Part 12

"Niin -- ja hänkös haikaili sen kadottamista! Mutta hän oli käyttänyt hyvin silmiään ja saattoi kertoa yhtä ja toista siitä, kuka täällä asui. Hän oli nähnyt monen teistä kuljeksivan luolan ympäristössä. 'Mokomat nulikat kyllä helposti nujerramme', kuulin hänen sanovan Brandtille. Ja sitten he päättivät niin pian kuin mahdollista 'tehdä puhdasta', kuten he sanoivat. Olipa onni, että pääsin pakenemaan. Aamulla lähtivät Walston ja kaikki muut matkaan. Vain Forbes ja Rock jäivät vartioimaan minua. Mutta minä karkasin heiltä. He ajoivat minua takaa, luoti toisensa jälkeen suhahti korvieni ohitse. Koko päivän olen juossut, molemmat roistot kintereilläni. Mutta minä olin kuin olinkin heitä nopeampi, ja sen lisäksi he ampuivat ohi kuin pöllöt. Vasta juuri ikään hypätessäni virtaan sipaisi muuan luoti minua olkapäähän. Ja ryömiessäni kaislikossa virran rannalla kuulin Rockin kysyvän Forbesilta, oliko hän osunut minuun. 'Kyllä hän nyt on saanut tarpeekseen', kuului vastaus, jolloin Rock päästi karkean kirouksen ja nauraa irvisteli. Sitten he lähtivät paluumatkalle iloissaan siitä, että olivat päässeet minua vartioimasta. Minä puolestani kömmin maihin ja... niin olen nyt tässä. Emmekö nyt kaikki päätä yhteisesti tehdä voitavamme löylyttääksemme noita heittiöitä?"

Tätä ehdotusta kaikki kannattivat innokkaasti. Mutta millä keinoin oli taistelu käytävä? Kuten Evans oli sanonut, tiesivät Walston ja hänen joukkonsa hyvin, että luolan puolustajat olivat vain lapsia, jotka eivät ajan pitkään kykenisi vastustamaan raakoja merimiehiä. Kunpa vain keksisi jonkin sotajuonen!

"Eiköhän pitäisi koettaa ensin hyvällä selvittää välit Walstonin kanssa?" ehdotti Gordon. "Mitä arvelette te, Evans?"

"Nii-in", vastasi perämies vitkaan, "kunpa siitä vain olisi hyötyä. Mutta pelkäänpä, ettemme hyötyisi siitä rahtuakaan. Walstoniin ei ole luottamista. Vaikka hän lupaisikin jättää meidät rauhaan, hän hyökkäisi kuitenkin kimppuumme niin pian kuin voisi, siitä olen varma."

Useat pojista huusivat nyt myös, että he mieluummin tappelevat rosvoja vastaan kuin hierovat sovintoa.

"Se on minulle mieleen!" sanoi Evans. "Ja sanonpa teille jotain, joka saa minut näkemään asemaamme hiukan valoisemmalta kannalta: heillä ei ole enää kovinkaan paljon ruutia! Ja se on tärkeä asia."

"Niin", sanoi Henri, "siinä olette todella oikeassa, Evans. Sillä meillä sitä on pitkiksi ajoiksi. Ja jos vain voimme pitää lurjukset kolmen askelen päässä itsestämme, niin..."

"Niin, älkäämme Herran tähden päästäkö heitä sisään", keskeytti hänet Evans. "Sillä jos he pääsevät niin pitkälle, he saavat pian käsiinsä ruudin ja luodit sekä työkalut. Ja vaikka he eivät tappaisi meitä, minkä he minun luullakseni tekisivät, saisivat he kuitenkin veneen työkalujen avulla purjehduskuntoon ja purjehtisivat täältä pois ottamatta meitä mukaansa. Mutta siinä nostamme heidän tiensä pystyyn; me tahdomme itse veneen..."

"Eläköön!" huusivat kaikki pikkupojat. "Juuri niin! Sitten purjehdimme pois täältä..."

