Part 3

Niinpä istuuduin vaunuuni siinä turtumuksen tunteessa, joka valtaa ihmisen niiden suurten elämän maanjäristysten jälkeen, jotka repivät rikki ja tuhoavat kaikki tulevaisuudensuunnitelmat ja kaikki onnellisen olemassaolon toiveet. Pakenin sen naisen luota, joka kolmen vuoden ajan oli ollut minun päivieni ajatus ja öitteni uni; en paennut sen vuoksi, etten olisi häntä enää rakastanut, vaan siksi, että pelkäsin joutuvani luopioksi ja petturiksi sille asialle, jonka hyväksyin, jos jäisin hänen luokseen valmiina, kuten hän, taistelemaan omiani vastaan.

Ajatukseni kuvastuivat kenties kasvojeni piirteissä, sillä eräs mies, joka puhui nenäänsä ja Pohjois-Karolinan murteella, kysyi:

-- Ette näytä juuri iloiselta, herra Bryant; tahdotteko siirtyä hieman, että saan sylkeä tuosta ikkunasta? Tein hänelle mieliksi ja tunsin Peter Bassettin, hallituksen salapoliisin, joka nuuski asemilla sotavankeja. Hän näytti olevan halukas tarinoimaan ja kertoi minun häntä siihen innostamatta kaikista karanneista pohjoisvaltioiden vangeista, jotka hän oli onnistunut uudelleen telkeämään sekä suuntasi, kuten tarkka pilkka-anampuja, tupakkasylkensä säteet ratavallin sähkölennätinpatsaita vasten.

Hän tarjosi minulle myöskin naukun rautatieasemalla, ja teinpä mitä tein, niin mies oli aina kintereilläni.

Kuvittelin mielessäni, että hänellä oli erikoinen halu seurata liikkeitäni, ja päätin koettaa.

Tiesin junan seuraavalla asemalla peräytyvän vesisäiliölle ja sitten taas palaavan asemalle. Kulkiessamme verkalleen säiliön ohi hyppäsin vaunusta ja näin harmikseni hänenkin hyppäävän.

-- Miksi livahditte junasta, herra Bryant?-- kysyi hän.

-- Oikoakseni hieman koipiani, --- vastasin minä. -- Juna palaa viiden minuutin kuluttua. Mutta miksi _te_ hyppäsitte?

-- Hm, samasta syystä, -- mutisi hän. -- Ymmärsin, että te tunnette radan, ettekä jättäydy myöhästymisen vaaraan. Haluatteko naukun pullostani?

-- Kiitos, en.

Juna palasi, mutta minä nousin pahaa aavistellen jälleen vaunuun. Tiesin Bassettin olevan pahimpia vainukoiria, mitä poliisilla oli käytettävänään, ja että hän kai arvasi minun pakenevan rajalle.

Suistuttuamme raiteilta ja viivyttyämme useita tunteja saavuimme Charlotteen, josta meidän piti kahden tunnin kuluttua jatkaa matkaamme. En odottanut ketään tällä asemalla, mutta Grahamissa piti pohjoisvaltiolaisen ystäväni kohdata minut. Käyttäydyin nyt Charlottessa sillä tavalla, että Bassettin valppaus laimenisi Grahamissa.

Hyppäsin junasta ja puikkelehdin asemalla puoleen ja toiseen ikäänkuin olisin etsinyt jotakin, sitten vaelsin taupungissa katuja edestakaisin, Bassett alinomaa kintereilläni. Vihdoin menin hotelliin ja olin hämmästyvinäni kohdatessani siellä nuuskijani, jolle tarjosin lasillisen, ajan kuluksi, kuten sanoin.

Vihdoin jatkoimme matkaamme Grahamiin, jonne saavuimme kello kolme iltapäivällä.

Sanoin Bassettille aikovani nukkua yöni siellä, koska olin väsynyt viheliäisellä radalla tärskymisestä, sekä menin rautatieasemalle. Goodshaw, pohjoisvaltiolainen ystäväni, oli siellä, mutta minä menin hänen ohitsensa kuin vieras ihminen, mutisten: "Illalla!"

Hän ymmärsi minut heti ja meni junalle ikäänkuin olisi etsinyt jotakuta toista. Oltuani jonkun aikaa aseman alueella menin matkalaukkuineni hotelliin ja astuskelin sitten ilman päämäärää kaduilla, mutta sovitin samalla niin, että kuljin ohi Goodshawin asunnon, jonka rullaikkunaverhoissa oli punaiset, siniset ja valkoiset nauhat, merkiksi meille pohjoisvaltiolaisille, että isäntää saattoi vaaratta tavata.

