Part 9

Sillä aikaa tykkiväen kapteeni oli parin vallinluojan avulla kaivanut reiän keskimäiseen silta-arkkuun, johon neljä tykkimiestä asetti yhtä monta ruutitynnyriä. Walton ja tykkiväen upseeri jäivät levollisina paikalle ja asettivat siihen sytyttimen, samalla kun rykmentin viimeiset miehet kulkivat sillan yli. Silloin kuului kauhea yhteislaukaus, ja monta sillalla olevaa miestä kaatui, Walton itse vavahti ja tykistön upseeri suistui maahan. Rauhallisena raapaisten tulen kokonaiseen kolmeen tulitikkuun tämän murhaavan ampumisen kestäessä, viritti Walton vihdoin sytyttimen, otti sitten haavoittuneen kapteenin olalleen ja hapuili häntä kantaen rintavarustuksen taakse koettaakseen viimeisen kerran hillitä sinitakkien hyökkäystä. Molemmat tykistöpatterit laukkasivat pois jalkaväen jälkeen. -- Kokonainen armeijaosasto oli pelastettu -- koko rykmentti oli melkein tuhottu!

Mutta se ei tässä hetkessä merkinnyt paljoa Caucukselle ja minulle. Tuijotimme vain sytyttimeen, jonka piti räjähdyttää silta, minkä alla olimme piilossa. Neekerin kasvot olivat tuhkaharmaat, ja hän mutisi:

-- Jeesus, nyt mekin räjähdämme ilmaan! -- Sitten hän heittäytyi veteen ja ui silta-arkulle, joka suojeli häntä etelävaltiolaisten luodeilta, ja tempasi sytyttimen ruutinelikosta. Walton huomasi sen ja ampui revolverillaan Caucusta sekä väkensä seuraamana juoksi sadattaen sillalle.

Mutta vastakkaiselta rannalta saapuva tuli oli liian voimakas -- muutamia Waltonin joukosta kaatui, ja toiset vetäytyivät jälleen rintasuojuksen taakse.

Walton otti sillävälin esille uuden sytyttimen -- se oli hyvin lyhyt, mutta kun hänen piti sytyttää se, löi hän kätensä rinnalleen ja lyyhistyi kokoon. Sytytin putosi veteen. Sinitakit olivat jo silloin sillalla.

Kohottaen hurjan ulvonnan johtajansa kuolemasta syöksähti Waltonin väki kiihtyneenä rintasuojuksen takaa ja hyökkäsi sillalle, jonka keskellä siniset ja harmaat yhtyivät, ja nyt käytettiin taistelussa pajunetteja, kiväärinperiä ja nyrkkejä.

Harmaatakit saivat väistyä ylivoiman tieltä, mutta he kantoivat takaisin kaatuneen päällikkönsä -- joka kaatui sankarina menetetyn asian puolesta, asian, jonka lippu jo laski ja aurinko oli mailleen menossa.

Sinitakkien tulvehtiva parvi ympäröi minut, minä en ollut tullut heidän rintamaansa, rintama oli tullut minun luokseni.

XX

Missä hän oli?

Asiaamme ei näyttänyt parantavan se, että olimme tulleet pohjoisvaltioiden sotarintamaan. Meidät vangittiin etelävaltiolaisina.

-- Massa Bryant, miksi meidät aina vangitaan? -- päivitteli pettynyt Caucus. -- Minusta on sama, mille puolelle olisimme jääneet, koska meitä kuitenkin pidetään vankeina!

Huomasin että ainoa keino, millä mitä pikimmin pääsisimme vapaaksi, oli se, että saisimme selon luutnantti Hausonista, jos hänelle oli onnistunut päästä rykmenttiinsä. Kun minut vietiin kenraalin eteen, esitin kysymykseni, ja hetkisen kuluttua saapui luutnantti, jolloin minä ja Caucus pääsimme vapaiksi.