"Niin, kotiin Aucklandiin!" sanoi Costar.

Mutta isot pojat kohottivat olkapäitään, he tiesivät kyllä, ettei niin kauas helpolla päästä.

"Ei, älkäämme toivoko liikoja tuommoisesta pähkinänkuoresta", sanoi Gordon.

Evans katsahti häneen. "Miksi emme?" hän kysyi. "Pikkupojat ovat totta vie oikeassa -- me voimme päästä täältä Severnin veneellä."

"Niin, päästä pois", toisti Gordon. "Mutta minne? Ette kai väitä, että voimme purjehtia Tyynen meren yli mokomalla pikku aluksella."

"Emme tietenkään. Mutta lyhyemmälle purjehdusretkelle vene on riittävän iso, sittenhän voimme kyllä aina keinotella itsemme pitemmälle."

Gordon, Henri ja toiset pojat höristivät korviansa. Heille selvisi nyt, että perämiehellä oli suurenmoisia tuumia, he eivät vain käsittäneet, mitä hän tarkoitti.

Henri tarttui kiihkeästi hänen käsivarteensa ja kysyi innokkaasti:

"Puhutteko totta? Onko läheisyydessä maata?"

"Onpa niinkin! Lännessä on tosin Tyyni meri, ja siitä on meidän paras pysyä loitolla, mutta idän puolella ei ole niinkään pitkälti maihin; parissa päivässä meidän pitäisi päästä perille."

Kylläpä pojat olivat riemuissaan tämän uutisen kuullessaan. Saari ei siis kuitenkaan ollut aivan syrjässä muusta maailmasta. Henri oli todellakin ollut oikeassa arvellessaan idässä päin olevan maata, siellä missä hän oli aikoinaan nähnyt valkoisen pilkun ja valonhohdetta.

"Mitä te arvelette siitä huomiosta?" hän kysyi Evansilta kerrottuaan hänelle, mitä hän oli nähnyt kaukana merellä. Perämies osasi heti antaa hyvin yksinkertaisen selityksen.

"Valkoinen pilkku, josta puhut, on arvatenkin ollut jäävuori. Ja valonhohde lähti tietysti tulivuoresta. Kartasta me kyllä löydämme..."

"Niin, mutta missä päin maailmaa me sitten oikeastaan olemme?" huudahti Gordon kärsimättömästi.

"Me olemme", kuului Evansin vastaus, "saaressa, joka sijaitsee monien muiden saarten joukossa lähellä Etelä-Amerikan rannikkoa. Sen nimi on... niin, totta tosiaan, minkä nimen se on saanut teidän maantiedossanne?"

"Olemme nimittäneet sen Carrin saareksi", sanoi Robert. "Me olemme nimittäin Carrin koulusta Aucklandista."

"Vai niin", lausui Evans hymyillen. "Sittenhän sillä on nyt kaksi nimeä. Ennestään sen nimi on näet Uusi Hannover. Huomenna otamme esille kartan ja tutkimme perin pohjin ympäristöämme. Mutta nyt menemme makuulle!"

Ja hetkisen kuluttua joka mies oli yöpuulla. Ensin suljettiin ovet ja ikkunat huolellisesti.

Mutta ajatellessaan vaaroja, jotka kenties väijyivät ulkona pimeässä, pojat pysyivät tavattoman kauan hereillä sinä yönä.

KUUDESKOLMATTA LUKU

Walstonin petos

Vuonna 1520 muuan eurooppalainen laiva purjehti ensi kerran sen salmen kautta, joka leikkaa kärjen Etelä-Amerikan manteren suunnattomasta kolmiosta. Laivaa ohjasi se portugalilainen, joka ensimmäisenä purjehti maan ympäri. Hänen nimensä oli Magalhães ja salmi peri hänen nimensä.

