Part 5

Täällä oli paljoa hauskempaa kuin Morris-saaren hiekkasärkillä. Täällä oli juoksevaa vettä, vihannoivia puita eikä tarvinnut alinomaa yötä päivää kuulla ikuista kanuunain jyskettä. Niin huono kuin tämä pakopaikka todella muutoin olikin, oli se kuitenkin aivan erinomainen edellisen rinnalla. Näillä vallituksilla ei ollut vaikeaa kaivamistyötä kuten Morris-saarella, vaan siellä oli juoksuhautoja, joiden tarkoituksena oli suojella jalkaväkeä avoimella kentällä, vaikkakin pattereita oli asetettu sopiviin paikkoihin, niitä kanuunia varten, joiden tuli estää pohjoisvaltioiden joukkojen etenemistä.

Terveyteni, omituista kyllä, rupesi paranemaan näissä olosuhteissa. Puitten vihreys ilahdutti silmiäni Morris-saaren hietasärkkien jälkeen. Veden solina kuului niin virkistävältä, ja minä tulin päivä päivältä vahvemmaksi. Olin tottunut huonoon hoitoon ja vaaroihin; ja muutoin tarjosi elämä siellä vaihtelua, kiitos maantiellä kuljeksivien ihmisjoukkojen, sillä sinne ei pommitus ulottunut. Joskus tiellä kulki naisiakin, joskaan minä en paljo piitannut heistä työni yksitoikkoisuudessa.

Kerran äkillinen yllätys herätti minut yksitoikkoisuudestani. Tein työtä juoksuhaudassa, joka kulki pitkän, keltaisen ja pölyisen tien reunassa. Silloin kuulin kavioiden kopsetta, nostin silmäni ja jäin aivan kuin kivettyneeksi nähdessäni neljä henkilöä tulevan ratsastaen tomupilvessä. Yksi oli punatukkainen neekeri, toinen eversti Been näköinen, hänen takanaan ratsasti muuan nuori mies, toinen takinhiha tyhjänä, ja vihdoin _hän!_ Luulin ensin olevani hullu -- luulin kaikkea harhanäyksi.

Mutta hänen kasvonsa näkyivät yhä selvempinä, rakastettavat silmät tulivat yhä tutummiksi, ja minä kuulin hänen äänensä.

-- Oletko varma, että tämä on oikea tie, Arthur? -- kysyi hän.

Silloin minusta oli kuin elämä olisi ollut unta, ja kaikki musteni silmissäni. Lapio putosi kädestäni, ja minä itse vaivuin maahan.

Kuulin vahdin sanovan:

-- Tuo poloinen pahus sai auringonpiston. Hän kaatui juuri neidin tullessa.

Siihen Laura sanoi:

-- Kantakaa joutuin hänet tuonne lähteelle! Vesi virkistää häntä!

Avasin silmäni ja huomasin olevani pienessä lehdossa. Puro solisi suohon, joka ulottui lähellä työpaikkaa olevaan Wappoo-jokeen. Kylmä vesi herätti minut jälleen henkiin. Lepäsin ruohostossa, ja hän tuijotti minuun mutisten: "mies-parka!" mutta tuntematta minua. Caucus hautoi kasvojani.

Silloin hänen kätensä alkoi vapista, kasvonsa tulivat tuhkanharmaiksi, ja hän mutisi:

-- Hyvä Jumala!

Ja hetken kuluttua sanoi vartija:

-- Nouse ylös ja mene työhön, meillä ei ole aikaa odottaa enempää! Nouse ylös!

Mutta minä en liikahtanut.

-- Nouse ylös! -- ärjäisi mies ja olisi minua potkaissut, jollei Laura olisi tullut väliin.

-- Tuo mieshän on aivan mennyttä, ettekö sitä näe? Eikö teidän rinnassanne ole'mitään ihmisyyttä? -- sanoi hän seisoessaan vieressäni kotikutoisessa hameessaan.

