Part 4

Paetessani ei minulla ollut suurta aikaa miettiä asemaani, mutta nyt aloin ajatella lemmittyäni, jonka olin menettänyt ja jonka puolesta olin niin paljon uhrannut. Tiesin ettei minulla ollut odotettavissa suurta sääliväisyyttä etelävaltioiden hallituksen puolelta ja ettei enää tarvinnut toivoa voivani paeta, jonka vuoksi minun joko täytyi taistella väärällä puolella tahi myöskin riutua sodan loppuun asti jossakin sotilasvankilassa. Mutta kaikki tämä tuntui minusta aivan vähäpätöiseltä ajatellessani Laura Peytonia. Näin hänestä usein unta synkässä epätoivossani. Luulen että olisin kuollut toivottomuuteeni, jollen olisi kuullut lääkärin sanovan, että minut lähetetään Charlestoniin niin pian kuin mahdollista.

_Charlestoniin!_ Silloinhan pääsen lähemmäksi tyttöä, jonka luota olin paennut, mutta jota en pahimmissakaan seikkailuissani koskaan saattanut unohtaa.

Lääkäri vakuutti, että Bassett oli antanut määräykset minun muuttamisestani Charlestoniin, ja jos vain olisin saattanut arvata, kuka oli antanut Bassettille nämä lähetysmääräykset, niin olisin helpommin voinut muodostaa itselleni käsityksen vastaisista vaiheistani.

Parin päivän kuluttua läksin Wilmingtonista Bassettin vartioimana. Olin vielä heikko, mutta koetin saada häneltä selkoa hänelle annetuista määräyksistä. Olin saanut vankeudessani pitää rahani. Bassett oli oikein kunnon mies ollakseen salapoliisi, ja minun rahani saivat hänet kyllin puheliaaksi ilmoittamaan, että hän epäili minulla olevan jonkun mahtavan vihamiehen hallituksen korkeimpain virkamiesten joukossa.

-- Tarkoitatteko sotilasviranomaisia?

-- En, varjelkoon, -- he saavat tarpeekseen sodasta; se on kaiketikin joku oikea Richmondin pohatta.

-- Tiedättekö, mikä hänen nimensä on?

-- En, ja jos tietäisinkin, en sitä sanoisi; mutta saatatte huoleti uskoa, että se on joku suur-rehentelijä.

Ainoa sellaisessa asemassa oleva vihamiehen! oli Amos Pierson, joka oli minut vangituttanut. Pierson oli estänyt minun pakoni. Ja tuo mieletön Pierson siis nyt saattoi minut lähemmäksi Lauraa. Se oli onni onnettomuudessa! Nytpä en aikonutkaan lähteä Etelä-Karolinasta ennenkuin hän oli tullut morsiamekseni.

Kun nuoruus ja toivo vetävät kuormaa, kulkee se eteenpäin. Saavuttuamme kahden päivän kuluttua Charlestoniin, olin ennallani, ruumiini ja sieluni oli taas joustava, ja minä olin jälleen valmis taistelemaan rakkauden ja elämän puolesta.

Bassett vei minut heti alituomarin luo, ja minua säilytettiin kaakkoisen kaupunginosan vankilassa.

Siihen aikaan oli vankilassa vain muutamia pohjoisvaltioiden armeijan vankeja. Hämmästyksekseni minut vietiin vankilan neljänteen kerrokseen -- osastoon, joka yksinomaan oli tarkoitettu etelävaltioiden armeijan karkulaisia varten. Minä panin heti vastaan ja selitin vahdissa olevalle upseerille, etten ollut mikään karkulainen, vaan vaadin että minua pideltiin edelleen samoin kuin alikerran siviilivankeja. -- Mutta se minulta kiellettiin. Yhtäkaikki hän lupasi ilmoittaa eversti Beelle minun olevan vankilassa; ja se oli parasta mitä minulle olisi saattanut tapahtua, sillä ainakaan hän ei kääntäisi ystävälleen selkää hädän hetkenä.

Ja hetkisen kuluttua Bee aivan oikein tulikin minua tapaamaan. Hän näytti olevan hyvissä voimin, vaikkakin piti käsivarttaan siteessä ja oli verenhukasta hieman kalpea.