Esitettyäni kenraalille yksityiskohtaisen kertomuksen vaiheistani, piti tämä ystävällisesti huolen siitä, että meidät siirrettiin pohjoiseen päin, ja kahden päivän kuluttua me olimme Nashvillessa ja vielä kahden kotonani Illinoisissa. Siellä minulla oli pieni maatila, jonka arvo poissa ollessani oli melko lailla kohonnut, koska se oli Chicagon lähellä. Kysyin kirjettä, mutta mitään sellaista ei ollut saapunut, joskin vaimoni kirjeen olisi jonkun saarronmurtajan mukana pitänyt aikoja sitten ehtiä perille.

Lähetin Lauralle kirjeen Bermudan kautta saamatta kuitenkaan kuuteen viikkoon mitään vastausta. Mutta nyt oltiin huhtikuussa 1864, ja monet saarroksen murtajat kaapattiin tahi upotettiin, ja postinkulku oli epävarma. Silloin minä ystävien esityksestä huolimatta päätin matkustaa Nassauhin -- sillä levottomuuteni Lauran vuoksi oli sietämätön.

Otin mukaani Caucuksen, joka näytti pitävän minua velvollisena huolehtimaan jäljellä olevasta elämästään. Saavuttuani Nassauhin lähetin vielä yhden kirjeen, jonka tiesin tulleen perille sen vuoksi että saarroksen murtaja tuli eheänä takaisin, ja kapteeni itse oli pannut sen postiin Wilmingtonissa, mutta vielä kuukaudenkaan kuluttua ei mitään vastausta ollut saapunut. Olin aivan nääntyä levottomuudesta ja kirjoitin myöskin kirjeen tuomari Peytonille, Bellelle ja Arthurille, sekä uuden kirjeen vaimolleni ja yhden eversti Beelle, mutta tulos oli yhtä huono.

Eräässä saarronmurtajassa tapasin matkustajia, jotka tunsivat Peytonin perheen; mutta kaikki mitä sain heiltä tietää oli se, että perheessä oli ollut sairaudentapauksia.

Minulla oli kiihkeä halu valepuvussa hiipiä takaisin etelävaltioihin, sillä en kestänyt enempää -- epävarmuus ja levottomuus olivat tärvelleet minun terveyteni ja vahingoittaneet hermostoani; mutta silloin sain kaikeksi onneksi Stuart Beeltä näin kuuluvan kirjeen:

Savannah, Ga., elok. 1 p. 1864.

Hyvä Bryant!

Sain vasta eilen kirjeesi, joka ilmaisi minulle että olit mennyt avioliittoon neiti Peytonin kanssa ja kertoi ihmeellisistä seikkailuistasi. Olen ollut jonkun aikaa poissa virka-asioilla. Kaikki mitä tiedän vaimostasi, on se, että Columbiassa olevat ystävät sanovat hänen elävän; mutta minä kirjoitan heti ja pyydän yksityiskohtaisia tietoja siitä nuoresta naisesta, jonka olet ollut kyllin onnellinen voittamaan puolisoksesi.

Toivon sinun viihtyvän paremmin Nassaussa kuin Morris-saarella.

Vilpitön ystäväsi Stuart Bee.

Tämä rauhoitti minua hieman, ja syyskuun puolivälissä sain vielä Beeltä näin kuuluvan kirjeen:

Savannah, Ga., syysk. 4 p. 1864.

Hyvä Bryant!

Olen juuri saanut Columbiasta vastauksen vaimoasi koskeviin kysymyksiin. Hän on hengissä, mutta pelkään, että sukulaisensa ovat tuottaneet hänelle paljon kärsimyksiä, sen johdosta että hän meni naimisiin kanssasi, ja luulen hänen terveydentilansa antavan paljon toivomisen varaa, joskaan mitään vaarallista sairautta ei ole olemassa -- ei ainakaan mitään sellaista, mistä sinun olisi syytä olla levoton. Kerron yksinkertaiset tosiasiat, sellaisina kuin itse olen ne saanut tietää. Postinkulku on epäsäännöllinen, kuten kaikki muutkin täällä nykyisin, -- muutoin olisin vastannut aikaisemmin. Älä ole niin levoton, että koettaisit päästä tervehtimään häntä, sillä sinulla olisi kauhean pienet toiveet päästä toista kertaa vapaaksi, jos sinut vielä kerran täällä tavattaisiin.

