Part 8

-- Tässä on eräs! -- huudahti muuan heistä ja kannusti hevostaan Caucusta vastaan. Mutta silloin minun revolverini ja luutnantin pyssy alkoivat puhua, ja sekä hevonen että mies tupertuivat jokeen. Sotilas hyökkäsi kuitenkin, vaikka oli haavoittunut, Caucuksen kimppuun, joka taisteli kuin hornanhenki pitäen revolveria nuijanaan. Viisi muuta ratsumiestä hyppäsivät hevosten selästä ja pakenivat -- kuudes vieri virran mukana.

-- Reippaasti matkaan nyt, pojat! -- huusi luutnantti. -- Kymmenen minuutin kuluttua on kimpussamme sata miestä lisää!

Hänen ei tarvinnut meitä kehoittaa. Kapusimme vuorenkylkeä, kuljimme yli vuorenharjanteen ja saimme erinomaista suojaa eräässä tuuheassa metsänliepeessä, johon asetimme vahdin. Kuivasimme sitten vaatteemme ja rupesimme syömään.

Yöllä jatkoimme matkaamme Tennesseehen ja kahtena seuraavana päivänä kiertotietä pohjoiseen. Ruokavaramme olivat lopussa, meillä oli kauhea nälkä. Lähetin Caucuksen ostamaan ruokaa erääseen tupaan.

Hän tuli takaisin tuoden mukanaan jauhosäkin, silavankimpaleen, kaksi korppulaatikkoa, kolme tusinaa munia, kinkun ja säkillisen perunoita.

-- Mitä kummaa! Saitko kaiken tämän dollarilla?

-- Sain, massa.

-- Mitä eukko sitten sanoi?

-- Eukko ei sanonut mitään. Eukko oli kellarissa, ja minä telkesin hänet sinne siksi aikaa, kun ostin ruokavarat.

-- Caucuksesta tulee ajan pitkään ruokavarojen hankkija armeijalle, -- virkkoi luutnantti nauraen.

-- Minä opettelen, massa luutnantti, -- sanoi Caucus.

Hänestä tulikin se muutamia kuukausia myöhemmin.

Jatkoimme matkaamme koko yön ja seuraavan päivän, sitten meidän täytyi levätä pienessä hirsituvassa muutaman sadan kyynärän päässä maantiestä, jota pitkin me pari kertaa kuulimme joukkojen ja myöskin tykkiväen kulkevan; -- se merkitsi, että Longstreet teki muutamia liikkeitä.

-- Luultavasti hän peräytyy, -- arveli luutnantti Hauson; -- mutta siitä saamme piankin varmuuden!

-- Kuinka niin?

-- Siksi että me pian olemme pohjoisvaltioiden armeijassa tahi etelävaltioiden armeijain vankeina -- taikka myöskin luojamme luona. Emme saata toki ihan iänkaiken vetelehtiä vihollismaassa. Nyt olen määrännyt, että meidän on kuljettava Nolachuckyn poikki, kahdentoista peninkulman päässä täältä. Sinne me ehdimme kiivaassa marssissa ennen päivän koittoa. Jos pääsemme elävinä joen yli, niin olemme puoli tuntia myöhemmin omiemme luona.

Eräs niitä tapahtumia, jotka tällä seikkailurikkaalla matkalla tekivät minuun valtavimman vaikutuksen, oli seuraava:

Lepäsimme eräässä talossa, jonka omistajan luutnantti tunsi. Isäntämme ei kutsunut meitä pieneen kamariin, koska eräs etelävaltioiden mies oli siellä hengenvaarallisesti sairaana äitinsä hoidossa. Äiti pelkäsi luultavasti että me teloittaisimme sairaan ja pyysi huolestuneena saada puhella jonkun meikäläisen kanssa. Menin sisälle ja huomasin nuoren miehen sanomattoman kiihoittuneeksi, osittain kuumeesta, osittain levottomuudesta. Hän kysyi uupuneella äänellä mitä me tekisimme, tekisimmekö hänelle mitään pahaa. Rauhoitin häntä sanomalla, että me olimme matkalla rintamaan emmekä aikoneet häiritä ketään, joka ei meitä häirinnyt. Tämä näytti keventävän hänen mieltään, ja äiti seurasi minua siunaten ovelle. Sellaisia olivat ajat, että miehen, jolle jokaisen inhimillisen tunteen tulee suoda rauhaa ja osanottoa, täytyi pelätä henkeään.