Hän nauroi minun levottomalle ulkomuodolleni ja sanoi leikkisästi:

-- Se on vain pikku lahja yankee-ystäviltäsi, Bryant. Sain vammani pari viikkoa sitten Fort Sumterin luona. Muussa tapauksessa et olisi niin pian tavannut minua -- en ole tällä hetkellä vakinaisessa palveluksessa -- mutta pian kyllä maksan sen kohteliaisuuden. -- Mitä? Haava? -- siitä ei kannata puhua; -- mutta sinun laitasi on hullummin. Jollet voi nyt auttaa itseäsi, Bryant, niin en, hitto vieköön, saata tehdä paljoa puolestasi, poikani. Et seurannut neuvoani, et antautunut palvelukseen, kuten pyydettiin, sinä sensijaan karkasit, -- ja jollet tahdo noudattaa neuvoani, niin sinulle tulee kyllä tänä kesänä kuumat päivät.

-- No, mitä minulle neuvot?

-- Noudattamaan määräystä. Saat paikan esikunnassa, ja luulen että minulla on kyllin vaikutusvaltaa hankkiakseni sinulle toimen, joka vapauttaa sinut aseitten kantamisesta: sinun insinööritietosi tarvitaan varsin hyvin linnoituksissa, ja sinun ei luultavasti tarvitse taistella yankee-vihollisiamme vastaan.

-- Ja jos kieltäydyn taistelemasta "yankee-vihollisiamme" vastaan? -- kysyin minä.

-- Silloin koetan vain parantaa asemaasi vankina niin paljon kuin mahdollista. Meillä itsellämme on ruokavarojen puute, ja sinä vankina luultavasti saat vieläkin niukemmat annokset. Ajattele nyt asiaa! Koetan saada kuulustelun lykätyksi huomiseen. Tee kuten sanoin -- se on paras keino, millä pääset pälkähästä, veikkonen!

Puoli tuntia tämän keskustelun jälkeen sain todisteen siitä, ettei Bee ystäväni ollut toimettomana. Minut muutettiin toiseen kerrokseen, jossa säilytettiin kurinpitorikoksista syytetyt upseerit ja sotilaat. Sain oman huoneeni, siistit liinavaatteet, hyvän liha-aterian, leipää ja kahvia -- kaikesta kiitos jalomielisen georgialaisen ystäväni.

-- Olen hankkinut tietoja asiastasi, Bryant, -- sanoi Bee seuraavana aamuna. -- Väitetään sinun olleen täällä siksi, että olit kihloissa tuomari Peytonin tyttären kanssa, joka rakasti sinua, mutta ei taipunut seuraamaan sinua pohjoisvaltioihin. Mikäli tiedän, pitää hän sinusta vieläkin. Jos tahdot kuulua meikäläisiin, jumaloi hän sinua ja saamme pian viettää hääsi -- minä tulen sulhaspojaksesi. On kai parempi sinulle, että etelävaltion armeijan upseerina tulet onnelliseksi ja vapaaksi sen naisen kanssa, jota rakastat, kuin että istut vankina sodan loppuun ja menetät hänet. Puolen tunnin kuluttua sinua kuulustellaan. Älä nyt ole tyhmä! Anna rakkauden ja terveen järjen voittaa!

Mutta päätökseni oli jo järkähtämätön. Niin voimakkaasti kuin rakkauden ääni sielussa kutsuikin minua, ei se kuitenkaan saanut tukahduttaa velvollisuuden käskyä.

Kuulustelu tuli lyhyt ja terävä ja päättyi siihen, että tuomari palautti minut jälleen vankilaan ja lähetti minut komentavan kenraalin luokse.

Viikon kuluttua tapahtui uusi kuulustelu, ja uudistettuani kieltäymykseni astua etelävaltioiden palvelukseen tuomittiin minut linnoitukseen pakkotyöhön sotilasvalvonnan alaisena.

-- Tarvitsemme väkeä, jotka työskentelevät lapiolla, yhtä hyvin kuin tarvitsemme ampujia, -- sanoi tuomari lopuksi. -- Te kieltäydyitte kantamasta pyssyä, nyt teidän _täytyy_ käyttää lapiota!

IX

Yöllinen hyökkäys.

-- Oletpa sinä käyttäytynyt hullusti, Bryant, -- puheli Bee käydessään jälleen minua katsomassa. -- Mutta vielä sinulla on aikaa miettiä. Joku vaikutusvaltainen henkilö kantaa sinulle kaunaa. Herran nimessä, tottele neuvoani; tarkoitan parastasi!

