Part 7

-- Kas vaan, herra Bassett! En luullut enää tapaavamme toisiamme!

-- Ette tietenkään, ja tuskin olette myöskään hyvillänne tästä kohtauksesta, senjälkeen kun annoitte neekerinne lyödä minut melkein kuoliaaksi ja heittää veneeseen. Minä hourailin kaksi viikkoa... Mutta teidän ystävänne palkinto on vielä minun saatavissani, ja kun teidän sisarenne matkusti tänne, aavistin jotakin olevan tekeillä, ja nähdessäni tänään itse morsiamen ikkunassa, käsitin ettette tekään ollut kaukana -- kädet ylös!

Minä olin sillä aikaa siirtänyt käteni lähemmäksi pistoolikoteloa ja huusin nyt nauraen:

-- Niinhän tietysti! -- Iske häntä jälleen, Caucus!

Salapoliisi kirosi ja kääntyi taakseen uskossa että neekeri uhkasi häntä selkäpuolelta; mutta siinä siunaamassa minä vedin esille revolverini ja ammuin häntä heti, sillä minä en enää häntä säälinyt. Hän oli pidättänyt minut kolme kertaa, ja jollen surmannut häntä heti, niin olin hukassa.

-- Taaskin puijattu! Jo nyt otti lempo! Ensiksi neekeri minut nykerrytti, sitte yankee nitisti.

Hän pyörtyi, luultavasti äkäännyksestä, sillä hän ei näyttänyt kuolettavasti haavoittuneelta.

XV

Pimeässä maassa.

Olin aikonut kulkea jostakin laaksokäytävästä, joka vie Sinisten Vuorten ja Alleghany-vuorten kautta Tennesseen valtioon, mutta päätin nyt tehdä polvekkeen Rutherfordin piirikunnan kautta, karttaakseni mahdollisia vainoojia.

Sinne oli ainoastaan muutamien peninkulmien matka; jo puolentoista tunnin kuluttua minä olinkin siellä ja jatkoin matkaani Rutherfordin kauppalaan, missä lepuutin hevostani, ja pääsin kello kolme aamulla Greens Hilliin. Mikään muu ei minua häirinnyt kuin tiellä olevien koirien haukunta. Mutta Greens Hiilissä kuulin kavioiden kopsetta takaani. Kehoitin väsynyttä hevostani, mutta kavioiden kopse läheni ja minä ratsastin puiden sekaan antaakseni ratsumiesten kulkea ohitseni ja nähdäkseni kuka siellä oli.

Se oli Caucus.

-- Tulkaa mukaan, massa Bryant, Spartanburgista ajetaan teitä takaa -- ne ovat puolen tunnin matkan jälelläpäin minusta. Laura-neiti lähettää teille tämän kirjeen. Mutta tulkaa mukaan, heti!

Kannustimme hevosia ja käännyimme pohjoista kohti, Caucus edellä. Eräällä tunturipolulla tuli eteemme pieni joki -- Otter-puro -- hyvin rytöisessä seudussa. Hevoset olivat peräti uuvuksissa kolmenkymmenen peninkulman ratsastuksesta.

Päivän koittaessa ratsastimme viidakkoon, jossa olimme varmassa suojassa, teimme tulen, söimme aamiaisen, panimme hevoset liekaan ja laskimme levolle.

Heräsin iltapäivällä väsyneenä ja haluttomana, ja neekeri kuorsasi yhä vieressäni. Muistin kirjeen, avasin sen ja sain lukeakseni seuraavaa:

Maanantai-iltana.

Rakas puolisoni!

Lähetän kaikessa kiireessä nämä rivit ilmoittaakseni sinulle, että eräs patrulli lähetetään sinua ajamaan takaa. Sinun laukauksesi johdosta saapui muutamia ratsumiehiä, ja Bassett saattoi sanoa heille mihin päin sinä olit ratsastanut. Luojan kiitos, ettei Belle ollut osallisena ajamassa näitä verikoiria sinun kintereillesi! Oi, rakas Lawrence, miten sydämellisesti rukoilenkaan tänä yönä puolestasi! Ollessasi poissa tunnen itseni kuin leskeksi -- lesken kyyneleet kostuttavat kirjettä. Pidä vaari elämästäsi, sillä se on myöskin minun elämäni, puolisoni! Jumala suokoon, että me tapaamme jälleen! Se on ainoa rukoukseni, omani, rakastettuni.