Kun meidän nyt kohdakkoin täytyi erota luutnantti Hausonista, tahdoin minä mielelläni antaa jonkun tunnustuksen tälle rohkealle ja avuliaalle miehelle ja revin sen vuoksi lehden muistikirjastani kirjoittaen siihen seuraavaa:

"Koska luutnantti Hauson neljännestä Kentuckyn ratsuväkirykmentistä erinomaisella kunnolla, arvostelukyvyllä, kieltäymyksellä ja urhoollisuudella on ohjannut allekirjoittaneita, erään pohjoisvaltioiden joukon jäseniä, jotka olemme koettaneet päästä pois etelävaltioista, saamme hänelle lausua vilpittömän, sydämellisen kiitoksemme, ja koska emme voi sitä osoittaa tehokkaammalla tavalla, niin lausumme hänelle parhaat onnentoivotuksemme -- jotta hän ehein nahoin pääsisi tästä sodasta, ja vaarojen ja vaivojen jälkeen nauttisi jäljellä olevaa elämäänsä terveydessä ja onnessa."

Kirjoitettuamme sen alle luin sen luutnantille, joka sanoi pitävänsä sen tarkoin tallessaan koko elämänsä.

Sitten me jatkoimme vaellustamme ja saavuimme erään tien varrella olevan tuvan kohdalle. Nolachucky-joki näkyi sadan sylen päässä. Tuvassa asui vain keski-ikäinen nainen kahden tyttärensä keralla. Mitään miehiä ei näkynyt.

Kysyttyämme vaimolta, voisimmeko rauhassa kulkea joen yli, vastasi hän:

-- Ette ilman vaaraa. Viime yönä ammuttiin siellä kolme miestä heidän koettaessaan mennä yli.

Näimme myöskin toisella puolella kapinallisten leiritulet. Vaimo selitti meille, että edempänä vei silta joen yli, mutta sitä vartioimassa oli jalkaväkeä ja mahdollisesti pari kanuunaa. Hän luuli myöskin siellä olevan jotakin tekeillä, koska sotajoukkoja oli ollut liikkeellä koko päivän ja kivääritulta oli jyskynyt rintamalta. -- Huomenna tulee varmaankin kuuma päivä, -- lisäsi hän.

Tämä teki meidät halukkaiksi päästä rintamaan, sillä jos Longstreet etenisi, olisi meidän kuljettava vielä paljoa pitempi ja vaarallisempi matka.

Päätimme niinmuodoin uskaltaa -- kaikki, paitsi kolmea, jotka kieltäytyivät -- ja otimme vaimon veneen, jota me, karttaaksemme melua, soudimme käsin. Otin yltäni vaalean takkini ja ojensin sen Caucukselle; harmaa alusnuttuni ei loistanut pimeässä.

XVIII

Kirje, joka merkitsi elämää.

Äkkiä kuului vastakkaisen rannan pensaista huuto:

-- Kuka siellä?

-- Hypätkää veneestä, henki on kysymyksessä! -- kuiskasi luutnantti minulle ja teki itse neuvonsa mukaan, saadakseen veneestä suojaa kiväärin luoteja vastaan.

Minä noudatin esimerkkiä, pysyttäytyen veneen pohjan alla meidän verkalleen liukuessamme pitkin virtaa. Silloin kuulin kiväärinlaukauksen ja veneeseen jääneiden miesten valituksia.

-- Jeesus, mitä on tehtävä? -- huudahti Caucus.

-- Seuratkaa virran mukana joku matka ennenkuin koetatte päästä rantaan, -- kuiskasi luntnantti minulle. Seurasin häntä, mutta hän katosi pian pimeässä näkyvistäni.

Kuljettuani parisataa syltä virran mukana jäykkänä kylmästä, sillä virta tuli lumivuorilta, uin rantaan ja hapuilin pensaikkoon, jolloin onnettomuudeksi taitoin muutamia oksia.

Heti sen jälkeen pari pajunettia asetettiin rintaani vasten, ja joku huusi:

-- Antaudu tahi kuole!

-- Olen vankinne, -- sanoin siinä määrin kangistuneena kylmästä, etten kyennyt pakenemaan enkä puolustautumaan.

-- Olitteko mukana veneessä, jota äsken ammuttiin?

-- Olin; keitä te olette?