-- En, minä en millään ehdolla taistele rajan tällä puolella.

-- No, mitä kylvät, sitä saat niittää, -- sanoi hän, puristi kättäni ja läksi.

Minut muutettiin jälleen ummehtuneeseen ja kuumaan yläkertaan, minulta otettiin siviilipukuni ja rahani ja minun täytyi pukeutua vanginasuun; aterianani oli ohrapuuro, ja minä aloin tuntea kohtaloni katkeran toivottomuuden.

Seuraavana aamuna minut pantiin parin kolmen siviililakia vastaan rumia rikoksia tehneen lurjuksen sekä muutamien neekerien keralla työskentelemään Morris-saaren linnoitushommissa; saarta puolusti silloin Wagner-patteri.

Mennessämme hinaajaan -- parilla nurjimmalla oli käsiraudat -- todistivat kaupunginasukkaiden halveksivat katseet, että he pitivät minua halpamaisena pahantekijänä, ja sama oli vartioidenkin laita. Minä häpesin myöskin, sillä ei ole helppoa näyttää sankarimaiselta rangaistusvangin puvussa.

Morris-saari on noin kolmen peninkulman pituinen ja ulottuu Greig-patterista pohjoisessa siihen etelässä olevaan salmeen, joka eroittaa saaren Folly-saaresta. Tämä salmi on leveä ja syvä, eikä sen yli saata kahlata; -- hyökkäys saattaa tapahtua ainoastaan aluksissa laivakanuunien turvissa. Saari on leveimmältä kohdaltaan peninkulman levyinen, mutta länsipuoli on soinen ja joukkojen kuljettavaksi kelpaamaton. Meren puolella leviää muutamia neljän- ja viidenkymmenen jalan korkuisia särkkiä -- valkoista, terävää hiekkaa, jotka viidakko osittain peittääV Folly-saari on Morris-saaren kaltainen.

Meidän piti luoda vallituksia saaren eteläpuolella, polttavassa auringonpaahteessa. Kaikeksi onneksi kylmät yöt tuottivat jotakin lievitystä. Mutta kesän pitemmälle mennessä yötkin tulivat kuumiksi, ja me olimme siitä päivästä alkaen, jona nousimme maihin, lakkaamattomassa orjuudessa -- päivisin kannoimme hiekkasäkkejä ja öisin tappelimme hietakärpästen kanssa, koettaen turhaan hakea itsellemme unesta unhoitusta. Olomme kävi ajan pitkään kauhistavan yksitoikkoiseksi.

Upseereja pakotettiin kiiruhtamaan työtä, koska vihollinen selvästi valmistautui hyökkäykseen Folly-saarta vastaan. He eivät säästäneet itseään, miksipä he siis olisivat säästäneet meitä, rikollisia ja vankeja?

Kesän kuluessa työ tuli yhä kovemmaksi ja ravinto niukemmaksi ja yksitoikkoisemmaksi. Morris-saari oli todellinen kiirastuli!

Vihdoin tapahtui pohjoisvaltioiden hyökkäys, ja silloin kiirastuli muuttui helvetiksi. He pommittivat Folly-saaren pattereilta, ja pomminsirpaleiden sateeseen hukkuivat ne veripisarat, jotka ahnailta sääskiltä olivat säästyneet.

Öisin tavallisesti lepäsin ajatellen rakastettuani, kunnes yksitoikkoisuus ja kurjuus minut aivan tylsistyttivät. Saatoin ajatella ainoastaan miten voisin pysyä pystyssä, kunnes saisin tilaisuuden paeta. Minulla oli tapana heittää kaipaavia katseita Yhdysvaltain lippuun, joka liehui sieltä peninkulman päässä -- muutamien satojen metrien päässä hietasärkistä. Ensin oli syvä, viidensadan metrin levyinen salmi, ja jälleen hietasärkkiä lipulle asti. Oli tuhat mahdollisuutta yhtä vastaan, että minut ammuttaisiin ennenkuin pääsisin sinne; mutta luulen joka tapauksessa, että olisin uskaltanut koettaa, jollei uuvuttava työ olisi tehnyt minua iltaan aivan saamattomaksi. Eräänä yönä kuulimme tuhansien kirveiden työskentelevän Folly-saarella, ja etelävaltioiden pattereista lähtevästä pommituksesta huolimatta jatkettiin tätä työtä koko yö ja aamu, ja aamulla vastakkaisen rannan metsä oli kuin taikaiskusta kadonnut, paljastaen pohjoisvaltioiden pitkät patterit, jotka heti alottivat soittonsa.