Sinua rakastava, epätoivoinen vaimosi

Laura Peyton Bryant.

Piirrän uuden nimeni ensi kerran, rakas puolisoni. Oi, suojelkoon sinua Jumala!

Olin monasti ennen nähnyt hänen rakkaan kasialansa, mutta koskaan en ollut lukenut niin toivotonta kirjettä häneltä -- ensimäistä ja kenties viimeistä minkä sain vastaanottaa vaimoltani.

Silmäni kostuivat, ja minä päätin noudattaa kaikkea varovaisuutta matkustaessani tämän sissien ja sotarosvojen pimeän ja verisen maan läpi.

Herätin Caucuksen, ja syötyämme jälleen hieman meni hän takaisin vuoripolulle tähystämään.

-- He ovat meidän jäljillämme, massa Bryant, -- sanoi hän takaisin tullessaan. -- Olen nähnyt tiellä heidän jälkensä.

-- Mistä tiedät niiden olevan _heidän_ jälkiään?

-- Hevoselta, jolla Belle-neiti eilen saapui, oli poikki toinen kenkä. Eräs miehistä sitten otti eilisiltana hänen hevosensa; ja nyt näkyy edempänä olevalla tiellä katkenneen hevosenkengän jälkiä. He ovat varmaankin ratsastaneet Marioniin, järjestääkseen sieltä yleisen ajon.

-- Montako heitä oli?

-- Kolme, massa. Oletan toisten menneen Ashevillen tietä, ottaakseen meidät siellä kiinni siltä varalta, että olisimme ratsastaneet siihen suuntaan. Tämä on ikävä juttu, massa!

-- Niin minustakin, -- myönsin minä ajatellessani, että tie Marionin kautta oli katkaistu. -- Tunnetko Ashevillen ja Marionin välillä mitään syrjätietä tai vuoripolkua täältä pohjoiseen päin?

-- Kyllä, massa, Three Forksin luona.

-- Missä se on?

-- Kahdenkymmenen peninkulman päässä täältä Yanceyn piirikunnan rajalla.

-- Tunnetko mitään Tennesseehen vievää vuorisolaa?

-- Kyllä, luullakseni sinne laskee Chuckey-niminen joki.

-- Hyvä, silloin me ratsastamme tänä iltana Three Forksiin ja sitten länttä kohti vuorten ylitse Tennesseehen, Knoxvillen seuduilta.

-- Parempi odottaa hämärää, massa; saattaisimme kohdata patrullin paluutiellään.

-- Löydätkö tietä pimeässä?

-- Kyllä, varmasti, massa Bryant.

-- Hyvä, silloin ratsastamme hämärässä.

Teimmekin sen syötyämme illallisen tulta sytyttämättä, koska huolellinen vaimoni oli antanut minulle keitettyä ruokaa moneksi päiväksi, ja Caucus oli myöskin varustanut itsensä ennenkuin ratsasti minun jälkeeni.

Asetin rakastetun Laurani kallisarvoiset kirjeet mukanani olevien harvojen paperien joukkoon. Niihin kuului myöskin Bassettin passi, joka saattoi olla hyvä sille varalle, että kohtaisin vakoojia. Tiesin, että lähestyimme seutuja, joita sekä etelä- että pohjoisvaltioiden sotilaat vallitsivat ja että sotarosvot kävivät täällä uhkaavammiksi.

Tien varrella oleva poltettu tupa, tuhottu lato ja tapa, millä muuan vastaantuleva mies livisti metsään, osoittivat meille, että me asteettain lähenimme läntisen Pohjois-Karolinan ja itäisen Tennesseen rajoja, missä naapuri taisteli naapuria vastaan ja veli surmasi veljensä.