Molemmista päistään, siis sekä Atlantin että Tyynen meren puolelta Magalhãesin salmen rannat ovat kallioisia. Siellä täällä muodosti vesi rantakallioiden väliin turvallisia satamia, joissa laivojen on hyvä olla ja joissa ne saavat raikasta vettä varastoonsa. Jyrkiltä vuorenkukkuloilta virtaa näet sadoittain kohisevia puroja, jokia ja virtoja alas mereen.

Seuraavana päivänä Evansin tulon jälkeen ranskalaisluolan pojat tutkivat uutterasti suurinta Etelä-Amerikan karttaa, minkä he omistivat.

Perämies näytti heille, miten Andit -- tuo mahtava vuorijono, joka kulkee pohjoisesta etelään läpi koko Etelä-Amerikan -- ikään kuin sukeltavat esiin merestä täyttäen kulkuvedet lukemattomilla saarilla. Kauimpana idässä vuorijono päättyy Kap Hornin niemeen. "Ja tässä", hän sanoi osoittaen sormellaan karttaa, "tässä, missä viideskymmenesensimmäinen leveysaste leikkaa rannikon, on Carrin saari. Näettekö, mitä siinä sanotaan... Uusi Hannover!"

Hämmästyneinä pojat tuijottivat karttaan. Niin lähellä mannermaata he eivät kuitenkaan luulleet olevansa. Nyt he ymmärsivät, ettei ollut niinkään mieletön ajatus purjehtia saaresta pois.

"Entä jos nyt saamme veneen käsiimme ja meidän onnistuu korjata se sellaiseksi, että se kantaa meidät kaikki -- minne meidän silloin pitäisi purjehtia, Evans?"

"Niin, viisainta kai on, ettemme seikkaile liian kauas avomerelle. Jos pysyttelisimme saarien välissä, meidän kyllä pitäisi selvitä."

Mutta se päivä, jolloin nuoret uudisasukkaat ja Evans ja Kate voisivat lähteä vesille häämötti vielä kaukana. Ennen tätä iloista hetkeä saattoi tapahtua paljon.

Ensiksikin täytyisi vene saada kuntoon. Mutta se oli mahdotonta niin kauan kuin Walston ja hänen miehensä olivat saaressa herroina. Heidät oli siis ensin kukistettava.

Evans huomasi pian, että poikien oli onnistunut tehdä ranskalaisluolasta mainio linnoitus. Varastohuoneesta ja Panin arkihuoneesta saattoi tykeillä pyyhkäistä vihollisen toiseen maailmaan, jos hän keksi ilmestyä virran tai järven rannalle. Ja jos rosvojen onnistuisi lähestyä toista tietä luolaa, antaisivat pojat heille kyllä aimo löylytyksen, sillä he olivat kaikki varustetut sekä ampuma- että lyömäaseilla ja pistimillä ja osasivat käyttää aseitaan.

Henri oli keksinyt jotain järkevää. Hän oli koonnut arkihuoneeseen suuria kiviä, joita voisi tarpeen tullen heti vierittää oven eteen.

"Kaikki on totta vie mainiota!" sanoi Evans tutkittuaan luolan puolustuskeinot. "Te olitte harvinaisen viisaita varustaessanne linnoituksenne siihen kuntoon, että se voi kestää rajuimpiakin hyökkäyksiä."

"Täällä sisällä voimme vastustaa heitä tehokkaasti, mutta jos joudumme tappelemaan heitä vastaan luolan ulkopuolella olemme hukassa ennen kuin aavistammekaan. Tuollaiset ilkeät roistot kuin Walston ja..."

Kate keskeytti hänet. Hän arveli, ettei Forbes kuitenkaan ollut aivan yhtä kurja kuin muut. Olihan hän kuitenkin aikoinaan estänyt toisia tappamasta Katea.

"Forbesko!" toisti perämies. "Kaikenlaisia sinä puolustatkin. Hän ei totta vie ole rahtuakaan parempi kuin toisetkaan. En unohda hänen ilkeätä nauruaan, kun hän luuli minun vaipuneen virran pohjaan. Saatte olla varmat siitä, ettei Forbes pane tikkua ristiin meidän puoIestamme, kun syntyy ottelu meidän ja rosvojen välillä."