Molemminpuolista ampumista jatkui kokonainen viikko, jonka lopulla neljä mustaa, pitkää alusta kanuunatorneineen ilmaantui salmeen. En ollut koskaan ennen nähnyt sellaisia, mutta tiesin niiden olevan monitoreja. Varustukset olivat nyt melkein niin valmiita kuin ne pohjoisvaltioiden joukkojen ankarasti ampuessa saattoivat tulla, ja meidät vallitusten kaivajat lähetettiin kauemmaksi saaren sisäosaan, jättääksemme tilaa sotilaille, harmaalle jalkaväelle.

Saapuessamme Fort Wagneriin, jota ei pommitettu, näin monitorien höyryävän eteenpäin ja asettuvan Morris-saaren eteläisen pään pohjoispuolelle, ja sitten alkoi kauhistuttava pommitus.

Pitkiä lotjarivejä, joita joko höyryvenheet tahi airot kuljettivat eteenpäin, läksi Folly-saarelta tuhansia sotilaita lastinaan, ja huolimatta etelävaltioiden tulesta, joka kynti vakoja sinitakkien riveihin, pääsivät nämä maihin ja asettuivat hiekkarannalle.

Kanuunatulen jatkuessa meidät vietiin saaren poikki suoraan Greig-linnakkeeseen ja siitä edelleen lotjissa, aivan kuin karjaa, ankaraan Fort Sumteriin työskentelemään sen vallituksilla, jotka olivat suuresti kärsineet pommituksesta.

Juuri saapuessamme linnoitukseen minä loin katseeni Morris-saarelle päin. Yhdysvaltain lippu liehui sen eteläpäässä -- niiden patterien ylipuolella, joilla olin työskennellyt edellisenä päivänä.

Pohjoisvaltioiden joukkojen täytyi nyt suorittaa vaikein osa tehtävästään -- Fort Wagnerin valtaaminen. Heidän panssarilaivansa lähenivät, ja kolmenkymmenen päivän ja yön aikana satoivat suurimmat heittokappaleet, mitä siihen; aikaan käytettiin, sekä.Fort Sumteriin että siihen hiekkapatteriin, joka vallitsi Charlestonin satamaa.

Sillä aikaa meillä oli sama sietämätön puurtaminen kuin tavallisesti Fort Sumterissa. Työskentelimme kuin elukat, hajoittaaksemme ja muuttaaksemme kanuunia, täyttääksemme vanhoihin muureihin syntyneitä aukkoja niillä pirstaleilla, joita liittolaisten kanuunat helvetillisen tulen vallitessa heittivät ympärillemme. Me reudoimme ja ahersimme kuin entisaikain kaleriorjat saamatta osaksemme sotilaallista kunnioitusta, ja meillä oli kymmentä kertaa vaikeampi ja kahta vaarallisempi tehtävä kuin linnaväellä. Ruokaa oli niukalta, ja me -- rangaistusvangit -- saimme sitä luonnollisesti kaikkein vähin. Jos turvaholvit olivat täynnä, niin kutka jäivät suojatta -- niin, luonnollisesti rangaistusvangit. Niinpä kurjuus ei ollut jättänyt minuun paljoa inhimillistä jäljelle.

Tällaista kesti kuukauden ajan. Näinpä silloin eräänä päivänä, ettei etelävaltioiden lippua ollut Fort Wagnerissa, ja puolen tunnin kuluttua nostettiin tähtiIippu -- tiesin silloin, että linnake oli valloitettu, ja seuraava etelävaltioiden upseerien keskustelu vahvisti arveluani:

-- Kun yankee-armeija on vallannut Fort Wagnerin, tulee pian meidän vuoromme Fort Sumterissa.

-- No, jos he ovat niin tyhmiä, niin valmistamme heille kuuman vastaanoton, -- sanoi toinen. -- Miten luulet heidän aikovan koettaa?

-- Veneillä luonnollisesti, -- mutisi toinen ja lisäsi: -- Katsoppa tuonne! Siinäpä rumahinen! -- Ja samassa näin miten monitorista tuleva pommi kiskaisi graniittimöhkäleen muurista erään linnakkeessa olevan työpaikan yläpuolelta. Näin pari kolme ruumista kiemurtelevan kiviröykkiöiden alla.