Vihdoin menin jälleen hotelliin ja illastin Bassettin kanssa sekä pelasin sitten euchrea hänen kanssaan ateriamme maksusta. Minä hävisin useimmissa peleissä, olin suuttuvinani ja kävin nukkumaan. Bassett teki samoin.

Puolen tunnin kuluttua minä hiivin huoneestani, mutta kuulin samassa melua ikäänkuin kenkä olisi kopsahtanut ovea vasten kauempana eteisessä, jossa Bassettin huone sijaitsi. Huomasinkin, että oveni lukkoon oli kiinnitetty samaan suuntaan kulkeva lanka. Silloin minä heti ymmärsin salapoliisin vahtivan ja juoksin minkä jaloistani läksi portaita pitkin pihalle. Kuulin Bassettin askeleet takanani portaissa ja samalla saapuvan junan vihellyksen -- se oli pohjoiseen menevä yöjuna. Jatkoin juoksujalkaa matkaani asemalle ja olin alinomaa kuulevinani Bassettin askeleet takanani; matka jatkui odotussalin läpi asemasillalle ja siitä eräälle vaunusillalle, mutta minä hyppäsin jälleen pois toiselle puolelle ja piilouduin pimeässä erään vajan taakse.

Siitä näin, miten Bassett nuuski läpi koko junan, mutta silloin veturi vihelsi lähtömerkin ja salapoliisi jatkoi junassa matkaansa varmana siitä, että minä olin mukana.

VI

Alituomari.

Muutamien minuuttien kuluttua minä puristin Goodshawin kättä ja nautti hänen vieraanvaraisuudestaan.

-- Vai niin, sinä lähdet vihdoin, Bryant? Niin minäkin tekisin, jollei perheeni sitoisi minua paikoilleni, -- sanoi Goodshaw.

Sitten me neuvottelimme paraasta tiestä. Minä saattaisin matkustaa joko Cape Fearista tahi Neuse-joelta veneessä yöllä, luotettavia neekereitä soutajinani, johonkin pohjoisvaltioiden sotalaivaan. Mutta tällä ehdotuksella oli se varjopuoli, että lähtökohta oli niin kaukana pohjoisvaltioiden eturintamasta. Jos minä saapuisin Newberneen rannikolle täytyisi minun sitten matkustaa pohjoiseen vaikeasti kuljettavia suoseutuja, ennenkuin voisin tavata pohjoisvaltioiden kanuunaveneitä.

Sen kuullessani päätin koettaa päästä Roanoken rautatietä Weldonin kautta, Suffolkin kohdalla olevan etelävaltioiden eturintaman läpi; kerroin Goodshawille; että Bassett oli ollut kintereilläni.

Silloin hän näytti vakavalta, mutta sanoi:

-- Salapoliisi on junassa edellä, toivokaamme hänen jatkavan matkaansa sen kohdan ohi, jossa sinä poikkeat radalta.

Maksaessani aamulla hotellilaskun isäntä kysyi, tiesinkö kuka se varas oli, joka oli yöllä juossut tiehensä maksamatta.

Jatkoin matkaani Raleighiin, jossa toinen ystävä auttoi minua. Hän oli onneksi kaupungin alituomarin hyvä ystävä, ja tämä, joka tunsi minut erääksi Etelä-Karolinan radan virkamieheksi, antoi minulle, ystävällisesti kyllä, passin Richmondiin, toistettuani kiskoraudan ostoa koskevan juttuni. Tämä tuntui melkein sotilastehtävältä, ja niinpä minut kutsuttiin alituomarin luokse päivällisellekin, mutta minä kieltäydyin vastaanottamasta tarjousta ja jatkoin heti matkaani Goldsboroon, jonne saavuin maanantaiaamuna. Kaupungissa vallitsi piiritystila, ja siviilipukuinen oli harvinainen näky kaduilla. Kaikeksi onneksi minulla oli passini asianomaisille näytettävänä.

Odottaessani asemalla Weldoniin vievää junaa tapahtui jotakin, joka muutti koko minun matkasuunnitelmani.