Käännyimme pian pohjoiseen, ja Caucus ilahdutti minua ilmoittamalla, että olimme jättäneet sen tien, jota tiedustajapatrullin piti ratsastaa takaisin.

Neuvoin Caucukselle, että me, jos meiltä kysyttäisiin asiaamme, sanoisimme matkustavamme ostamaan muuleja etelävaltioita varten, ja että hänen täytyi olla olevinaan minun palvelijani. Kysyin häneltä myös, tiesikö hän paikkakunnalla jotakuta yankeeta, johon saattaisi luottaa.

-- Kyllä, massa, vien teidät juuri erään sellaisen luo -- hän asuu Three Forksissa, ja häntä sanotaan "Ukko-yankeeksi".

Aamupuolella Caucus alkoi katsella tarkoin ympärilleen ja mutisi:

-- Olenko nyt saattanut ratsastaa harhaan! -- Mutta äkkiä hän huudahti: -- Tiesin kyllä olevani oikeassa, massa Bryant. Tuolla on Ukko-yankeen poikkihäntäinen mäyräkoira!

Koira tuli muristen meitä vastaan talonpoikaistalosta, ja muuan tyttö maitopullo kädessä kääntyi takaisin tupaan.

Heti senjälkeen Ukko-yankee itse tuli ulos pyssy kädessä.

-- Tuossa hän itse tulee. Hyvää päivää, mister Yank, pelkäsin että olitte kuollut! Muistatteko Caucusta, jolla oli tapana kantaa ruokasäkkiänne jahtimatkoilla?

-- Enköpähän tuota muistaisi, -- sanoi ukko. -- En unohda sinua niinkään pian -- näin unta tukastasi eräänä yönä -- heräsin ja luulin ladon palavan. No, miksi nyt tulet tänne? Vaikeat ajat matkustamiselle nyt, -- sanoi ukko katsellen epäluuloisesti minua.

Heti hänen sanoessaan "enköpähän tuota muistaisi" olin vakuutettu siitä, että hän oli pohjoisvaltioissa syntynyt.

-- Teille on annettu täällä vaarallinen nimi, -- sanoin koetellakseni häntä.

-- Kun sanotaan Ukko-yankeeksi? Siksi minua nimitettiin ennen sotaa, ja sama saan olla vieläkin -- onko teillä kenties mitään sitä vastaan? -- kysyi hän luoden merkitsevän katseen pyssyynsä.

-- Ei, -- vastasin minä, -- mutta tahdon hieman jutella kanssanne.

Ja minä kerroin totuuden mukaisesti koko pakoselkkaukseni.

-- Tulkaa vaan sisälle; pidän teidän kaltaisestanne miehestä, -- sanoi hän puristaen kättäni, vei minut tupaan ja huudahti:

-- Tytöt, laittakaa tälle herralle oikein kelpo aamiainen!

Hänen tyttärensä, kolme sinisilmää, solakkaa, mutta voimakasta vuoristolaistyttöä, kiiruhti heti täyttämään hänen tahtoaan, sillä Ukko-yankee oli ilmeisesti itsevaltias tuvassaan.

Aamiaisen jälkeen minä selitin hänelle matkasuunnitelmani. Silloin hän sanoi:

-- Nyt jäätte tänne huomis-aamuun. Te tarvitsette perinpohjaisen levon ennen tällaiselle retkelle lähtöänne, sillä siitä tulee ylen vaikea tehtävä. Ajattelen hieman sitä asiaa ja annan teille hyvän neuvon.

