Kahden tulen välissä: Romaani Yhdysvaltain kansalaissodasta
Part 6
Eräs neekerin liike herätti minun epäluuloani. Huomasin huonossa valaistuksessa, että hän tuijotti synkeänä minuun. Tiesin ettei hän ollut unohtanut, että minä olin tuonut hänet jälleen orjuuteen. Jos hän petti minut nyt, niin kaikki oli hukassa.
-- Näyttää siltä kuin et pitäisi minusta yhtä paljon kuin tavallisesti, Caucus? -- sanoin minä.
-- En hitto vieköön pidäkään!
-- Tästä saat kaksikymmentä dollaria, -- sanoin ottaen rahat setelikimpustani.
-- En tahdo teiltä mitään rahoja, massa Bryant, -- epäsi hän villisti, vaikkakin loi ahnaat katseensa seteleihin.
-- Tottahan toki, Caucus, -- jollet muuta varten, niin papin palkkaamiseksi.
-- _Papin palkkaamiseksi!_ Miksi niin? Jotta hän hautaisi meidät, kun vallankumoukselliset saavat meidät kiinni?
-- Ei, mutta vihkisi minut.
-- Vihkisi teidät? -- Kenen kanssa?
-- Etkö voi arvata sitä, Caucus?
-- Jeesus -- eihän kai Laura-neidin kanssa? Senkö takia te tulitte takaisin?
-- Niin kyllä, -- vastasin minä, -- muutoinhan me nyt olisimme molemmin vapaita! Olen tullut takaisin mennäkseni naimisiin sinun neitisi keralla.
-- Siunaa ja varjele! Siksikö te pakotitte minut jälleen tänne? -- sanoi Caucus, hapan hymy tummilla piirteillään. -- Hyvä, jos neiti Laura menee naimisiin kanssanne, niin minä annan teille anteeksi. Jeesus, kylläpä Peytonin herrasväki julmistuu!
Hän nauroi ääneen.
-- No, tulethan siis jälleen ystäväkseni, koska minä menen naimisiin sinun neitisi kanssa?
-- Voi heikkari, sepä hauskaa! Te olitte reima mies, te! -- kehui neekeri röhötellen riemusta.
Mutta miten saisin papin vihkimään meidät -- papin, joka ei tuntisi Laura Peytonin perhettä, maassa jossa kansalaissota teki kaikki epäluulonalaisiksi?
Miten minulle, pakolaiselle, sellainen onnistuisi?
XIII
Kuherruskuukausi Sinisillä Vuorilla.
Nämä mietteet saattoivat minut jälleen ajattelemaan tulevaa morsiantani, hänen kauneuttaan ja rakkauttaan, -- häntä joka nyt jälleen kuului minulle. Olin hetkisen seitsemännessä taivaassa, mutta tulin jälleen maan päälle. Neekeri näet tarttui käsivarteeni ja sanoi:
-- Kuunnelkaa!
Me kuuntelimme molemmat. Muutamat äänet todistivat, että joku tutki venettä, jota olimme joella käyttäneet.
-- Menen katsomaan, mitä he tekevät! -- kuiskasi Caucus hiipien ulos, samalla kun minä tutkin revolveriani tullakseni vakuutetuksi, että se oli kunnossa.
Huolellinen morsiameni oli pannut mukaan hieman ylimääräisiä ampumatarpeita.
Peläten, että kosteus olisi vioittanut sytytysruutia minun kahakoidessani joella Caucuksen kanssa, panin huolellisesti hieman uutta ruutia jokaiseen kuuteen sankkipannuun ja suljin silinterin jälleen. Sillä aikaa minun täytyi kääntyä selin oveen nähdäkseni kynttilänvalossa.
Juuri kun olin lopettanut, kuulin jonkun hiljaa naureskelevan, ja katsoessani taakseni näm erään miehen ovella.
Se oli Peter Bassett, salapoliisi.
