Part 10

Satamaa ympäröivien kallioiden takana levisi suunnattoman suuri metsä niin kauas pohjoiseen kuin silmä kantoi. Ja kallioiden välissä Robert ja hänen ystävänsä keksivät luolan toisensa jälkeen -- senlaatuisia asumuksia oli siellä yllin kyllin. Perinpohjaisesti tarkastettuaan ympäristön pojat päättivät muuttaa erääseen kallioluolaan kappaleen matkaa virrasta. Se oli ainakin yhtä suuri kuin ranskalaisluola, ja sen lisäksi sillä oli se etu, että aivan sen vieressä oli useampia pienempiä luolia. Robert ja hänen toverinsa katsoivat saavansa luolasta mainion asunnon.

Koko sen päivän he kuljeskelivat pitkin rantaäyrästä jännittynein mielin tähystäen, näkyisikö mitään laivaa merellä. Mutta turhaan he tähystivät, meri lepäsi aina yhtä autiona. Ja niin hartaasti kuin he tuijottivatkin merelle, eivät he nähneet muuta kuin ilmaa ja vettä, eivät huomanneet edes "valkoista pilkkuakaan", josta Henri oli puhunut.

Kun he illalla istuivat virran luona aterioimassa, tuli puheeksi, milloin he palaisivat ranskalaisluolaan noutamaan kapineitaan. Cross ehdotti, että he jo seuraavana päivänä lähtisivät sinne, mutta siihen ei Robert suostunut. Hän tahtoi, että he ensin tekisivät retken saaren pohjoisimpaan kohtaan; kuka tiesi vaikka he sieltä näkisivät maata jossain läheisyydessä.

"Niin, mutta silloinhan kestää kauan ennen kuin pääsemme takaisin ranskalaisluolaan", muistutti William. Sekä hänen että Webbin ja Crossin naama venyi varsin pitkäksi sitä ajatellessa.

"Voi", arveli Robert. "Matkamme pohjoiseen voimme suorittaa parissa päivässä tai enintään kolmessa. Ja minun mielestäni meidän pitäisi ottaa selkoa siitä, miltä siellä näyttää, ennen kuin täydellä todella asetumme tänne."

Sillä oli asia ratkaistu, ja seuraavana aamuna pojat lähtivät päivän koittaessa taivaltamaan pohjoista kohti.

He kulkivat pitkin rannikkoa ja saapuivat päivällisaikaan pienelle joelle, jolle Robert antoi nimen _Pohjoispuro_. He lähtivät seuraamaan tätä jokea ja joutuivat siten jotenkin kauas länteen. Kolmen ajoissa ehdotti Robert, että he kääntyisivät oikealle, mutta samassa Cross tarttui häntä käsivarteen, osoitti eteensä ja virkkoi: "Katsos tuonne. Mikähän se on?"

Jotain liikkui puron reunalla rehottavassa kaislikossa. Mahtoi olla iso eläin, sillä se liikkui kovin raskaasti.

Ääneti ja varovasti pojat hiipivät lähemmäksi ja näkivät silloin hyvin sarvikuonon näköisen eläimen. Robert ja Cross sieppasivat nopeasti pyssynsä ja laukaisivat. Mutta vaikka kumpikin varmasti tiesi luotinsa osuneen, he näkivät kuitenkin eläimen syöksyvän vedestä ja juoksevan metsän tiheikköön. Eläimen nahka oli varmaankin liian paksu, luodit eivät kyenneet sitä lävistämään.

"Se oli tapiiri", sanoi Robert. "Antaa mennä vain. Emme kuitenkaan voi sitä mihinkään käyttää."

Seuraavana päivänä sää muuttui. Jo aamusta alkaen taivaalla ajeli raskaita, harmaita pilviä, ja tuuli oli kääntynyt länteen. Se ennusti rajuilmaa. Sen vuoksi pojat panivatkin parastaan ennättääkseen päämääräänsä vielä samana päivänä.