Tapasin näet Bassett-ystäväni. Hän näytti happamelta ja vihaiselta ja mutisi:

-- Menettelitte halpamaisesti tehdessänne minulle tämän kepposen; minä matkustin Weldoniin asti uskoen teidän olevan mukana!

-- Minkä kepposen? -- sanoin minä. -- Te kai pikemmin teitte hotellinisännälle kepposen, kun livistitte tiehenne jättäen laskunne suorittamatta.

--- Ei, kuulkaa nyt, älkää koettakokaan! -- sanoi Bassett tiukasti. -- Minun tehtäväni on seurata teitä, ja minulla olisi halu vangita teidät heti paikalla.

Ainoa tapa millä tuosta miehestä saattoi selviytyä oli se, että osoittautui olevansa häntä korkeammalla ja nolasi hänet.

-- Vangitkaa minut, jos uskallatte! Silloin joudutte itse putkaan. Missä valtuutenne on?

-- Minulla on ainoastaan suullinen määräys, -- vastasi hän.

-- Saattaa olla, -- vastasin minä. -- Mutta te häiritsette minua tehtävissäni, ja kyllä minä laitan että korvanne Richmondissa kuumenevat, totta tosiaan saatte silloin nolostua! Katsokaa tätä passia!

Nähdessään alituomarin passin säpsähti hän.

-- No, näettekö nyt, että minä matkustan Richmondiin _hallituksen puolesta_ tärkeissä sotilastehtävissä! Estäkääpä vaan minua, niin saamme nähdä mitä sotaoikeus sanoo asiasta!

-- Sitä en uskalla tehdä, kun teillä on tuo passi; -- mutta minä seuraan teitä joka tapauksessa Richmondiin katsomaan, että suoritatte asianne.

Jonka jälkeen salapoliisi meni nolostuneena täyttämään matkapulloaan. Silloin sähköttäjä huusi odotussalissa:

-- Suuria uutisia kenraali Longstreetilta! Hän on ajanut yankeet takaisin Norfolkiin!

Niinmuodoin Longstreet oli hyökännyt joukkoineen niin pitkälle, että matkani sekä melkolailla piteni että tuli myöskin vaarallisemmaksi ja vaikeammaksi. Tiesin sitäpaitsi, että Bassett seuraisi minua, jos lähtisin junasta Weldonissa, ja silloin minulle tulisi vielä mahdottomammaksi kulkea Longstreetin piirissä ilman eri passia.

Minun täytyi päästä vapaaksi Bassettista mihin hintaan hyvänsä ja junan lähtiessä _etelään_ minä hyppäsin viimeiseen vaunuun. Me vierimme matkoihimme, ja Bassett jäi jäikeen.

Menin vaunuun, jossa kolme, neljä, punakkaa miestä puheli kovaäänisesti poltellen -- selvästi oikeita havannasikaareja. He olivat aivan varmasti merimiehiä, puheestansa päättäen kapteeneja saarroksenmurtajilla. Eräs heistä, paksu, hilpeä englantilainen, jota sanottiin "kapteeni Samsoniksi", kertoi kaskuja toisten kuuntelijain nauraessa. Erään niistä muistan vielä.

-- Katsokaas, -- puheli Samson, -- yankee-hallituksen täytyi hankkia sellainen joukko upseereja ja miehistöä meidän saarroksenmurtajiamme vastaan, että osa vanhoja kauppalaivankapteeneja otettiin laivaston luutnanteiksi ja alipäälliköiksi. Heidän joukossaan oli vanha hajamielinen New Englannista kotoisin oleva laivuri -- Eph Starbuck oli hänen nimensä. Hän oli ollut kapteenina eräällä _Mary Jane_ nimisellä rannikko-aluksella, joka kulki Bostonin ja Charlestonin väliä Etelä-Karolinassa. Hän tuli luutnantiksi kanuuna-alukseen, jonka piti mennä äskenmainittuun satamaan -- he luulivat hänen löytävän tien. -- No, eräänä iltana hän oli vartioimassa tähystellen saarroksenmurtajia. Samassa toinen kanuuna-alus huusi häntä. "Laiva, ohoi!"

-- "Ohoi!" vastasi Starbuck. -- "Mikä aluksen nimi on?" -- "_Mary Jane_, viepi Charlestoniin sekatavaraa", karjaisi Sfarbuck vanhaan tapaansa. Hetken kuluttua risteilijä valtasi ja kaappasi kanuunaveneen, kun luonnollisesti luuli sitä saarroksenmurtajaksi. Väitetään myöskin, että puoleksinukkuva Starbuck, joka oli unohtanut sekä sodan että kaikkityyni, huusi "merirosvoja".