-- Upseerit tarkastavat työtä, ja minä saan kantaa edesvastuun siitä, että jotakin tulee tehdyksi; hänen täytyy tulla nyt mukaan. -- Ylös, laiskiainen!

Vahti kohotti kätensä lyödäkseen.

-- Älkää koskeko häneen! -- huudahti tyttö. -- Veljeni, kapteeni Peyton, on toinen työtä tarkastavista upseereista ja eversti Bee toinen. Minä vastaan tästä miehestä. Ettekö näe, että hän on liian heikko työtä tekemään? -- Menkää toimeenne!

-- Hyvä -- jos neiti vastaa hänestä, mutta älkää hankkiko minulle arestia!

-- Olkaa huoleti!

Heti miehen mentyä tuli Caucus esille silmät pyöreinä ja huusi:

-- Herranen aika, sehän on massa Bryant! -- ja hän suuteli kättäni, samalla kun Laura äkkiä kalpeni ja huudahti kauhistuneena:

-- Hyvä Jumala!

Hän alkoi väännellä käsiään, nyyhkytti ja olisi heittäytynyt kaulaani, jollen minä olisi sitä estänyt sanoen:

-- Älä koske minuun, minussa on vankilan likaisuus.

-- Siitä en välitä, -- mutisi hän ja olisi kostuttanut kasvojani kyynelillään, mutta säpsähti ja sanoi:

-- Mitä! -- Oletko sinä _rangaistusvanki?_

-- Olen, sen vuoksi että rakastin isänmaatani, sen vuoksi että rakastin sinua! Tämä raitainen puku on sinun ihailijasi Amos Piersonin lahja; hänen vaikutusvaltansa on saattanut minut tähän asemaan.

-- Amos Piersonin! -- huudahti hän. -- Hän on vieläkin kerran koettanut saada minut suostumaan menemään naimisiin kanssaan. Kerrottiin, että sinä olit kuollut, että olit karannut saarronmurtajan mukana, jonka pohjoisvaltioiden laivasto muka oli ampunut pohjaan.

-- Niin juuri, Amos Pierson, -- sanoin minä purren hammastani. -- Mutta hänen vaikutusvaltansa toi minut, Luojan kiitos, myöskin takaisin Etelä-Karolinaan, sinun luoksesi. -- Sinä annoit hänelle hylkäävän vastauksen, Laura -- tapahtuiko se minun tähteni? Onko mahdollista, että sinä vielä -- kaikesta huolimatta... Katselin ympärilleni. Caucus oli kadonnut. -- Rakastatko minua vielä, kaikista ristiriidoista huolimatta?

Hän oli ääneti, ja minun sydämeni vapisi pettymyksestä, mutta silloin hän kääntyi nopeasti puoleeni ja ojensi minulle kätensä päivänpaisteessa -- ja siinä loisti minun kihlasormukseni, jonka hän oli heittänyt heinikkoon sinä päivänä, jona me erosimme.

Huolimatta siitä, että minä olin sekä likainen että repaleinen, olisin painanut hänet rinnalleni, jollei pensaista olisi kuulunut kahinaa ja Stuart Bee katsonut sieltä hämmästynyt, mutta hyvänsuopa ilme kauneissa kasvoissaan. Hän poistui nopeasti ja sanoi hätäisesti:

-- Sinun sisaresi ei ole täällä, Arthur. Saamme etsiä häntä toisaalta.

Silloin vahti palasi huutaen:

-- Kas niin, laiskiainen, nyt olet vetelehtinyt täällä kaksikymmentä minuuttia. Takaisin työhön! -- Heti!

Viha loisti morsiameni silmissä, ja hän olisi vastustanut vahtia ja herättänyt veljensä huomion, jollei Bee olisi katsonut taakseen ja sanonut ankaralla äänellä:

-- Mies on peräti uupunut, antakaa hänen levätä hetkinen, muutoin saamme hänet sairaalaan, kersantti.

-- Niinkuin eversti käskee, -- sanoi mies tehden kunniaa. -- Hän on aina tehnyt työnsä kunnollisesti. En ota asiaa tällä kertaa niin ankaralta kannalta.