Suostuin kernaasti siihen, ja hän jatkoi:

-- Useimmille sanoisin: Kääntykää takaisin! mutta teille minä sanon: Jatkakaa matkaanne, poikani, se on ainoa mahdollisuus! Tämän jälkeen on kuitenkin jokainen askel vaarallinen. Mutta, hyvä Jumala, teidän kaltaisianne poikia suosii toki onnikin hieman! Nyt autan teitä kaikessa missä voin. Teette paraiten, jos ratsastatte aamulla varhain Tittlen talolle. Se on neljän tunnin matkan päässä täältä Mitchellin piirikunnan rajalla. Tervehtikää häntä näin... (hän tarttui minua käteen). Sitten hänen pitää vastata näin... (ja hän puristi jälleen kättäni). Ja sitten hän sanoo teille, mitä teidän on tehtävä. -- Älkää unohtako kädenpuristusta, poikani; miestä, joka ei osaa siihen vastata, täytyy teidän varoa sekä olla valmis iskemään hänet maahan.

Illallisen jälkeen me kaikki kokoonnuimme takkavalkean ääreen, ja ukko huvitteli meitä kertomalla tarinoita varhaisemmasta elämästään vuoristossa. Silloin eräs tytöistä sanoi:

-- No, isä, jos joku kapinallinen tulisi tänä yönä tänne, niin mihin panisit herran silloin? Sinä tiedät, etteivät he liikoja pidä sinusta ennestään, ja minä arvelen, että sinulla pitäisi olla joku suunnitelma estääksesi yllätystä keskellä yötä!

-- Niin, -- sanoi Ukko-yankee, -- he nuuskivat täällä melko usein. He näyttävät kantavan kaunaa minuun -- kenties nimen vuoksi; mutta minä selviän heistä aina ilman ikävyyksiä. Eräänä yönä heitä saapui puoli tusinaa ratsastaen; sanoivat tulleensa noutamaan minua -- minun oli muka lähdettävä armeijaan; mutta minä astuin ainoastaan ovelle ja sieppasin pyssyn käteeni, ja tytöntylleröni ymmärsivät mistä oli kysymys ja ottivat kaksipiippuiset haulikkonsa, ja sitten minä sanoin noille poikasille, että olin asunut liian kauan tuntureilla antaakseni itseäni tuolla tavalla säikyttää. Jos he tahtoivat käydä vieraisilla talossani, olivat he tervetulleet, mutta jos he koskivat kädellään minun kaltaiseeni vanhaan mieheen, niin he tekivät sen viimeisen kerran, sillä minun tyttäreni tähtäsivät heitä. Silloin eräs heistä sanoi, etteivät he tahtoneet rettelöä; halusivat vain hieman illallista. Nähkääs, -- sanoi ukko hymyillen, -- he tiesivät varsin hyvin, että minä ampuisin, ja minä arvasin, ettei heillä ollut sillä hetkellä halua kääntää töppösiään taivasta kohti.

Tarjouduin mieluummin heti jatkamaan matkaani kuin saattamaan heitä vaaraan, mutta ukko sanoi ankarasti:

-- Jäätte paikoillenne, poikani! Saatan pitää huolen itsestäni ja teistäkin! -- Ja hän vei minut vuoteelle, mikä tosiaankin oli hyvätyö metsässä vietetyn yön jälkeen. Caucus laskeutui levolle talliin hevosten kanssa. Hän sanoi voivansa juosta metsään helpommin tallista kuin tuvasta.

XVI

Onkalotien kautta.

Aamulla eräs tytöistä tuli kiiruhtaen sisälle ja kuiskasi jotakin isälle.

-- Ei tunnu vieraanvaraiselta pyytää teitä lähtemään, -- sanoi ukko, -- mutta asiaa ei voi auttaa. Tyttäreni sanoo, että eräs neekeri, joka ratsasti ohi, oli nähnyt osaston Morganin ratsuväkeä tulevan tätä tietä. Karauttakaa suoraan pohjoista kohti, kunnes tulette Cane-virran mutkaukseen; ratsastakaa sitten koilliseen, niin tulette Tittlen taloon vähää ennen Fiat Rockiin saapumistanne.