Aloin jutella merimiesten kanssa ja sain pian ne tiedot, joita tarvitsin päästäkseni Nassauhin -- koska olin ilmoittanut matkustavani sinne kiskoraudan hankkimista varten.

-- Tulkaa mukana _Nuoli_-laivalla, -- sanoi Samson. -- Me lähdemme tänään kello kaksi. Olen jo tehnyt kolme onnellista matkaa, niin että saatatte olla aivan rauhassa, että pääsette saartolinjan läpi joutumatta kaapatuksi.

-- Ei, minä en ehdi siihen! -- vastasin minä.

Mutta itse asiassa minä päätin heti ruveta kapteeni Samsonin matkustajaksi, tiesipä hän sitä tahi ei. Eräs asia teki minut miettiväiseksi. Merimiehet olivat kertoneet, että kaikki lähtevät laivat savustettiin rikillä ja lasti tutkittiin seipäillä, jotta poliisi tulisi vakuutetuksi siitä, ettei mitään karkulaisia ollut lastiruumassa.

-- Minulla oli kaksi ruumista mukanani matkustaessamme viimeksi Nassauhin, -- kertoi Samson, leukapielissään iloinen nauru, joka sai kauhistumaan.

Wilmingtoniin saavuttuamme minä hyppäsin pois ennen junan pysähtymistä ja kätkeydyin muutamien puuvillapaalien taakse, pitäen samalla silmällä kaikkia matkustajia. -- Bassett ei ollut mukana.

Junan kuljettaja, joka tunsi minut, osoitti minulle sitten tien Duquesne nimisen alituomarin luokse. Hän oli juuri määräämässä mitä oli tehtävä neljälle pakolaiselle, jotka olivat pyydystetyt savustamalla saarroksen murtajalaivaa.

Tämä ei vaikuttanut suinkaan rohkaisevasti minuun, mutta esitin kuitenkin asiani ja pyysin saada passin Nassauhin, jonne aioin lähteä tehdäkseni kiskojenhankintaa koskevan kontrahdin englantilaisten toiminimien kanssa. Kun hän oli kysynyt passiani, näytin passiani Richmondiin, selittäen kuulleeni Goldsborossa, ettei Richmondista saanut rautatiekiskoja. Tarvitsimme näet kolmetuhatta tonnia.

-- Miten ostatte raudan Englannista? -- kysyi alituomari.

-- Rautatiehallituksemme on hankkinut suurehkon puuvillavaraston kuljetettavaksi saarronmurtajilla kiskoraudan maksamiseksi.

-- Ahaa, -- sanoi hän, välähdys silmissään, ja laski jotakin paperille. -- Kiskot maksavat Wilmingtonissa viisikymmentä senttiä naulalta. Kolmetuhatta tonnia maksaa niinmuodoin miljoonan viisisataatuhatta dollaria. Tästä maksettaisiin puuvillassa, jonka arvo on viisi senttiä naulalta Wilmingtonissa, kolmekymmentä miljoonaa naulaa -- kuusikymmentätuhatta paalia. Hiton paljon puuvillaa teidän hallituksellanne täytyykin olla -- ja miten paljon saarronmurtajia tarvitaankaan niiden poiskuljettamiseen!

-- Kaikki puuvilla ei ole heti saatavissamme, mutta me hankimme sen määräajaksi. Me suoriudumme aluksi tuhannella tonnilla.

-- Siitä ei riitä paljoa niin pitkälle rautatieradalle -- näettekös, hyvä herra Bryant, minä olen ottanut insinööritutkinnon, -- lisäsi hän hymyillen.

-- Ette siis tahdo antaa minulle passia? -- kysyin minä.

-- Minä sähköitän Columbian viranomaisille ja annan teille passin huomenna. -- Tehkää hyvin ja ottakaa sikaari. -- Saatattehan katsella Wilmingtonia niin kauan.

Jätin hänet tietäen varmasti, että sähkösanoma oli langettava tuomioni, ja tunsin mieleni yhtä raskaaksi kuin jos käsiraudat jo olisivat olleet käsissäni.

Ilman päämäärää kuljeksin kaupungissa sinne tänne, ja jouduin vihdoin rautatieasemalle, jossa minua pian kohtasi ihmeellinen näky: kahdeksan hikistä neekeriä käytti resinaa, ja heidän takanaan istui herra Peter Bassett tupakoiden kaikessa rauhassa.