Kellon käydessä viittä leimahti ensimmäinen salama, jota seurasi kumea ukkosen jyrähdys. Ja siitä hetkestä alkaen tuli salama toisensa jälkeen, jyrähdys jyrähdyksen jälkeen.

Mutta Robert ja hänen seuralaisensa eivät pelästyneet, kulkivat vain yhä edelleen siinä uskossa, että kohta saapuisivat rannikolle. Ja aivan oikein! Muutamia tunteja myöhemmin, noin kello kahdeksan ajoissa, tuli hyökyaaltojen kohina selvästi heidän kuuluvilleen. Mutta nyt oli taivas kauttaaltaan niin mustien myrskypilvien peitossa, että he tuskin saattoivat toivoa näkevänsä enää mitään sinä iltana.

"Juostaan aika vauhtia!" huusi Webb ja lähti livistämään. "Voimme ehkä vielä nähdä hiukan, niin kauan kuin on jonkin verran valoisaa."

Ja niin he lähtivät juoksemaan. Jokaisen mieltä innosti ajatus, että he nyt ehkä riensivät kohti toiveittensa päämäärää, että tuolla heidän edessänsä oli elämä ja maailma. Mitähän jos vain kapea salmi erottaisi heidät manteresta!

Yhtäkkiä William seisahtui paikalleen kuin naulittuna. Kun muut ennättivät hänen luokseen, hän osoitti johonkin, joka häämötti hänen edessään rantatöyräällä.

Lähemmin tarkastaessaan pojat huomasivat sen veneeksi. Se lojui toisella kyljellään, ja niemellä aivan sen vieressä makasi -- _kaksi ihmistä_.

Pojat kiiruhtivat heti molempia ruumiita kohti -- sillä ruumiita ne tietysti olivat? Vai olivatko ne todella vainajia, nuo kaksi olentoa, jotka makasivat rantahiekalla.

Robert seisahtui ja pysäytti ystävänsäkin. Tämä äkkiarvaamaton näky kammotti häntä, kammotti heitä kaikkia. Ja seuraavassa silmänräpäyksessä he kääntyivät. Tuskinpa he itsekään tiesivät, mitä tekivät tai miksi niin tekivät, he vain juoksemistaan juoksivat niin lujasti kuin jaksoivat, takaisin metsään, mistä olivat tulleetkin.

Yö saapui, tuli pilkkosen pimeä. Vain silloin tällöin välähti räikeä valo, kun salama tulijuovana leimahti synkällä taivaalla. Vähitellen lakkasi kuitenkin ukkonen, mutta myrsky raivosi yhä väsymättömällä voimalla, ja rantoja vasten särkyvien aaltojen pauhina kuului kuin ukkosen jyrinä. Rantaäyräällä oli mahdoton kulkea, sillä tuuli pyöritti hiekkaa niin että silmiä sokaisi; metsässä ei liion ollut parempi, sillä ulvovassa myrskyssä siellä kaatui mahtava puu toisensa jälkeen.

Oli oikein Jumalan ilma.

Pojat eivät ummistaneet silmiänsä sinä yönä eivätkä saaneet hetkenkään lepoa, siitä rajuilma piti huolen. Ja mihin rajuilma ei kyennyt, sen tekivät levottomat ajatukset heidän aivoissaan. Keitä mahtoivat haaksirikkoiset olla? Villi-ihmisiäkö, joiden mieleen saattoi juolahtaa ottaa heidät hengiltä ensi näkemällä? Olivatko nuo kaksi miestä kuolleita vai elivätkö he? Näin pojat kyselivät alinomaa itseltään ja toisiltaan, vaikka tiesivät, että vasta seuraava päivä saattoi antaa heille vastauksen.

Kauhistuneina ja peloissaan he luulivat joka silmänräpäys kuulevansa ääniä, jotka huusivat apua jossakin hyvin kaukana. Mutta kun he sitten oikein jännittivät kuuloansa, he eivät kuulleetkaan muita ääniä kuin meren ja myrskyn lakkaamattoman ulvonnan.