Sinun Stuart Bee.

On varsin vähän uskottavaa, että Stuartin varoitukset olisivat tehneet minuun mitään vaikutusta. Olin epätoivoinen ja valmis mihin hyvänsä.

Olin jo tilannut matkustajalipun erääseen saarroksenmurtajaan, kun minä lokakuun keskivaiheilla sain kirjeen vanhalta toveriltani Baxterilta, joka oli upseerina Shermaniu armeijassa. Olin ryhtynyt kirjevaihtoon hänen kanssaan.

Atlanta, Ga., lokak. 8 p. 1864.

Rakas Bryant!

Monet kirjeesi todistavat että levottomuutesi vaimosi johdosta on tullut sinulle aivan taudiksi. Minä puolestani olen vakuutettu, että hän voi hyvin mutta että hänen ystävänsä estävät häntä olemasta kirjevaihdossa kanssasi. Jos tahdot häntä henkilökohtaisesti tavata, on parasta, että liityt meihin. Tiedän erään joukkoliikkeen, joka vie armeijakuntamme hänen lähistöönsä. Enempää minulla ei ole oikeus sanoa -- tämän vain kaikessa luottamuksessa! Tule Atlantaan niin pian kuin voit, niin hankin sinulle toimen, joka tekee sinulle mahdolliseksi seurata armeijan mukana, mutta tule silloin heti, sillä ennen pitkää katkeaa meidän ja muun maailman välinen rautatieyhteys.

Vanha ystäväsi Thomas Baxter.

Harkittuani tätä kirjettä peruutin saarroksenmurtajalle jättämäni matkalupauksen ja läksin kahden päivän kuluttua New Yorkiin, jossa kaikessa kiireessä tein muutamia valmisteluja; sen jälkeen matkustin rautateitse Nashvilleen, ja sieltä Atlantaan, missä Hood ja Sherman olivat vastakkain.

Siellä näyttiin tehtävän kaikkia valmistuksia suurta tappelua varten. Shermanin osastot tehtiin kaikessa kiireessä täysilukuisiksi; rekryytit kiiruhtivat rintamaan, ja kaikki lomaa nauttivat upseerit ja sotilaat kutsuttiin takaisin -- heitä oli melkoinen joukko samassa junassa kuin minäkin matkalla Atlantaan.

Minun oli hieman vaikea löytää kenraalin esikuntaa, jossa tapasin Baxterin. Kun olimme vanhoina toveruksina vaihtaneet luottamusta, sanoi hän nauraen:

-- No, onko matkalaukkusi nyt sullottu, veikkoseni?

-- Mihin on lähdettävä?

-- Merille kanssamme. Sinähän tahdot saada tietoja vaimostasi, ja on ainoastaan yksi keino päästä Etelä-Karolinaan -- nimittäin seurata tämän armeijaosaston mukana. Meidän on pian jätettävä asemamme, ja herra ties missä ja milloin saamme uuden. Jos tahdot seurata mukana, niin sinun täytyy tulla yhdeksi meikäläisistä, ymmärrätkö?

-- Mitä, heittää kivääri olalle?

-- Ei, esikuntatoimi ainoastaan. Tule nyt mukaan. Hän vei minut Shermanin esikuntaan. Sherman kääntyi heti puoleeni sanoen:

-- Herra Bryant, majuri Baxter sanoo, että te olette insinööri ja tunnette hyvin Etelä-Karolinan rautatieradat.