-- Mitä ihmettä! -- sanoi hän irvistäen, -- tämähän on yhtä virkistävää kuin whisky: tavata jälleen teidät, herra Bryant! Kuulin neljä tuntia sitten Charlestonissa teidän livistäneen tiehenne. Eräs teidän erikoisystävänne oli määrännyt palkinnon teidän vangitsemisestanne, ja minä tulin ansaitsemaan tätä palkintoa.
-- Miten saitte minusta selon? -- mutisin minä, ja asetin nallin viimeiseen silinteriin.
-- Kah, vaistoni avulla, luonnollisesti! Tiesinhän tytön olevan täällä, ja tulin tänne hieman nuuskimaan. Jos olisitte koettanut pujahtaa jokea pitkin, niin olisivat patrulliveneemme teidät nipistäneet. Ja huomatessani, että vene oli tänä iltana ollut ulkona ja kaikessa kiireessä jätetty airoineen rantaan, käsitin, että olin jälleen saanut teidät käsiini. Tulkaa mukaan nyt!
Hän lähestyi.
-- Pysähtykää!
-- Ei, mutta hiidessä...
-- Seisokaa hiljaa!
Tähtäsin häneen revolverilla.
-- Kas, lempo! Enpä tiennyt, että teillä oli kanuuna taskussanne! -- sanoi hän hämmästyneenä ja pysähtyi. -- Mutta tiedättekö, herra Bryant, -- jatkoi hän, -- tekisitte viisaammin, jos laskisitte sen alas. Ette missään tapauksessa pääse täältä. Jos laskette tuon alas, niin minä olen siksi suopea -- että päästän teidät menemään ja otan ainoastaan tuon punatukka-neekerin. Silloin ei asiasta tule sen suurempaa sotkua. Hitto vieköön, tuo sahramitukkainen neekerihän saakin runsaasti hyvittää kaiken!
Salapoliisi nauroi kamalasti. Hän tahtoi uinuttaa minut varmuuteen. Mutta silloin kuului hänen takaansa vielä kamalampi nauru, ja Bassett suistui käheästi huutaen jalkoihini. Caucus seisoi kumarassa häneen päin kädessään kirves, jolla olisi voinut iskeä vaikka härän pökerryksiin.
-- Löinköhän häneltä pään halki?... Kutsuppa minua sahramitukaksi! Hitto hänet vieköön! -- ja ennenkuin ehdin tulla väliin, osui tajuttoman Bassettin päähän vielä toinenkin isku.
Hyökkäsin esille pitäen häntä kiinni käsivarresta, mutta se ei tapahtunut ilman ponnistusta, sillä Caucuksen silmät verestivät ja sieraimet värähtelivät hänen tuntiessaan veren hajun. Neekerin raakalaisvaistot olivat heränneet. Masennettu orja oli alkuperänsä -- zulu-soturin kaltainen.
-- Mitä teemme hänelle? -- kysyi hän näyttäen valkoisia hampaitaan. -- Niin, lyömme hänet kuoliaaksi ja vieritämme jokeen.
-- Ei, ei murhaa!
-- Jollemme lyö häntä mäsäksi, niin hän toimittaa meidät päiviltä. Hänen henkensä tahi meidän! Jos kapinalliset saavat meidät kiinni, niin loppumme on käsissä!
-- Sen tiedän, mutta en tahdo häntä surmata.
-- Sehän on samantekevää, hän on jo enemmän kuin puolikuollut. Miksi ei? Mitä meistä tulee, massa Bryant, jollemme raivaa häutä pois tieltä?
-- Totta kylläkin, -- sanoin minä. -- Teemmekin hänet vahingottomaksi; saat kuulla, millä tavalla: otamme enimmät hänen vaatteensa, jonka vuoksi kapinalliset, jos saavatkin hänet käsiinsä, tuskin häntä tuntevat -- luultavasti yksikään patrullivene ei tunne häntä henkilökohtaisesti. Ja jos ne sen tekevätkin, niin ei hän missään tapauksessa lähimpänä viikkona saata sanoa heille mitään. Jos hän taasen ajautuu heidän ohitsensa, niin pohjoisvaltioiden kanuunaveneet kyllä pitävät hänestä huolen sodan loppuun.