Hän meni takaisin väkensä luokse, ja minä kuulin Been ja Arthurin palaavan hevostensa luo. Olimme yksin.

-- Tunnetko hänet? -- kysyi tyttö.

-- Stuart Been? -- sanoin minä. -- Hän on ollut ainoa ystäväni.

-- Hän on vieläkin sinun ystäväsi, _meidän_ ystävämme, -- huudahti tyttö. -- Hän on varmaankin suunnitellut tämän tapaamisen -- hän on kaiketikin sopinut veljeni kanssa näiden linnoitusten tarkastamisesta, ja siksi houkutellut minut mukaan.

-- Niin, se tapahtui minun tähteni, Laura! -- Jumala siunatkoon häntä! -- huudahdin minä katuen niitä sanoja, jotka hänelle viimeksi tavatessamme lausuin; -- mutta meillä ei ole pitkää aikaa: minun täytyy rientää kertomaan sinulle mitä olen kokenut.

Tein sen hänen päästäessään osanoton huokauksia ja kauhunhuudahduksia.

-- Sinun täytyy heti päästä vapaaksi tuosta kidutuksesta, Lawrence! -- sanoi hän vihdoin.

-- Rikkomalla valani ja rupeamalla sotilaaksi etelävaltioiden palvelukseen?

-- Ei, ei siten! Tosin olen etelävaltioiden nainen -- mutta sitä en kuitenkaan tahdo. Nyt en enää kunnioittaisi sinua, jos siten menettelisit.

-- Miten asia sitten kävisi päinsä?

-- En tiedä vielä -- sen vain tiedän, etten kestä sitä, että sinä olet tällaisessa asemassa. Minun _täytyy_ pelastaa sinut jollakin tavalla -- ja minä _pelastan_ sinut.

-- Sinä rakastat minua vielä?

-- Tahdon vain puhua siitä, miten saatan sinut nyt pelastaa.

-- Rakastatko minua? -- toistin minä.

-- Veljeni kutsuu! Minun täytyy nyt lähteä, muutoin hän näkee meidät täällä!

-- Rakastatko minua? -- huusin minä.

-- Rakastan, -- sanoi hän. -- Minä rakastan sinua ja pelastan sinut!

Tartuin hänen käteensä ja puristin halkeilleet, kuumat huuleni sitä vasten. Ja sitten tunsin kyyneliä ja suudelman poskellani.

Silloin kuului Arthurin huudahdus:

-- Missä olet, Laura?

Ja tyttö hyökkäsi pensaiden läpi vastakkaisella puolella olevalle tielle, nähtävästi sieltä vastatakseen veljensä kutsuun.

Hänen kyyneleensä olivat sulattaneet sydämeni, ensi kerran tällä onnettomalla ajalla.

Kun minä puolen tunnin kuluttua hoipertelin väen luokse, joka kaivoi hietaa juoksuhaudoissa, ei häntä ollut näkyvissä enempää kuin Caucusta tahi veljeäkään; mutta minä yhtäkaikki jatkoin työtäni kapinallisten vallituksessa kevyemmin kuin koskaan ennen, sillä minä luotin siihen, että se nainen, jota minä rakastin, täyttää lupauksensa ja jollakin tavalla vapauttaa minut.

XI

Punatukkainen neekeri.

Odotin kaksi päivää, ja kun meidät kolmannen päivän aamuna komennettiin työhön, olin minä kuulevinani tutun neekerin äänen.

-- Hohoi, -- huudahti kersantti, -- tässä on neekeri, joka ei tahdo totella! -- Mene tiehesi vain työhön, punatukka lurjus! -- Kyllä minä karistan sinusta laiskuuden, minä!

-- Herra Jumala! Kohdelkaa minua hyvin, massa!

Kukaan ei välittänyt tästä välinäytöksestä, sillä paikkakunnan istutusten omistajilla oli tapana lähettää tottelemattomia neekereitä rangaistukseksi vallitustyöhön; mutta minä aloin toivoa, sillä neekeri oli Caucus, ja minä arvelin että hänellä oli jotakin sanottavaa minulle.