-- Kyllä, -- vastasin minä, -- olin siellä rakentamassa useita ratoja.

-- Siinä tapauksessa saattaisitte repiäkin ne? Te tunnette arimmat kohdat -- milloin saattaisi polttaa sillan, räjähdyttää ilmaan maasillan tahi laittaa rantaäyräät tulvimaan. Aiomme tällä kertaa hävittää useita ratoja, ja jos haluatte liittyä johonkin esikuntaosastoon, niin annan teille valtuuden.

Vastasin että tämä oli minun toiveitteni mukaista, ja parin päivän kuluttua minä olin kenraalieversti Woodsin ylimääräisenä ajutanttina. Hän johti Loganin viidennenkymmenennen armeijakunnan ensimäistä osastoa, tällä kertaa Osterhausin päällikkyyden alaisena.

Marraskuun kahdentenatoista päivänä läksi viimeinen juna Atlantasta; ja sitten me poltimme kaikki pohjoisessa olevat sillat, jotteivät etelävaltioiden joukot hyötyisi radasta. Tämä esti meiltä kaiken tarveainesten ja apujoukkojen saannin -- meillä oli ainoastaan kuusikymmentätuhatta veteraaniamme tukenamme; mutta kun he vain saivat lihaa ja leipää, niin he kyllä kykenivät mihin hyvänsä.

Neljäntenätoista päivänä läksimme Atlantasta, mukanamme mahdollisimman pieni kuormasto niin suurelle armeijakunnalle, ja marssimme etelää kohti -- sotatoimiemme lähimmäksi asemaksi oli luultavasti tuleva Savannah, joka oli meren rannalla sieltä kahdensadan peninkulman päässä. En aio kertoa kaikkia tämän seikkailurikkaan marssin yksityiskohtia. Kiinnitin varsin vähän huomiota sotilaallisiin liikkeisiin, tottelin ainoastaan määräyksiä ja pidin huolen tehtävästäni: yksi ainoa ajatus oli minussa vallitsevana -- ajatus, että jokainen peninkulma toi minut lähemmäksi vaimoani.

Kuljimme läpi keski-Georgian rikkaan tasangon, rakensimme jokien yli lauttasiltoja paikkoihin, mistä sillat olivat hävitetyt, meillä oli alinomaa kahakoita ja pari suurehkoa tappeluakin. Koko ajan me hävitimme rautateitä, jotka olivat etelävaltioiden olemassaololle yhtä tärkeitä kuin verisuonet ovat ruuImiille, ja pääsimme vihdoin marraskuun lopussa GeorIgian rikkaisiin riisiseutuihin.

Sillä kertaa oli armeijakunnassamme kolme eri osastoa: ensiksi säännölliset, harjaantuneet ja sotakuriin tottuneet joukot; sitten jälkijoukot, kaikenlaista harjaantumatonta ja kelvotonta väkeä, jotka I kykenivät ainoastaan "tappelemaan ruuasta", kuten Caucus sanoi; ja vihdoin tavattoman suuri neekerilauma -- se oli jättänyt kotiseutunsa liittyen armeijaan, joka oli tuonut heille vapauden. -- Vastapalvelukseksi he söivät sotajoukkojen ruuan.

Joulukuussa vihdoinkin tulimme meren läheisyyteen; ja kun McAllister-linnake oli vallattu yllätysrynnäköllä, olimme me laivastomme yhteydessä. Muutamia päiviä myöhemmin hyökkäsimme Savannahiin, jonka Hardeen joukot olivat tyhjentäneet, mutta siellä minun suureksi pettymyksekseni tapahtui melkoinen viivytys, -- Shermanin täytyi pysähtyä kokonaiseksi kuukaudeksi.