-- Vain komppaniallinen Etelä-Karolinan poikia. Olemme tulleet tänne huolehtimaan, että te tennesseeläiset pysytte siivolla.

-- Viekää hänet päämajaan, -- käski kersantti, joka oli tullut joukkoon.

Eversti ei ollut saapuvilla, ja minä pyysin hänen ajutantiltaan lupaa saada lämmitellä itseäni nuotiolla, sillä hampaani kalisivat kylmästä.

-- Niin, saamme kaiketikin lämmittää teitä hieman, jos tahdomme saada teiltä mitään tietoja; mutta luulenpa, että taas kylmenettekin ennenkuin teistä selviämme!-- Olette kaiketikin vakoilija?

-- Selitän asemani everstille.

-- Hyvä!

Hetkisen kuluttua saapui eversti luoden minuun sivumennen katseensa.

-- Oletteko tavannut hänellä mitään papereita?

-- En, herra eversti.

-- Hyvä, viekää vanki sisälle.

Minut vietiin hirsitupaan, mutta tuskin oli eversti ehtinyt jälleen katsoa minuun ennenkuin hän säpsähti ja lähetti upseerin pois jollekin asialle. Sitten hän käski vahdin päästämään minut ja vartioimaan oven ulkopuolella, koska tahtoi olla rauhassa, jonka jälkeen hän huudahti käheästi nauraen:

-- Tämäpä oli odottamaton kohtaus, Bryant! Milloin te tulitte Morris-saaren vallitustöistä?

Tunsin hämmästyksekseni vanhan ystäväni ja toverini Harry Waltonin. Hänellä oli nyt täysi parta, ja kasvot olivat tulleet siinä määrin pronssinruskeiksi, etten aluksi ollut häntä tuntea.

-- Majuri Waltön! -- huudahdin.

-- Eversti, -- keskeytti hän. -- Kuolema on ylentänyt minut viime tapaamalta -- sellaista tapahtuu usein täällä!

-- Olette siis kuullut puhuttavan, että olin vankina Morris-saarella?

-- Niin, karkaamisesta tuomittuna, luulen. Missä on passinne?

-- Minulla ei ole.

-- Ei ole passia, -- ja kuitenkin olette tullut siviilipukuisena meidän riviemme läpi? Miten pääsitte Morris-saarelta?

-- Minut siirrettiin Stono-virralle.

-- Milloin pääsitte vapaaksi?

-- Minua ei vapautettu.

-- Siis karkuri toistamiseen? Asianne näyttää huonolta, Bryant, kauhean huonolta, -- lisäsi hän, sytytti piippunsa ja istuutui. -- Voisin muitta mutkitta heti paikalla ammuttaa teidät sotaoikeuden tuomion mukaan, rikkomatta saamiani valtuuksia. Minun täytyy luultavasti tehdäkin se, jos meidät karkoitetaan täältä huomenna, kuten pelkään.

-- Elämäni on teidän käsissänne, eversti Walton, mutta mielestäni ette ole kovinkaan ritarillinen, jos otatte hengiltä vanhan ystävänne ja koulutoverinne, sen vuoksi että hän oli onnellisempi kosiessaan Laura Peytonia...

-- Vaiti! -- huudahti eversti. -- Älkää koettakokaan vakuuttaa, että hän rakastaa teitä! Sitä minä en usko! Siinä tapauksessa ette te, eikä kukaan toinenkaan mies maan päällä, olisi jättänyt häntä. Minä tyydyn joka tapauksessa tekemään vain velvollisuuteni. Minä luovun kostosta. Lähetän teidät vartioituna Chattanoogaan. Siellä teidät tuomitaan, eikä kukaan saata väittää, että Harry Walton olisi kohdellut teitä epäritarillisesti! Teen ainoastaan velvollisuuteni, hyvä herra!

Silloin ajutantti tuli ilmoittaen, että eräs neekeri tahtoi puhutella everstiä, ja samalla Caucuksen punainen pää loisti leirivalkeassa. Hän oli itse läpimärkä, mutta kantoi takkiani, joka näytti aivan kuivalta -- siellä oli kaikki minun paperini.

Silloin tiesin, että kaikki toivo oli mennyttä. Kohta kun minun oikea nimeni tiedettiin, oli Bassettin passi minut tuomitseva.

