oli taas valmis kokemaan Robinsonin elämän vaivoja -- niin voimakas hän oli.

Helmikuun 12:ntena vene purjehti Tamarsaaren ohi. Evans aikoi ohjata kohti etelää, kiertää Kap Farwardin ja sitten purjehtia pitkin Braunschweigin niemimaan itärantaa Punta Arenasiin asti.

Mutta hänen tuumansa menivät kuin menivätkin myttyyn.

Seuraavana aamuna huudahti Jack, joka seisoi keulassa tähystämässä:

"Savua oikealla puolella!"

Savua! Jokin höyrylaiva oli siis tulossa. Silloin Henrille tuli kiire! Yks kaks hän kiipesi mastoon nostaen kaukoputken silmälleen.

"No, mitä näet sieltä ylhäältä?" huusivat toiset hänelle.

"Laiva näkyvissä!" kuului hänen iloinen vastauksensa. Ja kohta saattoivat kaikki nähdä laivan paljaalla silmälläkin. Se oli suuri höyrylaiva, joka kulki hyvää vauhtia, "11 meripeninkulmaa tunnissa", tuumi Evans.

Pojat kohottivat kaikuvan eläköönhuudon ja laukaisivat pyssynsä herättääkseen höyrylaivan huomiota.

Onnistuiko? Onnistui, nyt viittoi ja huitoi höyrylaivan miehistö osoittaakseen, että he olivat nähneet veneen, ja neljännestunnissa uudisasukkaat olivat vieraan laivan kupeella.

Sen nimi oli Grafton. Se oli -- kertoi päällikkö, kapteeni Lang -- matkalla Australiaan, joten kaikki sattui mainiosti. Mielihyvin kapteeni suostui ottamaan Evansin, Katen ja kaikki pojat laivaansa, ja vaikka hänen matkansa määränä oli Melbourne, siis Australian etelärannikko, hän lupasi odottamattomille vierailleen purjehtia heidän kanssaan suoraan kotiin Uuteen Seelantiin.

* * * * *

Helmikuun 25:ntenä "Grafton" laski ankkurinsa Aucklandin satamassa. Oli kulunut runsaasti kaksi vuotta siitä onnettomasta yöstä, jolloin kuunari "Eteenpäin" ajautui merelle ja katosi vieden nuo viisitoista poikaa mukanaan.

Ei saata sanoin kuvailla sitä iloa ja riemua, mikä valtasi vanhemmat, kun he näin äkkiarvaamatta jälleen näkivät lapsensa, joiden he luulivat jo aikoja sitten kuolleen.

Kuinka satumaiselta, kuinka ihmeelliseltä tuntuikaan, että Henri ja Robert ja Jack ja Costar ja kaikki muut, että he eivät viruneetkaan meren pohjassa, vaan reippaina ja iloisina astuivat maihin Aucklandin lujalle laiturille ja että koko poikaparvi nyt nousi pitkin Kuningattarenkatua Carrin kouluun päin, ikäänkuin Aucklandin satamassa tapahtunut onnettomuus ja "Eteenpäin"-laivan salaperäinen katoaminen olisi ollut vain pahaa unta!

Kulovalkeana kulki suuri uutinen:

"Oletteko kuulleet? Carrin koulun pojat ovat palanneet!"

Ja kaikkialla kaupungissa ja lähiseudulla, missä vain oli lipputanko, liehui sinä päivänä lippu jälleen löytyneiden reippaiden poikien kunniaksi.

Ensimmäisen hämmästyksen hiukan asetuttua poikasille sateli tuhansia kysymyksiä siitä, mitä seikkailuja he olivat kokeneet näinä kahtena vuotena, kuinka he olivat tulleet toimeen autiossa saaressaan, mitä taisteluja ja vaaroja heidän oli täytynyt kestää ym.

Tyydyttääkseen kaikkien uteliaisuuden Robert keksi ruveta pitämään esitelmiä poikajoukon kokemuksista. Se oli mainio ajatus. Huone oli joka kerta täynnä kiitollisia kuulijoita.

Robert oli varsin ylpeä siitä, että hän näin herätti huomiota. Mutta sittenkin tuli Baxterin nimi tunnetuimmaksi.

Henri piti näet huolta siitä, että Baxterin päiväkirja, joka käsitteli elämää Carrin saaressa, painettiin ja julkaistiin, ja tämä kirja meni kaupaksi kuin kuumille kiville. Uudessa Seelannissa lukivat kaikki, jotka ylipäänsä lukea osasivat, tosikertomusta viidentoista pojan elämästä autiossa saaressa. Sitä paitsi Baxterin kirja käännettiin monelle eri kielelle, ja pitkiä otteita siitä julkaistiin koko maailman sanomalehdistössä.

Ymmärrettävästi kohdeltiin Evansia ja Katea hyvin sydämellisesti Aucklandissa. Heitähän poikien oli kiittäminen paljosta hyvästä.

Kate jäi asumaan Robertin vanhempien luo, jossa hänestä pidettiin hyvää huolta.

Evansin suureksi iloksi aucklandilaiset ostivat ison kauppalaivan ja lahjoittivat sen hänelle ikuiseksi omaisuudeksi. Laiva sai nimen "Carr".

Se oli mainio alus ja sen lisäksi kaunis. Vielä muutamia vuosia sitten sen saattoi nähdä Aucklandin satamassa.

Ja jos silloin joku vieras kysyi satamassa leikkiviltä lapsilta, mikä tuo komea laiva oli, silloin hän varmasti sai kuulla koko ihmeellisen kertomuksen Carrin koulun pojista ja heidän monista seikkailuistaan.

Sillä sen jutun tunsi jokainen lapsi siinä kaupungissa.