"Meidän pitäisi oikeastaan hävetä", sanoi Robert monta kertaa tovereilleen. "Täällä me makaamme emmekä liiku paikaltamme, vaikka tuolla rannikolla ehkä on haaksirikkoisia avun tarpeessa. Meidän pitäisi kiirehtiä rantaan."

Niin -- pitäisi. Pojat olivat aivan samaa mieltä, että piti auttaa siinä, missä apu oli tarpeen. Mutta he eivät voineet. Heidän tahtoaan lujempi voima pidätti heitä ja esti heitä täyttämästä velvollisuuttaan. He eivät itsekään ymmärtäneet. Toista vuotta he nyt olivat eläneet autiossa saaressaan, olivat raataneet ja kokeneet kovia, olivat oppineet elämään ja toimimaan omin voimin, ja nyt, kun toden teolla kysyttiin miehuutta, he kaikki menettivät malttinsa. He olivat siis vain lapsia -- sittenkin, vaikka olivat kokeneet paljon suurempia vastoinkäymisiä kuin moni aikuinen mies.

Päivän valjetessa he kuitenkin rohkaisivat mielensä. He huomasivat, että oli oikeastaan aivan turha pelätä mitään. Jos haaksirikkoiset olivat kuolleet, eivät he tietysti voineet vahingoittaa heitä, ja jos he taas olivat hengissä, miksi he oikeastaan tekisivät pojille pahaa? Siispä: Alas rantaäyräälle!

Oli vaikea kulkea eteenpäin vastatuulessa ja tupruavassa hiekassa, mutta he pitivät kiinni toisistaan, ja siten heidän kuitenkin onnistui viimein päästä paikalle, missä edellisenä iltana olivat nähneet veneen.

Ja siinä se vieläkin oli, samassa asennossa kuin eilenkin. Mutta missä olivat molemmat ihmiset? Poissa?

"He olivat siis sittenkin eläviä ihmisiä!" huudahti William.

"Niinkö arvelet", tuumi Robert. "Se ei ole niinkään varma."

"Eikö varma? Mitä tarkoitat? Kun he kerran ovat menneet tiehensä?"

Robert osoitti merta. "Eiköhän vain pakovesi ole tempaissut heidät mukanaan?" hän sanoi. "Katsotaanpa." Hän kohotti kaukoputken silmälleen, mutta vaahtopäisillä laineilla ei näkynyt mitään.

Pojat kiiruhtivat nyt veneelle. Se oli tyhjä, puolikannellinen, noin kolmenkymmenen jalan pituinen. Ylähangan puolella oli parras kokonaan musertunut kallioista rantaa vasten, masto oli taittunut juuresta, ja purjeista oli vain jokin riekale jäljellä. Peräpeilissä oli kaksi sanaa: _Severn -- San Francisco_.

Laiva oli siis kotoisin Amerikasta.

Amerikasta! Olisiko manteren rannikko sittenkin lähellä.

KAHDESKOLMATTA LUKU

Odottamaton vieras

Palatkaamme takaisin ystäviemme luo, ranskalaisluolaan.

Henri oli kovin pahoillaan siitä, että Robert ja hänen ystävänsä olivat rikkoneet välinsä uudisasutuksen kanssa. Hän ei voinut olla käymättä tilille oman itsensä kanssa -- hänestä tuntui kuin hän kuitenkin tavallaan olisi ollut syypää hajaannukseen. Gordon koetti kyllä alinomaa lohduttaa häntä ennustaen, että kerran vielä koittaa päivä, jolloin nuo neljä eripuraista poikaa palaavat takaisin jo siitä yksinkertaisesta syystä, että he eivät voi tulla toimeen omin päin. Mutta niin mielellään kuin Henri uskoikin, että pojat pian palaavat, hän ei kuitenkaan voinut olla siitä varma; tunsihan hän Robertin taipumattomuuden. Hän epäili suuresti, myöntääkö Robert olleensa väärässä. Ja vielä levottomampi hän oli tulevaisuuden suhteen ajatellessaan, että pieni uudisasukasyhdyskunta kaikesta päättäen tulee viettämään vielä yhden talven Carrin saaressa, kenties montakin talvea.