Kului muutamia päiviä, ja kaikki oli yhä levollista ja rauhallista. Pojat vakoilivat yötä päivää, mutta eivät nähneet vihollisesta vilaustakaan. Evans oli kovin kummissaan siitä, että he viivyttelivät. Hän tiesi, että haaksirikkoisille merimiehille olisi tärkeätä saada vene kuntoon niin nopeasti kuin mahdollista. Minkä kumman tähden he siis eivät hyökänneet "nulikoiden" kimppuun, joista Walston niin halveksivasti oli puhunut? Täällä luolassahan juuri säilytettiin työkaluja, joita tarvittiin veneen korjaamiseen.

Olisikohan Walston tullut huomaamaan, ettei luolaa ollutkaan niin helppo "anastaa", kuten hän ensin oli luullut? Kenties hän oli ruvennut ajattelemaan, että nokkela petos veisi perille pikemmin kuin raaka väkivalta.

Evans pohti kysymystä neljän suurimman pojan kanssa, joiden neuvoja hän koko ajan käytti hyväkseen. He olivat kuitenkin kaikki sitä mieltä, ettei ovelinkaan petos auttaisi herra Walstonia ja hänen seuralaisiaan hitustakaan, koska he eivät voineet päästä luolaan.

"Totta kyllä", sanoi perämies, "mutta muistakaa, että Walston ei katso asiaa siltä kannalta. Ensiksikin hän luulee, että Kate on kuollut ja kadonnut, ja toiseksi hän luulee minunkin kuolleen. Sen vuoksi hän ei tietenkään ajattele teillä olevan aavistustakaan siitä, mitä roskaväkeä hän ja hänen seuralaisensa ovat. Uskokaa pois, ei ole lainkaan mahdotonta, että hän jonakin päivänä keksii koputtaa oveenne tekeytyen haaksirikkoiseksi merimiesraukaksi, joka kerjää ruokaa ja asuntoa. Ja kun hän kerran on pannut jalkansa ovenne sisäpuolelle, silloin hänen yrityksensä on onnistunut!"

Henri arveli, ettei ollut kovinkaan helppoa petkuttaa heitä sillä lailla. "Onhan meillä revolverimme", hän sanoi, "ja jos pistämme yhden niistä hänen nenänsä alle, hän ymmärtää kyllä, ettemme ole niinkään herkkäuskoisia ja helposti petettäviä".

Mutta Gordon ei pitänyt sellaista kohtelua varsin viisaana. Hänen mielestään heidän pitäisi ottaa merimiehet ystävällisesti vastaan, jos he tulisivat.

Evans ei osannut antaa mitään varmaa neuvoa tässä suhteessa. Kenties Gordon oli oikeassa siinä, että oli paras käyttää petosta petosta vastaan. Ajan tullen nähtäisiin kyllä, miten oli viisainta kohdella rauhanrikkojia.

Seuraavakin päivä näytti kuluvan levollisesti. Harjua peittävän viidakon suojassa hiipivät Evans, Robert ja Baxter hiljaa suureen metsään päin, nähdäkseen oliko mitään erityistä tekeillä. Mutta he eivät keksineet mitään merkillistä eikä Pankaan, joka tietysti oli mukana, vainunnut mitään.

Mutta ennen iltaa tapahtui kuitenkin jotain, joka herätti levottomuutta "linnoituksessa". Webb ja Cross riensivät juosten sisään mäeltä, jossa he olivat seisseet tähystämässä. He olivat nähneet kaksi miestä virran vastakkaisella rannalla.

Siinä samassa Katelle ja perämiehelle tuli kiire! Oli välttämätöntä, ettei kukaan merimiehistä saa nähdä heistä vilahdustakaan, ja äkkiä he piiloutuivat varastohuoneeseen. Sieltä he saattoivat kurkistaa ulos ampumarei'istä, ja he näkivät heti, ettei Walston itse ollut matkassa. Rock ja Forbes vain tallustivat luolaa kohti.