Tein kuten olin sanonut, ja huomasin tyydytyksekseni, että salapoliisin liinavaatteihin, jotka eivät olleet likimainkaan moitteettomat, ei ollut merkitty nimeä.
-- Nyt pistämme hänet veneeseen ja annamme veneen solua virran mukana, niin hän ei voi tehdä meille mitään vahinkoa.
-- Se on hyvä, massa Bryant, -- mutisi neekeri tyytyväisenä irvistäen. -- Toivoakseni hait tahi yankeet korjaavat hänet. Kutsuppa minua sahramikarvaiseksi neekeriksi, hitto hänet vieköön!
Lykkäsimme vesille veneen, jossa makasi tajuton Bassett hieman koristen. Silloin kuulin takaani toisen vaikerruksen.
-- Oletteko surmanneet hänet, Lawrence? -- sanoi Laura kauhistuneena.
-- Emme oikein, rakkaani, -- vastasin minä koettaen häntä lohduttaa. Kerroin lyhyesti tehtävän, johon Bassett oli ryhtynyt Piersonin puolesta ja mitä me olimme tehneet estääksemme häntä sitä suorittamasta.
-- Se vaikeuttaa asiaa hirveästi, -- sanoi hän; -- mutta olen kuitenkin iloinen, ettet sinä häntä surmannut, Lawrence. Nyt sinun kuitenkin täytyy lähteä sitä nopeammin matkoihisi.
-- En ennenkuin olet pitänyt lupauksesi!
-- Miten se olisi mahdollista? Kuka saattaisi vihkiä meidät täällä? -- mutisi hän käsiään väännellen. Mutta äkkiä hän rauhoittui, huokasi hieman ja näytti harkitsevan.
-- Tahdotko mennä naimisiin kanssani? -- tiukkasin minä.
-- Ah, mutta miten? Niin, nyt minä tiedän, -- sanoi hän äkkiä varmalla äänellä. -- Tässä valtiossa on eräs seutu, jota Luoja armossaan on säästänyt tästä kauheasta sodasta. Kaukana koillisessa Sinisten Vuorten huippujen ja Alleghany-vuorten eroittamana Tennesseen verilöylystä ja liian kaukana rannikosta tätä seutua kohdanneen turmion nieltäväksi, on Spartanburgin kaunis ylänkö. Sen väestö ei tiedä sodasta muutoin kuin että poikien on täytynyt mennä rintamaan. Tädilläni Mary Pickensillä on pieni farmi lähellä Pohjois-Karolinan rajaa -- ei kaukana Jackson Hiilistä. Hän on vanha, seitsemänkymmen-vuotias neito, joka on asunut siellä niin kauan kuin muistan, ja jota palvelee pari neekeriä -- yhtä vanhoja kuin hän itsekin. Minä olen hänen lempilapsensa, ja kun eukko on kiltti ja viisas, niin hän varmaankin ottaa ymmärtääkseen meidän vaikean asemamme. Muutoin minulla on häneltä kirje, jossa hän ilmoitti matkustavansa tervehtimään Georgiassa olevaa sisartaan, ja silloin hänen vanha keittäjättärensä on yksin kotona. Neekerieukko jumaloi minua, ja minä saatan varmuudella taivuttaa hänet mihin hyvänsä. -- Kun tapaat minut siellä, niin pidän lupaukseni!
-- Ja menet siellä naimisiin kanssani?
-- Niin! -- vastasi hän rahtusen viivytellen ja huoaten, ja jatkoi sitten hieman hymyillen:
-- Se on lähellä "seitsemättä taivasta", näetkös; ja onnellisemmissa olosuhteissa minä olisin tahtonut viettää kuh... kuherruskuukauden Sinisillä Vuorilla, -- lisäsi hän; ja minä huomasin tässäkin huonossa valaistuksessa hänen tulevan tulipunaiseksi.