Heidän sanansa herättivät mieleeni erään tuuman; kun yankeet hyökkäisivät veneineen, niin minä kiipeäisin holvimajojen yli ja pakenisin heidän kerallaan, jos heidät käännytettäisiin takaisin. Jos he valtaisivat Fort Sumterin, niin silloinhan olisin joka tapauksessa vapaa. Valmistukset, joita oli tehty sellaisen hyökkäyksen varalle, antoivat minulle varmuuden, ettei se onnistuisi. Linnake oli paljaina raunioina eikä mikään pattereilla oleva järeämpi kanuuna ollut toimintakelpoinen; mutta näiden raunioiden joukossa oli pommeilta turvassa olevia holveja, joiden kimppuun ei saattanut hyökätä; ja muurit saattoivat vielä kantaa kevyemmän tykistön. Nämä ladattiin kartesseilla ja suunnattiin siten, että niiden ristituli vahvistaisi määrättyjä linnakkeen osia; ja käsigranaateilla varattua väkeä asetettiin sopiviin paikkoihin. Harvojen tykkikomppanioiden sijalle, jotka pommituksen aikana olivat olleet linnakkeessa, oli asetettu georgialaista Colquittin jalkaväkeä. Nyt piti kiväärien eikä kanuunain suojella Fort Sumteria.

Upseerit, jotka keskenään juttelivat, näyttivät pitävän minua pikemmin koneena kuin ihmisenä, ja minä kuulin heidän keskustelustaan, että patterit olivat varatut Johnstonin, Moultrien ja Sullivanin saaren kohdalta merkinannon tapahduttua suuntaamaan tulen Fort Sumterin etuosaan; ja niiden kanuunat olivat sovitetut siten, että ne saattoivat ampua maaliin yhtä varmasti yöllä kuin päivälläkin.

Sellaisen tulen ahdistamana oli veneillähyökkäys tuomittu epäonnistumaan, ja senpä vuoksi minä valmistauduin seuraamaan pohjoisvaltioiden joukkoja niiden paetessa.

Valitsin muuriaukon, jonka pirstaleet viettivät rantaan päin. Siihen oli helppo laskea, jonka vuoksi sen piti houkutella jotakuta maihinnousujoukon upseeria. Kiinnitin huomioni siihen, ettei mitään kanuunaa hevin saattanut asettaa sinne. Tästä aukosta minä aijoin paeta liittyäkseni pohjoisvaltioiden armeijaan; ja nyt vain odotin yötä, jonka tuli lahjoittaa minulle vapaus.

Päivän epätoivoisesta ponnistuksesta ja uupumuksesta huolimatta minä lepäsin valveilla melkein koko yön tähystellen maallenousualuksia, mutta huomasin ainoastaan jonkun monitorien lähettämän laukauksen. Seuraavana päivänä näin jotakin olevan tekeillä. Meille tuli kiire ladata käsigranaatteja ja asettaa hiekkasäkkejä monien vallinsarvien ympärille, estääksemme kiväärinluoteja tunkeutumasta.

Ilta tuli ja yö oli pimeä, ja sitten me kuulimme huutoja sisäsatamasta saapuvista aluksista, joissa vielä tuli avuksi muutamia satoja jalkamiehiä; ne tulivat linnakkeeseen vapaaehtoisesti tarjoutuvien upseerien johtamina. Olin tuntevinani heidän joukossaan Bee ystäväni äänen, mutta en saattanut asettautua hänen yhteyteensä syystä että meidät, rangaistusvangit ja neekerit, lähetettiin vartioston seuraamina työskentelemään linnoituksen toiseen osaan.

Tämä sai minut vakuutetuksi siitä, että kenraali Beauregard, joka oli Charlestonin linnoitusten päällikkö, oli saanut varmuuden siitä, että veneillähyökkäyksen piti tapahtua juuri sinä yönä.

Hiivin ohi vahdin, jonka huomio oli yksinomaan kiintynyt meren puolelle, ja haparoin ylemmä valitsemassani aukossa, sekä tähystelin merelle, jossa näin ainoastaan jonkun höyryaluksen kipinän ja erään liittoutuneiden aluksen pitkän rungon, joka verkalleen liukui ohitseni pysähtyäkseen puolen peninkulman päässä, missä sen kanuunat pitivät vallassaan erään kulman linnoituksesta. Jännitys piti minua, uupumuksestani huolimatta, valveilla kokonaista kolme tuntia -- mutta sitten uni minut yllätti.