Mutta hänet pahaksi onneksi lähetettiin kaukaiselle vallitukselle, niin etten saanut tavata häntä ennen kuin illalla. Lepäsimme sikin sokin pitkässä vajassa, ja vahti katsoi ainoastaan, ettei kukaan paennut; niinpä minä olin pian punatukkaisen neekerin vieressä, joka aluksi näytti olevan liian murheellinen ruvetakseen minun kanssani juttelemaan.

-- Hyvä Jumala, olisinpa vaan tiennyt tämän, niin en olisi koskaan tullut tänne! Minun on täytynyt puurtaa henkeni edestä, ja tällaiseen ruokaan ei sikakaan voi tyytyä!

-- Oliko sinulla jotakin asiaa minulle?

-- On -- mutta kersantti sanoi pieksättävänsä minut...

-- Sano nyt heti, mitä asiaa sinulla on?

-- Niin, niin -- kun ei vain käsivarsiani ja koipiani niin kauheasti pakottaisi. Herra Jeesus, miten täytyy raataa! -- Ette kai ole elänyt puolta vuotta tällä tavalla, massa Bryant?

-- Juuri sen vuoksi tahdon siitä päästä! -- Mutta sano nyt heti, mitä sinun piti tehdä!

-- Ikäänkuin en minäkin tahtoisi siitä päästä! -- Neiti lähettää tämän teille.

Hän antoi minulle pienen paketin; ja katseltuani varovasti ympärilleni luin kirjeen, joka kuului seuraavasti:

"Tee mitä Caucus sanoo."

Muutoin paketissa oli samat setelit, jotka olin ennen pakoani lähettänyt morsiamelleni.

-- Emäntäsi sanoo, että minun on tehtävä kuten sinä sanot, -- kuiskasin minä hänelle. -- No, mitä minun piti tehdä?

-- Karata täältä heti. Minulla on vene Stono-virrassa, ja minun on noudettava teidät yankeiden luo.

-- Mutta miten pääsemme _täältä?_

-- Siihen saatte itse keksiä keinon -- jos minä olisin tiennyt millaista täällä on, niin en olisi koskaan tullut tänne. Mutta neiti pyysi ja rukoili kokonaisen tunnin. -- Mutta teidän kai täytyy lähteä tiehenne tänä iltana!

Tämä tapahtui nopeasti. Minä en ollut koskaan ennen aikonut karata vartiosta, sillä minusta oli tuntunut aivan mahdottomalta ilman rahoja tahi auttajia päästä unioonijoukkojen rajoille; mutta kun nyt ajattelin asiaa, pisti päähäni toinen tuuma.

Yöt olivat kylmenemistään nyt marraskuussa kylmenneet ja suuret leiritulet paloivat vartijoiden viihtymykseksi. Tarvittavat puut hankki kunakin päivänä määrätty työjoukko, mutta nyt se oli jostakin syystä unohtunut. Polttopuut eivät riittäneet yöksi.

Juuri tuumiessani pakoa kuulin kersantin käskevän eräitä vahteja ottamaan muutamia vankeja mukaansa ja hankkimaan sen mitä tarvittiin; ja sotilaat herättivät mukavuussyistä niitä, jotka olivat lähinnä ovea.

Kuiskasin Caucukselle, että hän tulisi mukaan.

-- En jaksa, olen aivan liiaksi väsynyt... en tahdo ahertaa enää tänään.

-- Tule nyt vaan, jos tahdot päästä täältä tänä iitana. Huomenna kersantti hinaa sinut hirteen, -- kuiskasin hänelle ja virkistin lisäksi häntä voimakkaalla potkulla, sillä hänen välinpitämättömyytensä suututti minua.

Hän röhkäisi sekä ilkeydestä että tuskasta, mutta nousi ylös ja seurasi minua.

Olimme pian viidakossa, jossa kolme, neljä sotilasta oli vahdissa kiväärit ladattuina. Kuiskasin Caucukselle, että hän aina pysyttäytyisi läheisyydessäni.