"Siinä näette, että olin oikeassa", sanoi Evans. "He aikovat varmaankin näytellä haaksirikkoisia. Ja tiedättekö mitä! Luulenpa, että on paras ottaa heidät ystävällisesti vastaan, kuten Gordon ehdotti."

"Ottaa ystävällisesti vastaan mokomat heittiöt!" Henri pui nyrkkiä vihoissaan. "Siihen ainakaan minä en rupea."

"Niin niin", virkkoi Gordon tyynesti. "Minun on kai sitten esiinnyttävä rakastettavana, vieraanvaraisena isäntänä!"

"Tee se!" sanoi perämies. "Nyt ei ole aikaa pitempiin neuvotteluihin. Pitäkää vain huoli siitä, etteivät he keksi Katea ja minua. Kyllä minä sitten pujahdan esille oikealla hetkellä, mutta en ennen."

Hetkisen kuluttua Gordon, Henri, Robert ja Baxter avasivat luolan oven ja lähtivät virralle. He kulkivat puhellen keskenään eivätkä olleet mistään tietääkseen. He pitivät kuitenkin koko ajan vastakkaista rantaa silmällä. Minne roistot olivat joutuneet? Ahaa, tuossa he tulivatkin, muutamat pensaat olivat tuokioksi kätkeneet heidät poikien silmiltä.

Miehet olivat äärettömästi hämmästyvinään kohdatessaan ihmisiä, ja Gordon seuralaisineen tekeytyi tietysti yhtä kummastuneen näköiseksi. "Keitä olette!" huusi Gordon virran yli. Forbes -- pojat tunsivat hänet Katen kuvauksesta -- vastasi heti: "Haaksirikkoisia merimiehiä!" Ja sitten hän kertoi muutamin sanoin, että he olivat pestattuja laivamiehiä kolmimastoisesta "Severnistä" ja että he olivat veneineen joutuneet karille saaren etelärannalla.

"Mitä kansallisuutta olette?" kysyi Robert.

"Amerikkalaisia", kuului vastaus. Gordon kuulusteli edelleen. "Missä on laivan muu miehistö?"

"He ovat hukkuneet", vastasi Forbes. "Ainoastaan me kaksi pelastuimme hengissä -- ja olemme niin nälissämme."

"Ja niin väsyneet...!" puuttui Rock puheeseen. "Mutta saanko kysyä, kenen kanssa oikeastaan puhumme?"

"Me olemme Carrin saaren uudisasukkaita", vastasi Gordon ja koetti saada äänensä niin lujaksi ja miehekkääksi kuin mahdollista.

"Tahtovatko uudisasukkaat auttaa meitä?" pyysi Forbes. "Emme pyydä muuta kuin hiukan syödäksemme. Olemme nyt kuljeksineet tässä saaressa niin kauan, että me..."

"Tulkaa vain!" sanoi Gordon. "Kyllä me pidämme huolen teistä."

Sitten hän nosti kädet suulleen huutotorveksi ja huusi Mokoa. Reipas neekeripoika tuli heti juosten. Gordon käski hänen nyt hypätä veneeseen ja soutaa virran yli noutamaan merimiehiä.

Molemmat onnettomat "haaksirikkoutuneet" olivat paatuneita roistoja. Varsinkin Rock oli oikean pahantekijän perikuva, raa'an näköinen ja ilkeäkatseinen. Eikä Forbeskaan, joka Katen väitteen mukaan ei kuitenkaan ollut yhtä suuri lurjus kuin toiset merimiehet, näyttänyt juuri sen kunnollisemmalta.