Tein Peytonin perhettä koskevia kysymyksiä, mutta en saanut tietää mitään uutta. Melkein kaikki etelävaltiolaiset olivat lähteneet kaupungista, eikä jäljellejääneillä ollut minulle paljoa kertomista. Kuulin sitävastoin usein puhuttavan Amos Piersönista. Koska hän ei saanut hallitukselta tilauksistaan käteistä rahaa, oli hän sensijaan ottanut vastaan suuria puuvillamääriä, hän kun piti tätä tilaavievää, mutta arvokasta tavaraa haipuneita paperirahoja parempana. Suurin osa puuvillasta oli laivattu Etelä-Karolinaan ennen Shermanin joukon lähenemistä, ja pantu varastoihin Columbiassa, ja niinpä Piersonkin oli siellä -- lähellä vaimoni olinsijaa. Tämä vaikutti sen, etta koetin vielä kiihkeämmin päästä hänen luokseen.

Tammikuun viidentenätoista päivänä Sherman valmistautui lähtemään Savannahista, alottaakseen sotaretken Etelä-Karolinaan. Tähän asti olimme olleet jokseenkin kevyissä varustuksissa, mutta nyt meitä saattoi kutsua "lentäviksi rivistöiksi", saimme ottaa mukaamme ainoastaan kaikkein tärkeimmän, ja kaikki sairaat, haavoittuneet ja kaikenlaatuiset taisteluunkelpaamattomat jätettiin jälkeen.

Georgiassa olimme tuhonneet rautatiet, täällä oli rakennettava maanteitä, sillä sade muutti koko seudun järveksi. Taistellen ja ponnistaen me raivasimme itsellemme tien soiden ja rämeiden halki ja näimme helmikuun kuudentenatoista päivänä edessämme Saluda-joen ja Etelä-Karolinan kauniin pääkaupungin. Rakentaessani erästä siltaa joen yli saatoin melkein nähdä tuomari Peytonin kodin ja kuvittelin myöskin mielessäni näkeväni rakastetun vaimoni hahmon, jonka kasvoja en ollut nähnyt neljääntoista kuukauteen.

Seuraavana aamuna me ankarasta vastarinnasta huolimatta kuljimme joen yli ja etelävaltiolaiset ajettiin takaisin kahden peninkulman päähän. Silloin Columbian pormestari tuli muutamia huomattavia kansalaisia mukanaan ja jätti kaupungin meidän käsiimme.

Caucus, joka tunsi hyvin ympäristön, oli tavallisuutensa mukaan ulkona rehun hankkimisretkellä, mutta tuli kahden ajoissa ylen kiihdyksissään takaisin, huutaen:

-- Hyvä Jumala, massa Bryant, jos tahdotte nähdä tuomari Peytonin talon, niin teidän täytyy kiiruhtaa.

-- Mitä tarkoitat?

-- Se Kilpatrickin ratsuväen kiroileva eversti kehuu jättävänsä ainoastaan piiput jäljelle, ja nyt hän on ratsastanut sinne, niin että teidän täytyy kiiruhtaa, jos tahdotte saada hoiviinne vaimonne perheen.

Ratsastin heti päämajaan ja tapasin kenraalin.

-- Suokaa anteeksi, kenraali Woods, voinko saada lomaa koko päiväksi ja ottaa mukaan komppaniallisen jalkaväkeä? -- sanoin minä.

-- Miksi niin? -- kysyi hän; en ollut koskaan ennen pyytänyt häneltä mitään.

-- Suojellakseni vaimoani.

Kerroin suhteeni tuomari Peytonin perheeseen, ja hän kirjoitti määräyksen, että yhden komppanian Stonen prikaatista piti seurata minua. Marssiessamme sinne minä selitin luutnantille aseman, jolloin hän vastasi:

-- Se on oikein, minulla on vaimo Iowassa. -- Pojat, nyt seuraamme häntä ripeästi! -- Juoksumarssissa!

Käännyimme Caucuksen ohjaamina oikotielle, mutta niin ripeitä kuin olimmekin, emme joutuneet yhtään liian aikaisin, sillä laskiessamme neliä puistokäytävässä, joka muistutti mieleeni jättämääni kaunista naista, huomasin rakennuksen olevan pohjoisvaltioiden soturien vallassa.

