Part 11

Kummallista muuten oli, ettei Walstonia, Richardia ja Forbesia enempää kuin niitä muitakaan vielä lainkaan näkynyt. Henri ja Robert, jotka nyt olivat maailman parhaat ystävät, keskustelivat kauan siitä, mistä johtui ettei Robert saarta samoillessaan ollut myrsky -- yön jälkeen nähnyt vilahdustakaan joukkueesta.

Se johtui luultavasti siitä, arveli Robert, että Walston seurueineen oli lähtenyt kulkemaan pitkin rannikkoa uskaltamatta tunkeutua metsään. -- Arvattavasti he pelkäsivät kohtaavansa villi-ihmisiä.

"Oikeastaan toivoisin saavani kuulla, mitä nuo heittiöt tietävät", virkkoi Robert. "Tarkoitan sitä, että he varmaankin voisivat kertoa meille, missä päin tämä saari sijaitsee ja kuinka kaukana mannermaa on täältä. -- Oletko muuten kysynyt Katelta, mitä hän tietää tästä asiasta?"

Ei, Henri ei ollut kysynyt, kannattihan koettaa.

Mutta pian huomattiin, ettei Kate tässä suhteessa ollut uudisasukkaita paljonkaan viisaampi. Sen verran hän kuitenkin tiesi, että kun "Severn" oli palanut, koetti Evans parastaan pitääkseen veneen lähellä Amerikan rannikkoa; kovin kaukana siitä ei Carrin saari siis voinut olla.

Haaksirikkoisten merimiesten olisi niin muodoin ollut helppo päästä manterelle, jos he vain olisivat saaneet veneensä parempaan kuntoon. Päivä päivältä Henri käsitti yhä selvemmin, että nuoret uudisasukkaat ja merimiehet ennemmin tai myöhemmin joutuvat mittelemään voimiaan keskenänsä. Viimeksi mainituille käy näet tuiki tärkeäksi saada käsiinsä ranskalaisluolan runsas työkalu- ja välinevarasto. Sen vuoksi hän teki kaiken voitavansa salatakseen pienen uudisasumuksen roistoilta niin kauan kuin mahdollista. Muun muassa hän kielsi poikia ampumasta ainoatakaan laukausta. He saivat tyytyä siihen metsänriistaan, joka pyydettiin ansoilla ja satimilla.

Muuten ei luolassa ollut mistään puutetta. Kanatarha menestyi mainiosti, teelehtiä oli kerätty suuri varasto, ja koko joukko sokerinestettä oli laskettu pulloihin. Lamppuja varten oli myös runsaasti öljyä, ja polttopuita voitiin tuoda metsästä niin paljon kuin tarvittiin.

Sen lisäksi Kate keksi eräänä päivänä jotain, josta pojat täydellä syyllä saattoivat olla kiitollisia hänelle. Ihan lähellä luolan suuta kasvoi näet koko joukko korkeita puita, joiden puuaines oli niin löysää ja syistä, ettei se kelvannut uunipuuksi, ja sen vuoksi ei kukaan ollut piitannut näistä puista. Mutta heti kun Kate huomasi ne, hän huudahti: "Kas vain, kasvaako täällä lehmäpuita?"

"Lehmäpuita!" toisti John. "Sepä hassu nimi."

Ja Costar kysyi: "Mistä syystä niitä niin kutsutaan? Syövätkö lehmät niitä?"

"Eivät suinkaan. Ne ovat saaneet nimensä siitä, että niistä saa maitoa niin kuin lehmistä." Ja Kate selitti, kuinka tarvitsee vain leikata kuori, niin puusta valuu nestettä, joka on maidon kaltaista ja hyvin terveellistä.

"Mutta miltä se maistuu?" kysyi Jack.

"Sen saat pian tietää", sanoi Kate. "Juokse sisään noutamaan suuri ruukku, niin..."

"Niin voimme heti lypsää lehmän -- tosiaankin!"