Kaikeksi onneksi oli metsä tiheä, ja meitä käskettiin samoamaan sen läpi noutaaksemme puita, joita oli aikaisemmin koottu ja kasattu vähän joka paikkaan. Sitten meidän kaikkien piti kokoontua niitä hakkaamaan. Meidät jaettiin kolmeen patrulliin, joista kutakin vartioi sotilas ladatuin kiväärein; neljäs, korpraali, odotti kokoontumispaikalla.

Yhden ainoan miehen oli vaikea viidakossa ja hämärässä pitää silmällä kolmea tai neljää vankia. Minä käytin myöskin hyväkseni tilaisuutta, annoin Caucukselle merkin ja hiivin ryömien neekerin seuraamana viidakkoon.

Olin jokseenkin varma, etteivät he huomaisi poissaoloamme ennen kuin joukot puutaakkoineen olivat kokoontuneet yhtymäpaikalle. Täten me pääsimme kaksikymmentä minuuttia edelle.

-- No, mitä tietä menemme Stono-virran varressa olevan veneesi luo? -- kysyin Caucukselta.

Hänen vastauksensa sai minut hämmästymään.

-- Jeesus! En minä nyt jaksa sinne mennä, sinne on peninkulmaa pitempi matka.

-- Tiedätkö että sekä sinut että minut ammutaan, jos meidät saadaan kiinni?

-- Jeesus! Eivät he kaiketikaan _minua_ ammu?

-- No siitä saat olla varma.

-- Silloin he saavat ensiksi ottaa minut kiinni! -- ja nyt neekerille tuli hämmästyttävä kiire. Hän syöksyi viidakon läpi sellaista kyytiä, että minun oli vaikea pysyä perässä.

Viiden minuutin kuluttua me saavuimme Wappoo-puron suolle, eikä se ollut liian aikaista, sillä nyt vahtisotilaat ampuivat merkiksi, että vankeja oli karannut.

Seurasin Caucusta polkua, jonka hän näytti tuntevan pimeässä yössäkin, Wappoo-purolle asti. Emme kuulleet mitään vainoojistamme; sotilaille olisi ollutkin mahdotonta seurata meitä pimeässä ilman koiria, joita oletin heidän hankkivan itselleen ensi tilassa.

Kuljettuamme joen rantaa puolentoista peninkulmaa, saavuimme paikalle, jossa vain kolmesataa kyynärää aukeaa maata eroitti meidät Stono-virrasta. Se oli puolen peninkulmaa Fort Pembertonin yläpuolella, ja tähystellessämme varovasti pensaiden välitse joelle emme huomanneet mitään vahteja. Linnakkeen yläpuolella oleva joki pidettiin näet täysin turvattuna venehyökkäyksiltä. Kiiruhdimme senvuoksi aukean maan yli joelle ja huomasimme siellä keveän veneen, jonka Caucus oli kätkenyt sinne pakoa varten.

XII

Tarmokasta suostuttelua.

Veneessä oli minulle siviilivaatteet ja hieman yksinkertaista, hyvää ruokaa -- ensimäinen kunnollinen ruoka mitä olin syönyt moniin kuukausiin. Riisuin heti päältäni vangin vaatteet ja pukeuduin toisiin, samalla kun Caucus souti veneen keskelle virtaa. Takintaskusta löysin ladatun revolverin.

-- Kuka lähetti minulle tämän, Caucus? -- kuiskasin minä.

-- Neiti Laura. Hän on ajatellut teitä ja väännellyt käsiään pari päivää. Hänen silmänsä ovat punaiset, massa, -- ylen punaiset, massa Bryant!

Nämä sanat kypsyttivät päätökseni.

Caucus oli kääntänyt veneen virran mukaan ja me lähestyimme pohjoisvaltioiden kanuunaveneitä, jotka olivat viisi peninkulmaa alempana. Olimme nyt muutamia kyynäriä Fort Pembertonin yläpuolella.