En välittänyt sotarosvoista, jotka sisällä hyörivät, etsin ainoastaan Lauraa tahi jotakuta, joka olisi saattanut sanoa minulle hänen tervehdyksensä.

Kaikki neekeripalvelijat olivat paenneet, lukuunottamatta erästä eukkoa, jonka Caucus oli saanul kiinni puutarhassa. Hän sanoi, että tuomarin perhe oli aavistanut mitä oli tapahtuva ja lähtenyt Columbiaan hakemaan suojaa juuri ennen ratsujoukkojen tuloa.

-- Voivatko he hyvin?

-- Voivat, massa, kaikki voivat hyvin!

-- Jumalan kiitos! -- huudahdin minä päästäen helpotuksen huokauksen.

Jäljellä ei ollut muuta tehtävää kuin tuomarin omaisuuden pelastaminen, joka oli hyvin vaikea sittenkin, kun olin näyttänyt kenraalin suojeluskirjeen, sillä eräs sotilas sanoi:

-- Niin, tuo suojeluskirje koskee tuomari Peytonin omaisuutta -- mutta nämä tavarat ovat nyt meidän omaisuuttamme.

Jollei jalkaväen kapteeni olisi vannonut ampuvansa jokaisen, joka ei totellut määräyksiä, niin ei tuomari Peytonin kodista olisi jäänyt paljoa jäljelle.

Palasimme hämärissä kaupunkiin. Kaduille oli kasattu suuria tavaravarastoja, joita etelävaltiolaiset olivat nähtävästi aikoneet lastata junaan. Meidän pikainen marssimme oli sen estänyt. Siellä oli muun muassa suuret määrät ystävällemme Amos Piersonille kuuluvia puuvillapaaleja; ne olisi nyt otettu takavarikkoon, jollei Pierson olisi vannonut uskollisuudenvalaa pohjoisvaltioiden joukoille ja siviilihenkilönä vaatinut omaisuuttaan.

Hyvän aikaa sitä ennen olin lähettänyt Caucuksen ottamaan selkoa, mihin tuomari oli mennyt asumaan, ja menin nyt itse kiihtymyksen kuumeessa etsimään vaimoani niistä kodeista, joissa perheellä oli tapana seurustella.

Kadut olivat täynnä sinitakkeja, jotka, paha kyllä, olivat saaneet etelävaltioiden whiskypulloja ja näiden sisällys oli lisännyt heidän kiihkoaan. Etsin vaimoani tuloksetta, sillä toiset Peytonin ystävät olivat lähteneet kaupungista, ja toiset olivat liian levottomia voidakseen antaa mitään tietoja. Ei edes ankarin varmuusvahtikaan saattanut enää pitää sotilaita kurissa, eikä ainoakaan nainen uskaltanut mennä sinä yönä kadulle.

Äkkiä näkyi tulenloimu --- eräs kaupunginosa oli liekeissä. Oli kova tuuli, ja juopuneet sotilaat ja neekerit levittivät tulta. -- Millaiseksi vaimoni kohtalo tuli kaupungissa, joka keskellä yötä oli täynnä juopuneita sotilaita? Nyt minun täytyi saada hänestä selko.

Liekit hulmusivat pahemmin kuin koskaan, kaupungin yleiset rakennukset paloivat, tuli tarttui pääkaupungin kaduilla oleviin äärettömän lukuisiin pumpulipaalefhin. Syöksyin sokeana puoleen ja toiseen etsien vaimoani, ja tapasin Caucuksen.

-- Missä hän on? -- huusin.

-- Luulen hänen olevan eversti Pickensin luona. Nancy Jackson sanoi, että heidän piti mennä sinne!

Syöksyin edelleen. Pickensin talo oli keskellä palavaa korttelia!

XXI

Kenet minä pelastin.