Kaikeksi onneksi hän ei ollut nähnyt minua, ja minä hiivin pois puuvillapaalien väliin varmana siitä, että vapauteni tuskin oli kestävä neljännestuntiakaan, sillä sinä hetkenä, jona salapoliisi tapasi alituomarin, oli tämä antava vangitsemismääräyksen.

VII

Saarronmurtaja.

Kiiruhtaessaui asemalta oli kello neljännestä vailla kaksi.

Tulin äkkiä ajatelleeksi, että kapteeni Samson oli sanonut aluksen lähtevän kello kaksi, koettaakseen illalla kulkea saartolinjan läpi. Kiiruhdin edelleen satamaan, jossa kuhisi elämää ja liikettä, päättäen matkustaa _Nuolen_ mukana, mutta passitta.

Joukko saarronmurtaja-aluksia purki lastiaan -- aseita, ampumavaroja ja muita sotatarpeita, kun taas toiset ottivat puuvillalasteja.

Näin pienehkön, harmaaksimaalatun höyryaluksen, puuvillapaaleja kannellaan; se oli _Nuoli_. Alus oli selvästi matkavalmis -- viimeisiä puuvillapaaleja otettiin juuri laivaan. Eräs neekerijätkä etsi laiturilta jotakin puuvillapaalien joukosta -- hän oli kadottanut piippunsa. Löin häntä olalle ja näytin hänelle sadan dollarin seteliä.

-- Piiloita minut _Nuoleen_, niin saat tämän! -- sanoin minä.

-- Kyllähän minulle raha kelpaisi, massa, mutta se ei käy päinsä.

-- Kyllä, -- sanoin minä hänen toverinsa tultua lisäksi, -- jos piiloitatte minut puuvillapaaliin, niin se onnistuu.

-- Hitto vieköön! -- sanoi toinen.

-- Pyhä Mooses! -- huudahti toinen. -- Vaihtakaa raha meille, massa, niin teemme sen. Me emme uskaltaisi vaihtaa sataista!

Tutkin kiihkeästi lompakkoani ja löysin kaksi viidenkymmenen dollarin seteliä, samalla kun he hämmästyttävän nopeasti ratkoivat auki paalin, ottivat ulos osan sen sisällyksestä ja saatuaan rahat pistivät minut sisälle. He sanoivat minulle asettavansa paalin sellaiseen paikkaan, jossa sitten saattaisin tulla ulos, ja sitten huomasin, että he ahersivat saadakseen minut laivaan ja heittivät paalin paikoilleen. He leikkasivat ennen lähtöänsä myöskin sen ympärillä olevat köytökset, ja minä ryömin ulos.

Siinä paikassa, missä olin, oli tuskin jalkaakaan lastin ja yläpuolella olevan kannen väliä, ja eräs kansipalkin nurkka oli kyllin suuri suojelemaan minun ruumiini. Sinne neekeri sulloikin minut sanoen kauhistuksekseni:

-- Tuo palkki saattaa kenties suojella teitä poliisin seipäistä, mutta kun he alkavat savustaa, niin sitten on sääli massaa!

Kone alkoi kuitenkin pian työskennellä, ja suureksi ilokseni minä huomasin päässeeni sekä savustuksesta että seivästämisestä.

Mutta neljännestunnin kuluttua kuulin kapteenin vastaavan erään patrulliveneen huutoon. Kone pysähtyi, ja minä kuulin Samsonin sävyisän äänen:

-- Vai niin, te tulitte vieläkin savustamaan ja penkomaan, vaikka ette löytäneet kieltotavaraa edellisillä matkoillani!

Kuullessani tämän masentui rohkeuteni, ja hetkisen kuluttua pimeä laivaruuma valaistiin, ja etsiminen alkoi. He eivät voineet järkyttää taajaansullottua lastia, mutta pitkillä seipäillään, joita he pistivät paalien välisiin aukkoihin, saattoivat he tarkoin tutkia laivaruuman, ja jollei kansipalkki olisi suojellut minua, niin olisin saanut niin monta sysäystä ja haavaa, että minun luultavasti olisi täytynyt huutaa tuskasta. Mutta nyt minä hiljaisuudessa ilkuin vihollisille.