Roistot koettivat näytellä osaansa niin luonnollisesti kuin suinkin. "Voi kuinka meidän on nälkä ja jano, ja kuinka väsyksissä olemme", se oli pontena koko heidän virressään. Ja joka kerta, kun Gordon tai Robert kysyi jotain, johon he eivät keksineet sopivaa vastausta, he syyttivät sairautta ja väsymystä. Heidän täytyi muka saada levähtää ennen kuin he jaksoivat selittää tapausten kulun.

"Saisimmeko viettää yön täällä?" pyysi Rock heti kun he olivat saapuneet ranskalaisluolan oven sisäpuolelle.

"Voi niin, saammeko?" kerjäsi Forbeskin. Sekä hän että hänen kumppaninsa olivat vähällä unohtaa roolinsa, niin hämmästyneitä he olivat huomatessaan astuvansa oikeaan linnoitukseen, joka oli varustettu tykeillä ja ampumarei'illä.

"Ellei teistä ole epämieluista", sanoi Forbes, "niin menisimme mielellämme nyt heti levolle."

"Niin, ja me tulemme vallan hyvin toimeen, jos vain saamme hiukan olkia. Emme tahdo vaivata teitä sen enempää. Onko teillä jokin komero, jossa voimme oleskella?"

Gordon avasi keittiön oven. "Täällä", hän sanoi, "on teille tilaa kylliksi, ja tässä on muutamia peitteitä vuoteeksi. Olkaa hyvä."

Merimiehet riemuitsivat salaa ajatellessaan, kuinka helposti heidän oli onnistunut petkuttaa uudisasukkaita. Toivotettuaan hyvää yötä Gordonille he alkoivat heti nuuskia joka kolkkaa ja keksivät pian, että keittiöstä johti ovi virran puolelle. Sanalla sanoen, kaikki näkyi luistavan mainiosti. Sitä he vain harmittelivat, että Mokokin nukkui keittiössä. Mutta mitäs siitä. Jos tuollainen neekerinulikka rupeaa hankalaksi, niin häneltä voi vääntää niskat nurin!

He heittäytyivät nyt vain muka läpiväsyneinä vuoteelleen ja alkoivat heti kuorsata aika tavalla, jotta luultaisiin heidän nukkuvan. Moko teki samoin, mutta hänkin oli varuillaan kuin kärppä ja valmiina kutsumaan apua, jos roistot hievahtaisivatkaan paikaltaan.

Kului tunti, toinenkin. Moko arveli jo kammottavien yövieraitten päättäneen pysyä aloillaan toistaiseksi. Mutta yhtäkkiä hän kuuli jotakin rapinaa ulko-oven luota. Kuun säteet hiipivät vinosti sisään pienestä lakeisesta, ja niiden himmeässä valossa hän huomasi, että Forbesin ja Rockin kaikessa hiljaisuudessa oli onnistunut vähitellen hiipiä ovelle ja että he olivat siirtämässä oven edustalle ladottuja kiviä. Suuret kivet nostettiin yksitellen pois. Tuokio enää, ja koko röykkiö oli raivattu tieltä. Merimiesten tarvitsi vain työntää syrjään oven päälle asetettu rautatanko, ja niin olisi pääsy luolaan vapaa kenelle hyvänsä. Walston ja toiset rosvot saattoivat tunkeutua sisään millä hetkellä tahansa.

Moko raaputti aivan hiljaa arkihuoneen ovea, jonka takana hän tiesi kaikkien toisten uudisasukkaiden olevan koolla. Seuraavassa silmänräpäyksessä sieltä kuului hiljainen kuiskaus. Merkki oli ymmärretty.

Oli jo kiire sillä nyt Rock tarttui rautatankoon, sysäsi sen sijoiltaan ja avasi oven varovasti.

Mutta siinä tuokiossa joku tarttui häntä käsivarteen. Hän kääntyi nuolennopeasti ja näki -- Evansin, perämiehen, jonka hän oli luullut kuolleeksi ja kadonneeksi.

"Evans!" hän huudahti. "Sinäkö täällä!"