Sen vuoksi hän päätti tehdä kaiken, mitä ikinä saattoi, kiinnittääkseen ympäristön ja varsinkin mahdollisesti ohi purjehtivien laivojen huomion saareen. Kaisloista palmikoitu pallo, joka oli kohotettu hätämerkiksi, sijaitsi vain noin sadan kyynärän korkeudella, siis liian matalalla voidakseen näkyä kovinkaan kauas. Mietittyään päänsä puhki keksiäkseen jotain oikein silmäänpistävää Henri kutsui eräänä päivänä Baxterin luokseen ja kysyi häneltä, eikö hänen mielestään suuri leija voisi olla hyödyksi tässä suhteessa.

"Katsopas, Baxter", hän selitti. "Purjekangasta, nuoraa ja muuta senlaatuista meillä on yllin kyllin, ja jos nyt laitamme oikein suuren jättiläisleijan, niin tottahan saamme sen kohoamaan melkein tuhannen jalan korkeuteen. Vai mitä arvelet?"

"Niin, tuulta tässä maassa ainakin on kylliksi", sanoi Baxter. "Voimmehan koettaa."

"Aivan niin. Päivällä tällainen leija näkyy kauas, ja yöllähän voimme sitoa siihen lyhdyn, joten merenkulkijain on mahdoton olla sitä huomaamatta."

Henri pani parastaan saadakseen keksintönsä toteutetuksi, eikä hänen tarvinnut käyttää montakaan sanaa saadakseen toisetkin innostumaan yritykseen. Gordonista tuuma oli mainio, ja hän toivoi hyvää tulosta tällaisen leijan ilmaan kohoamisesta. Mitä pikkupoikiin tulee, heistä oli tietysti hirveän hauskaa saada mokoma leikkikalu käytettäväkseen.

"Sillä pitää olla pitkä, pitkä, pyrstö!" sanoi Edvard. Costar pyysi hartaasti, että leijan korvat tehtäisiin kyllin suuret, ja John ehdotti, että se maalattaisiin hyvin koreaksi, niin että se olisi mahdollisimman hassunkurisen näköinen.

Henri antoi lasten lörpötellä ja ilveillä, hänestä ei ollut lainkaan ikävää, että he olivat niin innoissaan tuuman toteuttamisesta, vaikka eivät täysin ymmärtäneetkään, ettei kaikki ollut vain leikkiä.

Jo samana päivänä, jolloin Robert ja hänen kolme ystäväänsä sanoivat jäähyväiset ja lähtivät seikkailemaan, käytiin työhön käsiksi.

"Kylläpä Robertin silmät menevät pyöreiksi, kun hän näkee leijan", sanoi Jack.

"Niin, jos se vain näkyy yli koko saaren. Mitä luulet Henri?" kysyi Garnett.

"Näkyypä niinkin. Ja vielä paljon kauemmaksikin."

"Ihanko kotiin, Aucklandiin asti?" kysyi lapsellisesti John.

"Ei, John kulta" sanoi Henri ja pudisti päätään surumielisesti hymyillen. "Ei Aucklandiin, sinne on liian pitkälti. Mutta tehkääpä nyt oikein reippaasti työtä, sekä sinä John että te toisetkin. Saa nähdä eikö Robertin, Crossin, Webbin ja Williamin tee mieli palata kotiin, kun huomaavat mitä olemme tehneet."

Jo muutamien päivien kuluttua leija valmistui. Ja aika suuri se olikin, ja niin luja että se hyvin olisi voinut kantaa jonkun pojistakin ilmamatkallaan. Mutta siihen tarkoitukseen sitä ei ollut rakennettu; sen täytyi olla luja voidakseen kestää tuulen riuhtomista. Tietenkään ei moista jättiläisleijaa voinut hallita käsin kuten niitä leijoja, joilla pojat olivat leikkineet kotona Uudessa Seelannissa. Sen hoitamiseen täytyi käyttää pientä kelaa, joka aikoinaan oli pelastettu aluksesta. Leijan köysi kierrettiin kelaan, ja niin se oli valmis kohoamaan ilmaan.