-- Jeesus, miten hauska saada tavata teitä, massa eversti Walton! -- sanoi Caucus teeskennellen ihastusta. -- Kukapa olisi saattanut uskoa tapaavansa tässä kirotussa maassa Etelä-Karolinasta kotoisin olevan ystävän! Sanoin koko ajan: kunpa vaan tapaisimme eversti Waltonin, sanoin minä.

-- Luulen sinun iloitsevan jälleennäkemisestä enemmän kuin herrasi, Caucus, -- sanoi eversti nauraen.

-- Viekää pois hänet ja antakaa hänelle ruokaa -- neekerit ovat aina nälkäisiä! Mutta katsokaa, ettei hän karkaa vihollisen puolelle, tarvitsemme häntä todistajana!

-- Tässä, massa Bryant, ovat paperinne, passinne ja kaikkityyni, -- sanoi Caucus kauhukseni ja laski paperit pöydälle.

-- Otan ne tutkittavakseni, -- sanoi eversti Caucuksen mentyä ja silmäili hät'hätää paperit, joista muutamat näyttivät herättävän hänen tyytyväisyyttään. -- Luulen, ettei teidän asianne tuota sotaoikeudelle suurtakaan vaivaa, enkä minä huoli erikoisesti salata teiltä tunteitani. Joskin teidät ammuttaisiin kymmenen kertaa, niin ette tulisi niin onnettomaksi kuin miksi olette tehnyt minut!

-- Eversti Walton, -- vastasin minä, -- tämän onnettomuuden olen tuottanut teille vastoin tahtoani. Me rakastimme samaa naista. Minun onneni oli, että voitin hänet.

-- Voititte hänet? -- huudahti Walton; -- ei, hän on liian uskollinen etelävaltioiden nainen ajatellakseen teitä nykyisin. _Voititte hänet!_ Olette ainoastaan voittanut sen mihin sotaoikeus teidät tuomitsee!

Hän silmäili edelleen minun papereitani. Äkkiä hän huudahti kuin hengenhädässä. Näin hänen pitävän vaimoni kirjettä kädessään.

Kalpeana, tuskin kyeten hillitsemään itseään hän tuli eteeni ja mutisi:

-- Onko se totta? Onko Laura -- Laura Peyton teidän -- vaimonne?

-- On, -- vastasin minä, -- minun rakastettu vaimoni!

-- Hyvä Jumala!

Hetkisen kuluttua hän rauhoittui ja mutisi:

-- Se on hänen käsialaansa! -- ja luki kirjeen vielä kerran, jonka jälkeen hän unohtaen minun läsnäoloni painoi kätensä kasvojaan vasten ja vaipui tuolille.

Huomasin hänen kiihkeästä hengityksestään, että hän taisteli sitä taistelua, jota kaikkien miesten, jotka ovat vilpittömästi rakastaneet ja kadottaneet rakastettunsa, täytyy taistella.

-- Tarvitseeko minun jäädä tänne, eversti Walton? -- kysyin minä.

-- Ei -- sanokaa vahdille... Menin ovelle.

-- Kyllä -- pysähtykää!

Tein sen. Hän tuijotti minuun verestävin silmin.

-- Hyvä Jumala, _rakastiko_ hän tosiaankin teitä?

-- Kyllä, ja hän rakastaa minua vieläkin! -- huudahdin minä ylpeänä.

-- Sitä teidän ei tarvitsekaan sanoa minulle. Näen sen hänen kirjeestään. Hyvä Jumala, mitä minä teen? En voi täyttää velvollisuuttani. Jos teen sen, niin hän tulee...

Hän astui puolen tuntia edestakaisin tuvassa, väliin väännellen käsiään, väliin puristaen päätään. Vihdoin hän rauhoittui, vaipui tuolille ja sanoi:

-- Bryant, en kiellä tunteneeni mielihyvää siitä, että teidät surmattaisiin karkulaisena ja vakoojana. Tämä, sen naisen kirje, jota me molemmat rakastamme, sanoo minulle, että hän on teidän vaimonne ja rakastaa teitä sellaisena. Olin aikonut lähettää teidät Braggsin päämajaan tuomittavaksi karkaamisesta. Tiedätte kyllä, mitä armoa olisitte saattanut odottaa Braggsilta, joka ei säästä omaa väkeäänkään. Teidän henkenne ei olisi sormennäppäyksen arvoinen. Jos tekisin sen, niin tekisin leskeksi tytön, jonka kanssa lapsena leikin, ja jota minä -- Jumala minua auttakoon -- naisena rakastan. Minä murtaisin Lauran sydämen! -- Velvollisuuteni sanoo yhtä, rakkauteni teidän vaimoonne toista. Jos luulisin, ettei hän rakastaisi teitä, niin tekisin velvollisuuteni, mutta tämä kirje sanoo minulle, että jokainen hänen sydämensä lyönti kuuluu teille. En voi _kokonaan_ tehdä velvollisuuttani, minä tingin omantuntoni kanssa. Ja nyt, teidän, Bryant, täytyy tehdä kuten sanon -- siinä on ainoa pelastuskeino. Minä ja minun rykmenttini olemme täällä jonkinlaisena suupalana yankeiden kitaan pistettäväksi, jotka luultavasti nielevät meidät huomispäivänä. Tämä rykmentti näet uhrataan kokonaisen armeijaosaston pelastamiseksi. Sellaista on kyllä sodan aikana usein tapahtunut molemmin puolin ja tapahtuu nyt kerran taaskin. Minä ynnä väkeni tunnemme tämän yhtä hyvin kuin kenraali, joka on antanut määräyksen. Meidän on puolustettava tätä pientä siltaa ja tätä rantaa viimeiseen mieheen -- niin kuuluu käsky -- tai kunnes saan merkin toisella puolella olevalta vuorelta, että kaksi patteria on asettunut sinne estämään vihollisten hyökkäystä. Nyt minä puolustan tässä siltaa viimeiseen asti. Jätän teidät tänne. Kohta sataa luoteja ja granaatteja, mutta toivon, että totutte niihin, kuten minäkin olen saanut tehdä. Minä puolustan siltaa viimeiseen mieheen. Jääkää tänne, ja jos väkeni unohtaa teidät taistelun kuumuudessa, niin älkää _muistuttako_ heitä, älkää _näyttäytykö_, ja valitkaa itsellenne varma paikka. Minä tahdon pelastaa Laura Peytonin miehen, sen miehen, jota hän rakastaa. Mitä taas minuun tulee, niin iloitsen huomispäivän työstä. Toivon luodin osuvan itseeni. Niin kyllä tapahtuukin, ja silloin minä annan henkeni etelävaltioiden asialle suuremmalla ilolla kuin jos se olisi tapahtunut ennen kuin tänä iltana tapasin teidät.

XIX

Taistelu sillasta.

Eversti meni horjuen ulos.

Hänen avatessaan ovea loisti tupaan varhaisen aamun himmeä kajastus, ja katsellessani ulos neliskulmaisesta luukusta, joka toimitti ikkunan virkaa, saatoin silmäillä ympäristöä.

Tuvan takana vieri virta, jonka poikki tällä kohdalla vei yksinkertainen puusilta, tuskin riittävän leveä tavallisten vaunujen kuljettavaksi. Se oli rakennettu, kuten Lännen sillat tavallisesti, ristiin salvetuille silta-arkuille ja päällys tehty kaksituumaisista karkeasti hakatuista lankuista.

Virta oli siltä kohdalta sekä syvä että vuolas, mutta vain vähän yli viidenkymmenen jalan levyinen, niin että sille riitti yksi ainoa keskellä oleva siltapylväs, josta kaksi kaarta ulottui rantoihin. Virran toiselta puolelta näkyi kaksi kenttäkanuunaa, ja eräs hirsistä laitettu rintavarustus väestön suojaksi. Tätä oli vartioimassa yksi kersantti ja muutamia miehiä. Kanuunamiehistö nukkui kanuuniensa vieressä.

Vastapäisellä rannalla näkyi myöskin maantie, joka kulki milloin lähempänä vettä, milloin kauempana siitä, ja jota suojelivat ainoastaan metsänliepeet, niin että sitä ainoastaan suuria häviöitä kärsimällä saattoi käyttää marssitienä niinkauan kuin minun puoleiseni ranta oli vihollisten hallussa. Kolmesataa jalkaa kauempana sitävastoin maantie kiemurteli kukkuloiden takaa, niin että tykkiväki sai siellä helposti suojaa.

Pitkin tätä tietä saapui joen alivarrelta päin erään osaston kuormavaunuja, ja muutaman peninkulman päästä alempaa joelta kuului hiljaisia kiväärinlaukauksia sekä silloin tällöin joku kanuunankumahdus.