Nyt kaikki pojat ryntäsivät keittiöön. Kun he näkivät Forbesin hiipivän Evansin selän taa ja juuri aikovan hyökätä hänen kimppuunsa, kävivät Henri, Robert, Baxter ja William käsiksi häneen, kaatoivat hänet lattialle ja pitivät häntä lujasti kiinni kuin ruuvipihdissä.

Sillä aikaa ottelivat Evans ja Rock. Rosvon onnistui siepata puukkonsa ja iskeä perämiestä käsivarteen. Haava oli tosin lievä, mutta se pakotti kuitenkin Evansin hellittämään kätensä hänestä, ja yhdellä harppauksella roisto loikkasi ovesta ulos. Perämies ampui luodin hänen jälkeensä, mutta ei kiireessä saanut tähdänneeksi, joten luoti osui harhaan.

Mutta minkäpä sille taisi! Evans salpasi oven ja nosti rautatangon taas eteen. Sitten hän kääntyi ja kumartui tikari kädessä Forbesin puoleen, joka makasi lattialla potkien ja riuhtoen päästäkseen irti poikien lujista kourista.

"Toverisi pääsi minulta pujahtamaan!" hän huusi Forbesille, "mutta sinä et pääse!"

"Armoa! Armoa!" huusi merimies.

"Niin, Evans", rukoili nyt Katekin. "Anna hänen elää. Pelastihan hän kuitenkin kerran minun henkeni."

"Akkaväen lorua, siirappisääliväisyyttä", mutisi perämies, mutta pisti kuitenkin tikarin tuppeen, sitoi Forbesin lujasti käsistä ja jaloista ja kantoi hänet varastohuoneeseen. Siellä hän sai maata toistaiseksi.

Sitten ladottiin kivet taas oven eteen, ja rauha vallitsi ranskalaisluolassa. Mutta ei yksikään uskaltanut ajatella maatapanoa. Kaikki valvoivat valmiina puolustautumaan, jos roistot vielä koettaisivat hyökätä uudisasukkaiden kimppuun.

SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU

Taistelu

Yöllisen seikkailun jälkeen oli ainakin yksi asia selvillä: Walston ei enää tästedes ainakaan yrittäisi petosta päästäkseen luolaan. Kyllä hän nyt ymmärsi uudisasukkaiden keksineen, mitä hänellä oli mielessä, ymmärsi senkin, että vain väkivalta saattoi heidät kukistaa.

Heti päivän valjetessa Evans ja kolme nuorempaa poikaa hiipivät ulos luolasta vakoilemaan. Sumu peitti vielä paksuna veden, maat ja nurmet, ja vasta sen hälvettyä neljä aamuvirkkua vakoilijaa saattoivat oikein tarkastaa ympäristöä.

Kaikkialla oli hiljaista ja levollista. Tallin ulkopuolella aitauksessa astuskelivat kotieläimet kaikessa rauhassa pureskellen ruohoa. Ei Pankaan näkynyt mitään erityistä vainuavan.

Vain lukuisat jäljet pehmeässä maassa luolan edustalla kertoivat yöllisestä taistelusta ja vaarasta. Niistä saattoi selvästi nähdä, että Walston joukkoineen oli kuljeksinut oven ulkopuolella valmiina syöksymään uudisasukkaiden majaan heti kun Rock ja Forbes olivat antaneet ennakolta sovitun merkin.

Evans tutki tarkoin maaperän päästäkseen selville, oliko missään verisiä jälkiä. Mutta niitä ei ollut. Rock oli siis päässyt ehein nahoin pakoon.

Mutta missähän heittiöt nyt oleskelivat? Miltä puolelta he nyt aikoivat rynnätä "linnoituksen" kimppuun. Näihin kysymyksiin eivät jäljet antaneet minkäänlaista vastausta. Evans ja hänen seuralaisensa tulivat pian siihen tulokseen, että oli viisainta jättää koko vakoilemisretki. Paljon parempi oli palata kotiin ja kuulustella Forbesia.