Seuraavana päivänä piti ilmamatkan tapahtua, mutta sinä päivänä puhkesi raivoava myrsky, sama rajuilma, joka yllätti Robertin ja hänen toverinsa tuona kauheana yönä. Vielä toinenkin päivä kului, ennen kuin leijan saattoi päästää ilmaan. Mutta lokakuun 17:ntenä kaikki pojat kokoontuivat heti välipalan syötyään luolan ulkopuolelle, missä leija makasi maassa valmiina.

Pienemmät olivat innoissaan hauskasta leikistä, johon he saivat ottaa osaa. Kun Henri tuli ulos ja alkoi panna leijaa purjehduskuntoon, he kohottivat hänelle kaikuvan eläköön.

"Ja nyt päästämme sen valloilleen", sanoi Henri. "Baxter ja Edvard, tarttukaapa kiinni kummitukseen! Moko ja Costar voivat auttaa teitä, niin, te muut saatte kyllä myös olla mukana, Paul ja minä hoidamme kelaa. Ja sinua Gordon pyydän antamaan merkin, milloin on päästettävä irti! Sinähän voit laskea: yksi, kaksi -- kolme, ja kolmen jälkeen päästämme sen ilmaan. Mutta mikä Pania vaivaa? Mitä ihmettä koira tahtoo!"

"Niin, ja kuulkaa kuinka se ulvoo!" huudahti Jack katsellen Pania, joka täyttä vauhtia loikkasi kivien ja kantojen yli metsään.

"Se on kai vainunnut jonkun eläimen jälkiä", sanoi Gordon. "Mutta on ehkä kuitenkin parasta mennä katsomaan, mitä on tekeillä."

Jack ja Paul juoksivat sisään hakemaan pyssyjä, ja sitten joka mies riensi koiran jäljessä.

He eivät ennättäneet pitkälle metsään ennen kuin näkivät Panin. Se seisoi hiljaa puun juurella nuuskien -- naista, joka makasi kuin kuollut maassa.

Hänellä oli yksinkertainen, mutta sievä puku, ja hän näytti noin neljänkymmenen ikäiseltä. Laihalta ja sairaalta hän näytti, mutta kuollut hän ei ollut, vaan hengitti vielä.

Nopeasti Paul juoksi kotiin luolaan ja toi pullon, josta Henri tiputti muutamia pisaroita tajuttoman naisen kurkkuun. Se auttoi heti. Hän avasi silmänsä ja katseli kummastuneena lapsiparvea, joka häntä ympäröi. Iloisena hän ojensi kätensä leivänpalasta kohti, jonka Paul hänelle tarjosi.

Hän oli nähtävästi kuolemaisillaan nälkään.

Lopulta hän nousi hitaasti istualleen ja sanoi heikosti englannin kielellä: "Kiitos, rakkaat lapset! Paljon kiitoksia!"

Pojat kantoivat hänet nyt kotiin ranskalaisluolaan, ja kun hän oli saanut enemmän syödäkseen ja juodakseen, hän kertoi kuka hän oli ja mitä hän oli kokenut.