Läksimme matkaan nopeaa neliä, vaikkakin keli oli raskas ja likainen -- vettä satoi virtanaan. Kysyimme vastaantulijoilta saisiko paikkakunnalta ostaa muuleja hallitusta varten; ja minä sanoin, että minulla oli kiire palata Kaleighiin viikon kuluttua. Sanoin myöskin Caucukselle, että olisi parasta, jos hän kääntyisi hevosineen takaisin, koska minä vuoristossa saatoin kävellä yhtä nopeasti kuin ratsastaakin, ja matka oli edempänä tuleva hyvin vaaralliseksi; mutta hän vastasi:

-- Ei, massa, tämä poika ei käänny takaisin Karolinaan, uhkaisittepa minua vaikka kuudella panoksella, -- vapaus viittoo!

Hän seurasikin minua valittamatta kaksi kuukautta.

Saapuessamme Tittlen kartanolle huomasin hämmästyksekseni pihalla kaksi pohjoisvaltioiden sotilasta ja sain rouva Tittleltä tietää, että hänen miehensä oli mennyt myllyyn viljan hakuun. Hän näytti hyvin levottomalta, kunnes minä astuin esille ja puristin hänen kättään, kuten Ukko-yankee oli opettanut. Silloin hän sanoi varsin levollisesti, että sotilaat olivat karanneet Salisburyn vankilasta ja olivat matkalla rintamaan.

Neuvoin sotilaita pukeutumaan siviilipukuihin. He tekivät sen. Sitten Tittle tuli takaisin ja kehoitti meitä jatkamaan matkaamme, koska ympärillä oli vakoojia, mutta lisäsi samalla:

-- Paras olisi kääntyä takaisin, sillä kapinalliset ampuisivat teidät kuin varpuset, eivätkä pohjoisvaltioiden sotilaat ole sen parempia.

Mutta kun minä itsepäisesti tahdoin jatkaa matkaani, neuvoi hän minua lähtemään pohjoiseen, Rock-purolle, ja karttamaan Bakersvillea.

Me kiiruhdimme edelleen rankkasateessa, ja nyt Caucus ei enää tuntenut paikkoja. Sattumalta tulimme väistäneeksi erästä pientä laaksoa, jossa sitten näimme kuusi ratsastavaa vakoojaa, ja menimme metsään, joka ei suurestikaan tarjonnut sateensuojaa. Siellä teimme tulen kuivataksemme vaatteitamme, syödäksemme ja nukkuaksemme hieman, alakuloisina, märkinä ja viluisina.

Aamupuolella neekeri ravisti itseään kuin märkä koira -- oli kylmä ja satoi lunta.

Jatkoimme matkaamme erääseen talonpoikaistaloon, jossa ainoastaan naisia oli kotosalla. Eräs heistä oli kauhistavan murheellinen ja kertoi, että sissit olivat edellisenä päivänä ampuneet hänen miehensä hänen silmiensä edessä.

Lumimyrsky pakotti meidät jäämään sinne koko päiväksi. Mutta sitten me samoilimme sinne tänne vielä neljä päivää turhaan koettaen kulkea Tittlen osoittamaa suuntaa. Vihdoin saavuimme eräälle solalle ja sen läpi taloon, jonka omisti muuan etelävaltioiden armeijan upseeri. Muuan talonpoika sanoi, että hänen sotilaitaan oli ollut paikkakunnalla, mutta ei tiennyt missä.

Puolen tunnin kuluttua saavuimme kentälle, jolta minä hämmästyksekseni kuulin kiväärinlaukauksia, ja piilouduttuamme aidan taakse huomasimme laukauksista, että pari, kolme miestä ampui poikki laakson, jossa heidän tuleensa vastasi pari kolme muuta miestä laakeripuuviidakosta. Lähimmät olivat etelävaltioiden ratsumiehiä, toisilla oli sininen univormu.

-- Siunatkoon, ne tulevat meidän perässämme! -- huusi nyt Caucus; ja katsahtaessani taakseni huomasin kuusi ratsumiestä, jotka olivat seuranneet jälkiämme lumessa. Olisin kyllä, kiitos passini, saattanut pysähtyä ja jäädä juttelemaan heidän kanssaan, mutta unohdin itseni tietäessäni että he olivat vihollisia, nousin hevoseni selkään ja jatkoin Caucuksen seuraamana täyttä laukkaa.