Hän antoi minulle tarkat tiedot paikan asemasta.
-- Neljän päivän kuluttua olen siellä, -- lopetti hän. -- Saatan helposti sanoa syyksi matkustavani tervehtimään tätiäni, sillä isä ja sisarukset eivät tiedä, että hän on matkustanut. En vain tiedä, miten sinne pääsen. -- Hän keskeytti ja huudahti sitten epätoivoisena: -- Tämä kauhea sota, näetkös, on tehnyt meidät niin köyhiksi, sitä en olisi koskaan tahtonut sanoa _sinulle_.
-- Pikku lemmittyni, -- sanoin minä, -- miksi et käyttänyt rahoja, jotka lähetin sinulle puoli vuotta sitten?
Äänessäni oli lievä moite, sillä kiinnitin huomioni siihen, että morsiamellani oli koruton hame kotikutoisesta kankaasta ja karkeat kengät, eikä hänellä enää ollut niitä kauniita koristeita, joita hän oli pitänyt tuttavuutemme ensimäisinä onnellisina päivinä.
-- Minun oli mahdoton ottaa vastaan _sinun_ rahojasi, kun en luullut, että sinä tulisit miehekseni! -- huudahti hän. -- Oi, miten iloinen olen nyt, etten koskenut rahoihin!
-- Se ilahduttaa minuakin! -- sanoin minä; -- on onni, että säästit ne, sillä nyt meillä on riittävästi rahaa _koettaaksemme_ tulla onnellisiksi.
Minulle onnistuikin vihdoin tyrkyttää hänelle riittävä määrä matkaa varten.
-- Tunnen itseni nyt oikein rikkaaksi, -- sanoi hän. -- Jokainen näistä dollareista vastaa kahtakymmentä etelävaltioiden dollaria. Mutta miten sinä pääset matkaan? Passitta et voi päästä täältä mihinkään.
Niin, miten se oli onnistuva, kun kaikkia junia valvottiin ja kaikkia matkustajia, joilta puuttui laillistuttamislippu, katsottiin epäluuloisin silmin? Tämä suunnitelmiamme kohtaava este olisi ollut voittamaton, jollei -- tulin ajatelleeksi salapoliisin takkia ja liiviä, tutkin läpeensä nämä ja huomasin lompakon täynnä papereita ja rahoja sekä passin, jonka omistajan sanottiin matkustavan tärkeällä asialla hallituksen puolesta. Pahaksi onneksi oli Bassettin passissa myöskin Bassettin tuntomerkit, jotka eivät soveltuneet minun määritelmäkseni, joskin me olimme yhtä pitkät ja painavat.
-- Minun täytyy koettaa tätä passia, -- sanoin minä; -- se on ainoa keino. Caucus seuratkoon minua rautatieasemalle, niin että voin nousta Columbiaan menevään junaan ja sieltä Spartanburgiin. Sitten hän saattaa kääntyä takaisin noutamaan sinua.
Olimme liian kiihkeitä Iausuaksemme itkuisia jäähyväisiä, meillä oli tuskin aikaa ajatella.
Caucuksen opastamana, joka hyvin tunsi paikkakunnan syrjätiet, minä vaelsin reippaasti Stono-virralta pohjoiseen, kulkien poikki Charlestoniin vievän rautatien, ja saavuin syrjätietä Seven Milen asemalle, joka turvallisuudeksemme oli riittävän kaukana Charlestonin etuvartioista.
Lähetin Caucuksen takaisin morsiameni luo antaen hänen tehtäväkseen auttaa tyttöä, kunnes tapaisimme toisemme, jonka jälkeen minä nousin rautatievaunuun, käänsin ylös kaulukseni ja olin nukkuvinani välttääkseni kyselyjä. Minulle oli onni, että kaikki nuoremmat miehet olivat lähetyt sotajoukkoon, niin että junailijat olivat ukkoja, jotka eivät olleet koskaan minua nähneet. Oli ilta saapuessamme Columbiaan, ja viimeinen junankuljettaja tutki minun matkalippuni ja passini. Olin löytänyt kimpullisen tupakkaa salapoliisin takin taskusta ja kiireissä pistänyt sen mukaani. Se oli onni, sillä ennenkuin ehdin lähteä vaunusta, sanoi konduktööri:
-- Voinko saada mällin, herra Bassett?