Selvästi huomasi etelävaltioiden joukkojen vetäytyvän takaisin ja että Walton oli asetettu tänne joukkoineen pitämään siltaa hallussaan vaikkapa aivan pohjoisvaltioiden joukkojen edessä.

Mutta suurien joukkojen muuttamiseen menee pitkä aika rauhankin aikana. Kuormasto oli juuri alkanut ajaa ohi, ja päivälliseen asti oli kestävä, ennenkuin koko jalka- ja tykkiväki ehtisi yli; ja päättäen alhaalta päin joelta kuuluvasta ammunnasta, oli vihollinen jo alkanut hyökkäyksensä. Walton joukkoineen oli niinmuodoin välttämättä uhrattava. Juuri seisoessani siinä näissä ajatuksissa tuli pölyinen ajutantti hyökäten sillan yli, ratsasti everstin luokse ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa.

-- Niinmuodoin hän kieltäytyy antamasta minulle apuväkeä, mutta tahtoo kuitenkin, että pidän puoliani?

-- Niin, kunnes saatte merkin.

-- Kuinka kauan se kestää?

-- Kolme, neljä tuntia.

-- Hyvä Jumala! Silloin meistä ei ole enää paljoa jäljellä! -- mutisi eversti luoden surullisen katseen joukkoonsa, joka silti ei nurkunut. Everstin komentaessa heitä ampumalinjalle vastasivat he päästäen sotahuudon ja kiiruhtivat sinne tavallista nopeammin.

Silloin kuului jyrinä joen alajuoksun puolelta yhä voimakkaampana ja hajalaukauksia alkoi jo pamahdella rintamallemme. Muutamia haavoitettuja tuli ontuen tahi ryömien, sillä koko päivään ei kukaan ehtinyt heitä auttaa.

-- Ilmoittakaa, että minä puolustan siltaa viimeiseen mieheen, -- sanoi eversti ajutantille, joka heti jälleen hyökkäsi yli sillan. Sitten Walton kirjoitti kiireessä määräyksen ja määräsi ajutantin lähettämään otteet jokaisen komppanian kaikille upseereille ja ensimäisille kersanteille.

-- Niin monelle? -- sanoi ajutantti ja istuen puupenkillä jatkoi levollisena kirjottamistaan, vaikka luodit iskivät puihin ja haavoittivat ympärillämme olevia ihmisiä.

-- Niin, -- sanoi eversti, -- sillä merkkiä annettaessa saattaa ensimäinen kersantti olla komentava upseeri, enkä minä tahdo, että ainoatakaan miestä uhrattaisiin tarpeettomasti, -- lisäsi hän huoaten ja meni ampumalinjalle, jätettyään hevosensa eräälle ajutantille.

Asema, jota rykmentin tuli puolustaa, oli varsin suotuisa. Se oli joen suuntaan käyvä pieni, pitkähkö tuuheametsäinen harjanne. Toisella puolella oli avoin kenttä, jonka yli pohjoisvaltion armeijan tuli käydä hyökkäykseen. Metsänliepeessä oli veistettyjä rintasuojuksia, kukin riittävän suuri komppanialle, ja näiden välissä ampumahautoja tarkka-ampujille. Rykmenttiin kuului kuitenkin ainoastaan kolmesataa miestä, sillä mieshukka oli aikaisemmin sitä vähentänyt.

Kiväärinjyrinä lähestyi, ja viimeiset kuormastovaunut kulkivat joen yli, ja jalkaväkirykmentti marssi asettuakseen tien takana oleville kukkuloille; niiden takaa tulivat toiset jalkaväkirykmentit ja kanuunapatteri.

Nyt meidän oma tulemme yltyi yhteislaukauksiksi, ja neljännestunnin kuluttua eräs pohjoisvaltion patteri oli asettunut asemaansa, sillä kartessit pieksivät metsää ja granaatit räjähtivät tiellä keskelle marssivaa rykmenttiä surmaten ja haavoittaen useita. Viiden minuutin kuluttua toinen patteri oli tullut ampumakuntoon -- sen laukaukset saattoi eroittaa helposti, sillä se lähetti jonkinlaisia pommeja, jotka ulvoivat ylen kamalasti, melkein kuin ihmisäänet.

Caucus hyökkäsi tukka pystyssä tupaan.

-- Luoteja voin kestää, ja kartessejakin, mutta noita ulvovia kojeita, jotka huutavat: _missä olet, missä olet_? en enää kestä kauempaa. -- Jeesus! -- lisäsi hän, kun vielä muuan "ulvova koje" repi osan kattoa yltämme. Oli selvä, että hyökkääjät olivat nähneet tuvan ja luulivat sitä päämajaksi.

Viittasin Caucusta tulemaan mukanani, ja me piiloittauduimme silta-arkun taakse omalle puolellemme jokea. Kuulimme yllämme haavoittuneiden valituksia ja kirouksia, heidän tullessaan ontuen ja horjuen rintamasta sillan yli. Heidän lukunsa todisti sanomattomia tappioita ja lisääntyi lakkaamatta. Siellä ei ollut ainoastaan prikaati, vaan varmaan divisiona hyökkäsi tämän ainoan rykmentin kimppuun. Kiväärituli läheni lähenemistään sivuilta päin ja pirstasi rintavarustukset, niin että ne tarjosivat huonon suojan niille harvoille sotilaille, jotka olivat kyllin hurjistuneita pysyäkseen siellä; he kaatuivat ja kuolivat kymmenittäin, ei hurraa-huudot eikä hyökkäyksen jännitys heitä elähdyttänyt, he seisoivat ainoastaan paikallaan ja kuolivat ilman muuta -- kova kohtalo tosiaan.

-- Jeesus, nuo kapinalliset kuolevat kuin vanhasta tottumuksesta! -- huudahtikin Caucus.

Taistelua oli kestänyt kaksi tuntia, pari patteria ja etelävaltioiden armeijan pääjoukko kulki nyt sillan yli. Eräs pattereista avasi tulen sinitakkeja vastaan, jotka tahtoivat katkaista peräytymisen, ja laimensi melkolailla heidän tultaan. Toinen patteri heitti pommeja päämme ylitse, harjanteen takaa hyökkääviä sinitakkeja vastaan; näin puitten välitse, miten pommi toisensa jälkeen räjähti avoimella kentällä, keskellä heidän taajoja rivejään.

Etelävaltioiden sotilaiden harventuneet rivit avasivat nyt niin nopean tulen hyökkääviä sinitakkeja vastaan, että ymmärsin heidän ladanneen kaatuneiden toveriensa kiväärejä; ja tämän tarmokkaan vastarinnan tieltä väistyivät pohjoisvaltioiden joukot ja vetäytyivät takaisin jättäen jälkeensä sinisiä pilkkuja keltaiselle kedolle.

Ja koko ajan etelävaltioiden sotilaat marssivat sillan yli, joskus juoksumarssissa. Viimeiset rykmentit kulkivat yli, ja joella olevat patterit vetäytyivät pois tien takana oleville kukkuloille. Mutta silloin oli Waltonin rykmentistä jäljellä ainoastaan kolmas osa -- ja sinitakit valmistautuivat uuteen hyökkäykseen.

Walton oli viimeisen tunnin aikana neljä kertaa tullut kysymään tähystäjältä, eikö merkkiä vielä näkynyt taustalla olevalta vuorelta. Viimeisen kerran tullessaan hän ontui hieman.

-- Armias taivas, eikö merkkiä koskaan anneta? -- sanoi hän. -- En tahdo, että väkeni kokonaan kaatuu, -- ja tuo hyökkäys tekee heistä lopun!

Hän varjosti kädellään silmiään ja huudahti äkkiä:

-- _Tuolla on merkki!_

Näin lippuja ruudinsavun yläpuolella, vastapäisellä kukkulalla, ja eversti juoksi haavoittuneenakin takaisin tulirintamaan. Määräykset kaiketi annettiin hyvin nopeasti, sillä sotamiehet tulivat pikamarssissa hirmuisen luotikuuron ahdistamina. Mutta mihin rykmentti oli nyt joutunut? Kussakin komppaniassa oli vain joku harva mies, puolet niistäkin ontui ja horjui. Yhtäkaikki he miehittivät heti edessämme olevat vallitukset, ja kun sinitakkiset tulivat, otettiin heidät vastaan rätisevin laukauksin, samalla kun kukkuloilla olevat patterit lähettivät vielä puolen tusinaa pommeja heidän hyökkääviin riveihinsä, jotka hetkeksi peräytyivät, ja tätä hetkeä Walton käytti hyväkseen viedäkseen joukkonsa sillan yli.