Ratsastimme eteenpäin onkalotietä, mutta se oli hulluinta mitä saatoin tehdä, sillä heidän karbiiniensa laukaus saavutti meidät, ja minun hevoseni suistui maahan. Silloin huusin Caucukselle, että hän seuraisi minua, hyppäsin aidan yli ja juoksin viidakon läpi vesiuurroksen vastakkaiselle puolelle. Olimme nyt menettäneet hevosemme, ja jos vielä olisimme kadottaneet revolverimme, rahamme ja paperimme, niin olisimme kadottaneet kaikki, mutta hyvin varustettuina saattaisimme puolustaa onkalotietä vainoojiamme vastaan. Annoin Caucukselle toisen revolverin.

Silloin joku sanoi minun takanani:

-- Te kai olette, uskon ma, meidän puolellamme. Tulkaa auttamaan meitä puolustamaan onkalotietä.

Hän oli sininen sotilas, ja me seurasimme häntä. Heti vierellämme huomasimme luutnantin ja kolme miestä sinisissä pohjoisvaltio-miesten sotilaspuvuissa,; edellisellä oli Henry-kivääri, jolla hän tarkkaan vastasi kolmen etelävaltioiden sotilaan tuleen ja haavoitti yhden heistä. Hänelläkin oli joukossaan yksi haavoittunut. Etelävaltioiden sotilaat vetäytyivät takaisin.

-- Nyt, pojat, meidän täytyy yhtyä Steinerin väkeen niin pian kuin saatamme, ennenkuin nuo ehättävät edelle! -- huudahti luutnantti; ja me kuljimme pientä vuoripolkua, kohosimme erästä kukkulaa ja laskeusimme laaksoon, jossa ketterä Steiner oli joukkoineen. Haavoitetun me kuljetimme mukanamme.

-- Oletan aikovanne samota samaa tietä kuin mekin, -- sanoi luutnantti minulle; -- tunnen hyvin Knoxvillen seudut, ja te tekisitte viisaimmin, jos seuraisitte meitä; viisi miestä ovat varmemmat kuin kaksi. Teidän hevosenne olisivat tämän jälkeen olleet teille vain haitaksi, sillä meidän täytyy kulkea tunturien yli, jos mieli päästä hengissä perille. Kerroin kohtaloni hänelle ja Steinerille.

-- Hyvä, herra Bryant, -- virkkoi luutnantti, -- jos joku saattaa viedä teidät rajan yli, niin sen saatan minä tehdä!

Me puristimme toistemme kättä -- minä tervehdin häntä Ukko-yankeen tavoin, ja vanha Steiner sanoi:

-- Niin sen pitää olla, nyt tiedän teidän olevan oikealla asialla!

Seutu oli hyvin suuremmoista ja villiä. Edessämme kohosivat rotkojen eroittamina Sinisten Vuorten harjanteet, joiden välitse joet virtasivat Tennesseehen, osoittaen meille tietä pohjoisvaltioiden riveihin. Meille oli onni, että luutnantti tunsi kaikki onkalotiet, sillä Longstreetin vakoojia parveili ympärillä kaikkialla, ja luutnantti johti juuri erästä vastakkaisen leirin pientä vakoojapatrullia. Hän oli peloton, yritteliäs mies ja väsymätön jalankulkija.

Ensimäinen yösijamme oli Middletonin talo, jossa kaksi miestä piti tulla lisää. Puolta peninkulmaa kauempana sanoi kaksi vastaantulevaa ratsumiestä:

-- Teitä kohtaa pian matkallanne vaikea este.

-- Mikä sitten? -- kysyi luutnantti.

-- Säännölliset.

-- Mitä väkeä ne ovat?