Pistin käden taskuuni ja annoin hänelle tupakkaa.
Sitten läksin erääseen syrjäiseen kaupunginosaan, jossa kukaan ei minua tuntenut, ja aamulla pyysin erästä neekeriä ostamaan itselleni matkalipun, sillä minä pelkäsin lipunmyyjän tuntevan minut, ja saavuin aamujunalla vuoristoon.
Samana iltana menin sisälle Spartanburgissa olevaan hotelliin, ja odotin kärsimättömänä morsiameni tuloa. Toisen päivän iltana sanoi emäntä, että eräs neiti Peyton oli tilannut häneltä vaunut tätinsä asuntoon. Sinä yönä saatoin tuskin nukkua, ja aamulla jatkoin matkaani Campes Fordiin, ja kun minä tuntia myöhemmin kuljin pientä vuoritietä, avasi Caucus tien varrella olevan portin, päästäen ilonhuudahduksen ja kamalasti irvistäen, jonka jälkeen minä näin morsiameni rientävän vastaani.
-- No, enkö pitänyt lupaustani? Enkö tehnyt sitä? Mutta voi miten minun piti valehdella omaisilleni! Sellaista petosta! -- lisäsi hän käsiään väännellen.
-- Isä-parkani -- antaakohan hän minulle tätä anteeksi!
-- Nyt ei ole mitään aikaa kyynelillemme, Laura! Meidät on vihittävä heti.
-- Heti? -- sanoi hän, ja hänen äänensä värähti.
-- Niin, heti! Jos joku näkisi meidät yhdessä, olisi se tukalaa sinulle.
-- Oi, sitä en ajatellut, -- sanoi hän viehättävästi punastuen. -- Vanha herra Huntington -- kirkkoherra, joka kastoi minut, on parin peninkulman päässä. Hän nykyisin sekä kuulee että näkee huonosti, mutta arvelenpa vihkimisen silti kelpaavan. Tahdotko ratsastaa hänen luokseen ja jättää hänelle minun kirjeeni? Luulen, että hän muistaa minut.
Palasin paria tuntia myöhemmin pappi mukanani, ja silloin minua odotti yllätys. Laura tuli punastuen sisään valkoisessa silkkihameessa, jonka hän jollakin tutkimattomalla tavalla oli saanut käsiinsä Columbiassa ja kaunistanut joillakin ranskalaisilla nauhoilla -- jäännöksiä kapineista, joita hänellä oli ollut ennen sotaa. Katsoin morsiameni kauneuden-jumalatarta kauniimmaksi, hänen luodessaan minuun sydämellistä rakkautta kertovan silmäyksen.
Vihkiminen tapahtui, ja puolta tuntia myöhemmin pappi ajoi kotiin, jonka jälkeen minä ja morsiameni menimme vanhan tuvan portaille. Takanamme kohosivat Alleghany-vuorten kauniit huiput, jotka eroittivat meidät sodan hävityksestä, ja edessämme laskeusivat asteettain sadat kauniit kunnaat laaksoon, joka ulottui aina meren rantaan, missä kansalaissodan verivirrat vierivät.
Tässä kauniissa maisemassa, jonka luonnon suojelusmuurit eroittivat ihmiskunnan hurjista intohimoista, me nyt saatoimme elää yksinomaan toisillemme ja iloita siitä onnesta, jonka Jumala oli meille suonut. Kuukauden ajan teimme parhaamme elääksemme unhoituksessa ja onnistuimme myöskin osittain. Kukapa mies ei olisi uskonut kohtalon suoneen itselleen onnellisen osan, saadessaan omistaa sen suuren rakkauden ja kauneuden, jonka morsiameni toi mukanaan? Mutta kumpikaan meistä éi voinut unohtaa ympärillämme vaanivaa vaaraa. Se teki meidät varovaisiksi, ja minun vaimoni kirjoitti myöskin monta kirjettä, joissa hän teki selkoa siitä, miten hauskaa hänellä oli tädin luona.