Tuumasta toimeen. Neste laskettiin puusta ja pojat maistoivat tätä outoa maitoa. "Hyvää!" sanoivat he kaikki kieltään maiskuttaen.

Moko oli iloissaan, kun uudisasutuksen karjanhoito näin laajeni. "Nyt voimme elää herroiksi", hän arveli. "Nyt ei meiltä totta vie puutu mitään."

"Ei, ei muuta kuin rautaa ja lepoa", lisäsi siihen Henri vakavasti. Häntä huolestutti alinomaa se, miten he tulevat selviytymään kohtauksestaan merimiesten kanssa, joka kerran kuitenkin oli tapahtuva.

Joka päivä Gordon käytti useita tunteja vakoilemiseen, mutta toistaiseksi hän ei ollut huomannut mitään. Henrin teki kovin mieli lähettää joitakin tiedustelijoita eri suunnille, mutta hän luopui pian aikeestaan, peläten että nämä saattaisivat joutua pahantekijäin käsiin. Kate tarjoutui lähtemään omin päin tiedusteluretkelle, mutta ei Henri eikä Gordon suostuneet tähänkään.

"Kunpa vain voisi päästä niin korkealle ilmaan, että näkisi yli koko saaren", tuumi Henri itsekseen. "Silloin olisi kyllä helppo keksiä, missä Walston liittolaisineen majailee -- täytyyhän heidän nuotiostaan nousta savua."

Hän mietti päänsä puhki keksiäkseen jonkin keinon, ja yhtäkkiä juolahti leija hänen mieleensä. Kenties se voisi auttaa heitä pulassa. Niin, se oli paras keino! Mokoma iso laite kannattaisi kyllä yhden pojan, voisipa nostaa hänet niinkin korkealle, että hän näkisi yli saaren.

Henri kutsui heti kaikki "alamaisensa" koolle ja uskoi heille suunnitelmansa. Hän ehdotti, että he vielä samana päivänä rupeaisivat hiukan vahvistamaan ja laajentamaan leijaa lisätäkseen sen kantokykyä ja että he kiinnittäisivät siihen oikein lujasti useamman sadan kyynärän pituisen köyden.

Ilmaretkelle lähtevän pojan tulee asettua suureen pajukoppaan, joka ripustetaan leijaan. Kun hän tahtoo tulla hinatuksi maahan, hänen tarvitsee vain antaa merkki raskaalla, lävistetyllä lyijykuulalla, joka saattoi liukua ylös ja alas pitkää, ohutta köyttä myöten.

Kun leija oli kunnossa, asetettiin laivan kela järven rannalle, josta ilmaretkeilijän oli määrä nousta. Jos köysi katkeaisi tai sattuisi jokin muu onnettomuus, hän syöksyisi pää edellä veteen ja pääsisi uimalla maihin.

Kello yhdeksän ajoissa illalla kaikki pojat kerääntyivät rannalle. Nyt oli päätettävä, kuka heistä lähtisi lentoon.

"Niin", sanoi Henri katsellen piirissä seisovia poikia. "Kuka uskaltaa lähteä?"

Tuskin hän oli lopettanut lauseensa, kun vastaukseksi kuului reipas: "Minä uskallan!" ja hänen veljensä Paul astui esiin poikien joukosta.

"Anna minun vain lähteä matkaan!" hän sanoi. "Se on velvollisuuteni."

"Velvollisuutesi?" toisti Gordon kysyvästi. "Miksi niin?"

"Siksi... siksi... niin, nyt kerron sen heille, Henri! Niin, katsokaas", sanoi Paul kääntyen tovereihinsa. "Minä olen kovasti rikkonut teitä vastaan, olen salannut sen teiltä tähän asti, mutta nyt pyydän teitä antamaan minulle anteeksi. _Minä irroitin laivamme kiinnitysköyden_ sinä yönä Aucklandin satamassa. Vain leikilläni, ymmärrättehän. Voi kuinka onneton sitten olin, kun laiva alkoi ajelehtia merelle! Mutta silloin oli katumus myöhäistä." Ensimmäisiä sanoja lausuessaan Paul oli tyyni ja saattoi pidättää itkuaan, mutta nyt tulivat kyynelet hänen silmiinsä ja hän purskahti toivottomiin nyyhkytyksiin. Rukoilevasti hän ojensi kätensä toisia poikia kohti ja pyysi heitä antamaan anteeksi.

Kaikki pojat, sekä suuret että pienet, kokoontuivat Paulin ympärille, taputtivat häntä olkapäihin, puristivat hänen käsiään ja lohduttivat häntä parhaansa mukaan.

Sitten Paul pyyhki silmänsä ja aikoi astua korin reunan yli, mutta Henri pidätti häntä, hän tahtoi itse nousta ilmaan leijan mukana.

"Sinäkö, Henri?" huudahti Gordon.

"Niin, juuri minä!" kuului vastaus. Henri istui jo korissa ja antoi toisille merkin päästää ilmalaiva lentoon.

Muutamassa hetkessä leija oli korkealla ilmassa Henri mukanaan. Tempaus vain ja köysi tiukkeni. Leija oli nyt kohonnut niin korkealle kuin se saattoi päästä.

Henri tähysteli heti joka suunnalle. Paha kyllä oli taivas sekä pohjoisen että etelän ja lännen puolella niin pilvessä, ettei hän kaukoputkenkaan avulla voinut nähdä mitään. Idän puolella oli kirkkaampaa, ja sieltä Henri keksi tulenhohdetta.

"Olisikohan se...? Ei", hän arveli. "Se ei voi olla Walstonin joukkueen nuotion hohdetta. Siksi se on aivan liian kaukana. Se ei voi olla edes tässä saaressakaan. Voisipa melkein luulla sitä tulivuoreksi."

Mutta siinä tapauksessahan olisi maata jotenkin lähellä saarta. Henri muisti vanhan huomionsa, valkoisen pilkun keskellä merta. Näyttipä siltä kuin se sittenkin olisi merkinnyt jotain.

Mutta mitä tuolla sitten vilkkui? Se tuli ainakin saaresta, siitä ei voinut erehtyä. Kas, tuossa taas! Sinne olivat merimiehet siis asettuneet. Näin ollen he eivät olleet päässeet saaresta pois.

Kun Henri oli nähnyt mitä halusi, hän päästi lyijykuulan kädestään. Ratsis! se liukui nuoraa pitkin alas ja pudota töksähti seuraavassa hetkessä Gordonin käteen. Nyt pojille tuli kiire kiertää kelaa. Siinä oli koko urakka. Oli alkanut tuulla niin navakasti, että leijaa töin tuskin saattoi hinata alas. Nousu oli ollut vain hetken juttu, alastuloon sitä vastoin kului neljännestunti toisensa jälkeen. Tuntikausi siitä, kun Henri oli merkillä ilmoittanut haluavansa päästä alas, häilyivät lentävä kummitus ja sen elävä kuorma vielä noin kolme-neljäkymmentä kyynärää vedenpinnan yläpuolella. Silloin kela yhtäkkiä hellitti, niin että sitä vääntävät pojat pyörähtivät nurin. Mitä oli tapahtunut? Köysi oli katkennut!

"Henri! Henri!" huusivat pojat, mutta he olivat suotta huolissaan. Parin hetken päästä kuului reipas huuto:

"Tässä olen!" ja ilmapurjehtija nosti päänsä vedestä.

"Walston on vielä saaressa!" Näin kuuluivat Henrin ensimmäiset sanat, kun hän muutamilla rivakoilla vetäisyillä oli uinut rantaan. Sitten hän selitti, kuinka leija köyden katkettua onneksi jotenkin hitaasti vaipui alaspäin, aivan kuin jokin laskuvarjo. Siksi hän oli ennättänyt hypätä pois korista, kun se oli vielä muutaman kyynärän vedenpinnan yläpuolella.