-- Missä neitisi on? -- kuiskasin minä.

-- Laura-neiti?

-- Hän juuri.

-- Niin, hän on tuomari Elliottin perheessä, parin peninkulman päässä joen ylävarrella. Hänen veljensä on mukana valvomassa lähimpiä vallitustöitä. Minä palaan hänelle kertomaan -- vietyäni teidät yankeiden luokse.

-- Hyvä, -- sanoin minä. -- Minun täytyy tavata häntä ennen matkustamistamme. Käänny takaisin jokea pitkin.

-- En, massa, minä en souda enää koskaan virtaa ylöspäin!

-- Häh?

-- Minä tarkoitan, että minä saavuttuani yankeiden luo jään heidän luokseen ainiaaksi. Aion tulla yhtä vapaaksi kuin te, massa!

-- Et siis aikonut palata emäntäsi luokse?

-- En, massa, minä soudan yankeiden luokse, minä!

-- Käännä heti vene! Tahdon nähdä hänet ennen matkaani. -- Ja minä tartuin peräsimeen kääntääkseni aluksen.

-- Tämä vene ei mene vastavirtaa niin kauan kuin minä olen mukana! Tahdon tulla vapaaksi mieheksi!

-- Kuule nyt, Caucus, -- vastasin minä, -- ei maksa vaivaa puhella noin tahi käyttäytyä tuolla tavalla (neekerillä oli airo uhkaavana koholla). Minä aion jokea ylös tavatakseni Laura Peytonin, ja sinä seuraat mukana.

-- En koskaan!

Ojensin revolverin hänen päätään kohti.

-- Ettehän toki aikone surmata minua?

-- En, jos teet kuten sanon; mutta jos juonittelet, niin ammu sinut.

Nyt vene oli jo ehtinyt melkein linnakkeen kohdalle.

-- Jos tahdot nousta veneestä, saatat tehdä sen vähän kauempana joella. Nyt on liian myöhäistä tehdä muulla tavalla, -- kuiskasin minä nähdessäni pari patrullivenettä menevän jokea alas linnakkeen toiselta puolelta. -- Siinä näet itse, että he ovat huomanneet meidän pakomme. Emme pääsisi koskaan heidän ohitsensa.

Olimme kaikeksi onneksi joutuneet rannan varjoon, niin että patrulliveneet eivät nähneet meitä. Tuuli oli vastainen, niin että ne eivät myöskään kuulleet. Revolverini pakotuksesta ja kenties oman pelkonsa ajamana Caucus käänsi veneen ja souti verkalleen jokea pitkin, sekä loittoni kaipaamistaan pohjoisvaltioiden aluksista.

-- Kuulkaas nyt, massa, -- sanoi hän, -- takaisin vetäytyminen tuottaa varman kuoleman. Jos kapinalliset saavat teidät kiinni, niin miten sitten käy?

-- Tahdon tavata häntä ennen lähtöäni.

-- Jeesus, -- tehän olette tullut hulluksi, massa! Ette tiedä mitä teette; jos he saavat teidät kiinni, niin se on teidän loppunne, ja yankee-alukset ovat ainoastaan peninkulman päässä täältä -- niin, tuskin sitäkään, massa.

-- Souda edelleen, -- sanoin minä ja viritin hanan; silloin Caucus vaikeni ja souti mutisten: "Jeesus, hän on hullu!" ja niin edespäin.

-- Souda lujemmin, -- käskin minä ankarasti hänen hiljentäessään vauhtia; ja tunnin kuluttua me käännyimme erääseen joen poukamaan, josta näin valoa; se tuli selvästi jostakin asunnosta.

-- Tuolla he asuvat, massa.

-- Onko _hän _siellä?

-- On, massa.

Veneen päästyä maihin sanoin:

-- Mene heti sisälle ja sano hänelle että minä olen täällä. Mutta älä tee toisia levottomaksi, sillä Elliottit ovat etelävaltiolaisia sydämestään ja sielustaan, ja jos he saavat tämän tietää, niin sinut hirtetään ja minut vangitaan.

-- Sen kyllä käsitän, massa. Jeesus, miten ankara te olette kelpo poikaa kohtaan, joka auttoi teidät pakenemaan!

-- Mene nyt heti sanomaan hänelle, Caucus, ja kun tästä on päästy, niin minä laitan, että olet minuun tyytyväinen. Enkö ole ennen ollut hyvä sinulle? -- Ole nyt uskollinen, niin olen sinulle jälleen suopea!

-- Se on hyvä, massa, -- sanoi vaihtelevainen musta irvistäen. -- Nähkääs, minä tahdon tällä retkellä tulla vapaaksi mieheksi -- mutta ainahan minä saatan odottaa pari päivää!

Hän hiipi edelleen joen rannalla olevaa polkua puutarhan läpi kauniiseen huvilaan, samalla kun minä kärsivällisesti odottelin varjossa sitä olentoa, jonka vuoksi olin uskaltanut niin paljon.

Hetkisen kuluttua hän tuli ja sanoi melkein moittien:

-- Herran nimessä, Lawrence! -- nyt et kenties pääse pakosalle! Miksi et heti paennut?

-- Siksi että rakastan sinua.

-- Niin, mutta ajattele miten saat minut pahoilleni! Jos he saavat sinut jälleen kiinni, niin he kenties _surmaavat_ sinut.

-- Minä uskallan kaiken voittaakseni sinut.

-- Mutta eihän niin käy, jos sinä kuolet.

-- Ei, minä tahdon sinut _ennen_ sitä.

-- Ei, matkusta -- Herran tähden, matkusta! Ota vene ja lähde jokea pitkin!

-- Sitä en enää tee, -- sanoin minä, -- patrulliveneet vartioivat tuolla alhaalla! Kaikki vartiot täältä joen suulle asti tietävät meidän paenneen, -- lisäsin, -- sillä minä kuulin kauempaa alhaalta kanuunalaukauksen.

-- Kyllä, sinä voit paeta ja sinun _täytyy_ paeta!

-- Minä en tahdo. Minä tulen vapaaehtoisesti takaisin.

-- Miksi?

-- Saadakseni sinut!

-- Minut -- mitä tarkoitat?

-- Jos sinä rakastat minua, tahdot myöskin pelastaa henkeni.

-- Sitä en voi, jollet sinä pakene Etelä-Karolinasta!

-- Minä en lähde koskaan Etelä-Karolinasta ennenkuin sinä olet tullut vaimokseni -- sen minä päätin jo puoli vuotta sitten, kun minut pakotettiin palaamaan tänne. Kohtalo lähetti minut takaisin tullakseni sinun puolisoksesi.

-- Hullutuksia!

-- Sinun täytyy rakastaa minua, Laura, kun olet tehnyt kaiken tämän minun tähteni -- tee nyt myöskin ainoa, mikä antaa minulle halua pelastaa henkeni -- _tule vaimokseni, nyt heti!_

Tyttö hätkähti taaksepäin, mutta epätoivon kiihkossa minä otin hänet syliini ja omistin hänelle kaikki ne suutelot ja hyväilyt, jotka olin hänelle säästänyt pitkän eromme aikana.

-- Armahda Herran nimessä minua! Mitä sukulaiseni ja ystäväni sanoisivat, jos menisin naimisiin sillä tavoin!

-- Armahda -- minun tähteni! Ajattele miten onnettomaksi minä tulisin, jos lähtisin matkoihini uskossa että kenties menetän sinut!

-- Mutta emmehän voi mennä naimisiin tänä iltana!

-- Mutta sen täytyy tapahtua ennen kuin lähden Etelä-Karolinasta! -- mutisin minä varmana, että olin hänet voittanut.

-- Mutta lähde nyt, Herran tähden! Muutoin he ottavat sinut jälleen kiinni! Hyvä Jumala, nyt he tulevat!

Tyttö tarttui tykyttävin sydämin käteeni. Samassa kuulimme pimeässä kavioiden kapsetta ja ratsumiesten miekkojen kalinaa.