XIII
Naisia!
Päivä oli mennyt kuin onnellinen uni. Me antauduimme nyttemmin toivon valtaan, että hyvä kohtalo sallisi meidän nauttia toistemme rakkaudesta, huolimatta läheisyydessämme raivoavista sodan pyörretuulista. Kirkkaassa ilmassa suuremmoinen maisema esiintyi kaikessa kauneudessaan, suoden meidän rakkaudellemme autioiden erämaiden romanttisuuden. Olimme juuri istuneet verannalla katsellen Sinisten Vuorten tunturirinnettä, jonka jyrkänteitä pitkin pieni puro raivasi tiensä kaukaiselle tasangolle, missä sota raivosi. Takanamme kohosi tunturinharja kevyessä lumivaipassaan kohti sinisen taivaan korkeutta, sillä nyt oltiin joulukuun loppupuolella.
-- Laura, -- sanoin minä, käsivarsi hänen vyötäisillään, ja annoin hänelle pienen kuherruskuukausipuserruksen, -- muistatko tämän päivän kolme vuotta sitten? Tuon tanssitilaisuuden sinun kotonasi, samana päivänä jona etelävaltiot tekivät kapinan?
-- Niin, Lawrence, sitä päivää en koskaan unohda, mutta älä puhu kolmesta viimeisestä kauheasta vuodesta; olkaamme onnelliset niin kauan kuin voimme -- kaukana sodan kauhuista -- siitä tulee kyllä joka tapauksessa varsin lyhyt aika... Hyvä Jumala, kenet kuulenkaan? -- lisäsi hän vaaleten ja hermostuneesti vavisten. Minäkin kalpenin, sillä me kuulimme jonkun sanovan:
-- Tämä kai on Mary-tädin tupa, Caucus? -- ja me tunsimme sen naisen äänen, jota kaikkein vähimmin olisimme tahtoneet tavata, -- Belle Peytonin, Lauran sisaren.
Kuulin miten neekerin hampaat kalisivat.
-- Herra Jumala, onko Belle-neiti täällä? -- inisi hän useaan kertaan, ilmeisesti varoittaakseen meitä.
-- Oletko hullu, Caucus? Avaa heti veräjä ja päästä minut sisälle! -- käski Belle kiihkeästi.
Hän ratsasti sisälle puutarhaan, ja Laura meni kalpeana, mutta päättäväisenä sisartaan vastaan.
Olen vielä näkevinäni Bellen, kun hän juosten ylös portaita huudahti:
-- Tulin levottomaksi tähtesi, kun Mary-täti kirjoitti Georgiasta mainitsematta mitään sinusta. Minusta oli merkillistä, kun sinä tulit tänne häntä tervehtimään, vaikkei hän ollut kotona. Mutta nyt minä aion jäädä tänne pariksi viikoksi. Meille tulee hauska tässä kauniissa vuoriseudussa. Mutta... ahaa! _Tämäkö _oli sinun matkasi syy? Oletko täällä tuon miehen keralla? Mitä se merkitsee, sisko? -- sanoi Belle tuijottaen minuun leimuavin silmin.
-- Belle, salli minun esitellä mieheni, herra Lawrence Bryant! -- virkkoi Laura hyvin levollisena, mutta jonkinlainen värähdys äänessään.
-- _Sinun miehesi_? -- huusi Belle. -- Oi, hyvä Jumala, tämä oli pahempaa kuin luulin!
-- Niin, minun mieheni, jota minä rakastan ja kunnioitan ja jota sinunkin tulee pitää arvossa, Belle, jos tahdomme olla sisaruksia.