Heräsin korviahuumaavaan meluun. Linnoituksessa olevista kevyistä kanuunista kuului jyrisevä ukkonen, ja kiväärituli lähetti lyijysateensa pimeän läpi veden pinnalle parinsadan metrin päähän linnakkeesta. Silloin äkkiä yksi ainoa raketti lensi korkeuteen, ja hetkisen kuluttua koko linnoituksen edusta kietoutui kaikenlaisten heittokappaleiden peittoon, mitä nykyinen sota tuntee. Sullivanin saaren eteläiset patterit alottivat tulen, ja niiden keralla Ripleyssä ja Johnstonissa olevat ynnä panssarilaiva. Meidän pommiholveissamme miehistö oli varmassa turvassa, mutta herra armahtakoon hyökkääviä aluksia!

Hyvinkin monen sadan metrin laajuisella pinnalla granaatit ja luodit nostivat veden vaahtoon; ja erään räjähtävän granaatin hohdossa minä näin pohjoisvaltioiden veneiden lähenevän monena osastona. Saavuttuaan ampumapiiriin vajosivat muutamat, ja miehistön kirkuna sekaantui yleiseen meluun. Luotien lävistäminä tahi kanuunalaukauksien repiminä monet veneosastot kuitenkin jatkoivat hurraa-huudoin hyökkäystään, ja eräs nuoren upseerin johtama osasto saapui suoraan kohti muurinaukkoa, missä minä lepäsin, ja kunnioitti hiekkasäkkejäni laukauksella. Käsigraanatteja sinkauteltiin niitä vastaan linnoituksesta. Eräs ensi veneessä oleva upseeri huudahti:

-- Tuosta, aukon kohdalta, käy nousu paraiten! Eteenpäin, miehet!

Voimakkaat airon otteet vetivät veneen rantaan, ja heidän hyökätessään maihin musersi muuan Moultriesta tuleva kanuunankuula yhden veneen, kun taas käsigranaatti puhkaisi toisesta pohjan. Minä syöksyin esiin yhtyäkseni heihin, jolloin erään upseerin revolverista tuleva luoti naarmutti hiukan kättäni. Hetkisen kuluttua jäljellä olevat veneet olivat joko pohjaanammutut tahi pakosalla.

Silloin linnakkeesta tuleva muskettituli alkoi kaataa hänen ympärillään olleita merimiehiä ja merisotilaita, ja muut veneet katosivat pimeään. Nuori upseeri katseli uppoavia veneitään ja huomasi aseman menetetyksi. Minun piti juuri pyytää häntä vetäytymään takaisin ja sanoa, että kernaasti yhtyisin heihin, mutta silloin hän hämmästyksekseni ja kauhukseni ojensi minua kohti miekkansa huudahtaen:

-- Sanokaa joukollenne, että he keskeyttävät tulen. Minut jätettiin pulaan ja antaudun pelastaakseni väkeäni.

Pettymyksestä menehtyneenä näin erään merimiehen viittaavan nenäliinalla, samalla kun alukset, joilla he olivat tulleet, upposivat linnoituksen edessä olevaan syvyyteen. Ampuminen lopetettiin, ja aukossa näkyi eräs ystäväni Been johtama jalkaväkiosasto.

-- Ainoa keino vankien hengen pelastamiseksi on viedä heidät linnoitukseen! -- huusi Bee, sillä Fort Sumterin ulkovarustuksia vastaan satoi vielä luoteja toisista linnoituksista. Tulin ensiksi ylös, ja kun pohjoisvaltioiden luutnanttia repostettiin sisälle joukkoineen, sanoi hän Beelle: -- En voi ojentaa teille kalpaani sen vuoksi, että olen antanut sen jo eräälle teidän joukkoonne kuuluvalle -- urhoollinen mies, joka aivan yksin hyökkäsi meitä vastaan; mutta olisinpa vaan saanut apua toisista veneistä, hitto vieköön heidät, niin olisin tästä kohdasta hyökännyt läpi aukon!

Heti senjälkeen Bee toimitti minut komentavan päällikön luokse palkinnon saamista varten. Ja siinä minä seisoin ryhmässä, jossa oli etelävaltioiden upseereja, ja kuulin Been sanovan:

-- Tässä on mies, joka yksin hyökkäsi veneen: miehistöä vastaan.