Hänen nimensä oli Catherine Reddy ja hän oli syntynyt Pohjois-Amerikassa. Siellä hän oli palvellut viimeiset kaksikymmentä vuotta Albanyn kaupungissa William Penfield nimisen kauppiaan perheessä. Kuukausi sitten hän oli astunut laivaan San Franciscossa herra ja rouva Penfieldin seurassa, jotka aikoivat matkustaa Chileen tervehtimään sukulaisiaan. Laivan nimi oli "Severn", ja se oli mainio alus, mutta sen miehistö oli kaikkein kehnointa roskaväkeä. Viikko sen jälkeen kun laiva oli lähtenyt matkalle, miehistö teki kapinan. Heidän johtajansa, Walston-niminen merimies, tappoi kapteenin, perämiehen ja Penfieldin puolisot. Catherine eli Kate, jota nimeä hän mieluummin käytti, oli joutua saman kohtalon uhriksi, mutta Forbes-niminen merimies, joka ei ollut aivan yhtä raaka kuin hänen toverinsa, rukoili hänen henkensä puolesta, ja niin hän pääsi kuoleman kynsistä. Samoin säästettiin toisen perämiehen henki, lurjukset eivät näet voineet tulla ilman häntä toimeen, koska eivät osanneet itse ohjata laivaa. Hän oli noin kolmekymmenvuotias, nimeltään Evans, ja hänen täytyi nyt ohjata etelään. He aikoivat kiertää Kap Hornin, laskea maihin Afrikkaan ja ruveta harjoittamaan orjakauppaa.

Mutta eräänä päivänä laivassa puhkesi tulipalo, ja liekit levisivät niin tuhoisasti, että "Severn" oli auttamattomasti hukassa. Miehistö laski silloin vesille veneen, kokosi kiireesti joukon ruokatavaroita ja ampuma-aseita ja syöksyi veneeseen. Näin he olivat onnellisesti pelastuneet palavasta laivasta, mutta pian läheni uusi uhkaava vaara. Nousi rajuilma ja heidän pieni aluksensa pyöri kuin pähkinänkuori kuohuvilla laineilla. Viimein eräänä yönä, kun myrsky raivosi pahimmillaan, heittivät laineet veneen tämän maan rantaan. Sitä ennen myrsky oli pyyhkäissyt veneestä viisi miestä, vain Kate ja kaksi merimiestä oli siis jäljellä. Heidät myrsky heitti rantaäyräälle, jolloin Kate jäi makaamaan puolittain veneen alle. Maailma musteni hänen silmissään, ja hän vaipui horroksiin. Varhain aamulla hän kuitenkin tointui, kuuli ääniä läheltään, ja piilopaikastaan hän kauhukseen näki Walstonin ja kahden muun merimiehen, Brandtin ja Rockin, tulevan kohti venettä. Ja hän oli varmasti luullut heidän hukkuneen! Pian hän ymmärsi, että he vasta nyt olivat huomanneet toverinsa, Forbesin ja Richardin. He alkoivat hieroa ja pyörittää näitä, ja saivat heidät viimein virkoamaan. Sitten he keskustelivat yhdessä mihin ryhtyä.

"Missähän päin maailmaa me oikeastaan olemme?" kysyi Richard.

"Niin, kukapa sen tietää? Mutta mitäs siitä?" arveli Walston. "Nyt ei muuta kuin koettaa pyrkiä täältä pois."

"Miten on aseiden laita?" kuului Forbesin ääni.

"Mainiosti! Tässä ovat ampuma-aseet". Hän otti laiva-arkusta esille viisi pyssyä, "ja tässä on, mitä pistää niiden suuhun".

"Siinäkö kaikki luotimme?" huudahti Rock ja viittasi pieneen myttyyn, joka oli Walstonin kädessä. "Niitä on jotenkin vähän, jos pitää tapella villejä vastaan."

"Mihin panitte Evansin?" kysyi Forbes.

"Hänestä on Cope pitänyt huolen. Ei hän niinkään pian pötki pakoon. Ja jos hän alkaa metkuilla, niin minä pidän kyllä hänet kurissa", irvisteli Walston.

"Entä Kate?"

"Mennyttä kalua, toverit. Hänestä olemme kuitit!"

"Sepä onni onnettomuudessa", sanoi Rock. "Hän olisi vain ollut vastuksenamme, ja sitä paitsi hän voisi lörpötellä meistä monenmoisia juttuja."

Kun merimiehet vähän myöhemmin jättivät rantaäyrään ja kulkivat Evansin kanssa itään päin, uskalsi Kate ryömiä ulos kätköstään. Hän suuntasi kulkunsa metsään ja harhaili kunnes viimein väsymyksen, nälän ja vilun näännyttämänä vaipui maahan. Juuri silloin pojat hänet löysivät.

Onnettoman naisen kertomus antoi Henrille ja Gordonille paljon ajattelemisen aihetta. He käsittivät, että heidän ja toverien henki oli vaarassa, jos Walston ja hänen joukkonsa löytäisivät tien heidän asuntoonsa. Tietysti merimiehet koettivat parhaansa mukaan saada veneensä taas purjehduskuntoon, mutta siihen tarvittiin työkaluja. Jos he nyt keksisivät, että ranskalaisluola sisälsi sekä työkaluja että aseita ja elintarvikkeita, he tulisivat varmaan sen enempää lupaa kysymättä raastamaan pois kaiken haluamansa. Ja jos pojat vastustaisivat, he ampuisivat luodin heidän päänsä läpi.

Entä Robert ja hänen kolme toveriansa, heitä uhkasi vielä suurempi vaara. Kuinka helposti he saattoivat joutua murhaajien käsiin!

Henri tiesi heti, mitä oli tehtävä. Hetkeäkään tuhlaamatta hän aikoi vielä samana iltana purjehtia veneellä jokea alas. Sen suulla hän toivoi tapaavansa pojat tai ainakin jotain, joka johtaisi hänet heidän jäljilleen.

Paul pyysi päästä mukaan, mutta Henri ei ottanut seurakseen muita kuin Mokon, veneessähän täytyi olla tilaa noille neljälle eksyneelle lampaalle.

Nyt ei enää voinut olla kysymystäkään leijan ilmaretkestä. Samallahan olisi näytetty viholliselle suorin tie luolaan.

Pojat pysyivät siis sisällä koko sen päivän ja kuluttivat aikaansa kertomalla Katelle omia kokemuksiaan. Kuullessaan, kuinka monta kovaa hänen nuoret pelastajansa olivat kokeneet, tuo hyvä nainen lupasi mielessään, että hän tästedes pitää huolta heistä ja on heille äidin sijaisena. Hän oli jo ennättänyt kiintyä Johniin ja Costariin. Pikku veitikoikseen hän kutsui heitä, ja pojatkin pitivät hänestä jo paljon. Jack, joka juuri parhaillaan luki Robinsoniaan, ainakin kolmattakymmenettä kertaa, tahtoi että Katelle annettaisiin nimeksi Perjantai, sillä niin kuin villi mies oli ajautunut Robinsonin saareen perjantaipäivänä, niin oli Katekin tullut uudisasutuksen jäseneksi samana viikonpäivänä.

Kello kahdeksan illalla Henri ja Moko lähtivät purjehtimaan jokea alas. He eivät ottaneet mukaan muuta kuin vähän ruokaa, kaksi revolveria ja pari metsästyspuukkoa. Mitään erikoista ei tapahtunut ennen kuin kymmenen ja yhdentoista välillä, jolloin he purjehtiessaan alas Itävirtaa huomasivat tulta metsässä.

"Laskehan minut maihin, Moko!" sanoi Henri. "Se ei voi olla muuta kuin nuotio. Joku on varmaan majoittunut tuonne puitten väliin."

"Eikö minun pitäisi tulla mukaan?" kuiskasi Moko. Mutta Henri tahtoi mieluummin mennä yksin, oli tärkeätä päästä hiipimään niin hiljaa kuin mahdollista, kukaties vaikka juuri nuo merimieslurjukset majailisivat tässä metsässä. Hän pisti revolverin vyöhönsä, otti metsästyspuukon käteensä ja hyppäsi maihin heti kun Moko laski rantaan.

Kymmenkunta askelta hän hiiviskeli puulta puulle, mutta pysähtyi yhtäkkiä: hänestä tuntui kuin hän olisi nähnyt jonkun ryömivän vastaan.

Samassa silmänräpäyksessä kajahti raivoisa ulvonta, sitten syöksyi suuri eläin korkeasta ruohikosta. Se oli jaguaari.