Caucuksen seuraamana minä tunkeuduin villeinä huitovien juopuneiden sotilaiden ja tavaroitaan liekeistä pelastavien kaupunkilaisten läpi sekä saavuin vihdoin Pickensin taloon, jota ympäröi puutarha -- tämäkin talo oli liekeissä, Perhe oli paennut juuri edellä, ja ottanut mukaansa sen mitä saattoi. Viitattiin eräälle syrjäkadulle, ja minun piti juuri jatkaa matkaani, mutta samalla Caucus pysähdytti minut huutaen:

-- Herranen aika, katsokaapa lapsukaista!

Eräässä ylikerran ikkunassa seisoi mulattityttö lapsi käsivarrellaan -- valkoinen lapsi -- huutaen apua. Vaimoni oli luultavasti nyt turvassa, kun taas tämä lapsi ja tyttö olivat hengenvaarassa.

Minä epäröin hetkisen, mutta syöksyin sitten esille pelastamaan heitä.

Puutarhassa oli ainoastaan neekereitä, ja he olivat siinä määrin kauhistuksissaan, että vain ulvoivat kuin hullut, sensijaan että olisivat koettaneet pelastaa tytön ja lapsen; -- eikä siellä ollut minkäänlaisia tikapuita. Katon puolella oli kuitenkin suuri puu, jonka oksat ulottuivat yli palavan rakennuksen -- sen mehevä vihreys esti tulen tarttumasta siihen.

Otin vanhan ruiskunletkun, jota oli käytetty heti tulen päästyä irti ja sitten jätetty pitkälleen pihamaahan, ja onnistuin Caucuksen keralla kiipeämään puuhun. Käytin letkua köytenä ja laskeuduin sen avulla katolle, hyppäsin parvekkeelle, löin sisälle erään ikkunan ja otin lapsen puolipukimissa olevalta tytöltä. Hyökkäsin jälleen katolle ja ojensin lapsen Caucukselle; hän yletti paraiksi siihen oksalta, jolla istui. Vaikeammaksi tuli pelastaa tyttö, joka oli kauhusta aivan kuin herpaantunut, mutta ulvovat liekit pakottivat minut toimimaan nopeasti. Kiedoin letkun hänen vyötäisilleen ja kapusin jälleen puuhun, josta Caucuksen ja minun onnistui hinata hänet alas pihalle. Onnettomuudeksi katkesi kuitenkin mädäntynyt letku ennenkuin hän oli ehtinyt maahan.

Silloin kuulin erään naisen vaikeroitsevan talon vastassa olevalla kadulla. Laskeuduin nopeasti alas pieni lapsi käsivarrellani. Caucus oli saanut tytön jälleen jalkeille. Hän tunsi hänet ja puhutteli häntä. Heti sen jälkeen hän hyökkäsi luokseni silmät pyöreinä ja hampaat kalisten mielenliikutuksesta. -- Kadulla on eräs nainen, joka tahtoo puhua massan kanssa ja kiittää siitä, että pelastitte hänen lapsensa! -- sanoi hän eikä voinut hillitä itseään vaan kirkui: "Herranen aika, miten hän on isänsä näköinen!" Taputti sitten lasta leukaan ja jokelsi niin, että luulin hänen tulleen aivan hulluksi.

Silloin tuli luokseni muuan vanhahko mies, jonka näky sai minut säpsähtämään, tarttui käteeni ja sanoi:

-- Vaikkakin teillä on Yhdysvaltojen sotilaspuku, kiitän teitä siitä mitä olette tehnyt minun omilleni -- tyttäreni tässä tahtoo myöskin kiittää teitä siitä, että olette pelastanut hänen lapsensa.

-- Minäkin tahdon häntä kiittää, vaikka hän onkin yankee, -- sanoi tytönääni.