Kuulijat nauroivat hämmästyksissään, ja komendantti sanoi:

-- Herran nimessä, senhän on tehnyt rangaistusvanki! Urhoollisuus on tarttuvainen. Pian jotkut orjamme sieppaavat kokonaisen yankee-rykmentin!

Vaikkakin Bee tämän tapahtuman aikana katseli minua tarkoin, ei hän kuitenkaan minua tuntenut.

-- Olen rangaistusvanki, eversti Bee, mutta en rikollinen, vaikkakin minun täytyy tehdä työtä täällä sellaisen tavoin, -- vastasin minä ja menin senjälkeen synkkänä tieheni yhtyäkseni toisiin orjiin ja rangaistusvankeihin, sillä sinä yönä sattunut julma pettymys saattoi minut aivan suunniltani. Vihasin kaikkia, jotka kantoivat etelävaltioiden sotilaspukua.

Puolen tunnin kuluttua eräs vartija kosketti minua olalle sanoen:

-- Eversti Bee tahtoo puhella kanssanne.

Seurasin häntä ja huomasin urhoollisen georgialaisen olevan lastaamassa väkeään aluksiin, joiden piti viedä heidät takaisin Charlestoniin. Hän veti minut syrjään sanoen:

-- Kävittekö tosiaankin pohjoisvaltioiden merimiesten kimppuun? Tahdotteko tulla erääksi meikäläisistä? Siinä tapauksessa saatan tehdä asiasta raportin ylipäällikölle, ja luulen, että teidät armahdetaan.

-- Vaaditaanko minua siis vannomaan uskollisuudenvala ja liittymään etelävaltioiden armeijaan?

-- Tietysti.

-- Silloin minun täytyy kieltäytyä.

-- Ajatelkaa asiaa. Teidän kohtalonne täällä on kova! Tuskin saatoin tuntea teitä -- olette kauheasti muuttunut!

-- Teidän ei tarvitse olla levoton minusta, -- sanoin. -- En aio liittyä teidän joukkoihinne -- enkä minä myöskään hyökännyt pohjoisvaltioiden miesten kimppuun. Menin heitä vastaan liittyäkseni _heihin_ ja hyökätäkseni _teidän_ kimppuunne, mutta pettymyksekseni he antautuivat minulle.

Bee hymähti.

-- No, -- sanoi hän lyhyeen, -- jollette tahdo tehdä mitään omaksi hyväksenne, niin en voi teitä enempää auttaa.

Hän meni taakseen katsomatta veneensä luokse. Huomasin, että jyrkkä esiintymistapani ärsytti tuota miestä, joka oli koettanut olla ystäväni niin pitkälle kuin olosuhteet myönsivät.

Sitten vahti vei minut uudelleen siihen viheliäiseen onkaloon, joka oli meidän rangaistusvankien ja orjien hallussa. Minä heittäydyin maahan ruumiiltani ja sielultani murtuneena. Tie, jota nyt olin koettanut, oli suljettu. Olin edelleen vanki ja orja etelävaltioiden linnoituksessa.

X

Hän saapui!

Seuraavana päivänä se työväestö, johon minä kuuluin, muutettiin linnoituksen ulkopuolelle. Meidät laskettiin hämärissä -- ampumisen välttämiseksi -- veneisiin ja hinattiin Charlestonin satamaan. Luulin olevamme matkalla kaupunkiin, mutta sensijaan meidät vietiin edelleen eräälle pienelle Wappoo-nimiselle joelle, joka juoksee Ashley-virtaan vastapäätä kaupunkia.

Jatkoimme matkaamme pitkin tätä niin kauan kuin veneet kulkivat vesivarassa, ja saimme sitten marssia pari peninkulmaa, yöllä, muutamiin vajoihin, jotka nähtävästi olivat meitä varten pystytetyt, saimme hieman viheliäisiä ohrajauhoja ja vielä huonompaa silavaa, ja laskimme senjälkeen oljille nukkuaksemme kuin koirat kopissaan.

Aamulla varhain meidät vietiin työskentelemään vallituksiin, peninkulman päähän Fort Pembertonista, Stono-virran varrella. Nämä olivat kiireessä pantavat kuntoon. Oletettiin näet, että pohjoisvaltioiden joukot, kun heille ei onnistunut Fort Sumterin valtaaminen, koettaisivat päästä Stono-virran yli Charlestoniin.