Kunpa hän vain puhuisi totta.

"Puhuu, puhuu kylläkin!" arveli Gordon. "Tottapa häneen on hiukan vaikuttanut se, että hän oli aivan kuoleman kynnyksellä. Ellei hän ole peräti paatunut pahantekijä, hän ymmärtää varmasti voivansa sovittaa osan rikoksestaan kertomalla meille, mitä tietää toisten suunnitelmista."

Evans meni heti siihen huoneeseen, missä Forbes makasi sidottuna. Hän irroitti siteet ja antoi miehelle luvan mennä arkihuoneeseen. Sitten hän sanoi muitta mutkitta:

"Näet, että olemme olleet teitä viisaammat, Forbes! Sinun ja Rockin inhottava petos epäonnistui perin pohjin. Mutta meidän on vielä saatava tietää vähän Walstonin aikeista. Ja niistä sinun on nyt kerrottava meille."

Vangittu merimies ei avannut suutaan. Hän seisoi ääneti ja tuijotti eteensä.

Silloin astui Kate hänen luokseen ja sanoi ystävällisesti auttaakseen häntä:

"Kuulepas, Forbes. Silloin kun sinä Severn-laivassa sait toverisi säästämään henkeni, sinä osoitit, että sinulla on sydän paikallaan. Älä nyt anna itsepintaisuuden ja kovasydämisyyden vallita. Auta meitä, kuuletko! Pelasta näiden reippaiden poikien henki, kuten pelastit minunkin henkeni."

Forbes ei vieläkään vastannut sanaakaan.

Mutta silloin Evans otti hänet koville ja alkoi kuulustelunsa kuin paraskin tuomari.

"Mitä tietä Walston ja toiset tulivat tänne? -- Sillä olivathan he täällä ulkopuolella viime yönä?"

"Olivat", tunnusti Forbes. Ja sitten, vähän ajan kuluttua hän sanoi tylyllä, vastahakoisella äänellä:

"He kulkivat järven pohjoispuolelta."

"Ja sinä ja Rock tulitte eteläpuolelta."

"Niin."

"Onko kukaan teistä käynyt länsipuolella?"

Merimies pudisti päätään.

"Eikö... Entä missä ovat toiset nyt?"

"Sitä en tiedä."

"Et tiedä...?"

"En, Evans, siitä en tiedä mitään", Forbes vakuutti, ja sen enempää hänestä ei saatu. Siitä hän kuitenkin oli varma, hän sanoi, että Walston kyllä vielä palaa.

Paljon hyötyä kuulustelusta ei ollut. Jospa vain olisi saatu selko siitä, miltä puolen roistot aikoivat hyökätä, olisi ainakin ollut mahdollista tehdä sen mukaan puolustussuunnitelma. Evans punnitsi asian perinpohjaisesti, hän ymmärsi että rohkea rokan syö, toisin sanoen, täytyi uhmata vaaraa ja uskaltaa lähteä tiedusteluretkelle metsään.

Kahdentoista ajoissa Moko vei kupillisen ruokaa Forbesille, mutta vangittu merimies ei maistanut sitä lainkaan.

"Saattepa nähdä, että hän alkaa pehmetä. Kun hänenlaisensa ihminen menettää ruokahalunsa, niin jotain erikoista on hänessä tekeillä, uskokaa pois", tuumi Kate Henrille.

"Katsokaahan pojat", sanoi Evans, kun päivällinen oli korjattu pöydästä, "nyt olen ajatellut, että muutamat teistä seuraisivat minua metsään, niin että kerrankin saisimme oikein selvän siitä, mitä nuo heittiöt nykyään puuhaavat ja missä he oikein vaaniskelevat. Mitä arvelette ehdotuksestani?"

Pojista ehdotus oli erinomaisen järkevä. "Nimittäin", muistutti Gordon, "jos vain pidämme huolta siitä, ettei linnoitus jäi ilman puolustusta meidän ollessamme poissa".