Säpsähdin, sillä vieressäni seisoja oli Belle, kun taas toinen nainen, lapsen äiti, mutisi minulle siunauksen sanoja ja kurottautui ottamaan lapsen. Mutta silloin päästin riemuhuudahduksen, ja hän huudettuaan minun nimeäni kaatui pyörtyneenä syliini.

Painoin äärettömällä hellyydellä äidin ja lapsen rinnalleni, sillä nyt tiesin, että sylissäni oli _oma_ vaimoni ja _oma_ lapseni!

Toiset tuijottivat meitä kuin olisivat olleet suunniltaan, mutta vihdoin sanoi tuomari:

-- Tulit juuri paraiksi, Lawrence; laita että vaimosi ja lapsesi pääsevät turvaan, niin kerron sinulle kaikki!

Hän kertoi sitten, miten lapsi oli joutunut niin vaaralliseen asemaan. Laura ei ollut paetessa jaksanut kantaa lasta, vaan pyytänyt mulattityttöä häntä kantamaan. Tämä oli paennut autioksi jätettyyn taloon ja sulkeutunut ylikertaan välttääkseen petomaisia vainoojia. Hän ei ollut huomannut rakennuksen palavan ennenkuin portaat jo olivat ilmiliekissä.

Laura, joka oli jälleen tullut tajuihinsa, kietoutui minuun sillä hermostuneen hellällä tavalla, joka todistaa miehelle, että nainen tietää puolisonsa ja suojelijansa olevan luonaan.

Kerroin nyt tuomarille, että olin onnistunut pelastamaan hänen kotinsa, ja kun minä olin hankkinut päämajasta passin ja turvajoukon, ja Caucus vaunut, palasimme me kaikki puolen yön aikana tuomarin vanhaan asuntoon.

Matkalla ei Belle ollut puhunut sanaakaan, mutta hän oli usein katsellut viistoon minuun, hieman nolona, mikäli minusta näytti. Laura kertoi sitten olleensa sairas levottomuudesta minun tähteni, -- isä ja veli olivat aina olleet kilttejä hänelle saatuansa kuulla, että hän oli naimisissa, mutta Belle ei ollut puhunut hänelle puoleen vuoteen ja osoittautui sovinnolliseksi ainoastaan silloin, kun hänen piti synnyttää lapsi.

-- Mutta silloin, Lawrence, hän oli minulle kuin enkeli ja hoiti minua saman kiltin sisaren tavoin, jommoinen hän oli ollut ennenkin. Ajan mittaan hän kyllä antaa anteeksi sinullekin. Sinä pelastit lapsen, ja Belle näetkös jumaloi poikaamme.

Kenraali antoi minulle tehtäväksi johtaa kaupunkiin jätettyä linnaväkeä. Sittemmin kävi selville, että etelävaltioiden joukot olivat paetessaan sytyttäneet puuvillavarastot, jotteivät ne joutuisi meidän käsiimme. -- Puuvillat olivat Amos Piersonin, josta tämä tappio teki köyhän miehen.

Muutamia päiviä myöhemmin appeni ilmoitti minulle, että hänen pari vuotta sitten oli täytynyt antaa kiinnityskirja kahdenkymmenenviiden tuhannen dollarin suuruisen lainan vakuudeksi Amos Piersonille, joka nyt vaati takaisin lainaa. Lukiessani kysymyksenalaisen velkakirjan huomasin, että maksun piti tapahtua etelävaltioiden rahassa, ja sanoin nauraen:

-- Siitä asiasta minä kyllä pidän huolen. Tulee helpoksi hankkia vastaava summa etelävaltioiden rahaa, luulen että viisikymmentä dollaria pohjoisvaltioiden seteleissä riittää tarkoitukseen.

Seuraavana päivänä me menimme Piersonin konttoriin Caucuksen saattaessa, joka käsikärryillä lykkäsi kaksikymmentäviisituhatta dollaria etelävaltioiden hätärahaa. Toisen kerran elämässäni näin nyt tuon herran, joka oli tuottanut minulle niin suuria huolia.