-- Nyt savutamme ruumassa puolen tuntia, -- sanoi poliisiluutnantti, -- ja sitten alus saa jatkaa.

Kuulin miten he jälleen panivat kansiluukun kiinni, ruumassa tuli pimeätä, ja oloni kävi ilkeäksi, sillä sietämätön tervan savu tunkeutui ympärilleni. Savu sankkeni, kunnes minä ilman asemasta hengitin pelkkää katkua. Kylmä hiki kihosi ruumiistani, noki tukkesi sierameni, tunsin miten silmäni tahtoivat tunkeutua kuopistaan, ja jyskyttävä päänkivistys rupesi minua ahdistamaan. Jollen olisi ollut niin uuvuksissa, olisin huutanut apua. Mutta minä sensijaan lyyhistyin kokoon, melkein tukehtuneena. Pääni retkahtaessa taaksepäin tunsin samalla kylmän ilmavirran tuulahtavan poskeani vastaan ja hengitin ahmien raitista ilmaa, joka sai minut jälleen toipumaan. Se tuli ontosta ilmatorvesta, jonka suu oli kannen alla. Avasin suuni aukon kohdalla, ja saatoin nyt esteettä hengittää huolimatta siitä, että minua ympäröivä ilmapiiri oli siinä määrin nokea ja savua, ettei yksikään elävä olento olisi voinut sellaista sietää.

Vihdoin kansiluukut jälleen avattiin, ja patrullivene poistui.

Kahden tunnin kuluttua _Nuoli_ laski ankkuriin Fort Fisherin kohdalla. Tiesin että täytyi tulla täysi yö ennenkuin alus uskaltaisi koettaa hiipiä säartolinjan läpi.

Mutta hämmästyksekseni koneet alkoivat työskennellä jo tunnin kuluttua. Olikohan _Nuoli_ palaamassa Wilmingtoniin?

Hapuilin kansiluukulle, joka oli raollaan, ja katsoin kelloa; se oli viisi iltapäivällä, ja vielä oli selvä päivä. Minun täytyi ottaa selko siitä mitä oli tapahtunut; asettauduin puuvillapaalille katsellakseni luukusta. Kukaan ei huomannut minua. Kapusin välikannelle, jolloin huomasin, että minua ympäröivä ilma oli paksua ja valkoista. Ensiksi luulin että laiva paloi ja että miehistö oli sen jättänyt, mutta pian huomasin että kaikkialla oli ylen sankka usva, jota saarroksenmurtaja tahtoi käyttää hyväkseen hiipiäkseen näkymätönnä merelle.

Nousin kannelle ja tunsin jälleen itseni vapaaksi mieheksi. Miehistö oli kannella ja kapteeni ja luotsi komentosillalla. He ohjasivat kahden vanavedessämme olevan himmeän majakan mukaan ja kun valot loistivat suorassa linjassa, olimme oikealla väylällä.

Perämies näki minut ja auttoi minut sanaakaan sanomatta kapteenin luo, joka sanoi: -- Antakaa tuolle poloisella jotakin juotavaa; hänessä ei ole paljoa henkeä, hänhän on aivan savustetun silakan näköinen.

Minä muistutin pikemmin neekeriä. Huulet olivat laivaruumassa vallitsevasta kuumuudesta kuivat, ja kieli tuntui kurttuiselta; saatoin hädin pysyä pystyssä ja kuiskasin ainoastaan:

-- Vettä!

Sain sekä vettä että ruokaa, ja niinpä voimani vähitellen jälleen palasivat, samalla kun laiva jatkoi matkaansa siihen suuntaan, jossa saartoalusten oletettiin olevan.

Laivassa vallitsi kuolemanhiljaisuus. Kapteeni kuiskasi komentosanat koneenkäyttäjälle ja usva oli edelleen yhtä sankka.

Silloin perämies huomautti kapteenille, että sadan metrin päässä näkyi himmeä valo.

-- Se on jonkun yankeen lippulaivan lyhty, -- mutisi kapteeni. -- Heillä täytyy olla ankkurissa ollessaan lyhty mastossa, niin ettei mikään risteilijä aja usvassa heidän päälleen.

Ajoimme valon ohi eikä meille huhuttu. Mutta heti jälkeen kuului sihisevä ääni, ja raketti lensi usvan läpi.

-- Hitto heidät vieköön, -- sadatti kapteeni. -- Se oli merkinanto, ja nyt ne pian parveilevat ympärillemme!