Mutta minne leija joutui? Se oli taas kohonnut ilmaan ja purjehti nyt tuulen siivillä nopeasti koillista kohti.

NELJÄSKOLMATTA LUKU

"Siinä hän on!" -- "Kuka?"

Nuorten uudisasukkaiden sallittiin vain ani harvoin vedellä pitkiä aamu-unia. Joka päivä koko liudan täytyi kauniisti nousta yhtä aikaa kanojensa kanssa. Mutta edellä mainitun raskaan päivän jälkeen tehtiin poikkeus, ja vasta melkoisen myöhään aamupäivällä pojat nousivat ja ryhtyivät kukin päivätyöhönsä. Vanhimmat ja ymmärtäväisimmät, Gordon, Robert, Henri ja Baxter kokoontuivat arkihuoneeseen neuvottelemaan, mitä nyt olisi tehtävä.

Ystäviensä suureksi iloksi Henri ilmoitti sen hämmästyttävän uutisen, että Carrin saari ei luultavasti sittenkään sijainnut niin aivan erillään muusta maailmasta, kuten he tähän asti olivat luulleet. Hän kertoi heille valonhohteesta, jonka hän oli nähnyt merellä samassa kohden, mistä hän aikoinaan oli keksinyt valkoisen pilkun.

Mutta mitäpä siitä jos maata olikin jossain läheisyydessä! Muutaman päivän perästä pieni uudisasutus ehkä hävitetään maan tasalle ja kaikki pojat menettävät henkensä raakojen, saarta samoilevien roistojen käsissä.

Yllä mainitut neljä poikaa pohtivat tilannetta ja tuumivat mihin voisivat ryhtyä salatakseen mikäli mahdollista uudisasutuksen olemassaolon Walstonilta ja hänen seuralaisiltaan. Päätettiin toistaiseksi pysytellä ranskalaisluolan seinien sisäpuolella niin paljon kuin suinkin.

Reippaat pojat, jotka olivat tottuneet oleskelemaan ulkoilmassa, viettivät nyt muutamia ikäviä päiviä. Kaikeksi onnettomuudeksi sairastui sitä paitsi Costar. Hänessä oli kuumetta ja kovaa päänsärkyä. Hänen sairautensa ei tosin ollut kovin vaarallista, mutta kuitenkin siksi pahanlaatuista, että pikku pojan olisi voinut käydä hullusti, ellei Kate olisi ollut saapuvilla. Hän oli aivan erinomainen sairaanhoitaja, ja hänen väsymättömän huolenpitonsa ansiosta kuume hävisi pian.

Merkillistä, kuinka pitkältä aika tuntui, kun täytyi istua kököttää oven sisäpuolella! Gordon ja Kate olivat miltei ainoat, jotka olivat hyvällä tuulella. Heillä oli näet niin paljon tekemistä, etteivät lainkaan ennättäneet ikävystyä. Gordon mietti aamusta iltaan suunnitelmia ensi talven varalle. Katekin ajatteli talvea. Hän käytti kaiken aikansa ja ahkeruutensa poikien liinavaatevaraston ja pukujen parsimiseen ja paikkaamiseen, heidän vaatteensa olivat näet jokseenkin kurjassa kunnossa. Henri pani parastansa estääksensä "alamaisiaan" ja heidän tähtensä itseänsäkin vaipumasta masennukseen. Hän piti huolen siitä, että kaikenlaisten hyödyllisten aineiden lukemista ja opettamista harrastettiin innokkaasti. Sillä tavoin karkotettiin surulliset ajatukset ainakin joksikin ajaksi.

Marraskuun 21:ntenä annettiin Robertin lähteä pienelle retkelle järven rannalle. Tiellä hän näki kuolleen guanakon maassa. Hän tutki sitä ja huomasi heti, että se oli vähän aikaa sitten tapettu. Haavasta hän löysi suuren luodin, joka kyllin selvästi kertoi, että eläimen oli kaatanut jonkun Severnin miehen laukaus.

Eikä siinä kyllin. -- Parin päivän kuluttua tapahtui taaskin jotain, joka muistutti pojille vaaran olevan lähellä.

22. päivänä hiipivät Henri ja Gordon Seelanninvirralle katsomaan sopivaa paikkaa vallitusta varten, jonka he aikoivat rakentaa virran ja suon välisen polun suulle. Virran rannalla Henri huomasi astuneensa jollekin kovalle esineelle, joka ratisi jalan alla. Hän ei siitä kuitenkaan sen enempää piitannut, jatkoi vain matkaansa arvellen sitä simpukankuoreksi. Mutta Gordon oli myös kuullut omituisen äänen ja kumartui maahan nähdäkseen, mitä hänen ystävänsä oli tallannut.

"Ahaa, odotapas vähän, Henri", hän sanoi nyt. "Katsohan tätä."

"Kas, sehän on piippu!" huudahti Henri.

Niin, piippu se oli eikä simpukankuori. Varmaankin joku kuljeksivista pahantekijöistä oli sen kadottanut. Sillä Pierre Jeannot'n peruja se ei juuri voinut olla? Eikä ollutkaan, lähemmin tutkittaessa huomattiin näet, että sen pesästä kaivettu tupakka oli aivan tuoretta, ja Pierre Jeannot'n kuolemasta oli kulunut kaksikymmentä vuotta. Kun Gordon ja Henri kotona näyttivät löytöään Katelle, tunsikin tämä heti piipun Walstonin omaksi.

Rosvot liikkuivat siis aivan luolan läheisyydessä. Minä päivänä tahansa pojat saattoivat odottaa kutsumattomia vieraita.

Yllätyksen varalta pantiin vartija Aucklandin kummulle, jolta oli laaja näköala, niin että helposti saattoi nähdä jokaisen, joka läheni luolaa metsästä päin, suolta tai järven puolelta. Samalla teljettiin arkihuoneen ovi kahdella isolla hirrellä, ja pari suurempaa poikaa vartioi sitä iltapimeästä aamunkoittoon asti. Virran- ja järvenpuoleiset ikkunat saivat käydä ampumaredistä ja niihin asetettiin laivatykit.

Kate ei suinkaan laiskotellut hänkään, hän oli aina valmis käymään käsiksi siinä, missä tarvittiin, ja hän auttoi poikia parhaansa mukaan sekä neuvoilla että työllä. Mutta kaikessa hiljaisuudessa hän oli kovin levoton. Hän ei juuri uskonut, että hänen nuorista pelastajistaan olisi vastusta Walstonille ja hänen seuralaisilleen. Jospa vain Evans -- perämies -- olisi ollut täällä ranskalaisluolassa! Hän ehkä olisi voinut auttaa taistelussa rosvoja vastaan. Mutta missä hän oli? Kukaties Walston oli jo taittanut häneltä niskat, nyt kun hän ei enää tarvinnut miestä.

Marraskuun 26:ntena tuli äkkiä niin kuuma, että tuskin saattoi vetää henkeään. Ja seuraavana päivänä oli vielä kovempi helle. Ilma kävi hirvittävän tukahduttavaksi. Taivaalla ajelehti raskaita, painostavia pilviä ja etäältä kuului jylinää. Rajuilma oli puhkeamaisillaan.

Illan suussa pojat hinasivat veneen arkihuoneeseen ja sulkivat kaikki käytävät. Sitten he istuivat yhdessä juttelemassa, kunnes makuuaika lähestyi.

Vähän yli puoli kymmenen, juuri kun pienimmät pojat olivat pujahtaneet vuoteisiinsa, puhkesi rajuilma. Salama seurasi toistaan, niin että huone taukoamatta oli häikäisevän valoisa. Kumajavat ukkosenjyrähdykset tärisyttivät yhtä mittaa maata. Välillä kuului tuollainen kauhistuttava jyrähdys, joka tavallisesti seuraa salamaniskua, ja silloin pikkupojat kätkivät peloissaan päänsä peitteen alle. Isot pojat olivat levollisempia. He tiesivät ranskalaisluolassa olevan paksut seinät, jotka kyllä kestävät rajuilman raivon. Mutta kammottavalta sentään tuntui.

Keskiyön aikaan näytti ukkonen hellittävän. Jyrinä vaimeni, salamatkaan eivät enää iskeneet niin taajaan. Samalla tukahduttava kuumuus hiukan hellitti, alkoi tuulla, ja pian valui virkistävä sade alas pilvistä.

Isot pojat, jotka ukkosilman raivotessa olivat olleet jalkeilla, aikoivat nyt paneutua levolle. Mutta yhtäkkiä Pan alkoi käydä levottomaksi. Se juoksi ovelle, raapi sitä ja murisi.

Mitä se merkitsi? "Meidän täytyy ottaa selko, mistä on kysymys, ennen kuin menemme nukkumaan", sanoi Gordon. Sekä hän että Henri olivat varmat siitä, että kauan pelätty hyökkäys oli nyt tulossa. Molemmat sieppasivat pyssynsä ja revolverinsa, Robert ja Moko samoin, asettuivat oven luo ja kuuntelivat. Mutta ei ääntäkään kuulunut. Pan vain liikkui yhä levottomasti, murisi yhä kovemmin ja alkoi vihdoin kaikin voimin haukkua. Robert uhkasi sitä saadakseen sen vaikenemaan, mutta turhaan, se vain haukkumistaan haukkui. Se oli harmillista, sillä haukuntahan saattoi kuulua loitommallekin.

Äkkiä kuului laukaus -- pyssyn pamaus! Ottelu oli siis nyt täydellä todella alkava.

Pojat valmistautuivat rosvoja vastaan. Robert, Baxter, William ja Cross asettuivat aivan ovien ääreen voidakseen ampua jokaisen sisään pyrkivän.

Silloin kuului ulkoa yhtäkkiä kova huuto: "Apua! Apua!"

Joku ihminen on hengenvaarassa!

"Apua!" huudettiin toistamiseen, tällä kertaa aivan luolan läheltä.

Kate kiiruhti ovelle ja kuunteli tarkoin.

"Se on hän!"

"Kuka?" kysyi Henri. "Niin kuka?" toistivat muut pojat.

"Avatkaa vain ovi!" sanoi Kate. "Avatkaa rauhassa!" Ovi avattiin, ja luolaan syöksyi mies, jonka vaatteista vesi valui virtanaan.

Se oli Evans, "Severnin" perämies.

VIIDESKOLMATTA LUKU

Perämies kertoo

Hetken seisoivat Gordon, Henri ja Robert kuin puusta pudonneina. Kuka oli vieras? Mutta muutamalla sanalla Kate sai heidät rauhoitetuksi: tällä miehellä ei ollut pahoja aikomuksia.

Evans oli hartiakas, kauniskasvoinen ja rohkean näköinen mies. Hän sulki oven ripeästi jälkeensä, seisoi hetkisen ja kuunteli henkeään pidättäen. Kun ulkona oli aivan hiljaista ja rauhallista, hän astui peremmälle tervehtien.

"Poikia kaikki!" hän sanoi puoliääneen ja katseli ihmetellen häntä ympäröiviä nuoria kasvoja. "Eikö ainoatakaan aikuista? Onpa niinkin, mutta mitä ihmettä! Katehan siinä on!" Ja hän riensi melkein juosten Katen luokse ja tarttui hänen käteensä.

"Niin, Evans", sanoi Kate, "minä se todellakin olen. Minä pääsin pakoon noilta roistoilta -- ja nyt olette tekin tässä. Silloinhan voimme tehdä jotain näiden reippaiden poikien puolesta. Vai mitä arvelette?"

Tavatessaan taas äkkiarvaamatta Katen ja nähdessään kaikki nämä lapset Evans oli niin hämmästynyt, ettei hän saanut sanaa suustaan. Hän katseli piiriä ympärillään ja laski montako poikia oli. "Viisitoista", hän sanoi sitten, "ja puolet niin pieniä, että heitä tuskin voi ottaa lukuun. No niin -- saammehan nähdä..."

"Uhkaako meitä pian hyökkäys?" kysyi Henri kiihkeästi.

"Ei ainakaan aivan heti", kuului perämiehen vastaus.

Nyt ei levolle menemisestä ollut puhettakaan. Ensin täytyi poikien kuulla, mitä heidän vieraallaan oli kertomista. Ei, kaikkein ensiksi oli pidettävä huolta siitä, että Evans sai kuivat vaatteet ja jotain syötävää. Hän oli uinut Seelanninvirran yli, kaksitoista tuntia oli kulunut siitä kun hän oli karannut Walstonin joukosta, eikä hän ollut syönyt palaakaan siitä lähtien.

Henri johdatti siis Evansin varastohuoneeseen, jossa hän pukeutui hyvään, lämpimään merimiespukuun. Sitten Moko toi hänelle ruokaa ja juomaa. Syötyään hän asettui istumaan poikien keskelle arkihuoneeseen ja alkoi kertoa kaikesta, mitä oli tapahtunut sen jälkeen kun hän ja "Severnin" miehistö olivat ajautuneet saaren rantaan.

"Kun meri heitti veneen maata kohti, taistelimme minä ja viisi merimiestä, niiden joukossa Walston, kauan voimakkaita hyökyaaltoja vastaan, kunnes meidän viimein onnistui päästä kuivalle maalle. Molempia muita merimiehiä, Forbesia ja Richardia emme nähneet missään, arvelimme sen vuoksi heidän ja Katen hukkuneen. Sitten lähdimme etsimään venettä, jonka löysimmekin."

"Niin", keskeytti hänet Henri, "Severnin-rannikolta. Sen nimen muutamat meistä antoivat tälle paikalle jo kauan ennen kuin Kate kertoi meille haaksirikosta."

"Kuinka tiesitte?" Perämies katsahti kysyvästi ja ihmetellen Henriin. Mutta nyt selitti Robert, kuinka hän ja pari muuta poikaa sattumalta olivat nähneet veneen samana iltana ja että he myös olivat nähneet kahden merimiehen makaavan rannalla kuin kuolleina.

"Ahaa, niinkö! Mutta sitten", jatkoi Evans, "löysi Walston viimein Forbesin ja Richardin ja ajoi heihin niin paljon paloviinaa, että he tointuivat kuin tointuivatkin. Paha kyllä! Muuten meillä olisi nyt vastassamme vain viisi roistoa. Nyt heitä on seitsemän. Rosvojen onneksi sattui vielä niin, etteivät veneen ruumaan sullotut tavarat kärsineet lainkaan vahinkoa haaksirikosta. Aseet, ruuti ja kaikki muut kapineet olivat erinomaisessa kunnossa. Mutta kun Katea ei näkynyt missään, Walston arveli hänen hukkuneen. Missä sinä oikeastaan olit?"

Kate vastasi maanneensa -- kuten tiedämme -- veneen alla piilossa ja kuulleensa kaiken. "Ja seuraavana päivänä lähdin kulkemaan metsään", hän selitti. "Sieltä nämä reippaat pojat löysivät minut ja kantoivat tänne ranskalaisluolaan."

"Niin", selitti Gordon, "sen nimen olemme antaneet luolalle ranskalaisen merimiehen muistoksi, joka eli näillä seuduin monta vuotta sitten".

"Monta muutakin nimeä olemme keksineet", ehätti siihen Jack, "oikein hyviä nimiä..."

"Ne sitten joskus sopivassa tilaisuudessa mainitset minulle", sanoi Evans taputtaen ystävällisesti Jackia olkapäähän. "Mutta kuulkaahan vielä. Samoiltuamme noin tuntikauden saavuimme pieneen korkeapuiseen metsikköön, jonne majoituimme. Seuraavina päivinä palasimme tuon tuostakin rantaan ajautuneen veneemme luo. Kääntelimme ja vääntelimme sitä saadaksemme sen taas purjehduskuntoon, mutta se ei onnistunut. Kaikki puuhamme oli turhaa, meillä ei näet ollut tarpeellisia työkaluja, ei mitään muuta kuin yksi kirvespahanen. Sitä paitsi siinä paikassa oli vaikea tehdä työtä. Lähdimme siis taas vaeltamaan ja saavuimme pian pienelle virralle."

"Itävirralle", puuttui Jack taas puheeseen, "joka laskee merenpoukamaan."

"Sen nimi on Pettymyslahti", sanoi Tom. "Ja aivan sen lähellä on korkea vuori -- eikö niin?" Evans nyökäytti päätänsä. "Karhuvuori!" selitti Tom ja aikoi mainita perämiehelle useampia paikannimiä. Mutta Evans pyysi häntä säästämään ne toiseen kertaan ja jatkoi edelleen kertomustaan.

"Karhuvuoren suojassahan on vallan mainio pikku satama. Heti juolahti mieleemme, että jos vain saisimme veneen hilatuksi tänne, kykenisimme ehkä saamaan sen taas purjehduskuntoon. Palasimme siis takaisin veneelle ja saimme sen suurella vaivalla veteen. Emme kuitenkaan voineet sillä purjehtia, meidän täytyi kävellä rantaäyräällä ja hinata vene satamaan pitkin rantaa. Se ei ollut lapsen leikkiä, sen saatte uskoa, mutta perille sen sittenkin saimme."

"Vene on siis nyt Karhuvuoren luona?" kysyi Henri innokkaasti. "Emmekö siis voisi...?"

"Saada sitä kuntoon?" jatkoi Evans. "Voimmepa niinkin -- nimittäin jos teillä on tarpeelliset työkalut!"

"Vaikka kuinka paljon!" huudahti Robert. "Kaikki mitä tarvitaan."

"Niin Walstonkin arveli. Hän ei tosin tietänyt oikein, keitä saarella asui. Mutta suuren järven tuolta puolen löysimme eräänä päivänä ihmeellisen kapineen, leveät puitteet, joihin oli jännitetty purjekangasta."

"Leija!" huudahtivat kaikki pojat yhteen ääneen.

"Ahaa, leijako se oli? Kukapa olisi uskonut. No niin, sen verran ymmärsimme kuitenkin, että ihmiskäsistä sen oli täytynyt lähteä. Nyt ei siis muuta kuin ottaa sen rakentajasta selko. Mutta sanokaapa minulle mihin käytitte leijaa."

Gordon kertoi Evansille Henrin ilmaretkestä selittäen hänelle, kuinka he leijan avulla olivat saaneet tietää Walstonin yhä oleskelevan saaressa ja missä hän oli. Perämies kuunteli ihmetellen kertomusta vaarallisesta matkasta ja katsahti ihaillen Henriin.

"Sinäpä totta vie olet rohkea poika!" hän huudahti puristaen sydämellisesti Henrin kättä. "Mutta jatkakaamme. Walston koetti kaikin voimin päästä näkemään saaren asukkaita -- niinpä minäkin muuten -- ja vaelsimme metsän läpi järven toiselle puolen. Kuljimme ja kuljimme, mutta ihmisistä emme tavanneet jälkeäkään. Ei laukaustakaan kuulunut koskaan, ja niin olimme yhtä viisaita kuin ennenkin. Viimein pääsimme kuitenkin jäljille. Eräänä yönä sattui muuan meistä näkemään tulenvaloa, tuon lyhdyn valo luultavasti tuikki oven rakosesta. Heti seuraavana aamuna Walston hiipi lähemmin tutkimaan seutua. Koko päivän hän piileksi korkeassa ruohikossa tuolla virran luona."

"Oikein! Sieltä löysimme hänen piippunsa."