-- _Sisaruksia_? Kun olet mennyt naimisiin maamme vihollisen kanssa? Tuon miehen, joka oli siinä määrin rakastunut pohjoisvaltioihin, että hylkäsi sinut paetakseen sinne? Voi tätä alennusta! Kurjaa, toivotonta! Mitä vanha isä-parkani sanookaan _tästä_?
Hän läähätti intohimoisesta pahastuksesta ja hysteerisestä epätoivosta.
-- Hän ei sano mitään, sillä sinä et saa virkkaa tästä hänelle mitään, toistaiseksi, -- lausui Laura kalpeana, mutta päättäväisenä.
-- Minä _sanon_ hänelle, -- hänen halveksiakseen sinua yhtä paljon kuin minäkin. Rakastaa miestä, joka tahtoo meidän turmiotamme, _yankeeta!_ -- Tämä lausuttiin siten kuin se olisi ollut maailman halveksittavin nimitys.
Tyttö astahti minua vastaan salamoivin silmin ja näytti siltä kuin olisi tahtonut hyökätä kimppuuni.
-- Oi, miten vihaan teitä! -- sihisi hän. -- Teitä, joka olette houkutellut sisareni luopumaan velvollisuudestaan ja lähimmistään! Siinä mies, joka ei ole kyllin rohkea taistellakseen meitä vastaan, vaan kernaammin tahtoo syöstä meidät turmioon houkuttelemalla hänet -- sisareni...
Hän puhkesi nyyhkytyksiin ja väänteli käsiään. Minä olin vaiti, koska pidin viisaimpana antaa hänen purkaa lapsellisen raivonsa. Mutta vihdoin sanoin:
-- Minä rakastin sisartanne, Belle-neiti, ennenkuin tämä sota eroitti meidät. Teillä oli tapana pitää minusta siihen aikaan; ettekö saata ajatella hieman ystävällisesti henkilöstä, joka pitää _teitä_ sisarenaan?
-- _Teidän_ sisarenne! -- huusi hän. -- Kauan en ole teidän sisarenne! Olen kuullut, että teistä on tehty rangaistusvanki, sitten kun kaksi kertaa olette karannut meidän armeijastamme. Hyvästi, Laura! Sinun kuherruskuukautesi lähenee loppuaan!
Tyttö kääntyi horjuen mennäkseen.
-- Mitä aiot tehdä? -- huudahti Laura pidättäen häntä. -- Minne sinä menet?
-- Ratsastan lähimmälle sotilasasemalie antaakseni ilmi tuon miehen, jonka kanssa sinä olet mennyt naimisiin. Viranomaiset saavat ottaa hänet huostaansa ja toimittaa, että hänet ammutaan! Sen minä teen! Ja sitten hän pääsee puhuttelemasta minua sisarekseen! Silloin meidän häväistyksemme pestään hänen veressään, ja sinusta tulee hänen leskensä, mutta hänen vaimokseen et jää!
-- Sen jätät tekemättä, -- sanoi Laura hyvin levollisesti. -- Sinä olet suunniltasi, Belle. Nyt jäät tänne, kunnes olet mahtunut järkiisi!
-- Minä en jää hetkeksikään -- älä koetakaan pidättää minua täällä! anna minun olla! Miten uskallat...!
Laura oli nimittäin tarttunut hänen käsivarteensa.
-- Velvollisuuteni on, -- sanoi Laura, -- sekä miestäni että itseäsi kohtaan, estää mieletöntä naista teosta, jota hän katuisi koko elämänsä. Luuletko kenties, että sallisin sinun silmittömässä raivossasi murhata sen miehen, jota rakastan? luuletko minua yhtä hulluksi kuin itse olet? Nyt jäät tänne, kunnes olet jälleen viisastunut.
-- En hetkeksikään sen katon alle, jota tuon miehen läsnäolo on alentanut! Oi, hyvä Jumala, Laura, miten _saatoit_ tehdä sen? Mutta _minä_ teen ainakin velvollisuuteni, jos sinä unohdat omasi, sinä luopio!
Molemmat sisarukset seisoivat säkenöivin silmin vastakkain; Bellen tummat silmät hehkuivat vihasta ja Lauran siniset päättäväisyydestä.