-- Niin, he kulkevat sinne tänne pyydystellen kaikkia keitä saavat käsiinsä -- joskus he ampuvat ihmisiä, joskus he hirttävät heitä. Vähän matkan päässä eräs riippuu puussa. Pitäkää silmänne auki vaan!

Luutnantti epäili kertojia ja piti heitä silmällä niin kauan kuin he olivat näkyvissä. Sitten hän vei meidät tieltä vuoristoon välttääkseen sen enempiä tapaamisia. Tie oli hyvin 'hankala, ja se vei läpi rytöisten rotkojen ja huimaavien tunturihuippujen, mutta me saavutimme Middletonin tuvan kello yksitoista illalla.

Siellä tapasimme taas kaksi vakoojaamme, ja nyt meitä oli seitsemän miestä -- siis melkoinen joukko.

Middleton suositteli vanhaa karhunampujaa Zeke Carteria oppaaksi seudun läpi, joka vilisi sissejä ja sotarosvoja. Mies suostuikin kahdestakymmenestä dollarista. Hän oli pitkä, harteva, harmaapartainen karilas. Hän kutsui meidät tupaansa, jossa keitti ruuat matkaa varten, jonka arveli kestävän kolme, neljä päivää.

Tuvan seinillä riippui hirvensarvia ja karhunnahkoja, osoittamassa ukon tuntureilla suorittamia urotöitä.

Puolenyön aikana hän otti olalleen vanhanaikaisen pyssynsä sanoen:

-- Hei, pojat, nyt meidän on mentävä hyvänlaisen tunturiharjanteen yli.

Seurasimme häntä hanhenmarssissa, ja yli kiviröykkiöiden suorittamamme kauhistavan marssin jälkeen, joka muutti kenkäni riekaleiksi -- ja jonka kestäessä olin kerran eksynyt seurastani ja töintuskin sen jälleen pimeässä löytänyt -- pääsimme me lepopaikalle. Olimme hyvin hiljaa, jottemme herättäisi sissijoukkojen huomiota -- Zeke sanoi, että heidän tyyssijansa oli Sweetwaterin laaksossa, jonka läpi meidän piti matkustaa.

Me olimme melkein päässeet sen yön matkan loppuun, kun Zeke äkkiä huudahti:

-- Pysähtykääpä, miehet!

-- Mistä on kysymys? -- sanoi eräs mies, joka tuli vastaan pimeässä.

-- Keitä te olette? -- kysyi Zeke.

-- Olemme vakoojia, ja ystäviä, jos niin tahdotte.

-- Kuinka monta?

-- Kaksi vain.

-- Mihin matka? -- kysyi luutnantti.

-- Samoilemme hieman sinne tänne, kuten tekin, luulen ma. Ettekös aio rintamaan?

-- Ei, hitto vie, maksa ollenkaan vaivaa seisoa tässä juttelemassa, -- sanoi Zeke kärsimättömästi. -- Kun tulette nyt vaan mukana, niin saamme pian oppia tuntemaan teidät tahi te meidät.

Pidimme heitä vankeina ja leiriydyimme erään pienen hevosenkengänmuotoisen avoimen paikan kohdalle, jonka läpileikkaus oli viisikymmentä jalkaa ja jonka vastassa oli jyrkkä vuorenseinämä ja taustalla puro. Alapuolelle oli laakso.

Molemmat miehet olivat ystäviä, ja me panimme nukkumaan, asetettuamme vahdit.

-- Tie vapauteen onkin hiton kivinen! -- sanoi uupunut Caucus.

Kuljettuamme seuraavana päivänä puoli tuntia täytyi meidän mennä maantien yli, ja vanha Zeke opetti meitä kulkemaan tien yli takaperin, pettääksemme matkustajia tahi vakoojia.