-- Piiloudu, minun tähteni! -- pyysi hän.

-- En ennenkuin olet minulle luvannut tulla omakseni!

-- Mutta jos pyydän lykkäystä?

-- Silloin he saavat ottaa minut; en välitä siitä miten minun käy!

-- Oletko hullu?

-- Kyllin hullu tekemään sen!

-- Kiiruhda! Sinä et ehdi! Suo minun piiloittaa sinut!

-- Lupaatko?

-- _Kyllä!_ Mitä hyvänsä pelastaakseni sinut! Tule! Hän riensi polkua, ja minä seurasin häntä hiljaa.

Tiesin että olin voittanut -- että Laura Peytonin lupaus oli hänen valansa!

-- Tätä tietä! -- sanoi hän ja kiiruhti ulkorakennuksen ohi. Tultuamme ylisille vei hän minut sen perimmäiseen osaan, joka, mikäli pimeässä saatoin huomata, oli täynnä riissi- ja tyhjiä säkkejä.

-- Piiloudu näiden väliin! Lähetän Caucuksen katsomaan sinua.

-- Muista lupauksesi! -- sanoin minä suudellen häntä.

Hän irroittautui ja katosi.

Sitten minä kuulin sotilaiden kysyvän talonväeltä, olivatko he nähneet erästä rangaistusvankia ja punatukkaista neekeriä.

Siihen kuulin Caucuksen vastaavan:

-- Jeesus -- minä kaiketikin olen ainoa punatukkainen neekeri tällä paikkakunnalla!

-- Se on kai sitten sinun kaksoisveljesi, -- sanoi upseeri nauraen; -- jos vangitset hänet, niin saat palkinnon.

-- Mitä sitten saan? -- kysyi Caucus.

-- Sata dollaria kenties.

-- Sanokaa tuhat, niin saatte ottaa minut hänen sijastaan, -- sanoi Caucus, patrullin ratsastaessa pois.

Hetkisen kuluttua taukosi hämmästyneen Elliott-perheen pila, ja Caucuksen nauru lakkasi. Kuulin äänistä että siellä oli ainoastaan naisia; Arthur Peyton ja toiset herrat olivat ulkona palveluksessa.

Puolen tunnin kuluttua Caucus tuli murjotellen takaisin mukanaan palanen vanhaa ohraleipää ja yksi peruna.

-- Miksi sinulla on mukanasi niin viheliäistä ravintoa?

-- Hitto teidät vieköön! -- vastasi Caucus. -- Luuletteko minulla olevan hyvää ruokaa, sitten kun olette pettänyt vapaudentoivoni? Mitä minä nyt olen? Orja. Jollei teitä olisi ollut, olisin ollut vapaa mies -- kaukaasialainen! Mutta tässä on jotakin muuta, massa!

Hän antoi minulle paperilipun.

-- Miten saatan lukea ilman valoa?

-- Seuratkaa minua.

Seurasin siis Caucusta vanhaan tupaan, joka oli muutamien satojen kyynärien päässä huvilasta. Se oli joen rannalla siellä mihin vene oli vedetty. Neekeri sytytti talikynttilän, ja sen valossa minä luin:

Rakkaani!

En uskalla tervehtää sinua nyt, mutta tulen niin pian kuin voin -- heti perheen vuoteelle mentyä, kenties puolen tunnin kuluttua, Etkö menetellyt hieman epäritarillisesti, rakas ystävä, käyttäessäsi hyväksesi sitä, että olin levoton sinun puolestasi? Etkö ymmärrä, että minun sydämeni olisi särkynyt, jos sinua olisi kohdannut jokin onnettomuus? Sen vuoksi minä annoin sinulle lupaukseni; mutta minä pidän sen -- jos sinäkin pidät omasi ja koetat asettautua turvaan.

Hienotunteisen neitosen moite saattoi minut huomaamaan, etten ollut menetellyt häntä kohtaan jalomielisesti, mutta iloissani siitä, että olin hänet voittanut, unohdin kaiken muun.