Joku huusi apua kovalla äänellä. Henri tunsi äänen -- se oli Robertin!

Henri ymmärsi heti tilanteen. Jaguaari oli syöksynyt Robertin päälle ja painoi häntä allensa, niin ettei poika kyennyt liikuttamaan itseään, vielä vähemmän käyttämään aseitaan.

Mutta kuka tuossa tuli juosten? Williamhan se oli. Hätähuudot olivat herättäneet hänet, nopeasti hän sieppasi pyssynsä, nosti sen poskelleen ja oli laukaisemaisillaan. Mutta silloin huusi Henri hänelle: "Älä ammu!"

Hämmästyneenä William laski pyssyn alas ja näki samassa Henrin syöksyvän petoeläimen kimppuun. Se jätti nyt Robertin rauhaan ja kääntyi uutta vihollistaan vastaan. Mutta Henri oli jaguaaria nopsempi; salaman nopeudella hän iski veitsensä vartta myöten sen rintaan, ja ilkeästi sähisten iso peto vaipui kuolleena maahan. Sitä ennen se kuitenkin ennätti iskeä käpälänsä Henrin olkapäähän, johon tuli syvä mutta ei vaarallinen haava.

"Hei, mistä sinä siihen tupsahdit", huudahti William heti saatuaan puhekykynsä takaisin.

"Siitä ennätämme kyllä vielä puhua. Hanki nyt vain Cross ja Webb tänne, ja lähdetään sitten kaikki pois täältä."

"Salli minun ensin kiittää sinua monta, monta kertaa", änkytti Robert. "Sinä olet pelastanut henkeni, Henri! Sitä en koskaan unohda."

"Tiedätkö mitä, Robert! Minä en totisesti ole tehnyt rahtuakaan enempää kuin mitä sinä minun asemassani olisit tehnyt. Olemmeko siitä yhtä mieltä? -- Antakaapa minulle nyt jokin riepu tähän naarmuun, jonka tuo peto minulle lahjoitti. Kiitos, William. Nenäliinasi on vallan mainio tähän tarkoitukseen. Tahdotko sitoa sen? Ja nyt saatte kuulla."

Henri kertoi sitten, mitä oli tapahtunut sen jälkeen kun Robert ystävineen oli lähtenyt ranskalaisluolasta. Hän ilmoitti, että joukko raakoja miehiä kuljeskeli saaressa ja että hän siitä syystä oli kieltänyt Williamia ampumasta, laukaushan olisi heti johtanut roistot jäljille. "Myönnättekö nyt minun olevan oikeassa, kun pyydän teitä seuraamaan minua kotiin toisten luo."

"Myönnämme!" huudahti Robert. "Sen totta vie saat uskoa. Ja mitä minuun tulee, Henri, niin vakuutan, että tästä lähtien taivun tykkänään sinun tahtosi mukaan. Niin viisaasti sinä käyttäydyit, ja niin uljaasti." Robertin ääni sortui, hän ei tahtonut löytää sanoja kiittääkseen Henriä reippaasta menettelystä.

Heti päivän valjetessa kaikki kuusi lähtivät kotimatkalle veneellä. Veneessä oli kyllä jotenkin ahdasta, mutta matka sujui sittenkin ilman mitään onnettomuutta.

Ranskalaisluolassa ilo oli suuri, kun koko pikku yhdyskunta taas oli koolla. Vastedes oli nuorten uudisasukkaiden tunnussanana aina oleva: yksimielisyys on voimaa! Silloin he kyllä pystyvät voittamaan vaarat, jotka nyt heitä uhkasivat.

KOLMASKOLMATTA LUKU

Leijasta on hyötyä

Lähinnä seuraavina päivinä Robertin ja hänen ystäviensä kotiintulon jälkeen pojat käyttivät aikansa varustaakseen luolaa niin, että saattoivat antaa "severnilaisille" rosvoille lämpimän vastaanoton, jos he koettaisivat hyökätä uudisasutuksen kimppuun.