Hän kuiskasi jotakin koneruumaan, ja alus liiti kahta vinhempää vauhtia usvan läpi. Mutta kaikkien kauhuksi usva näytti ohenevan.

-- Hyvä Jumala, usva hälvenee! -- jupisi kapteeni.

Luotsi kalpeni lisäten:

-- On varsin luultavaa, että meidät kaapataan tällä retkellä.

-- Ei, lempo minut korjatkoon, jos minua kaapataan tällä tahi millään muullakaan retkellä! -- sanoi kapteeni.

Mutta minä tunsin sydämeni melko lailla keventyneeksi, sillä kaappaus merkitsi minulle vapautta.

-- Miksi näytätte niin hiton iloiselta? -- mutisi perämies astuessaan ohitseni. Mutta kapteenilla näkyi olevan jokin erikoinen suunnitelma.

Alus jatkoi matkaansa vähentymättömällä vauhdilla. Äkkiä eteemme ilmaantui harmaa haamu, ja sekä kapteeni että luotsi säpsähtivät. Hetkisen kuluttua saattoi perämiehen huudahdus minut luomaan katseeni oikealle puolelle, jossa aluksesta hieman edempänä näkyi toinen harmaa möhkäle.

-- Kaksi helkkarin yankee-risteilijää! -- mutisi kapteeni.

Silloin salama välähti halki usvan, mutta englantilainen kapteeni sanoi myhäillen:

-- Nuo raukat pehmittävät toisiaan, luulen ma. Nyt heillä on itsellään tarpeeksi tekemistä, jonka vuoksi he eivät huomaa minun alustani!

Hän kuiskasi jotakin koneenkäyttäjälle ja kiersi ruoriratasta, jonka jälkeen pieni saarroksenmurtaja teki täysikäännöksen ja palasi samaa tietä, jota oli tullutkin.

-- Nyt palaan satamaan, -- sanoi kapteeni; -- saamme illalla koettaa uudelleen!

Silloin jäi ainoaksi toivokseni, että meidät kaapattaisiin paluumatkalla, ja lähestyessämme lippulaivaa minä huusin epätoivon rohkeudella:

-- Laiva ohoi! Pysähdyttäkää saarroksenmurtaja!

Silloin lippulaivalla syntyi meteli, ja kiväärinluodit alkoivat vinkua ilmassa. Kapteenimme hyppi kiukusta komentosillalla ja perämies hyökkäsi malspiikki kädessään kimppuuni. Mutta minä huusin vielä kerran:

-- Laiva, ohoi! Pysäyttäkää saar...

Mutta silloin silmissäni iski tulta ja minä suistuin kannelle. Viimeinen, mitä näin, oli perämies, joka valmistautui lyömään minua vielä toisen kerran.

VIII

Lapio vai kivääri?

-- Heittäkää ruumis vankkureille, -- huusi joku. Olin tuntevinani äänen, mutta olin liian pyörällä päästäni ja uupunut voidakseni puhua. He heittivät minut armottomasti syrjään, ja silloin minä korahdin.

-- Ohoh, sepä vasta oli sitkeähenkinen! -- jatkoi mies, ja silloin minä jälleen tunsin Peter Bassettin äänen. -- Olisin melkein halunnut antaa hänen kuolla minulle tekemiensä halpamaisten kepposten johdosta, -- jatkoi Bassett, -- mutta parasta kaiketikin on totella määräystä ja viedä hänet, jos mahdollista elävänä, takaisin!

Hän avasi suuni kaataen siihen jotakin, joka tuntui tulivirralta ja antoi minulle jälleen elinvoimia, vaikkakin päätäni pakotti kuin halkeamaisillaan.

-- Mitä te teette? -- änkytin minä.

-- Ensiksi annan teille paloviinaa ja sitten ajan teidät alituomarin luokse. Te olette liukkain ankerias mitä koskaan olen pyydystänyt! Kapteeni, joka ensin oli ollut teille suopea, oli siinä määrin suuttunut teidän kavaluudestanne, että olisi heittänyt teidät veteen, jollei olisi uskonut, että me ammumme teidät kuitenkin.

_Lapio vai kivääri?_

Olin pian Wilmingtonin väliaikaisessa vankilassa; lääkäri tutki minut ja selitti, että minut saattaisi siirtää viikon kuluttua. Aloin jälleen ajatella selvästi, ja ajatusten mukana tuli epätoivo.