Sitten kuljimme erään metsänliepeen ohi, jossa vanhalla Zekellä oli ollut kahakka karhun kanssa, joka oli vähällä surmata hänet ja oli jättänyt hampaitten jäljet ukon käsivarteen.. Ja kuljettuamme muutaman mökin ohi, jossa eräs vanha akka haukkui meitä "unioonilaisiksi", saavuimme kauniiseen laaksoon -- _siinä näimme ensi kerran kappaleen Tennesseetä!_

Nauttiessamme siitä, että näimme tämän luvatun maan, sanoi Zeke:

-- Nyt, pojat, menen takaisin mökkiini, mutta ensin tahdon puristaa jokaisen kättä. Pitäkää silmänne auki ja ruuti kuivana. Sitä tarvitaan! Jääkää hyvästi!

Ja vanha raja-asukas läksi. Saavuimme pian tielle, jota kuljimme mukavuussyistä vaarasta huolimatta. Caucus, joka astui edellä, tuli pian takaisin ja sanoi kuulleensa ääniä kauempaa. Me emme kuitenkaan kuulleet mitään ja jatkoimme matkaamme, mutta tuskin olimme saapuneet eräälle kukkulalle, niin että meidät saattoi eroittaa taivaanrantaa vasten, kun jo laukaus rätisi eräässä metsänliepeessä. Meitä väijyttiin, mutta ilta oli pimeä ja me heittäydyimme maahan, niin että kukaan ei haavoittunut.

-- Nyt, pojat, ammumme kukin pari kolme laukausta, niin he luulevat meitä olevan paljon, ja sitten seuraatte minua, -- sanoi luutnantti.

Kuului kuin koko plutoona olisi ampunut, ja sitten me kiiruhdimme ylös vuorenkylkeä ja edelleen solaan välttääksemme uusia vaanijoita.

Saavuttuamme aamuhämärissä sinne näimme hämmästyneinä alhaalta kimaltelevan valoja. Siellä oli leiritulia. Leiriydyimme sen vuoksi metsään ja jatkoimme vasta iltasella matkaamme erääseen solassa olevaan tupaan, jonka Jim Boles nimisen omistajan luutnantti tunsi.

Jim Bolesin kaksi tytärtä olivat reippaita ja voimakkaita seitsemän-, kahdeksantoista vuotisia tytön tylleröitä. He näyttivät meille sitten tien leiritulien ohi hra Mixin tupaan, johon me lopuksi perin uupuneina pysähdyimme saadaksemme levätä tarpeeksi. Minun kenkäni olivat aikoja sitten menneet piloille, jonka vuoksi olin kietonut haavoja täynnä olevat jalkani takinvuorista revittyihin riekaleihin. Vaatteet olivat aivan repaleina.

XVII

Rivien läpi.

Sanoessamme kolmantena päivänä jäähyväiset isäntäväellemme ja kauneille oppaillemme kieltäytyivät nämä kelpo ihmiset ottamasta pienintäkään korvausta vaivoistaan.

Kuljimme nyt raivattua tietä, jonka tasaisuus sai meidät unohtamaan vaaran lisääntymisen, mutta tuskin olimme ehtineet peninkulmaakaan ennenkuin luutnantti huudahti:

-- Suuri Luoja, tuolla tulee puoli tusinaa sotilaita; meidän täytyy tehdä vastarintaa, joskin laukaukset saattavat kutsua heitä lisää. Joka mies menköön suojaan ja totelkoon määräyksiä!

-- Tulkaa tänne, massa Bryant! -- huusi Caucus, joka oli hiipinyt pienen joen varrella olevan viidakon taakse, ja hänen hampaansa kalisivat hänen seisoessaan kylmässä vedessä. Noudatin hänen kutsuaan, sillä harkitsemisaikaa ei ollut.

Joukko olisi meitä huomaamatta kulkenut ohi, jollei Caucus-parka olisi niin onnettomasti kalisuttanut hampaitaan.

-- Hitto vieköön, onko täällä keskellä talvea kalkkalokäärmeitä! -- huudahti joukon kersantti pysähtyen kuuntelemaan.

-- Ampukaa! -- huusi luutnanttimme, jonka jälkeen pensaiden ja kivien takaa alkoi luotisade hämmästyneitä etelävaltioiden sotilaita vastaan.