-- Lawrence, -- sanoi Laura levollisesti, -- auta minua. Sinun henkesi on kysymyksessä. Tyttö on kyllin mieletön täyttääkseen uhkauksensa!
Huomasin ainoan pelastuksen riippuvan siitä, että noudatin vaimoni kehoitusta. Astuin sen vuoksi esille ja tartuin mahdollisimman hellävaroen Bellen käsivarteen.
-- Ahaa, te olette oikea pohjoisvaltojen gentlemanni, te joka satutatte kätenne naiseen, -- kähisi hän. -- Se on yankeen kaltaista!
-- Älä ole hävytön, Belle! -- huudahti Laura, -- kavahda, etten unohda olevasi sisareni! Vaienna hänet, Lawrence! _Heti!_
Sillä Belle pinnisti vastaan ja kirkui täyttä kurkkua hysteerisessä raivossa.
Lauran ja minun täytyi mahdollisimman hellävaroen taluttaa sisälle taisteleva tyttö ja teljetä hänet kunnollisesti toisessa kerroksessa olevaan huoneeseen, jonka ikkunoita rautaristikot suojelivat neekerivarkaiden murtautumista vastaan, koska siellä säilytettiin erikoisia ruokatavaroita. En unohda koskaan hänen katsettaan, kun jätimme hänet sinne. Puhutaan naarastiikerin raivosta, kun siltä otetaan poikaset, mutta vertaus on aivan liian laimea verrattuna Bellen kauniiden kasvojen ilmeeseen meidän sulkiessamme häneltä oven ja vääntäessämme avaimen lukossa.
-- Nyt meidän täytyy erota, Lawrence, -- sanoi Laura. -- Nyt olet turvassa ainoastaan rajan toisella puolella.
-- Sinun täytyy seurata minua, Laura!
-- Minä en uskalla! Minun täytyy pitää tyttö vangittuna täällä, kunnes sinä olet mennyt rajan yli. Minä etsin sinut sitten jostakin pohjoisvaltioista. Pääsen kyllä naisena matkustamaan saarronmurtajassa -- ilman sinua olisi elämä täällä sietämätöntä.
En koettanut taivuttaa vaimoani seuraamaan itseäni seikkailumatkalleni. Olin aikoja sitten merkinnyt kartalle tien, jota aioin kulkea rajan yli -- se vei Pohjois-Karolinan vasemman osan halki Tennessee-valtioon ja oli paras, mitä minulle oli tarjolla, vaikkakin vakoojat, sissijoukot ja sotarosvot sitä häiritsivät.
Vaimoni ja minä erkanimme samana iltana. Kuherruskuukautemme päättyi yhtä odottamattomasti kuin oli alkanutkin, mutta minä jätin hänet varmuuteen siitä että hän oli minun, kaikista kosijoista huolimatta. Hän ei ollut enää minun morsiameni, hän oli minun vaimoni.
Caucuksen täytyi jäädä Lauran luokse.
Minulla oli hyvä hevonen, viisikymmentä dollaria ja pari revolveria. Loput rahoista annoin Lauralle vastaisten tarpeiden varalle.
Kun Caucus avasi minulle veräjän ja sanoin jäähyväiset, näin vaimoni kalpeat, hillityt kasvot hänen ovella seisoessaan. En uskaltanut katsoa liian kauan taakseni, vaan purin yhteen hampaani ja alotin pakenemiseni -- hänen tähtensä yhtä hyvin kuin itsenikin.
Kello oli yhdeksän illalla. Kuutamo valaisi laakson. Olin juuri panemassa kuntoon satulalaukkujani, kun kauhistuksekseni kuulin seuraavat sanat:
-- Hitto vie, nyt sain teidät jälleen käsiini, ja tällä kertaa ette enää pääse livahtamaan!
Kymmenen jalan päässä minusta seisoi Peter Bassett tähdäten minua revolverillaan. En liikahtanut, vaan sanoin ainoastaan: